Syntyi ’45 sotasyyllisten Saksaan, oli nostamassa maalaisseura Bayernin ensin Bundesliigaan (’65) ja pian Euroopan parhaaksi seuraksi (’74, ’75, ’76). Johti kapteenina Münchenin ’74 MM-finaalissa Saksan Liittotasavallan voittoon Johan Cruyffin johtaman Hollannin totaalijalkapallosta ja antoi saksalaisille uskoa jälleenrakennukseen. Teki Pelén ja Cruyffin kanssa Cosmoksessa ”Messit” ja herättivät USA:n kuningaslajiin. Johti päävalmentajana Berliinin muurin murtumisen myötä uudelleenyhdistyneen Saksan ’90 maailmanmestariksi.
Useimmilla, tai ainakin monilla lapsilla lienee esikuvia, joiden mallin mukaan otetaan elämän itsenäisempiä alkuaskelia. Omassa lapsuudessani, 1970-luvun Suomen Turussa, maailmankuvani muokkaantui Koulukadun kotipiiriin, Puolalan koulun sekä Mikaelin puiston kentällä koettujen pelien ja leikkien kautta.
Kotitaloamme vastapäätä sijainneella Mikaelin sivukirjastolla oli myös suuri rooli maailman avaamisessa kun internetistä ei ollut tietoakaan ja televisiossakin vain pari kanavaa. Peppi Pitkätossu oli suuri sankari tasapuolisesti niin tytöille kuin pojille. Samoin sarjakuvahahmot Asterix ja Tintti, sekä näiden omalaatuiset ”sidekickit” Obelixista kapteeni Haddockiin ja professori Tuhatkaunoon. Realistisempaa kylmän sodan ajan kirjallisuutta ostettiin koulun jälkeen Rauhankadun antikvariaatista. Korkeajännityksissä saksalaiset olivat pahiksia ja britit pelastivat maailman.
Ei keisari Franzkaan ollut erehtymätön. Muistan kuin eilisen, kun silloinen Tsekkoslovakia kaatoi kesämökin mustavalko-tv:n ruudulla Antonin Panenkan hämmentävällä rangaistuspotkulla Münchenin maailmanmestarit ’76 EM-finaalissa. Ja vuosikymmen myöhemmin, ’86 Meksikon MM-kisoissa valmentajana nuori Franz kärsi jälleen loppuottelussa kirvelevän tappion. Tällä kertaa vastassa oli puolivälierissä britit Jumalan kädellä kaatanut mies nimeltä Maradona.
2000-luvulla Franz Beckenbauer toimi Bayernin presidenttinä sekä neuvotteli Saksalle vuoden 2006 maailmanmestaruuskisojen isännyyden. Rooli kisojen hakutoimikunnan puheenjohtajana toi myös kielteistä julkisuutta kansainväliseen jalkapalloliittoon liitettyjen lahjusepäilyjen takia.
Itse kisat olivat suuri menestystarina. Isäntämaa oli keväällä kisojen alla pudonnut FIFA rankingissa saksalaisittain ennenkuulumattomasti TOP 20:n ulkopuolelle, mutta lopulta Jürgen Klinsmannin nuori joukkue ylsi pronssitilalle kaatamalla Portugalin. Italian maailmanmestaruusjuhliin päättynyt Berliinin loppuottelu muistetaan myös Materazzi-episodista, jossa Zinedine Zidane menetti totaalisesti itsehillintänsä ja päätti upean maajoukkueuransa ulosajoon ja rangaistuspotkukilpailussa kärsittyyn finaalitappioon.
Saksassa vuoden 2006 kotikisat tunnetaan ”Kesäsatuna” – Sommermärchen. Ohjaaja Sönke Wortmann ohjasi kisoista dokumenttielokuvan, joka sai ensiltansa 3. lokakuuta, Saksan yhtenäisyyspäivänä. Marraskuun lopulla elokuvan oli nähnyt noin neljä miljoonaa katsojaa ja Deutschland. Ein Sommermärchen on Saksan elokuvahistorian kaupallisesti menestynein dokumenttielokuva.
