Kategoria: dropout

Jalkapallo palaa poikkeusoloista – Turun seudulla vaihtelevat viruskesän menestysodotukset

Korona siirsi keskikesän huuhkajahuumaa vuodella, mutta myös kotimaan futiskauden käynnistyminen lykkääntynyt poikkeusolojen takia. Pelaajat ja joukkueet nappuloista ylimmille sarjatasoille pitäneet keväällä valtioneuvoston ohjeistamaa fyysistä etäisyyttä, joten pitkään näytti siltä, että jalkapallokausi peruuntuu kokonaan. Kesäkuussa sarjat kuitenkin käynnistyivät ilman virustartuntoja ja heinäkuussa sarjoja on jo pelattu tiiviillä tahdilla ja kasvavilla katsojamäärillä.

Veikkausliigan ensi kierrokset pelattiin lähes ilman yleisöä, mutta viime viikkoina katsomorajoitukset ovat asteittain höllentyneet ja ylimmällä sarjatasolla Turussa lupa odottaa kiinnostavaa kautta ja jopa menestystä.

 

Interillä eväät menestykseen?

Inter on jo edennyt loppusyksystä pelattavaan Suomen Cupin finaaliin ja Jose Riveiron ryhmällä pelaajamenetyksistä huolimatta edellytyksiä pelata viime kauden tapaan mitaleista. Tappioon päättynyt kakkoskierroksen vierailu Kuopiossa oli suuri pettymys, mutta kotona Veritas Stadionilla sinimustien hyökkäysvoima on ollut tyrmäävää. Cupin pelit huomioiden, Inter teki neljässä koronatauon jälkeisessä kotipelissä KuPS:aa, FC Lahtea, RoPS:aa ja Ilvestä vastaan yhteensä 17 maalia, eli keskimäärin 4,25 maalia per ottelu.

Valmentajanvaihtovuosien jälkeen sinimustat ovat löytäneet Riveiron alaisuudessa tasapainoisen ja viihdyttävän hyökkäävän pelitavan. Huolimatta supistuneesta pelaajabudjetista, hopeakauden jälkeen menetetyt keskeiset pelaajat – vuoden Veikkausliigapelaaja Filip Valencic, A-maajoukkueeseen noussut Niko Markkula, seuraikoni Mika Ojala ja HJK:n houkuttelema toppari Miro Tenho – on kyetty korvaamaan ilman merkittävää muutosta toimivaan pelitapaan.

Joukkueen perustan muodostamassa kolmen topparin alakerrassa jatkavat parasta peli-ikää lähestyvät omat kasvatit Juuso Hämäläinen (26 v.) ja Arttu Hoskonen (23 v.). Uutta voimaa ja monipuolisuutta tuovat pääpelivoimainen, Maarianhaminassa erinomaisen kauden pelannut Rick Ketting ja viime vuoden poikapelaaja, Tanskan ”suomalaisseura” Esbjergistä lainalla oleva KäPa-kasvatti Noah Nurmi.

Vasemmalle laidalle vahvistuksia löytyi syksyllä Ykköseen pudonneesta Vaasan Palloseurasta. Kokenut Jesper Engström tarjoaa vaativalla vasemman wing-backin tontilla vaihtoehdon viime kaudella Interiin tulleelle Connor Ruanelle ja 188-senttinen 20-vuotias Martti Haukioja tuo vasenjalkaisena syvyyttä etenkin pelikielto- ja loukkaantumisalttiille toppariosastolle. Engströmiä on käytetty myös oikealla.

Puolustuslinjan takana ykkösmaalivahtina näyttäisi jatkavan kokenut Henrik Moisander, mutta myönteisesti myös nuori oma kasvatti Aati Marttinen on nauttinut valmennuksen luottamusta ja ehtinyt nousta avaukseen kahdessa alkukauden sarjaottelussa.

Keskikentän keskellä Alvaro Muniz on pelin sielu ja kapellimestari, jonka isoa roolia uuttera ja oikea-aikaisia nousuja tekevä Aleksi Paananen erinomaisesti tukee ja täydentää. Kolmantena vaihtoehtona Interillä on yksi Veikkausliigan kansainvälisesti menestyneimmistä pelaajista. 34-vuotias 67 maaottelun mies Anthony Annan pelasi Etelä-Afrikan MM-kisoissa lähes maksimiminuutit ankkuriroolissa Kevin Prince Boatengin tukena, kun Ghana ylsi aina neljännesfinaaleihin. Vuosikymmen sitten Annanin ja Ghanan matkan MM-mitalipeleihin katkaisi eräs ristiriitaisia tunteita herättävä Barcelonan uruguaylaispelaaja, joka torjui viime hetkillä käsin Ghanan varman voittomaalin.

Kokeneiden keskikenttäpelaajien takana pääsarjakokemusta kärkkyvät nuorten maajoukkuerinkiin kuuluvat 02-syntyneet Inter-kasvatit Roope Kantola sekä keskikentältä enemmän topparin tontille siirretty Jan Heinonen. Asema edustuksen vaihtopenkillä ja peliaika toista kautta Kolmosessa ei ole pikkuhuuhkajatasoisen pelaajan kehitykselle ihanteellinen.

Oikean wing-backin paikalla, eli Niko Markkulan roolissa on useimmiten etenkin alkuvuodesta pelannut HJK:sta täksi kaudeksi lainattu alle 21-vuotiaiden maajoukkueen laituri Kevin Kouassivi-Benissan.

