Jalkapallokaupungissa sunnuntaiderbyllä on merkitystä. Turku ja Manchester ovat jalkapallokaupunkeja.
Tänään iltapäivällä Turku Energia Areenan kentän laidat olivat katsojia täynnä kun FC Interin ja TPS:n B-juniorit kohtasivat Kupittaan SM-karsintaottelussa.
Katselin itse peliä TPS-legenda Tapio Haritun sekä mm. Interin edustusjoukkueen päävalmentajana ennen Jose Riveiroa toimineen John Allenin 🏴 kanssa. ”Hara” Harittu on pelaajaurallaan yltänyt raitapaidassa kolmeen Suomen mestaruuteen ja myös toiminut TPS:n edustusjoukkueen päävalmentajana sekä lukemattomissa muissa lajin vastuullisissa tehtävissä.
Walesissa syntynyt John Allen saapui 1980-luvulla Suomeen pelaamaan ja on viime vuosina toiminut päävalmentajana niin TPS:n kuin Interin edustusjoukkueissa ja useissa muissa seuroissa. Tällä kaudella Allen valmentaa TPS:n A-junioreita yhdessä Esa ”Jönssi” Johanssonin kanssa.
Kentän laidalla tietysti puhuttiin siitä kuinka jalkapallo on vuosikymmenien varrella muuttunut ja miten tepsiläinen tapa pelata jalkapalloa poikkeaa sinimustasta pelifilosofiasta, jonka alkuaikojen menestys rakentui Job Dragtsman hollantilaiseen pelitapaan ja jota viime vuosina Jose Riveiro on ”espanjalaistanut” menetyksekkäästi. Alkuvuoden harjoituspelien perusteella Interin uusi päävalmentaja Miguel Grau tuntuu jatkavan Riveiron vuosilta tutulla pallonhallintalinjalla ja myönteistä on ollut myös nuorten omien kasvattien saama peliaika talven Liigacupin otteluissa.
Tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävän Turun Palloseuran historiaan on mahtunut niin suurta menestystä kuin laskukausia. Samalla kun jalkapallo pelinä on kuluneen vuosisadan aikana muuttunut ja kehittynyt, on tietysti myös tepsiläinen pelitapa kokenut muutoksia.
Kun Tepsin kulta-aikana 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin ja vielä 80-luvullakin turkulainen jalkapallo tunnettiin ennen kaikkea taitavista, useimmiten Turun Nappulaliigassa (TuNL) jalkapalloperusteet oppineista pelaajista, on tepsiläinen pelitapa kuitenkin viimeisen parin vuosikymmen kuluessa muuttunut, kun Inter on noussut haastamaan kaupungin herruudesta, TPS kärsinyt talousvaikeuksista ja perinteinen pelaajapolku TuNL:sta on muuntunut yhä nuorempien omien juniorien valmennukseen.
Kun viimeisen reilun vuosikymmenen aikana olen valmentajana kohdannut muun Suomen kanssakilpailijoita Etelä-Länsi sarjoissa ja turnauksissa, tämän vuosituhannen aggressiivisesti prässäävää ja fyysistä Tepsiä on usein kuvailtu tyyliltään ”katupoikafutiksen” edustajaksi.
Kentän laidalla keskusteltiin myös siitä, kuinka vähän suomalaiset pelaajat puhuvat pelikentällä vaikkapa brittipelaajiin verrattuna 🗣🇬🇧. Koska 11 pelaajan saumaton yhteistyö edellyttää jatkuvaa kommunikointia – ohjeistusta, varoittelua ja kannustusta – on tässä kiistatta aihealue, missä Suomifutiksella paljon työsarkaa. Puhumista ja yhä parempia sosiaalisia taitoja vaaditaan tietysti myös suomalaisilta talenteilta, jotka pyrkivät ja yltävät ulkomaisiin akatemioihin kilpailemaan pelipaikoista alati kovenevassa kilpailussa ammattilaisseurojen pelipaikoista.