Wortmannin elokuvan nimi on viittaus saksalaisrunoilijan Heinrich Heinen Saksanmaa: Talvinen tarina (Deutschland. Ein Wintermärchen) -teokseen vuodelta 1844. Globaalin jalkapallojuhla ja kansoja yhdistävä kuukauden kesäfestivaali kuvataan kontrastina ironiasta ja satiirisesta tyylistä tunnetun Heinen melankoliseen kuvaukseen Saksasta.
Hieman samaan tapaan, sodanjälkeisen Saksan talousihmeeseen ja konemaiseksi kuvattuun Saksan jalkapallomaajoukkueeseen Franz Beckenbauer toi luovuutta ja loistetta. Keisari Franz pystyi pelaamaan mitä tahansa pelipaikkaa. Hän itseasiassa loi huippuvuosinaan kokonaan uuden pelipaikan ja pelitavan joukkueelleen. Pelatessaan Liberona Beckenbauer yhdisti aiemman roolinsa keskikentän pelintekijänä keskuspuolustajaan, jolla oli vapaus osallistua pelinrakentamiseen ja hyökkäysnousuihin.
Kun saksalainen media, ylin valtiojohto ja jalkapalloa rakastava kansa muistelevat 7.1.24 Salzburgissa menehtynyttä keisariaan, kuvaillaan Franz Beckenbaueria sanalla ”Lichtgestalt”. Johtuuko siitä, ettei suomalaisesta, tai muualtakaan jalkapallomaailmasta löydy Franz Beckenbauerin kaltaista lajin edustajaa, kuvauksen kääntäminen suomeksi on vaikeaa.
Puhutaan ihmisestä, joka saavutti kuningaslajissa kaiken, muutti ja elävöitti peliä sekä toi valoa, loistoa ja tulevaisuuden uskoa menneisyyden hallinnan (Vergangenheitsbewältigung) kanssa kamppaileville Saksan suurille ikäluokille. Ja siinä sivussa suurta kunnioitusta ja arvostusta ulkomailla.
Artikkelikuva yhdeksän vuotiaan ihailijan mustavalkoisesta taideinstallaatiosta vuodelta 1974.
Urheilujoukkuetoiminnassa kohtaa monenlaista haastetta ja suoranaista ongelmaa, jotka yhtäältä motivoivat ja opettavat ongelmanratkaisuun, mutta toisaalta aiheuttavat arkityöhön ahdistusta. Tässä esimerkki yhdenlaisesta haasteesta, joka ei liene ainutlaatuinen drop outin ja vinoutuneiden pelaajapolkujen maailmassa.
Olipa kerran juniorijoukkue nuorisotyön menestyksestään tunnetussa entisessä palloilupääkaupungissa. Joukkueen edustama seura oli vuosikymmenien varrella toiminut kasvualustana tuhansille tai todennäköisesti kymmenilletuhansille baby boomer-perheiden lapsille, jotka 60- ja 70-luvuillla muuttivat Puolimatkojen ja muiden grynderien rakentamiin betonilähiöihin.
Boomereilla oli taakkana oman sota-ajan lapsuuden niukkuus ja ankeus, joten he ymmärsivät yhdessä tekemisen ja jakamisen arvon. Kun lähiöt 1970-luvulla alkoivat hahmottua neitseellisille kaupunkia ympäröiville pelto-, ja metsäalueille, tarvittiin tuhansien asukkaiden uusilla asuinalueilla peruspalveluja sekä kohtaamis- ja leikkipaikkoja suurten lapsimäärien asuinkunnille.
Kansalliskirjailija Kiven suomalaista sisukkuutta kunnioittavassa hengessä entisessä pääkaupungissa rakennettiin Impivaaran urheilukeskus läntisten Hepokullan, Nättinummen ja Runosmäen lähiöiden väliin. Ensimmäisenä ylpeytenä oli pohjoismaiden suurin uimahalli, jossa tänäkin päivänä voi polskia niin Jukolan Jussin, Aapon, Simeonin tai vaikkapa Venlan altaissa.
Sotakorvausten, jälleenrakentamisen ja satunnaisen yhteisöllisen uimahallissa polskimisen lomassa suurten ikäluokkien boomerit jäädyttivät talvisin talkoohengessä lähiöissä luistinratoja sekä pyörittivät keväästä syksyyn hiekkakentillä nappulaliigoja. Kuin huomaamatta tämä harrastamisen Impivaaran malli tuotti useita sukupolvia liikunnallisia suomalaisia sekä aivan uuden kansainvälisen ammattikunnan edustajia.
