Kuukausi: lokakuu 2019

Avoimet harjoitukset – avoimuutta, pahaa verta aiheuttavaa pelaajavärväystä vai jotain muuta?

Kun muistelen omaa aika kaukaista lapsuuttani, tulee mieleeni muistikuvia isänsä saattamasta ujosta pojasta kohtaamassa eri urheilulajeja ja vieraita lapsia oudossa ympäristössä. Tärkeimmiksi lajeiksi 70-luvun Turussa valikoituivat koripallo ja jalkapallo, mutta tietysti myös jääkiekkoa kokeiltiin Tepsissä ja yleisurheilua Paavo Nurmen stadionilla. Peli- ja harrastuspaikat – Kupittaa, Samppalinnan palloiluhalli ja Urheilupuisto – olivat tietysti tuttuja tällöin maan ehdotonta eliittiä edustaneiden Tepsin ja Namikan edustusjoukkueiden pelien kautta, mutta oman urheilijapolun aloittaminen oli silti kaikissa lajeissa aina jännittävää ja hiukan pelottavaakin.

Mitään varsinaisia ”tryout” -tapahtumia ei tunnettu. Uusia pelaajia kävi aika ajoin kokeilemassa, muutamat heistä pysyivät vauhdissa mukana, joku saattoi jäädä joukkueeseenkin, mutta useimmiten joukkueet pelasivat vuosia pitkälti alkuperäisellä kokoonpanolla.

Minulla yleisurheilun harrastaminen jäi lyhyeksi elämänkokemukseksi, koska pallo- ja joukkuepelien yhdessä tekeminen ja pelaaminen tuntui huomattavasti houkuttelevammalta kuin kelloa tai mittanauhaa vastaan kilpaileminen. Jääkiekon pariin menin luokkakaverin houkuttelemana, mutta koska aiemmin aloittaneet olivat taidoissa selvästi jo edellä, eivätkä hallitreenit kaikkine varusteineen olleet yhtä hauskoja kuin pipolätkä Mikaelin puistossa, jäi seuratason jääkiekkokin aika nopeasti. Kahdella jo rakkaaksi tulleella lajilla oli varmasti vaikutusta jääkiekon jäämisessä pihapelin asemaan, samoin kuin seuran ja valmennuksen vetovoimaisuudella. Tai sen puutteella. Jääkiekko ei tarjonnut samaa vastustamatonta imua, mitä koripallo iltapäivisin Samppalinnan palloiluhallissa ja jalkapallo ensin Nappulaliigassa ja myöhemmin Tepsissä.

Suomalaisessa jalkapallossa tai koripallossa ei siis 70-luvulla puhuttu tryouteista, tuskin edes 80-luvulla. Harrastajamäärät olivat nykyistä paljon pienempiä ja seurojakin vähemmän. Koripallossa eurokentilläkin menestynyt Namika synnytti vahvan buumin ottelutapahtumiin, joita pelattiin jopa jäähallissa, mutta junioritoiminta ja -valmennus oli laadultaan selkeästi heikompaa kuin jalkapallossa. Muun muassa edustusjoukkueen kokemattomien nuorten pelaajien valmentamana joukkueemme pelasi kapealla rosterilla ja oli kiistatta Länsi-Suomen ykkönen, mutta pääkaupunkiseudun joukkueita kohdattiin ani harvoin ja silloinkin tuloksena selvä tappio.

Turun jalkapallossa vuonna 1965 perustettu Nappulaliiga löysi nopeasti paikkansa varsinkin nopeasti kohoavien betonilähiöiden suurten lapsijoukkojen liikuttajana. Martinmäellä, Urheilupuiston kupeessa pihapelejä pelanneet 60-70-luvun taitteen TPS:n kultavuosien legendat Timo Nummelin ja Heikki Suhonen eivät ehtineet Nappulaliiga-aikaan, mutta seuran kaupunginosajoukkueilla on ollut sosiaalisesti ja myös kaupunkikulttuurisesti merkittävä rooli osana uusien kaupunginosien syntyä ja identiteetin kehitystä.