Kun viime kaudella Interin tehoista pääasiassa vastanneesta nelikosta Valencic-Furuholm-Ojala-Markkula kolme poistui, odotetti todennäköisesti hyökkäysvoiman hiipuvan. Riveiro näyttää kuitenkin onnistuneen hyökkäysryhmityksen uudistuksessa. Aiempaa lähempänä perinteistä target-hyökkääjän roolia pelaava kapteeni Timo Furuholm on ollut terävässä vireessä ja Valencic-Ojala akseli on korvattu useammalla energisillä, paikkaa nopeasti vaihtavilla ”messi-hazard -ruumiinrakenteen” omaavalla pelaajalla.

Oma kasvatti ja U19 maajoukkuepelaaja Elias Mastokangas on tekemässä läpimurtoa ja hieman samantyyppinen, MuSasta KPV:n kautta Interiin tullut Taiki Kagayama tekee sekä maaleja että arvokasta puolustustyötä eri pelipaikoilla. Niin ikään pienikokoinen ja monipuolinen Ilveksestä tullut Matias Ojala edustaa samaa modernia, hyvin liikkuvaa ja taitavaa keskikentän ja hyökkäyksen rajoilla, ns. kymppipaikalla tai ”taskuissa” pyörähtelevää pelaajatyyppiä.

Ja kun sentteri Furuholmille vaihtoehtona löytyy erinomaisen maalitekotilaston omaava brassikärki Liliu, näyttäisi Interin määrällisesti niukka pelaajamateriaali olevan erinomaisesti roolitettu. Teknisen johtajan Vesa Mäen mukaan edustusjoukkueeseen haetaan yhä yhtä, kahta pelaajaa ja kun tiiviin Veikkausliigaohjelman lisäksi Inter on mukana Eurooppa-liigassa, Norjassa vähälle peliajalla jäänyt Valencic yhdistetään yhtä turkulaisseuraan[i].

Vaikka koronan viivästyttämästä Veikkausliigan runkosarjasta on toistaiseksi pelattu vasta vajaa neljännes, on viime kauden sarjakakkonen osoittanut, että sinimustilla on syksyllä edellytykset pelata lokakuun Suomen Cupin finaalin ohella myös pääsystä kuuden joukkueen mitalisarjaan ja kamppailla viime kauden tapaan jopa mestaruudesta.

 

 

TPS:n edustusjoukkueiden tahmea alkukausi koettelee mustavalkoista uskoa 

Turkulaisen jalkapallon vanhempi johtotähti TPS tekee toisen perinneseura Hakan ohella paluuta pääsarjaan yhden Ykkösessä vietetyn kauden jälkeen. Vaikka Tommi Pikkaraisen valmentama TPS pelasi tasaisen kauden toiseksi ylimmällä sarjatasolla ja kaatoi syksyn karsinnassa ansaitusti KPV:n on Veikkausliigakausi alkanut tahmeasti. Erityisesti maalinteko on ollut Tepsille työlästä, joten sarjapaikan uusiminen lienee kahden ylimmän sarjatason väliä viime vuodet sahanneen seuran ykköstavoite.

Vakavat talousvaikeudet ovat vaivanneet tätä yhtä maan menestyksekkäintä jalkapalloseuraa jo usean vuoden ajan ja vaikka maineikkaan mustavalkoisen raitapaidan väriä yhä tunnustetaan turkulaisten keskuudessa, alkavat TPS:n edustusjoukkueiden menestysvuodet olla jo huolestuttavan kaukana. Seura toki menestyi erinomaisesti reilu vuosikymmen sitten kun sijoittaja Sairanen investoi voimakkaasti niin pelaajiin kuin valmennukseen. Kun samoihin aikoihin Inter otti toistaiseksi ainoan mestaruutensa (2008), puhuttiin Turusta jopa Suomen jalkapallopääkaupunkina. TPS:n naiset ylsivät vielä vuonna 2016 hopealle, mutta harvemmin mainitaan, että vuonna 2022 täydet 100 vuotta täyttävä Turun monilajiylpeys on viimeksi voittanut miesten jalkapallomestaruuden 45 vuotta sitten ja naisten ainoa mestaruuskin on sekin niin kaukana kuin vuodelta 1978.

Kun juhlavuosi lähestyy, on tietysti tärkeää, että lippulaivajoukkueet pelaavat mahdollisimman korkealla tasolla ja mielellään yleisöä viihdyttävällä tavalla. Pandemian vuoksi poikkeuksellisen kevään ja alkukesän vaikutuksia on varmasti ennenaikaista arvioida, mutta toistaiseksi niin Tepsin miehet kuin naiset ovat olleet sarjoissaan vaikeuksissa. Sarjataulukot kertovat varsin karua kieltä. Veikkausliigassa TPS on pelannut neljä ottelua häviten niistä jokaisen ja maaliero on 1-7.

Naisten ylin sarjataso brändättiin tänä keväänä kunnianhimoisesti Subway Kansallinen Liigaksi. Samanarvoisuuden, rohkeuden ja menestyshalun ydinarvoja peilaava sarjauudistus on lajikulttuurikehityksen kannalta tervetullut, mutta ajoittui valitettavasti pahimpaan koronakaaokseen. Ehkä eräänlaisena onnena onnettomuudessa Tepsin startti Kansallisessa Liigassa on jäänyt Turussa vähemmälle huomiolle kuin miesjoukkueen menestymättömyys. Naisten numerot ovat vielä miehiäkin synkempiä. Kuusi pelattua ottelua, joissa kuusi tappiota maalierolla 1-18.