Impivaaran kuntoratojen ja uimahallin kupeeseen oli kohonnut 1980-luvun alkuvuosina vierekkäin kaksi koruttoman näköistä kaarihallia. Vaikka hallit olivat arkkitehtonisesti vaatimattomia ja toinen jopa käyttötarkoitukseensa alimittainen, kaupungin lapset ja nuoret ottivat ”areenat” omakseen. Halleissa harjoiteltiin aamulla ennen koulua, leikittiin tai pelattiin iltapäiväkerhoissa ja koulun liikuntatunneilla sekä jälleen liikuttiin iltaisin urheiluseurojen ohjauksessa.
Ohjatun ja omatoimisin lähi(ö)liikunnan luova yhdistelmä alkoi tuottaa urheilijanuoria, jotka päätyivät kansainvälisille kilpakentille Montrealista Milanon San Sirolle. Kun itsenäisyyden alkuaikoina Suomea juostiin maailmankartalle Kolehmaisen, Nurmen ja Ritolan johdolla, 1980-luvun kasinotalousvuosista lähtien Kurrit, Tikkaset, Litmaset, Koivut, Kiprusoffit ja kumppanit alkoivat korvata yksilö- ja kestävyyslajien mestareita lasten ja nuorten esikuvina.
”Sotakorvausten, jälleenrakentamisen ja satunnaisen yhteisöllisen uimahallissa polskimisen lomassa suurten ikäluokkien boomerit jäädyttivät talvisin talkoohengessä lähiöissä luistinratoja sekä pyörittivät keväästä syksyyn hiekkakentillä nappulaliigoja. Kuin huomaamatta tämä harrastamisen Impivaaran malli tuotti useita sukupolvia liikunnallisia suomalaisia sekä aivan uuden kansainvälisen ammattikunnan edustajia.”
Impivaaran halleissa ja lähiöiden hiekkakentillä kehittyi kuitenkin urheilijatyyppi, jossa yhdistyi yksilölajin individualismi ja joukkueurheilu. Suurista harrastajamääristä ponnisti esiin puolustuspelaamisen erikoisosaajia, maalivahteja.
Käkisalmella syntyneen 70-luvun legendan, Urpo Ylösen isällisessä ohjauksessa Nättinummen lähiöjäällä luistelunsa aloittaneet Miikka Kiprusoff ja Jani Hurme avasivat tietä Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloihin.
”Impivaaran kuntoratojen ja uimahallin kupeeseen oli kohonnut 1980-luvun alkuvuosina vierekkäin kaksi koruttoman näköistä kaarihallia. Vaikka hallit olivat arkkitehtonisesti vaatimattomia ja toinen jopa käyttötarkoitukseensa alimittainen, kaupungin lapset ja nuoret ottivat ”areenat” omakseen. Halleissa harjoiteltiin aamulla ennen koulua, leikittiin tai pelattiin iltapäiväkerhoissa ja koulun liikuntatunneilla sekä jälleen liikuttiin iltaisin urheiluseurojen ohjauksessa.”
Hieman myöhemmin Impivaaran toisella puolella, Runosmäen lähiön hiekkakentillä kolmilapsisen maahanmuuttajaperheen esikoinen Lukas päätyi valurautatolppien väliin vangitsemaan veljiensä ja naapurilapsien laukauksia. Vuonna 2022 Lukas johdatti Suomen jalkapallomaajoukkueen ensi kertaa arvokisoihin ja maajoukkuekapteeni Hradecky äänestettiin niin vuoden urheilijaksi kuin vuoden turkulaiseksi.
Voitaneen siis sanoa, että lähiöt ja lähiliikuntapaikat ovat olleet hyvä kasvualusta suomalaisille urheilulähettiläille ja etenkin maailmalla menestyneille maalivahdeille.
Mutta tänä päivänä tilanne on muuttunut. Impivaaran liikuntahallit ovat elinkaarensa lopussa ja koko urheilukeskuksen tulevaisuus on hämärän peitossa[i]. Harrastamisen Suomen mallin nimissä Artukaisten vanhaa lentokenttä- ja messukeskusaluetta ollaan valjastamassa uudenlaisen, ulkoistetun harrastustoiminnan airueksi[ii].