Aurajoen Itäpuolella Lauste, Pääskyvuori, Uittamo ja myöhemmin Varissuo hallitsivat Nappulaliigan sarjoja ja lähiöistä nousi Lipposten veljesten, Mika Aaltosen, Kim Suomisen ja Marko Rajamäen tavoin pelaajia A-maajoukkueeseen ja ulkomaan kentille.

Kun itäisten kaupunginosien ahkerat omatoimiharjoittelijat olivat keväästä syksyyn jokapäiväinen näky Kupittaan jokamiehen kentillä, toi 80-luvun alussa valmistunut Impivaaran urheilukeskus talviharjoitteluun aivan uusia mahdollisuuksia. Ei liene sattumaa, että Impivaaran jalkapallo- ja jäähallin ympäriltä Hepokulta-Nättinummi-Runomäki-akseli on tuottanut katkeamattoman huippupelaajien ketjun Hepparin Erkka Petäjästä runosmäkeläisiin Hradeckyn veljeksiin, Kaan Kairiseen ja Joni Kaukoon sekä Nättinummen kiekkolähettiläistä Koivuista Kiprusoffeihin ja nuorempaan Nummeliniin. Ja tuorein turkulainen kahden lajin suurlupaus Kaapo Kakkokin on kotoisin kiven heiton päästä Mälikkälästä.

Jos ajatellaan yllä mainittujen turkulaispalloilijoiden taivalta lajinsa huipulle, yhdistävinä tekijöinä näyttäisi usein olevan perhepiirin urheilumyönteisyys, monessa tapauksessa myös vanhempien vahva urheilutausta, keskinäistä kilpailua luovat liikunnalliset sisarukset sekä samanhenkisten lähipiirin kaverien kanssa tuhansien tuntien harjoitustoistoja tuoneet pihapelit.

 

Mihin avoimilla harjoituksilla tähdätään?

Jos tryout oli viime vuosituhannella enemmän suuren ammattilaismaailman seuratoimintaa, on sosiaalinen media tänä päivänä täynnä yhä useamman seuran ja yhä nuorempien ikäluokkien avoimien harjoituksien mainoksia.

Miksi suomalaiset seurat järjestävät nykyisin niin aktiivisesti avoimia harjoituksia? Miksi niihin suhtaudutaan varsin ristiriitaisesti? Ja mikä on tämän päivän tryout -tapahtumien tavoite suomalaisessa junioriurheilussa?

Suurissa jalkapallomaissa tryoutit tai testiottelut ovat luonnollinen osa pelaajakehitystyötä ja seurakulttuuria. Monitasoisessa ammattilaisurheilumaailmassa uraa on rakennettava asteittain ja nöyrästi omia kykyjä näyttäen sekä kovasta keskinäisestä kilpailusta oppia hakien. Kun ammattilaisorganisaatioita pyörittävät eri alojen koulutetut asiantuntijat ja toiminnan taustalla on emoseuran ja omistajan taloudellinen tuki, ei pelaajien vanhemmille synny tarvetta tai houkutusta ajautua ”valvomaan lapsensa etua” juniorijoukkueen toimihenkilönä tai peräti valmentajana.