Jalkapallossa suhdanteet saattavat kuitenkin vaihtua nopeasti. Vielä muutama vuosi sitten valmentajia ahkeraan vaihtanut Inter pelasi putoamisesta ja joutui jopa karsimaan sarjapaikasta. Kohdaten karsinnassa kaikista mahdollisista joukkueista tietysti TPS:n. Viime viikkoina TPS:n naisten valmennusryhmään on liittynyt kokenut valmentaja ja entinen TPS:n edustuspelaaja John Allen. Allen oli pari vuotta sitten mukana nostamassa sinimustaa varustamoperheen joukkuetta omasta aallonpohjastaan, joten ehkä hän saa myös mustavalkoisen turkulaisylpeyden kurssia käännettyä.

Ja valmentajavaihdoksella haetaan muutosta myös mustavalkoisten veikkausliigatuloksiin. Perjantaina 24.7.20, kaksi päivää HJK:lle kärsityn kotitappion jälkeen, TPS johto tiedotti ensin aamulla vapauttaneensa päävalmentaja Pikkaraisen tehtävistään[ii], ja kahta tuntia myöhemmin uutisoitiin, että TPS jalkapallon taustayhtiö, FC TPS Turku Oy, on valinnut miesten edustusjoukkueen uudeksi päävalmentajaksi Jonatan Johanssonin[iii].  

Menestyksekkään maajoukkue- ja Valioliigauran ( 105 A-maaottelua, 22 maaottelumaalia) pelannut Johansson on TPS:n nimekkäin päävalmentaja sitten Sairasen suuren rahan vuosien, jolloin Tepsiä luotsasi peräkkäin Mixu Paatelainen, Martti Kuusela ja Pasi Rautiainen. Uusi päävalmentaja on meriiteiltään edellä mainitun kolmikon kaltainen Suomifutiksen ikoni, mutta ehdottoman myönteisenä lisätekijänä ”Tintti” Johanssonin valinnassa ovat tämän luontaiset juuret Tepsiin ja Turun seudulle. Piffenin kasvatti sekä aloitti että lopetti Veikkausliigauransa Tepsissä ja myös valmentajatehtävät alkoivat TPS:ssä, vuonna 2012 Palloseuran B-junnujen parissa. Sittemmin Johansson on toiminut Skotlannissa mm. Motherwellin U20:n ja Greenock Mortonin päävalmentaja sekä Glasgow Rangersin apuvalmentajana.

Kun 2+1 vuotisen päävalmentajasopimuksen solminut paluumuuttaja on myös ollut mukana Huuhkajien valmennusryhmässä, voitaneen juhlavuoteen valmistautuvaa Palloseuran johtoa onnitella korkean profiilin valmentajanimityksestä. Päävalmentajavaihdoksen pelillisiä vaikutuksia on tietysti ennenaikaista arvailla, mutta Johanssonin palkkaus varmasti lisää niin pelaajien kuin turkulaisen jalkapalloväen kiinnostusta Tepsiä kohtaan. On myös erittäin mielenkiintoista nähdä, löytyykö uudelle päävalmentajalle resursseja tuoda Britanniasta pelaajavahvistuksia vai avautuuko kenties kotikaupungin tai lähialueiden nuorille kyvyille mahdollisuuksia näyttää kykyjään kuten Piffenin kasvatille aikoinaan.

 

Veikkausliigan ja Kolmosen välinen kuilu juniorien pelaajakehityksen uhkana?

Kaksi turkulaista Veikkausliigaseuraa on luonnollisesti myönteinen merkki lajin asemasta kaupungissa, mutta se, ettei kahdella seuraavalla sarjatasolla ole lainkaan turkulaista joukkuetta aiheuttaa merkittäviä vaikeuksia juniorityölle ja etenkin lahjakkaiden nuorten tasapainoiselle pelaajakehitykselle.

Pääsarjatason turkulaisseurat kuten maan muutkin eliittiorganisaatiot toki viestivät näkyvästi junioristrategioistaan ja yhteisöllisestä toimintafilosofiastaan, mutta liian usein paljon puhuttu pelaajapolku tuntuu ohjaavan aiemmin ”akatemiatasoisiksi” arvioidut ”tähtitarhalaiset” joko A- tai B-luokan harhapoluille. Eli kovin odotuksin vuosia harjoitellut ja lajiin panostanut juniori saattaa yhtäkkiä huomata vaihtoehtojen kaventuneen dramaattisesti.

Turussa pelaajapolku muuttui olennaisesti, kun TPS, Sami Hyypiä Akatemia -kriteereihin vedoten, laajensi junioritoimintansa alle D-juniori-ikäisiin, joka oli tähän saakka ollut Turun Nappulaliigan aluejoukkueiden tonttia.  ”Vaikka tämä uusi linjaus herätti kaupungissa kritiikkiä, on syytä huomioida, että Nappulaliigan toiminta oli päättynyt tai olennaisesti supistunut useilla merkittävillä alueilla – mm. Halinen, Pansio ja Varissuo – joten harrastustoimintaa tarjoavan TPS:n voidaan nähdä myös astuneen täyttämään Nappulaliigan jättämää tyhjiötä.”[iv]

Myös lajiliiton toimintaa tai vähäistä aktiivisuutta on arvosteltu, mutta ainakin Lännen alueella suuri joukko lounaissuomalaisia junioreita saa vuosittain mahdollisuuden näyttää kykyjään alueleirien muodossa. Erilaiset pelaajakatsastukset ja ensimmäiset leiritykset alkavat n. 13-14 vuoden iässä ja seurat kilpailevat hyvinkin näkyvästi näistä talenteista. Eerikkilässä kesällä järjestettävä valtakunnallinen Tähtitarha-tapahtuma on eräänlainen lähtölaukaus maajoukkuevalinnoille ja vaikka huuhkajapaitaan yhä ylletään pienpaikkakuntien seuroista, on silmiinpistävää, kuinka pääsarjaseurat dominoivat tähtitarhavalintoja. Kolmen viime vuoden aikana (ikäluokat 2003-2005) Tähtitarhan 72-80 pelaajan joukkoon on valittu vuosittain 10 (2003), 8 (2004) ja 7 (2005) pelaajaa Turun seudulta, joista jokainen on edustanut joko FC Interiä tai TPS:ä[v].