Paikallisottelu itsessään oli tasainen, mutta kaksijakoinen. Inter siirtyi nopeasti 2-0 johtoon, mutta TPS hallitsi selkeästi toista puoliaikaa. Katsomon puolella taidettiin olla yhtä mieltä siitä, että Palloseura oli tänään parempi, vaikka ottelu 2-2 tasatulokseen päättyikin.
llalla taivaskanavat välittivät myös Turkuun toisenlaisen derbyn Koillis-Englannista. Cityn ja Unitedin Valioliigan paikalliskamppailua Manchesterin herruudesta pidetään ehkäpä maailman katsotuimpana jalkapalloderbynä.
Teollisen vallankumouksen merkkikaupungin paikallisotteluun liittyy itsellänikin ylimääräistä kiinnostusta, koska olen opiskeluaikoina asunut Manchesterissa ja pelatessani sikäläisiä yliopisto- ja alasarjapelejä, joukkueemme harjoitteli ManU:n harjoituskeskuksessa Cliffillä, Unitedin juniorivalmentajan johdolla.
Jalkapalloon liittyy siis helposti nostalgiaa ja intohimoja, mutta kuningaslaji on myös erinomainen yhteiskunnan peili ja maailman kaikissa kolkissa harrastettava sekä seurattava urheilu- ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto voi myös lievittää maailmanpoliittisia jännitteitä.
Vladimir Putinin johtama Venäjä hyökkäsi reilu viikko sitten aseellisesti naapurimaa Ukrainaan ja siitä asti jatkunut hyökkäys on kylvänyt kuolemaa, tuhonnut kaupunkeja ja aiheuttanut yli miljoonan ukrainalaisen maasta paon.
Jalkapallo ei luonnollisestikaan pysty yksin päättämään sotia tai poistamaan muita yhteiskuntien epäkohtia, mutta vastuulliset jalkapalloseurat, suurta vaikutusvaltaa nauttivat pelaajat ja näiden eettisiä arvoja valvovat kannattajat voivat vaikuttaa siihen, että diktaattorien hirmuteot tullaan maailmanlaajuisesti huomioimaan. Ja ennen pitkää myös tuomitsemaan.
Oma brittiläinen tutkimusohjaajani toisti aikoinaan jatkuvasti ”politics, economics and defence go together”. Samoihin aikoihin toinen professori kertoi entisen Neuvostoliiton geopolitiikan seminaareissa mielenkiintoisia tarinoita nuoruusvuosiltaan kun oli toiminut Ison-Britannian olympiajoukkueen johtotehtävissä Moskovan boikottikisoissa vuonna 1980.
Vaikka julkisessa keskustelussa usein toistetaankin tarvetta erottaa urheilu politiikasta, ovat nämä kaksi kahvipöytäkeskustelujen suosikkiaihetta toisiinsa yhtä sidoksissa kuin talous, turvallisuus ja poliittinen päätöksenteko.
Ja ovat olleet jo olympiakisojen alkuajoista lähtien kun Hannes Kolehmainen, vuoden 1912 Tukholman kesäkisoissa juoksi kolmella kultamitalillaan Suomen maailmankartalle. Huomattavasti vähemmälle huomiolle on jäänyt, että Suomen suuriruhtinaskunnan joukkue marssi kisoihin keisarillisen Venäjän joukkueen takana.
”Hannes Kolehmainen oli juossut Suomen maailmankartalle. Samalla hän oli myös vahvistanut suomalaisten kansallista itsetuntoa. Teolla oli oma merkityksensä kun Suomi samalla kymmenluvulla kypsyi lopulliseen itsenäisyystaisteluunsa.”
Kiistatta dramaattisin ja ihmiskunnan kehitykselle todennäköisesti merkityksellisin urheilun ja maailmanpolitiikan kohtaaminen koettiin vuonna 1936, kun valtakunnankansleri Adolf Hitler isännöi ensin helmikuussa Garmisch-Partenkirchenin talvikisoja ja myöhemmin elokuussa Berliinin kesäkisoja.