Suomessa urheilulla on kunnioitettavat ja menestyksekkäät yksilö- ja kestävyyslajien perinteet, mutta palloilu- ja joukkueurheilussa olemme niin valmennuksellisen kuin seurakulttuurin kehityksen osalta yhä kaukana huippumaista, mutta myös pohjoismaisten naapuriemme perässä.  En tiedä, kuinka suuri merkitys on näillä kulttuurieroilla ja suomalaisilla junioriurheilun toimintatavoilla, mutta valitettavan usein kiistattoman lahjakkaatkaan palloilulupaukset eivät onnistu lyömään itseään läpi tai ainakin kärsivät sopeutumisvaikeuksista siirtyessään Britannian, Espanjan, Italian, Ranskan tai Saksan kaltaisiin suuriin palloilumaihin. ”Vasta” varttuneemmalla iällä suorastaan häikäisevän kansainvälisen läpimurron tehnyt Teemu Pukki on klassinen esimerkki. Espanjassa ja Saksassa sekä skottien Celticissä läpimurto jäi tekemättä, mutta ottamalla askel taaksepäin puolittain tuttuun pohjoismaalaiseen ympäristöön, pelaajan todelliset kyvyt saatiin esiin ja kotkalaisen kansainvälinen nousukiito onkin ollut olennainen tekijä suomalaisen jalkapallon viime vuosien nousussa.

Jos avoimet harjoitukset ovat vakiintunut käytäntö jalkapallomaailmassa, on varmaankin johdonmukaista, että sellaisia järjestetään myös Suomessa?

Mutta koska suomalainen vapaaehtoistyöhön vahvasti nojaava junioritoiminta poikkeaa yhä merkittävästi suurten palloilumaiden toimintatavoista, ehkä meidän tulisi huomioida nämä kansalliset erityispiirteet avoimien harjoitusten ja koko junioritoimintamme organisoinnissa?

Aivan äskettäin sosiaalisessa mediassa nostettiin keskustelunaiheeksi Suomen ja Saksan välillä pelattu U16 jalkapallomaaottelu ja erityisesti suomalaispelaajien ”luistelu” liukkaalla kentällä vääränlaisilla varusteilla. Kun Brasilian jälkeen maailman toiseksi menestyksekkäimmän jalkapallokansan seitsemän miljoonan rekisteröidyn pelaajan lajiliitto on maailman suurin ja maajoukkuetoimintaa ovat tukeneet vuosikymmeniä maailman tunnetuimpiin brändeihin kuuluvat Adidas ja Mercedes – nykyisin VW – on ehkä perusteltua tunnustaa, ettei saksalainen ja suomalainen jalkapallo ole maiden tietyistä kulttuuriyhteyksistä huolimatta toisiinsa suoraan verrattavassa tilassa tai arvoasemassa. Suomen juniorimaajoukkueeseen voi yhä nousta pienseurojen pelaajaraakileita, joiden harrastusta rahoittavat vanhemmat eivät välttämättä tunne AG-, FG-, tai SG-kenkävaihtoehtojen eroja.

Mutta huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä kansallisesta jalkapalloskeptismistä, Suomen A-maajoukkue on Turun (15.10.19) Armenia-voiton myötä lähestulkoon jo varmistanut ensi esiintymisensä lajin arvokisoissa.

Skeptisellä linjalla voidaan toki jatkaa ja olettaa, ettei EM-kisoissa ole edellytyksiä menestyä, tai sitten marraskuun puolessa välissä siintävä huuhkajahuuma ja Valioliigassa pitkin syksyä velloneet Pukkipartyt voitaisiin valjastaa suomalaisen jalkapallokulttuurin sekä junioritoiminnan kehittämiseen. Yhteiskuntavastuustaan tunnettu huuhkajakapteeni Tim Sparv on kotiseudullaan jo oma-aloitteisesti rahoittanut tekonurmikenttien rakentamista junioreille[i] ja pallokenttien katsomokeskusteluissa liikkuu myös huhuja, joiden mukaan vastaavanlaisen juniorihankkeen mahdollisuuksia olisi kuulosteltu kapteenin joukkuetoverienkin keskuudessa.

Mitä todennäköisin EM-kisapaikka tullee nostattamaan ennennäkemättömän suomalaisen jalkapallobuumin, jota niin media, elinkeinoelämä kuin poliittiset toimijat pyrkivät hyödyntämään. Tämä tarjoaa sekä Palloliitolle että yksittäisille seuroille ainutlaatuisen mahdollisuuden terävöittää toimintaansa ja houkutella Suomifutiksen pariin uusia innostuneita pelaajia, jalkapalloyhteisöllisyyttä janoavia seuratoimijoita sekä suomalaisen jalkapallokulttuurin kehitykselle välttämättömiä kotimaisen jalkapallon katsojia ja kannattajia.