Kun lasten ja nuorten harrastustoiminta linkittyy yhä kiinteämmin peliteollisuuden tukemaan viihde- ja elämystuotantoon, harrastamisen ulkoiset tekijät – varusteet, yhdenmukainen vaatetus, omalla brändillä valaistut areenat – vievät tilaa nuorisotyön alkuperäiseltä idealta, synnyttävät eriarvoisuutta ja kohottavat kustannuksia yhä useampien lapsiperheiden ulottumattomiin.
Kun elämme kilpailuyhteiskunnassa, myös urheiluseurat joutuvat kamppailemaan keskenään harrastajista, ja jopa olemassaolostaan. Sosiaalisen median aikana omaa toimintaa on markkinoitava yhteisöllisyyteen ja yhteenkuuluvuuteen vetoavilla sloganeilla ja toimintalupauksilla.
Kun seurojen välisessä kilpailussa pelissä on harrastajamääriin ja menestykseen perustuvat kenttävuorot sekä kasvavat olosuhde- ja palkkakustannukset, mukaan ovat tulleet markkinoinnin ammattilaiset ja mainostoimistojen myyntipuheet.
Kun liikunnallisessa ja kunnianhimoisessa perheessä yhä useammin nähdään urheiluharrastus porttina ammattilaisuraan ja jopa merkittävään vaurastumiseen, on ymmärrettävää että etenkin vapaaehtoisvoimin toimivilta seuroilta vaaditaan yhä enemmän. Ja jotta vaatimuksiin voidaan vastata, tarvitaan yhä ammattimaisempaa toimintaa, mikä yhtäältä vaikeuttaa vapaaehtoistoimijoiden osallistumiskynnystä ja toisaalta nostaa entisestään kustannuksia. Itseään ruokkiva ongelmaketju tai oravanpyörä on valmis.
Tässä kilpavarustelun oravanpyörässä perinteikkäät, arvoiltaan kenties hieman vanhakantaiset seurat uhkaavat jäädä valovoimaisempien seurabrändien varjoon.
”Voitaneen siis sanoa, että lähiöt ja lähiliikuntapaikat ovat olleet hyvä kasvualusta suomalaisille urheilulähettiläille ja etenkin maailmalla menestyneille maalivahdeille.”
Nuoret maalivahdit lopettavat – miksi?
Yksi konkreettisimmista ja joukkuetoimintaan mitä haavoittavimmin vaikuttavimmista lieveilmiöistä tai kehityskuluista on lisääntynyt ja yhä varhaisempi pelaajaliikenne seurojen välillä.
Kun vielä alemmissa juniori-ikäluokissa harrastajia riittää useisiin joukkueisiin, ja jopa monelle tasolle, pelaajasiirtojen ongelmalliset vaikutukset kasvavat siirryttäessä 11v11 -peleihin ja murrosiän drop out -aikakaudelle. Ja syystä tai toisesta, ainakin täällä Turun seudulla juuri maalivahtien piirissä sekä siirtyminen seurasta toiseen että pelaamisen lopettaminen on huolestuttavan yleistä.
Nopealla laskutoimituksella mieleeni tulee reilut toistakymmentä lahjakasta 03-09 -syntynyttä maalivahdin alkua, jotka ovat varhaisina juniorivuosina vaihtaneet seuraa ja joista enemmistö on kokonaan jättänyt lajin jo ennen A-juniori-ikää.
Syitä seurasiirtoihin ja lopettamiseen on varmasti monia. Olosuhdeongelmilla lienee vaikutuksensa. Maalivahdin rooli on vaativa ja usein yksinäinen, eikä pienen seuran maalivahtivalmennuksen ja muiden resurssien rajallisuus varmastikaan helpota vastustamaan hohdokkaamman pääsarjaseuran houkutuksia.
Kun kuitenkin valitettavan usein pelaajia pakkautuu samaan seuraorganisaatioon kolmen, jopa neljän joukkueen verran, herää useita kysymyksiä. Pystytäänkö pätevien valmentajien kroonisessa pulassa tarjoamaan kaikille harrastajille kykyjään ja motivaatiotaan vastaavaa toimintaa?