Vaikka Jesse Owens nousi Berliinin kisojen sankariksi neljällä kultamitalillaan, oli olympiakisaisännyydellä merkittävä vaikutus Natsi-Saksan nousuun ja maailmansodan syttymiseen kolme vuotta myöhemmin.
Urheilun yksi hienoimmista ja varmasti suureen yleisöön vetoavimmista piirteistä on sen kilpailijoita yhdistävä vaikutus, keskinäinen kunnioitus – urheiluhenki. Berliinin kisoissa mustan Jesse Owensin ja tämän vaalean isäntämaan haastajan Luz Longin välille kehittyi alkuperäistä olympia-aatetta henkivä ystävyys. Pituushyppykilpailun jälkeen hopealle jäänyt Long huudatti saksalaisyleisöä osoittamaan suosioitaan amerikkalaiselle voittajalle ja nelinkertaiselle kultamitalistille. Pituuskilvan jälkeen kilpakumppanit tapasivat toisensa useita kertoja kentällä ja kisakylässä. ”Owens ja Long keskustelivat taiteesta ja urheilusta, Hitleristä ja hänen päämääristään, tulevaisuudestaan. Luz Long uskoi arjalaisen rodun paremmuuteen yhtä vähän kuin että kuu olisi saksalaisten keksimä.”[i] Jesse Owens ja Luz Long olivat kisojen jälkeen kolme vuotta kirjeenvaihdossa. Heinäkuussa 1943 Luz Long haavoittui vakavasti Sisilian taisteluissa ja menehtyi kahta päivää myöhemmin kenttäsairaalassa.
Kun näinä päivinä, keskellä Ukrainan kriisiä hämmästellään Venäjän johdon häikäilemättömyyttä veljeskansaansa kohtaan, ei lopulta ole yllättävää, että presidentti Putinia verrataan kolmannen valtakunnan kansleriin. Tai että urheilu yhdistetään valtapolitiikkaan.
Kun Ukrainan kriisi oli vasta etenemässä kohti viimeisintä, koko Ukrainan kattavaa aseellista yhteenottoa, länsivallat ja kansainvälinen yhteisö kävivät viikkokausia Kremlin kanssa diplomaattisia neuvotteluja rauhanomaisesta ratkaisusta.
Neuvottelujen aikana länsivalloista jaettiin tiedustelutietoa, jonka perusteella massiivisia sotaharjoituksia Valko-Venäjällä ja Ukrainan läheisyydessä harjoittaneelta Venäjältä oli aiheellista odottaa sotatoimia viimeistään Pekingin olympiakisojen päättyessä. Kreml toistuvasti kiisti epäilyt perättöminä.
Keskeinen peruste länsivaltojen epäilyksille olivat vuoden 2014 helmi-maaliskuun tapahtumat. Tällöin presidentti Putin paistatteli valtakunnankansleri Hitlerin tavoin olympiakisaisännän kansainvälisessä valokeilassa, mutta oli kulisseissa valmistellut Krimin valloitusta, mikä tapahtui pian Sotšin kisojen päätyttyä.
Natsi-Saksan ja Putinin Venäjän olympiakisaisännyydet eivät ole ainoat tahrat urheilun arvomaailmassa. Vuoden 1934 Italian jalkapallon maailmanmestaruutta varjostaa Mussolinin fasistien esiinmarssi ja vuonna 1978 Argentiina juhli kotikisoissaan ensimmäistä mestaruuttaan kenraalijuntan johdolla. Sopupelisyytösten ohella Argentiinan kisoihin ja sotilasdiktatuurin kauteen kytkeytyy tuhansien kansalaisten kidutus- ja katoamiskohtalot[ii].