Ehkä Suomen Palloliiton ja jalkapalloseurojemme tulisikin järjestää jalkapallokulttuuria edistäviä ”avoimia harjoituksia” säännöllisesti koko suomalaiselle jalkapalloväelle, eikä vain kiistanalaisin perustein talenteiksi arvioiduille lapsitähdille?

 

[i] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/a/4d194fc8-3537-4afe-9a23-175f1ea27b4d

Jojoilua

Juniorijalkapallon sarjakausi on päättymässä ja jokasyksyisen seurahämmennyksen keskellä jalkapalloväki tiedustelee kokemuksia joukkueenjohtajakäytännöistä. Sosiaalisessa mediassa jaetut jojo -kokemukset ja näkemykset vaikuttavat yhtä kirjavilta kuin suomalaisen junioriurheilun valmennukselliset linjaukset.

Kun luin mielestäni aika erikoisistakin mielipiteistä ja ilmeisesti myös käytössä olevista käytännöistä, aloin itsekin hieman pohtimaan tuota juniorijoukkueen johtamista. Uskon olevani jonkinlaiseen ”hybridisajatteluun” taipuvainen jalkapallotoimija, mikä tässä tarkoittaa sitä, että kunnioitan suuresti perinteisellä mustikkakeitto- ja talkoomallilla toteutettua seuratyötä, mutta näen samalla suurta tarvetta urheilujärjestöjen ja koko kolmannen sektorin roolin terävöittämiseen sekä aktiivisempaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Unohtamatta tietenkään vastuullisuutta.

Ja mitä tulee ”jojoiluun”, ensimmäiset omat epämääräiset kokemukset liittyvät vuosikymmenien takaiseen nappulaliiga-aikaan, jolloin pesäpallopaikkakunnalla kasvanut isäni ilmeisesti suostuteltiin pelaaja- ja todennäköisesti myös toimihenkilövajeesta kärsineen keskusta-alueen kaupunginosajoukkueen joukkueenjohtajaksi.

Hieman myöhemmin juniorin matka vei paikalliseen palloseuraan ja tällöin joukkueenjohtajan tehtäviin muistaakseni liittyi turnaustapahtumien ja ehkä myös pienimuotoisen sponsoroinnin organisointia. Ainakin osallistuimme kansainvälisiin Helsinki Cup- ja Gothia Cup -turnauksiin sekä pienempiin ottelutapahtumiin muilla paikkakunnilla.

A-juniori-iässä koetut perinteiset Saksan turnausmatkat tuntuvat ainakin näin jälkikäteen jotenkin Kekkos-Karjalais-ajan protokollan henkiseltä kulttuurimatkailulta. Joukkueen- tai matkanjohtajana toimi myös silloinen seuran puheenjohtaja ja jo tällöin täkäläisiä junioritalentteja kaupiteltiin keskieurooppalaisiin ammattilaisorganisaatioihin.

En tiedä onko näillä nuoruusmuistoilla ollut merkitystä omakohtaisiin jojoasenteisiin, mutta myöhemmin joukkueenjohtajan rooli neutralisoitui ja muistelen lämmöllä aikuispelaaja-aikani tärkeimmän seurani, jo toiminnasta poistuneen Turun Pallon silloista joukkueenjohtajaa. En tiedä sitäkään, oliko 60-luvun lopulla suomalaista jalkapalloa dominoineen TPS:n ”kultaiseen sukupolveen” kuuluneen Kari Kuisman kunniakkaalla pelaajataustalla ratkaiseva merkitys pitkään säilyneessä arvostuksessani silloista joukkueenjohtajaa kohtaan. Joka tapauksessa ”Tikka” osasi käsitellä nuoria pelaajia ja toimi tärkeänä linkkinä pelaajiston ja valmentajien välillä.