Veikkausliigastatuksen omaavan seuran vetovoima on huomattava ja on ymmärrettävää, että kovat tavoitteet omaava juniori tai tämän kunnianhimoinen vanhempi haluaa sinne, missä menestymispolku näyttää suorimmalta ja treeniasut hohdokkaimmilta. Lajiliiton ylimmän laatutason pääsarjaseura on paperilla aivan eri asemassa kuin paikallinen nappulaliiga tai menneen maailman ideologioihin viittaavat Pallo-Veikot tai -Toverit.

Pelaajien pakkautuminen pääsarjaseuroihin ja vaihtoehtojen väheneminen aiheuttaa monia ongelmia tai ainakin kyseenalaisia kehitysnäkymiä. Ensinnäkin pienempien, usein perinteikkäitten paikallisseurojen toimintaedellytykset kaventuvat ja usein jopa katoavat. Miksi harrastaa hieman vanhahtavassa verryttelyasussa jäännösvuoroilla, kun vähän isommalla kustannuksella sekä juniori että vanhemmat voivat olla enemmän yhdessä sekä sydän pelissä rakentamassa elämyksiä omassa hallissa tai muissa FIFA-luokan fasiliteeteissa.

Samalla tulisi kuitenkin kyetä miettimään, millaisia näköaloja pääsarjaseura tarjoaa 3.-4. joukkueessa pelaavalle D-juniorille B- tai A-juniori-iässä. Ja koska lajiliiton laatustandardeihin liittyvät ammattivalmentajat ja yhä tiukemmat olosuhdevaatimukset, perusajatukseltaan edullinen jalkapalloharrastus on asteittain muuttumassa yhä kalliimmaksi sekä suosittujen jääurheilulajien tapaan yhä eksklusiivisemmaksi eliittilajiksi.

Turussa tähtitarhaan tähtäävät tai sinne jo yltäneet jalkapallolupaukset vaihtavat yhä useammin seuraa menestyksen ja toivon mukaan myös pelaajakehityksen perässä. Tämä ”seurashoppailu” aiheuttaa monenlaisia lieveilmiöitä ja suoranaisia ongelmia etenkin pienempien seurojen piirissä. Kun ikäluokan yksi tai kaksi huippua siirtyy yhä nuoremmassa iässä pääsarjaseuraan, seuraa usein mukana myös joukko heikompia pelaajia. Tämä luonnollisesti heikentää ratkaisevasti ja usein jopa kokonaan halvaannuttaa pienseuran toiminnan tässä ikäluokassa.

Kun omat pelaajat eivät enää riitä, kootaan yhä mielikuvitusrikkaampia yhdistelmäjoukkueita. Paradoksaalisesti myös pelaajamääriltään suurimmat seurat operoivat YJ-joukkueilla. TPS on jo vuosien ajan poiminut maakunnan yksittäisiä kykyjä Southwest United -verkostoonsa. C15-ikäluokassa kaudella 2019 TuNL-KaaPo-SalPa YJ menestyi lopulta huomattavasti paremmin kuin ikäluokan Interin joukkue, joka puolestaan oli alun perin eräänlainen yhdistelmä TuNL Kaupparin ja TPS:n parhaimmistoa. On kai jonkinlaista juniori-ironiaa, että moni seuraa jo useammin vaihtanut 04-ikäinen talentti on sittemmin B-junnuiässä ehtinyt turhautua suurseuran lupauksiin ja palannut lähtöseuraan tai siirtynyt pienemmän paikkakunnan 2. divisioonaa pelaavaan joukkueeseen.

Turun seudulla Ykköstä pelataan tällä hetkellä ainoastaan naisten puolella TuWen toimesta. Toki sielläkin kyse on käytännössä TuWe-TPS yhdistelmäjoukkueesta.

Turkulaisjoukkueet ovat menestyneet perinteisesti hyvin valtakunnallisissa juniorisarjoissa. A20 SM-sarja näyttää nostavan profiiliaan veikkausliigaseurojen panostaessa mm. reservijoukkuetoimintaan ja valmennukseen. Esimerkiksi HJK:n A-junioreita valmentaa tällä kaudella Jonatan Johanssonin veroisen lajistatuksen omaava Mikael Forssell.

Turusta karsintojen kautta A20 SM-sarjaan ylsivät sekä FC Inter ja TPS, mutta molemmissa seuroissa työnjako A-juniorien ja Kolmosta pelaavan reservijoukkueen välillä näyttää ainakin ajoittain sekavalta ja jopa ongelmalliselta. Niin sanottuja akatemiapelaajia liikutellaan edustus-, reservi-, A20- ja jopa B-juniorien peli- ja harjoitustapahtumien välillä, minkä täytyy olla haastavaa niin nuorille pelaajille kuin jatkuvaa vaihtorulettia pyörittävälle valmennukselle. Niko Valikaisen, Kari Lehtisen ja Juha Lipposen valmennustiimin johdolla karsinnat tyylikkäästi selvittäneen Inter A-juniorien harjoituksissa on ollut koronatauon jälkeenkin krooninen pelaajapula ja varsinkin maalivahdit tuntuvat useimmiten harjoittelevan jossain muualla.