Vuosisadan vaihduttua, MM-jalkapallon ja olympiakisojen eettinen imago ei ole mainittavasti kirkastunut. Vasta päättyneitä Pekingin kisoja varjosti pandemian ohella tutusti doping sekä uiguurivähemmistön kohtalo ja urheilijoiden epäeettinen kohtelu.
Sotšin vuoden 2014 kisaisännyyden ohella presidentti Putin onnistui hankkimaan Venäjälle myös vuoden 2018 jalkapallon MM-kisat. Kun kuningaslajin seuraavien MM-kisojen näyttämönä on jalkapallokulttuurin kummajainen Qatar, on ymmärrettävää, että puheet suurimuotoisesta korruptiosta rehottavat.
Eikä vain puheet vaan myös todisteet urheilujohtajien häikäilemättömästä oman edun tavoittelusta ja veljeilystä valtaeliitin kanssa ovat arkipäivää. Olympiakisaisännyyksiin liitetään lähes säännöllisesti syytöksiä korruptiosta ja kansainvälisen olympiakomitean maine on ryvettynyt lukemattomien lahjusskandaalien takia.
Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n maine ei ole juuri parempi. Pitkäaikainen puheenjohtaja Sepp Blatter ja Euroopan jalkapalloliitto UEFA:n johtaja Michel Platini ovat olleet jo kuusi vuotta massiivisen lahjontatutkimuksen kohteena ja joutuvat oikeuden eteen Sveitsissä[iii].
Eikä osattomaksi valtapelistä ole jäänyt suomalaisten lempilaji jääkiekkokaan. Kauan kaivatun ja suomalaisen jääkiekon aidosti ansaitseman jääkiekon olympiakullan hohtoa himmentää voimakas Venäjä-kytkentä sekä kansainvälisen lajiliiton omat eettiset häpeämerkit.
Kun lajin kansainvälisinä kiiltokuvakasvoina ovat ydinaseilla uhkaileva presidentti Putin, tämän minskiläinen ketjukaveri, Valko-Venäjän diktaattori Lukashenka sekä näiden avoimen Venäjä-myönteinen IIHF-pomo Rene Fasel[iv], voidaan puhua jo merkittävästä mainehaitasta. NHL:ssä häikäiseviin suorituksiin ja saavutuksiin yltäneet venäläiset jääkiekkolegendat Alex Ovetshkin, ministerinäkin toiminut Slava Fetisov ja muut Putinin läheisyydestä nauttineet kiekkolähettiläät saanevat varautua epämiellyttäviin kysymyksiin suhteestaan jääkiekkoilevaan presidenttiin[v].
Mikä on vaikutus suomalaisiin huippukiekkoilijoihin, jotka ovat viime vuosina keränneet miljoonatuloja Venäjän KHL-liigassa?
Mikä on Jokerien ja Hartwall Areenan kohtalo, joihin molempiin liittyy voimakas yhteys venäläisiin oligarkkeihin, jotka ovat nyt kiristyvien kansainvälisten sanktioiden keskiössä?
Eittämättä hankalia kysymyksiä lajissa, jonka keskuudessa kaksi vuotta kestäneet koronarajoitteet ovat aiheuttaneet ennennäkemättömiä toimintavaikeuksia ja ajaneet etenkin vähävaraisemmat seurat selviytymistaisteluun olemassaolostaan.
Nykypäivän huippu-urheilu on kuitenkin keskeinen tekijä alati paisuvassa viihdeteollisuudessa ja vaikka ”vääränlaisia valtasuhteita” solmineet urheilijat saattavat kärsiä mainehaitoista, löytynee lajin huipuille KHL:n korvaavia markkinoita.
Voisiko Putinin hyökkäyssota Ukrainaan kaikessa kauheudessaan johtaa humaanimpaan maailmanjärjestykseen?
Valtaisaa medianäkyvyyttä nauttivan viihdeteollisuuden, valtapelin ja huippu-urheilun taustalla on kuitenkin mitä tärkein urheilun ruohonjuuritason sosiaalinen ja liikunnallinen ulottuvuus.