Paljon myöhemmin, omien lasteni eri lajien urheiluharrastuksien osana joukkueenjohtajan rooli tuntuu jotenkin muuttuneen viime vuosituhannen talkooajoista. Keskeisimpiä muutoksia ovat mielestäni ainakin rahan, tai taloudellisten tekijöiden korostunut merkitys, vanhempien lisääntynyt vaatimustaso sekä viime vuosina lisääntynyt valmennuksen päätoimisuus. Tarkoittaako päätoimisten valmentajien yleistyminen myös joukkueenjohtajien ja muiden toimihenkilöiden tehtävien muuttumista palkallisiksi kuten tuoreessa suomalalainen junnufutis -facebook-ryhmän keskustelussa annettiin ymmärtää?

En tiedä. Ja kieltämättä yllätyin, kun luin tarinoita ja ehdotuksia ulkoistetuista ja säännöllistä taloudellista korvausta nauttivista joukkueenjohtajista. Ymmärrän, että suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen junioritoiminta edellyttää erilaista organisatorista osaamista, mutta vielä vahvemmin tiedostan urheiluseuratoiminnassa viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet harrastuskustannukset ja sitä kautta huolestuttavasti voimistuneen lasten ja nuorten vapaaehtoistoiminnan elitistymisen.

Brändätyt ja nimikoidut varusteet, huippuluokan harrastusolosuhteet ja kilpailutapahtumat, yhä nuoremmille lapsille jopa kansainväliset turnaukset ja leirit ovat yhä useammin osa ympärivuotista junioritoimintaa ja jos näin on, ehkä myös joukkueenjohtajalle maksettavat palkkiot tai korvaukset koetaan oikeutettuina?

Itse kuitenkin näen juniori- ja järjestötoiminnan aivan keskeisenä vahvuutena yhä vapaaehtoisuuden ja perinteisen talkoohengen. Kun voit olla mukana seura- tai järjestötyössä, vaikka vain pienin satunnaisin tehtävällisin panostuksin, koet todennäköisesti olevasi enemmän osa yhteistä yhteisöä kuin vain maksamalla jatkuvasti kohoavia kuukausimaksuja olosuhteista tai usein vaihtuvista seura-asuista.

Oma, toistaiseksi varsin lyhyt ”jojourani” alkoi tyypilliseen tapaan eli täyttämällä toimihenkilörooli, johon muut eivät suostuneet. Ja aikani joukkueenjohtajana päättyi, kun joukkueen valmennus syksyllä vaihtui ja joukkueeseen liitettiin kilpailevan seuran  avauskokoonpano. Toimihenkilöineen. Saattaa olla, että näkemyseroilla ja toimintatavoilla oli myös vaikutusta toimihenkilöstön vaihdoksiin. Joka tapauksessa niin valmentajat kuin muut toimihenkilöt ovat joukkueessa sittemmin vaihtuneet useaan otteeseen.

Olen itse alueellisen vaikuttamisen tutkijana ja järjestötyön asiantuntijana puhunut paljon erilaisia vahvuuksia täydentävän joukkuekohtaisen tiimityön ja vastuiden jakamisen puolesta, mutta ehkä olin itse pelaajien entisenä valmentajana liian voimakkaita mielipiteitä omaava ryhmän jäsen, koska seurajohto ainakin epäsuorasti liputti toisentyyppisen joukkueenjohtajan tarpeesta. Valmennuksen ja palkallisen henkilöstön työrauhan turvaaminen on luonnollisesti tärkeä asia seuratyössä, mutta niin on myös avoimuus ja yhä vaikeaselkoisemmaksi muuttuvan junioritoiminnan avaaminen ja tulkkaaminen yhä suurempia kustannuksia maksaville juniorien vanhemmille, ja enenevästi myös itse junioreille. Jotain uusien haasteiden kohtaamisen tarpeesta kertoo Palloliiton ja Opetushallituksen käynnistämä kaksivuotinen seurakehityshanke, jossa 14 eri seuraa pyrkivät erilaisten ”kulttuuritulkki” -käytäntöjen avulla kehittämään seuran ja vanhempien keskinäistä vuorovaikutusta[i].