Karsinta kovatasoiseen BSM-sarjaan päättyi heinäkuun alussa. Kim Suomisen valmentama TPS selviytyi SM-sarjaan karsinnan kolmosena, mutta viime kauden SM-nelonen, myös menestyksekkään pelaajauran omaavan Jussi Nuorelan luotsaama FC Inter jäi niukasti karsintaviivan alle. Kun Tepsin menestystä voidaan pitää positiivisena yllätyksenä, aiheutti SM-sarjasta karsiutuminen Interille dominoefektimäisesti kertaantuvaa päänvaivaa. Kuinka saada pelaajat riittämään kahteen P17 Ykkösen joukkueeseen, kun pelaaja ei saa pelata kuin toisessa? Kuinka motivoida viime vuonna mitaleista pelanneita 03-akatemiatalentteja pelaamaan Ykkösessä etupäässä 04-pelaajia vastaan ja lunastamaan seuraavalle ikäluokalle BSM-karsintapaikka? Kuinka organisoida valmennus, kun pelit menevät päällekkäin? Jne.

Alemmissa ikäluokissa turkulaiset juniorijoukkueet ovat pelanneet ELL-sarjaa vaihtelevalla menestyksellä.  Interissä BSM-karsinnan aiheuttama dominoefekti ulottuu myös C15-ikäluokkaan, sillä P17 Ykkösessä Interin toinen joukkue on käytännössä 04-pelaajien runko vahvistettuna parhaimmilla 05-pelaajilla. Tätä ratkaisua todennäköisesti tuki heikko alkukauden menestys C15 ELL-sarjassa ja mahdollisuuksien kariutuminen mitalisarjasta ja Kai Pahlman -turnauksesta. TPS on sarjan puolessa välissä kuudentena eli viimeisellä mitalisarjaan yltävällä sijalla.

Miesten sarjoissa turkulaisilla ei ole tänä vuonna edustusta Kakkosessa, lähialueen nousijajoukkue Piffen näyttää vetovoimaiselta turkulaislupausten silmissä. Nuoria pelaajia on siirtynyt etenkin Interistä kokeneiden valmentajien Stefan Strömborgin ja Karo Virtasen alaisuuteen Paraisten hyviin harjoitusolosuhteisiin. Erinomaista seuratyötä tekevä naapurikaupungin KaaPo on pelannut jo vuosia Kakkosessa ja myös kaarinalaisten riveistä löytyy sekä Interin että TPS:n edustuksessa esiintyneitä nuoria pelaajia.

Pääsarjaseurojen juniorien siirtyminen alueen alemman sarjatason joukkueisiin on luonnollinen prosessi, sillä vain murto-osa koko junioripolun läpi käyvistä pelaajista yltää pääsarjatasolle. Turussa pelaajakehitystyön yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi on kuitenkin noussut I- ja II-divisioonatason joukkueen puuttuminen. Kun johtavilla Veikkausliigan seuroilla on reservijoukkue vähintään Kakkosessa, pelaavat Inter 2 ja TPS U23 Kolmosessa.

Jotta seuran omia nuoria lupauksia nähtäisiin enemmän ja useammin ylimmällä sarjatasolla, pitäisi turkulaisillekin talenteille löytyä luonteva välilaskupaikka Veikkausliigan ja Kolmosen väliltä. Kun muualla, myös lähialueella, useampi 04-syntynyt (vielä ensi vuonna B-juniori-ikäinen) lupaus on saanut runsaasti peliaikaa Kakkosessa, ei liene lähelläkään ihanteellista, että U17 maajoukkueessakin esiintyneet Interin akatemiapelaajat (mm. Tegra Mukuna, Linus Rönnberg ja Jasper Yrjas), puhumattakaan U18 maajoukkue-ehdokkaat Roope Kantola ja Jan Heinonen, pelaavat Kolmosessa tai B-juniorien Ykkösessä.

 

Jasper Yrjas ja Linus Rönnberg (vasen kuva) ja Roope Kantola Kolmosen ottelussa PaiHa-FC Inter 2 23.7.20 Paimiossa

 

TPS:ssä ongelma on sama, mutta yksittäisten pelaajien polut erilaisia. TPS-taustaisesta U17 maajoukkueen kolmikosta Nikolas Talo–Onnipekka Pajula–Niklas Pyyhtiä kaksi ensimmäistä pelaa tällä hetkellä hollantilaisessa akatemiassa ja Pyyhtiä teki ensiesiintymisen Veikkausliigaottelun avauksessa 22.7.20. Ja vielä hankalampia ovat Turustakin tutut tapaukset, kun maajoukkuetasolle yltänyt juniori-ikäinen pelaaja menettää motivaationsa ja lopettaa kokonaan harjoittelun.