Kaupungistuminen, ilmastonmuutos, mobiiliteknologian vaikutukset ja yhteiskunnan yleinen suuri murros ovat merkittävällä tavalla muuttaneet arkielämäämme. Ja kaksi vuotta kestänyt globaali pandemia on entisestään muuttanut ihmiskunnan eloa. Koronarajoitukset, lasten ja nuorten yleistynyt liikkumattomuus, eriarvoistuminen, etätyön yleistyminen, sosiaalisten kontaktien voimakas supistuminen ja mielenterveysongelmien lisääntyminen ovat kaikki huomiota vaativia yhteiskunnallisia huolia. Lisäksi suuressa osassa länsimaita väestö ikääntyy ja syntyvyys on alhaista, mikä niin ikään aiheuttaa dramaattisia muutoksia yhteiskuntaan.
Yksi viime vuosien ehkä eniten poliittisia jänniteitä aiheuttaneista tekijöistä on lisääntynyt maahanmuutto, mikä näkyy myös eurooppalaisessa puoluepolitiikassa. Vuoden 2021 lopussa Puolan ja Valko-Venäjän rajalle kerääntynyt suuri määrä Lähi-Idästä saapuneita pakolaisia[vi] herätti laajoja pelkokuvia vuoden 2015 pakolaistulvan uusiutumisesta ja etenkin analysoitaessa Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen eri vaiheita, lienee todennäköistä, että Valko-Venäjältä EU:n alueille suuntautunutta pakolaisvirtaa arvioidaan eräänlaisena hybridisodan muotona. YK:n arvion mukaan jo yli 500 000 ukrainalaista on joutunut jättämään maansa ensimmäisen sotaviikon aikana ja paine etenkin Puolassa, Unkarissa ja muissa naapurivaltioissa on huomattava.
On luonnollisesti mahdotonta ennustaa tai edes arvioida jopa maailmansodan uhkaan verrattavan sotilaallisen hyökkäyksen lopullisia seurauksia, mutta Venäjä-Ukraina-sotatila on kaikessa järkyttävyydessään herättänyt myös myönteisiäkin vaikutuksia.
Vaikka hyökkäävän osapuolen uskottavuus ja luotettavuus ovat saaneet mitä vakavimman kolauksen, on rohkaisevaa, että viiden päivän sodankäynnin jälkeen osapuolet ovat palanneet neuvottelupöytään Valko-Venäjän rajalla. Ja Euroopan sekä koko maailman mittakaavassa, niin poliittisten johtajien kuin kansalaisten yhtenäinen hyökkäyksen tuomitseminen on kannustava kehityssuunta.
Pitkään halvaantuneelta näyttänyt EU:n yhteistyö on löytänyt yhteisestä uhasta uutta energiaa ja kykyä tehdä päätöksiä. Jopa nopeita, kuten ilmantilojen sulkeminen ja aiempia huomattavasti tiukemman talouspakotteet osoittavat.
Mutta ehkäpä kaikkein rohkaisevimmalta vaikuttaa tavallisten kansalaisten laajamittainen tuki ukrainalaisille, jotka ovat hyökkäyksen aikana osoittaneet mitä ihailtavinta päämäärätietoisuutta, yhteistyökykyä ja rohkeutta, mistä varmasti kaikki kansakunnat voisivat ottaa oppia.
Hallintokautensa alussa entisenä koomikkona vähätelty presidentti Volodymyr Zelenskyi on johtanut joukkojaan maltillisen määrätietoisesti ja johtajuus näkyy heijastuvan urheisiin ukrainalaisiin. Ja laajemminkin huolestuneeseen maailmaan.
Kansalaiset ympäri maailmaa ovat kokoontuneet suurina joukkoina mielenilmaisuihin, joissa viesti hyökkääjälle on ollut yhtenäinen ja väkivallaton. Mielenilmauksia on järjestetty lisääntyvässä määrin myös Venäjällä, missä osallistuminen vaatii myös siviilirohkeutta, koska valtiovallan suhtautuminen toisinajattelijoihin on voimakkaan kielteistä.