Millainen vaikutus pelaajien voimistuneella siirtoliikkeellä on kasvattajaseurojen toimintaan ja alueellisen kilpailun tasapainoon?
Ja erityisesti maalivahti-ongelman osalta, mistä kertoo, että maalivahteja pakkautuu 11v11 -pelien alkaessa alueen nimekkäimpiin seuroihin ruuhkaksi asti ja sitten parin vuoden kuluttua lopettamisluvut ovat synkkiä?
Kasvattajaseuran näkökulmasta tämä näyttää erityisen murheelliselta. Lahjakkaalle juniorille luonnollisesti toivoo hyvää ja haasteellista tulevaisuutta kovempien pelien ja parempien resurssien organisaatiossa, mutta kun itse painii jatkuvan veskarivajeen kanssa ja samanaikaisesti näkee naapuriseurassa motivoituneita maalivahteja turhautuneen näköisinä vaihtopenkillä…
Suomen Palloliitolla on käytettävissään seurojen laatujärjestelmä, lukuisia kehitysohjelmia ja palkkalistoilla n. 140 motivoitunutta päätoimista huippuammattilaista[iii], joten olisi tärkeää että yli 140 000 rekisteröidyn pelaajan yhteisössä panostettaisiin selvittämään drop outin syitä.
Ja kentiltä katoavat sekä siellä yhä pelaavat maalivahdit ansaitsisivat oman huomionsa. Pelipaikat ja joukkueen jäsenet ovat yhtä arvokkaita, mutta maalivahdille kasautuva henkinen paine tulisi huomioida. Saavatko juniorimaalivahdit Suomifutiksessa riittävästi oikeanlaista tukea?
”Syitä seurasiirtoihin ja lopettamiseen on varmasti monia. Olosuhdeongelmilla lienee vaikutuksensa. Maalivahdin rooli on vaativa ja usein yksinäinen, eikä pienen seuran maalivahtivalmennuksen ja muiden resurssien rajallisuus varmastikaan helpota vastustamaan hohdokkaamman pääsarjaseuran houkutuksia.”
Olipa kerran pienessä Pohjolan valtakunnassa johtaja, jossa yhdistyi sekä vakaa valtiomiesmäinen viestimisen taito että kepeämpi prinsessamainen halu viettää vähäistä vapaa-aikaansa alamaisten keskuudessa.
Jäämiesmäinen, tai peräti Väinämöisen viileys yhdistetyttynä Pohjolan emännän eleganssiin toi planeetalla puhjenneen pandemian aikana metsäläiskansalle suuren maailman huomiota, joka kuitenkin nopeasti jakoi Impivaaran ihmiset.
Nuoret milleniaalit näkivät kansanpuiston karnevaaleilla nahkaan ja denimiin verhoutuneen johtajansa uuden ajan airuena, mutta elämän ankeutta sekä ahdistusta pitempään kokeneet ja pettuleivällä ennen infernaalista Internetiä eläneet vanhoilliset voimat kokivat toisin.
Heille vanhan ja uuden mantereen meedioiden ylistämä johtaja näyttäytyy luultavimmin Louhena, Lovetarina, alamaailman kuningattaren Tuonettaren sokeana tyttärenä.
Planeetan palaessa Pietari Suuren syntyseudulla sekä Mustan meren rannikolla ja viljavainioilla, vitsaukset koettelevat maan kansojen yhtenäisyyttä.
Peräpohjolassa kansan koettelemukset ja tyytymättömyys puhkeavat pintaan kun olomuotoaan taiten vaihtava ja valtakunnan tunnetilaa viisaudella tulkinnut rakastettu shamaani Ilmarinen siirtyy rajan taa.
Kun suuri runonlaulaja on poissa, kuka tulkitsee Louhen tekoja ja kalevalaisen kansan tulevia tuulia?
Riittääkö tuulesta, auringosta, uraanista tai vedestä virtaa tulevaksi talveksi?
Ja kykenevätkö vakaat vanhat väinämöisläiset sekä uuden ajan louhelaiset kevään koittaessa löytämään toisensa ja ylläpitämään illuusiota maapallon onnellisimmasta kansasta?
Artikkelikuva: Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896, Turun taidemuseon kokoelmat
Is this your new site? Log in to activate admin features and dismiss this message