Kilpailu pelipaikasta ja -ajasta maailman kilpailluimmassa urheilumuodossa on hämmentävän kovaa EU:n ja käytännössä globaalin pelaajaliikenteen aikana, mutta Suomessakin tulisi ymmärtää, millaisia myönteisiä vaikutuksia konkreettinen ja systemaattinen panostus omiin kasvatteihin tuo jalkapalloseuralle. Omat kasvatit ovat pääsääntöisesti edullisempia kuin usein arvaamaton vierastyövoima. Omat juniorit voidaan kasvattaa edustusjoukkueen pelitapaan ja -filosofiaan. Hyvin valmennettu oma juniori on investointi, joka saattaa tuottaa voittoa pelaajan edetessä urallaan ulkomaille. Hän saattaa myös paluumuuttajana osoittautua arvokkaaksi voimavaraksi, kuten toivon mukaan käy TPS:n ja Jonatan Johanssonin tapauksessa. Ja seuran omat kannattajat haluavat nähdä joukkueessaan ennen kaikkea kaupungin omia kasvatteja. Kyse on siis talouden ohella myös arvoista ja lajikulttuurista.

* Artikkelikuvassa Interin edustusjoukkueen Noah Nurmi, joukkueenjohtaja-mv-valmentaja Jani Meriläinen ja Taiki Kagayama. Taustalla harjoittelee Interin B-juniorit Kupittaa 6:lla

[i] Vesa Mäen haastattelu, Turun Sanomat, 18.7.20

[ii] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/tps-vaihtaa-paavalmentajaa-tommi-pikkarainen-on-vapautettu-tehtavistaan

[iii] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/tps-nimitti-jonatan-johanssonin-uudeksi-paavalmentajaksi

[iv] https://suburbanturku.wordpress.com/2017/03/04/juniorijalkapallon-kylma-sota-manchesterissa-ja-suomen-turussa/

[v] https://www.palloliitto.fi/maajoukkueet/pojat/aluejoukkuetoiminta/tahtitarha

A-luokan Daavid vs Goljat Turun Dennis-myrskyssä

A-junnujen SM-karsintaa Kupittaan puhurissa, koska maakunnasta ei löydy täysimittaista julkista jalkapallohallia, eikä kilpailijan hallinnoimaan kuplaan ilmeisesti ole olosuhdemaksuista huolimatta asiaa.

Muilta pääsarjapaikkakunnilta, ja paljon pienemmistäkin futiskeskuksista löytyy kuitenkin täysimittaista Arina-, Botnia-, Eckerö-, Karhu-, Myyrmäki-, Tali-, Tellus- ja ties mitä muita halleja, mutta Turun seudulla seurat ja muidenkin lajien harrastajat kilpailevat ajasta ja tilasta Impivaaran 40-vuotiaassa minihallissa.

Dennis-myrskyn turkulaisversion tuivertaessa vettä lainehtivalla Vitosella, FC Inter ja SJK tarjosivat kaikille 25 sääoloja uhmanneelle katsojalle kuitenkin viihdyttävän ja hämmentävän hyvätasoisen jalkapallo-ottelun. Ykkösessä pelaavan SJK Akatemian pelaajistosta koottu vieraileva karsintasarjan kärkijoukkue oli luonnollisesti ylivertainen suosikki, varsinkin kun Interin A:lla ollut läpi talven krooninen pelaajapula ja muitakin ongelmia.

IMG_2963

IMG_2993

Niko Valikainen, Kari Lehtinen ja Juha Lipponen ovat kuitenkin saaneet sekalaisen seurakuntansa yhtenäiseksi ja sinimustat esiintyivät ja ennen kaikkea taistelivat täysin tasapäisesti Interin reservijoukkuettakin pari pykälää korkeammalla pelaavaa seinäjokelaista akatemiaryhmää vastaan.

 

Inter johti vielä pari minuuttia ennen ottelun loppua Roope Kantolan häikäisevän vaparimaalin turvin, mutta SJK tuli loppuhetkillä tasoihin. Lopputulos 3-3 lienee oikeudenmukainen, mutta ottelu tarjosi ennen kaikkea arvokasta kasvojen pesua ja kohotusta viime vuosina arvostustaan menettäneille A20-sarjoille. Toivottavasti suomalaiset seurat jatkossa panostavat pitkäjänteisesti ja laaja-alaisesti myös vanhimpien juniorien ikäluokkiin, eivätkä laita kaikkia pelaajakehityspaukkuja riskisijoittamista muistuttavaan talenttihaudontaan 😉.

Avoimet harjoitukset – avoimuutta, pahaa verta aiheuttavaa pelaajavärväystä vai jotain muuta?

Kun muistelen omaa aika kaukaista lapsuuttani, tulee mieleeni muistikuvia isänsä saattamasta ujosta pojasta kohtaamassa eri urheilulajeja ja vieraita lapsia oudossa ympäristössä. Tärkeimmiksi lajeiksi 70-luvun Turussa valikoituivat koripallo ja jalkapallo, mutta tietysti myös jääkiekkoa kokeiltiin Tepsissä ja yleisurheilua Paavo Nurmen stadionilla. Peli- ja harrastuspaikat – Kupittaa, Samppalinnan palloiluhalli ja Urheilupuisto – olivat tietysti tuttuja tällöin maan ehdotonta eliittiä edustaneiden Tepsin ja Namikan edustusjoukkueiden pelien kautta, mutta oman urheilijapolun aloittaminen oli silti kaikissa lajeissa aina jännittävää ja hiukan pelottavaakin.

Mitään varsinaisia ”tryout” -tapahtumia ei tunnettu. Uusia pelaajia kävi aika ajoin kokeilemassa, muutamat heistä pysyivät vauhdissa mukana, joku saattoi jäädä joukkueeseenkin, mutta useimmiten joukkueet pelasivat vuosia pitkälti alkuperäisellä kokoonpanolla.