Vaikka osalle urheilueliittiä Ukrainan kriisi on kiusallinen, urheiluväki ylipäätään on osoittanut parhaita puoliaan. Ukrainalaiset urheilun lähettiläät ovat seuranneet presidentti Zelenskyin esimerkkiä käyttämällä vaikutusvaltaansa, ottamalla kantaa julkisuudessa ja jopa tarttumalla aseisiin isänmaansa puolesta. Tenniksen maailmanlistan nro 15 Elina Svitolina ja Euroopan liigoissa pelaavat jalkapalloilijat osoittavat isänmaallisuuttaan median välityksellä ja nyrkkeilyn maailmanmestariveljekset Vitali ja Volodymyr Klytško ovat mitä uskottavin kaksikko turvaamaan Ukrainan pääkaupunkia piirityksessä. Vanhempi veli Vitali on toiminut viime vuodet Kiovan pormestarina, ja veljensä on ilmoittautunut Ukrainan joukkoihin puolustamaan kotimaataan.
Ukrainalaisten rohkeus ja yhtenäisyys on heijastunut myös maan rajojen ulkopuoleiseen maailmaan. Muun muassa Britannian ja Saksan jalkapalloliigojen ottelutapahtumissa seurat, yksittäiset pelaajat ja kannattajat ovat mitä mielikuvituksekkaammin keinoin osoittaneet solidaarisuutta ukrainalaisille pelaajille ja koko kansakunnalle. Hollywood on herännyt. Elokuvamaailman kuuluisuudet käyttävät medianäkyvyyttään ja tuomitsevat Venäjän maahantunkeutumisen.
Ei liene liioiteltua sanoa, että ylivoimaista vihollista vastaan viisaasti ja urheasti kamppailevat ukrainalaiset ovat taistelleet itsensä muutamassa päivässä eurooppalaisten ja koko demokraattisen maailman sydämiin. Olisiko täysin utopistista, jos Eurooppa ja muu maailma seuraisivat ukrainalaisten esimerkkiä ja kokisimme pitkän pandemia-ajan päätteeksi ”Prahan kevään” hengessä ”Venäjän kevään”?
[i] Huippu-urheilun maailma 1, Antero Raevuori, Tarmo Mäki-Kuutti, kirjoittajat ja WSOY, 1978
Ranskan kuuluisa vuoden 1789 vallankumous tunnetaan iskulauseestaan ja ihanteistaan ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”. Täällä toisessa tasavallassa, tai sen esiasteessa, Suomen suuriruhtinaskunnassa, naiset käyttivät ensimmäisinä täysimittaisesti äänioikeuttaan ja vaalikelpoisuuttaan, kun edustajia valittiin vuoden 1907 valtiopäiville[i].
On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan. Tai on ainakin sanottu. Lottovoittoajattelua tukee tänään julkistettu Maailman onnellisuusraportti, jonka mukaan Suomi on neljättä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa. Seuraavilla sijoilla ovat Islanti, Tanska, Sveitsi ja Hollanti. Kaikki pohjoismaat ovat kärkikymmenikössä[ii].
Hyvinvointivaltiomallistaan tunnettu Pohjola on myös Ruotsia lukuun ottamatta onnistunut poikkeuksellisen hyvin koronapandemian torjunnassa. Rajoitukset ja niiden tulkintaerot toki koettelevat kansalaisten kärsivällisyyttä niin täällä kuin huomattavasti pitempään tiukemmissa lockdowneissa eläneissä maissa.
Tänään vietetään Minna Canthin päivää, joka on pyhitetty tasa-arvolle. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat arvokkaita asioita, joita kannattaa vaalia ja kehittää. Nyky-yhteiskunta poikkeaa kuitenkin merkittävästi ajoista, jolloin Miina Sillanpää ja aikalaisnaiset äänestettiin ensi kertaa Arkadianmäelle. Kun viime vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin miehet olivat koulun käynnissä etuoikeutetussa asemassa, ovat voimasuhteet viime vuosikymmeninä muuttuneet merkittävästi.