Elämme aikaa, jolloin kyseenalaistamme vanhoja käytäntöjä ja myös arvoja, mutta jotta välttyisimme yhä voimakkaammalta lähiyhteisöjemme, ja koko yhteiskunnan laajemmaltakin polarisoitumiselta, tulisi meidän samalla kyetä säilyttämään keskusteluyhteys vanhoillisempien arvokonservatiivien sekä kunnianhimoisten uudistajien välillä.

Jalkapallon ja muiden suurien joukkuelajien yhteiskunnallinen ja myös taloudellinen merkitys on kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Ja koska urheilumenestys edellyttää yhä varhaisempaa sitoutumista ja ammattitaitoista valmentautumista, on perusteltua edellyttää myös korkeita harrastuskustannuksia veloittavilta urheiluseuroilta aiempaa ammattimaisempaa otetta.  Kuukausipalkkaisten työntekijöiden palkkaaminen ei kuitenkaan ole automaattinen tae ”ammattimaisuuteen”.

Palkallinen valmennuspäällikkö, toiminnanjohtaja ja mahdolliset muut säännöllistä korvausta saavat seuran työntekijät ovat luonnollisesti keskeinen seuratyön voimavara, mutta koska urheilu- ja harrastustoiminnan kustannukset ja vaatimukset ovat jatkaneet kohoamista, on vapaaehtoistyön merkitys edelleen korvaamaton.

Vapaaehtoistoiminnan tärkeys liittyy myös urheiluseurojen yhteiskunnalliseen rooliin ja tavoitteeseen toimia lapsille ja nuorille kavereita sekä iloa tuovana yhteisönä. Nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa köyhyys, syrjäytyminen ja nuorten henkinen pahoinvointi ovat valitettavan arkisia ongelmia. Jos kotona tai koulussa on ongelmia, lapsi tai nuori ei välttämättä halua harrastuksessaan kilpailla hampaat irvessä vaan hakee pelikentiltä ehkä ennemmin liikunnallista iloa ja yhdessäoloa kavereiden kanssa.

Urheilujoukkueen sekä urheiluseuran johtaminen on vastuullinen ja haastava tehtävä, jonka täyttämiseen tulisi järjestötyössä huolella paneutua. Kun vanhempien vaatimukset kasvavat ja juniorien elämäntilanteet vaihtelevat, edellytetään joukkueiden sekä seuran johdolta yhä monipuolisempaa osaamista ja avoimuutta. Kukaan ei osaa kaikkea, joten hyvin toimivassa joukkueessa ja onnistuneesti organisoidussa seurassa eri vahvuuksia omaavat toimihenkilöt täydentävät toisiaan ja toiminta nojaa yhteistyöhön. Onhan kyse joukkueen[ii] johtamisesta.

 

 

[i] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/ymmarretaan-toisiamme-kotoutumisen-edistaminen-seuratoiminnassa-vauhdilla-kayntiin

[ii] Englanninkielessä sana joukkue – team – määritetään ryhmällä ihmisiä, jotka harrastavat urheilua tai pelaavat tiettyä peliä yhdessä toista samanlaista ryhmää vastaan. ”Team is a group of people who play a particular sport or game together against other similar group of people.” (Collins Cobuild Dictionary). Suomenkielessä sanakirjat ja nettihaku määrittävät joukkue -sanan ensisijaisesti sotilaallisessa asiayhteydessä. Yksilöurheilun sankariteot liittyvät olennaisesti itsenäisen Suomen historian alkuvuosikymmeniin, mutta joukkueurheiluperinteemme lienevät merkittävästi ohuemmat?