Minulla yleisurheilun harrastaminen jäi lyhyeksi elämänkokemukseksi, koska pallo- ja joukkuepelien yhdessä tekeminen ja pelaaminen tuntui huomattavasti houkuttelevammalta kuin kelloa tai mittanauhaa vastaan kilpaileminen. Jääkiekon pariin menin luokkakaverin houkuttelemana, mutta koska aiemmin aloittaneet olivat taidoissa selvästi jo edellä, eivätkä hallitreenit kaikkine varusteineen olleet yhtä hauskoja kuin pipolätkä Mikaelin puistossa, jäi seuratason jääkiekkokin aika nopeasti. Kahdella jo rakkaaksi tulleella lajilla oli varmasti vaikutusta jääkiekon jäämisessä pihapelin asemaan, samoin kuin seuran ja valmennuksen vetovoimaisuudella. Tai sen puutteella. Jääkiekko ei tarjonnut samaa vastustamatonta imua, mitä koripallo iltapäivisin Samppalinnan palloiluhallissa ja jalkapallo ensin Nappulaliigassa ja myöhemmin Tepsissä.

Suomalaisessa jalkapallossa tai koripallossa ei siis 70-luvulla puhuttu tryouteista, tuskin edes 80-luvulla. Harrastajamäärät olivat nykyistä paljon pienempiä ja seurojakin vähemmän. Koripallossa eurokentilläkin menestynyt Namika synnytti vahvan buumin ottelutapahtumiin, joita pelattiin jopa jäähallissa, mutta junioritoiminta ja -valmennus oli laadultaan selkeästi heikompaa kuin jalkapallossa. Muun muassa edustusjoukkueen kokemattomien nuorten pelaajien valmentamana joukkueemme pelasi kapealla rosterilla ja oli kiistatta Länsi-Suomen ykkönen, mutta pääkaupunkiseudun joukkueita kohdattiin ani harvoin ja silloinkin tuloksena selvä tappio.

Turun jalkapallossa vuonna 1965 perustettu Nappulaliiga löysi nopeasti paikkansa varsinkin nopeasti kohoavien betonilähiöiden suurten lapsijoukkojen liikuttajana. Martinmäellä, Urheilupuiston kupeessa pihapelejä pelanneet 60-70-luvun taitteen TPS:n kultavuosien legendat Timo Nummelin ja Heikki Suhonen eivät ehtineet Nappulaliiga-aikaan, mutta seuran kaupunginosajoukkueilla on ollut sosiaalisesti ja myös kaupunkikulttuurisesti merkittävä rooli osana uusien kaupunginosien syntyä ja identiteetin kehitystä.

Aurajoen Itäpuolella Lauste, Pääskyvuori, Uittamo ja myöhemmin Varissuo hallitsivat Nappulaliigan sarjoja ja lähiöistä nousi Lipposten veljesten, Mika Aaltosen, Kim Suomisen ja Marko Rajamäen tavoin pelaajia A-maajoukkueeseen ja ulkomaan kentille.

Kun itäisten kaupunginosien ahkerat omatoimiharjoittelijat olivat keväästä syksyyn jokapäiväinen näky Kupittaan jokamiehen kentillä, toi 80-luvun alussa valmistunut Impivaaran urheilukeskus talviharjoitteluun aivan uusia mahdollisuuksia. Ei liene sattumaa, että Impivaaran jalkapallo- ja jäähallin ympäriltä Hepokulta-Nättinummi-Runomäki-akseli on tuottanut katkeamattoman huippupelaajien ketjun Hepparin Erkka Petäjästä runosmäkeläisiin Hradeckyn veljeksiin, Kaan Kairiseen ja Joni Kaukoon sekä Nättinummen kiekkolähettiläistä Koivuista Kiprusoffeihin ja nuorempaan Nummeliniin. Ja tuorein turkulainen kahden lajin suurlupaus Kaapo Kakkokin on kotoisin kiven heiton päästä Mälikkälästä.

Jos ajatellaan yllä mainittujen turkulaispalloilijoiden taivalta lajinsa huipulle, yhdistävinä tekijöinä näyttäisi usein olevan perhepiirin urheilumyönteisyys, monessa tapauksessa myös vanhempien vahva urheilutausta, keskinäistä kilpailua luovat liikunnalliset sisarukset sekä samanhenkisten lähipiirin kaverien kanssa tuhansien tuntien harjoitustoistoja tuoneet pihapelit.

 

Mihin avoimilla harjoituksilla tähdätään?

Jos tryout oli viime vuosituhannella enemmän suuren ammattilaismaailman seuratoimintaa, on sosiaalinen media tänä päivänä täynnä yhä useamman seuran ja yhä nuorempien ikäluokkien avoimien harjoituksien mainoksia.

Miksi suomalaiset seurat järjestävät nykyisin niin aktiivisesti avoimia harjoituksia? Miksi niihin suhtaudutaan varsin ristiriitaisesti? Ja mikä on tämän päivän tryout -tapahtumien tavoite suomalaisessa junioriurheilussa?

Suurissa jalkapallomaissa tryoutit tai testiottelut ovat luonnollinen osa pelaajakehitystyötä ja seurakulttuuria. Monitasoisessa ammattilaisurheilumaailmassa uraa on rakennettava asteittain ja nöyrästi omia kykyjä näyttäen sekä kovasta keskinäisestä kilpailusta oppia hakien. Kun ammattilaisorganisaatioita pyörittävät eri alojen koulutetut asiantuntijat ja toiminnan taustalla on emoseuran ja omistajan taloudellinen tuki, ei pelaajien vanhemmille synny tarvetta tai houkutusta ajautua ”valvomaan lapsensa etua” juniorijoukkueen toimihenkilönä tai peräti valmentajana.