Tämän päivän Suomessa naisten koulutustaso on miehiä korkeampi. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden naisten osuus kaikista työikäisistä naisista alkoi kasvaa huomattavasti miehiä nopeammin 1990-luvun alussa. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneista 58 prosenttia oli naisia vuonna 2018[iii]. Vuonna 2019 sekä lukiossa opiskelevista että ylioppilastutkinnon suorittaneista niin ikään 58 prosenttia oli naisia.
Ammattikorkeakoulututkinnoista naiset suorittivat noin 62 prosenttia vuonna 2018. Naisten ja miesten osuudet ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista vaihtelevat edelleen suuresti eri koulutusaloilla. Stereotypia naisten hoitoaloista ja miesten teknisestä maailmasta elää yhä ammatillisessa koulutuksessa. Vuonna 2018 terveys- ja hyvinvointialojen tutkinnon suorittaneista 87 % oli naisia ja 11 % miehiä.
Yhteiskunnallisen alan tutkinnon suorittaneista 86 % oli naisia ja 14 % miehiä. Tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen (ICT) tutkinnon suorittaneista 21 % oli naisia ja 79 % miehiä ja tekniikan alan tutkinnon suorittaneista 19 % oli naisia ja 81 % miehiä (THL, 2020).
Kuinka se, että naiset dominoivat hoito- sekä myös yhteiskunnallisia sektoreja ja miehet teknistä alaa, heijastaa suomalaisten yhteiskunnallista ajattelua, onkin monimutkaisempi kysymys. Ja tähän varsin arkaluontoiseenkin aiheeseen liittyy toinen kasvava haaste – kuinka kotouttaa maahanmuuttajataustaista kansan osaa, kun heitä tarvitaan tasapainottamaan kantaväestön ikääntymisen ja alhaisen syntyvyyden aiheuttamaa ongelmaa?
Vaikka naisten osuus elinkenoelämän johtotehtävistä on edelleen selkeästi alhaisempi kuin miesten, on merkittävää muutosta tapahtunut koko 2010-luvun. Kun vuonna 2011 naisten osuus suomalaisten pörssiyhtiöitten hallituspaikoista oli 18 prosenttia, oli vastaava luku vuonna 2020 jo 30 prosenttia[iv].
Kiistatta voimakkain, suorastaan dramaattinen naisten esiinmarssi on tapahtunut politiikan kentällä. Maatamme johtaa nimityshetkellä maailman nuorimman pääministerin tittelillä maailman maineeseen noussut Sanna Marin, ja mikä vieläkin merkittävämpää, nuoren tamperelaisministerin hallituksen ydinnyrkki muodostuu viiden hallituspuolueen naisministereistä, jotka ovat kaikki puolueidensa puheenjohtajia ja vaikutusvaltaisimpien ministerisalkkujen haltijoita.
Kun Suomi valmistautuu poikkeusoloissa huhtikuusta kesäkuuhun lykättyihin kuntavaaleihin, on tärkeää, että puoluepoliittisessa johdossa tiedostetaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen yhteiskunnalliset vaikutukset poikkeuksellisissa oloissa.