Suomessa urheilulla on kunnioitettavat ja menestyksekkäät yksilö- ja kestävyyslajien perinteet, mutta palloilu- ja joukkueurheilussa olemme niin valmennuksellisen kuin seurakulttuurin kehityksen osalta yhä kaukana huippumaista, mutta myös pohjoismaisten naapuriemme perässä.  En tiedä, kuinka suuri merkitys on näillä kulttuurieroilla ja suomalaisilla junioriurheilun toimintatavoilla, mutta valitettavan usein kiistattoman lahjakkaatkaan palloilulupaukset eivät onnistu lyömään itseään läpi tai ainakin kärsivät sopeutumisvaikeuksista siirtyessään Britannian, Espanjan, Italian, Ranskan tai Saksan kaltaisiin suuriin palloilumaihin. ”Vasta” varttuneemmalla iällä suorastaan häikäisevän kansainvälisen läpimurron tehnyt Teemu Pukki on klassinen esimerkki. Espanjassa ja Saksassa sekä skottien Celticissä läpimurto jäi tekemättä, mutta ottamalla askel taaksepäin puolittain tuttuun pohjoismaalaiseen ympäristöön, pelaajan todelliset kyvyt saatiin esiin ja kotkalaisen kansainvälinen nousukiito onkin ollut olennainen tekijä suomalaisen jalkapallon viime vuosien nousussa.

Jos avoimet harjoitukset ovat vakiintunut käytäntö jalkapallomaailmassa, on varmaankin johdonmukaista, että sellaisia järjestetään myös Suomessa?

Mutta koska suomalainen vapaaehtoistyöhön vahvasti nojaava junioritoiminta poikkeaa yhä merkittävästi suurten palloilumaiden toimintatavoista, ehkä meidän tulisi huomioida nämä kansalliset erityispiirteet avoimien harjoitusten ja koko junioritoimintamme organisoinnissa?

Aivan äskettäin sosiaalisessa mediassa nostettiin keskustelunaiheeksi Suomen ja Saksan välillä pelattu U16 jalkapallomaaottelu ja erityisesti suomalaispelaajien ”luistelu” liukkaalla kentällä vääränlaisilla varusteilla. Kun Brasilian jälkeen maailman toiseksi menestyksekkäimmän jalkapallokansan seitsemän miljoonan rekisteröidyn pelaajan lajiliitto on maailman suurin ja maajoukkuetoimintaa ovat tukeneet vuosikymmeniä maailman tunnetuimpiin brändeihin kuuluvat Adidas ja Mercedes – nykyisin VW – on ehkä perusteltua tunnustaa, ettei saksalainen ja suomalainen jalkapallo ole maiden tietyistä kulttuuriyhteyksistä huolimatta toisiinsa suoraan verrattavassa tilassa tai arvoasemassa. Suomen juniorimaajoukkueeseen voi yhä nousta pienseurojen pelaajaraakileita, joiden harrastusta rahoittavat vanhemmat eivät välttämättä tunne AG-, FG-, tai SG-kenkävaihtoehtojen eroja.

Mutta huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä kansallisesta jalkapalloskeptismistä, Suomen A-maajoukkue on Turun (15.10.19) Armenia-voiton myötä lähestulkoon jo varmistanut ensi esiintymisensä lajin arvokisoissa.

Skeptisellä linjalla voidaan toki jatkaa ja olettaa, ettei EM-kisoissa ole edellytyksiä menestyä, tai sitten marraskuun puolessa välissä siintävä huuhkajahuuma ja Valioliigassa pitkin syksyä velloneet Pukkipartyt voitaisiin valjastaa suomalaisen jalkapallokulttuurin sekä junioritoiminnan kehittämiseen. Yhteiskuntavastuustaan tunnettu huuhkajakapteeni Tim Sparv on kotiseudullaan jo oma-aloitteisesti rahoittanut tekonurmikenttien rakentamista junioreille[i] ja pallokenttien katsomokeskusteluissa liikkuu myös huhuja, joiden mukaan vastaavanlaisen juniorihankkeen mahdollisuuksia olisi kuulosteltu kapteenin joukkuetoverienkin keskuudessa.

Mitä todennäköisin EM-kisapaikka tullee nostattamaan ennennäkemättömän suomalaisen jalkapallobuumin, jota niin media, elinkeinoelämä kuin poliittiset toimijat pyrkivät hyödyntämään. Tämä tarjoaa sekä Palloliitolle että yksittäisille seuroille ainutlaatuisen mahdollisuuden terävöittää toimintaansa ja houkutella Suomifutiksen pariin uusia innostuneita pelaajia, jalkapalloyhteisöllisyyttä janoavia seuratoimijoita sekä suomalaisen jalkapallokulttuurin kehitykselle välttämättömiä kotimaisen jalkapallon katsojia ja kannattajia.

Ehkä Suomen Palloliiton ja jalkapalloseurojemme tulisikin järjestää jalkapallokulttuuria edistäviä ”avoimia harjoituksia” säännöllisesti koko suomalaiselle jalkapalloväelle, eikä vain kiistanalaisin perustein talenteiksi arvioiduille lapsitähdille?

 

[i] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/a/4d194fc8-3537-4afe-9a23-175f1ea27b4d