”Yhteistyökyky ja kansallinen yhtenäisyys on kriisioloissa poikkeuksellisen tärkeää, varsinkin kun myös suomalaisen yhteiskunnan toimintakykyä on viime vuodet vaivannut voimistunut poliittinen vastakkainasettelu. Erityisen huolestuttava piirre polarisaatiossa on ollut jakolinjojen syventyminen sukupuolien välillä. Marinin viisikko on profiloitunut vahvasti tasa-arvon tukijana, joten on tärkeää, että hallitus reagoi puoluekannatusmittausten tuloksiin, jotka paljastavat, että Sdp ja vihreät ovat naisten suosikkipuolueita, mutta perussuomalaiset ja kokoomus keräävät yhdessä yli puolet miesten äänistä.”[v]
Tasa-arvon päivänä Ylen aamussa keskusteltiin laajasti tasa-arvosta. Kun Kauppakamarin Ville Kajala kertoi naisten asemasta yrityselämässä, naisten European Women on boards -järjestön puheenjohtaja Päivi Jokinen näki kehityksen kriittisemmin ja puhui myönteisesti muissa maissa käytössä olevista kiintiöjärjestelmistä. Ja naisjärjestön puheenjohtajan kahdesti mainitsema uhka- tai kielikuva ”naisien lyömisestä viivoittimella” tuntui enemmän muistikuvalta menneestä maailmasta kuin viittaukselta tämän päivän etätöiden hallitsemaan työelämään.
Ystävällisyys ja jämäkkyys mahtuvat samaan pakettiin
Yrityskulttuurikeskustelun jälkeen tasa-arvo teemaa sivuttiin toisessa monimutkaisessa ja alati muuttuvassa aiheessa. Äskettäin ”Myötätuntoinen valmennus” -kirjan julkaissut vuorovaikutuskouluttaja Pekka Hämäläinen ja Marigold IceUnityn päävalmentaja Anu Oksanen keskustelivat tämän päivän urheiluvalmennuksesta. Anu Oksasen ohella mm. Henrik Dettmania, Jukka Jalosta, Marianne Miettistä ja Antti Pennasta kirjaan haastatellut kirjailija-terapeutti Hämäläinen tiivisti urheilumaailman muutoksen siirtymisestä valmentajakeskeisestä järjestelmästä urheilijalähtöiseen valmennukseen.
”Aikaisemmin oli käsitys, että valmentajan tehtävä oli kaataa oppia urheilijan päähän ja urheilijan tehtävä on noudattaa ohjeita. Nykyisin ajatellaan, että ollaan tasavertaisia, urheilija ja valmentaja ovat samalla viivalla ja molemmat sparraavat toisiaan. Kielenä on kunnioittava dialogi, eli pelaaja ei ole valmentajan alapuolella.”
Muodostelmaluistelussa viisi kertaa maailmanmestaruuteen yltäneen joukkueen valmentaja Anu Oksanen tunnistaa niin ikään urheilijan ja joukkueen kasvaneen roolin. ”Valmentaja on nimenomaan urheilijaa tai joukkuetta varten ja valmentajan sekä tiimin tehtävänä on auttaa joukkuetta pääsemään tämän asettamiin tavoitteisiin tai ainakin toimimaan niiden suuntaan.”
Hämäläisen mukaan myötätuntoisen valmentajan tulee myös vaatia valmennettavilta. On kysymys luottamussuhteesta. Haastatteluun osallistuneet valmentajat olivat kertoneet, että mikäli urheilijalta ei vaadita, hän saattaa mennä sieltä missä aita on matalin.
”Sanomisen tapa on ratkaisevaa. Ystävällisyys ja jämäkkyys mahtuvat samaan pakettiin.”
Anu Oksasen mukaan muodostelmaluistelussa puhutaan positiivisesta vaateesta. Politiikassa, elinkeinoelämässä ja laajemminkin yhteiskunnassa lainataan usein urheiluelämän lainalaisuuksia ja kielikuvia. Ehkä meidän kaikkien arkielämää kuormittavissa poikkeusoloissa kanssaihmisten myötätuntoinen ja tasa-arvoinen kohtelu sekä ”positiivinen vaade” ovat avain onnellisuuteen. Ja tätä kautta toivon mukaan myös terveelliseen ja turvalliseen elämään.
[iv]https://yle.fi/uutiset/3-11843615 IBM Suomen toimitusjohtajan mukaan naisten uraa jarruttaa liika säntillisyys: ”Hyppää! Yhdessä opitaan, miten asiat toimivat”, 19.3.21
