Kategoria: harrastuskustannukset

Liikuntapaikkasuunnitelmalla kauaskantoiset vaikutukset turkulaisten hyvinvoinnille

Koronan ja omikronuutisten varjossa tehdään myös kauaskantoisia paikallisia hyvinvointipäätöksiä. Kun päättäjät ja poliitikkokandidaatit valmistautuvat yhä melko mystisiksi jääneisiin tammikuun aluevaaleihin, kansalaisten liikunnallisuuden edistäminen ja julkinen organisointi jää yhä kuntien vastuulle.

Turussa liikuntalautakunta päätti 14.12.21 hyväksyä suuren liikuntapaikkasuunnitelman*, joka etenee seuraavaksi kaupunginhallituksen käsittelyyn. Edellisessä, marraskuun kokouksessaan lautakunta jätti asian tiukan äänestyksen jälkeen pöydälle Berhan Ben Ahmadin (sd) esityksestä. Sosialidemokraatit, Vasemmistoliitto ja perussuomalaiset äänestivät pöydälle jättämisen puolesta, kun taas kokoomus, keskusta ja vihreät olisivat vieneet suunnitelman jo kaupunginhallitukselle.

Kyseessä on jopa sadan miljoonan euron suunnitelma Turun liikuntapaikkojen uudistamisesta.

Mittavaa uudistusta, jopa totaalista remonttia kaipaavat mm. Impivaaran jalkapallo- ja jäähallit, Kupittaan maauimala ja urheiluhalli, Petreliuksen uimahalli, Samppalinnan palloiluhalli, Alfan liikuntakeskus sekä Lintulan voimistelu- ja sirkustila.

Ja näiden päälle päättäjien päänsärkynä on vielä Turku-halli, josta on kehittynyt mittavasta kapasiteetistaan huolimatta Aninkaisten konserttitalon kaltainen kiinteistöongelma.

Turkulaiseen tapaan kaupungin kabineteissa valmistellaan kunnianhimoisia kehityssuunnitelmia ja yhä laaja-alaisempaa täydennysrakentamista, joiden moottorina toimivat optimistiset väestönkasvuennusteet.

Asumisen ahtaus uhkaa suomalaisten viihtyvyyttä ja hyvinvointia

Liikuntapaikkasuunnitelma ja siihen liittyvät mittavat uudistukset liittyvät luonnollisesti läheisesti laajempaan kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkirakenteen tiivistymiseen. Kun etenkin ydinkeskustassa asuminen tiivistyy, nousee asumisviihtyvyys ja sitä kautta lähiluonnon sekä lähiliikuntapaikkojen merkitys yhä suuremmaksi.

Tutkijat ovat jo pitkään ilmaisseet huolensa suomalaista asuntotuotantoa ja täydennysrakentamista kohtaan.

”Kaupunkiasuntojen koko on jo vuosia pienentynyt, vaikka ihmiset kaipaavat avaria ja valoisia koteja. Usein rakentamista sanelee sijoittajien tuottotavoitteet eivätkä vuokralaisten mielipiteet.”[i]

Etenkin Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara on jo pitkään ollut huolissaan rakennustrendistä. Hänestä tämänhetkinen tapa rakentaa asuntoja eriarvoistaa ihmisiä.

”On surullista, että pienistä asunnoista 90 prosenttia menee vuokralle. Ihmiset, joilla on mahdollista omistaa koteja, hankkivat jotain toisenlaista. Vähäosaisille tarjotaan ilman asuntopoliittista viisautta vuokra-asunnoiksi lähes huonointa ja pienintä asuntokantaa koko läntisessä Euroopassa.”.

Äskettäin julkaistussa Yhteiskunta, ihminen ja ihana kaupunki kaupunkipolitiikassa -kirjassa kerrotaan, kuinka valmistuneiden asuntojen keskikoko on romahtanut kahdessakymmenessä vuodessa suurissa kaupungeissa. Esimerkiksi eräiden turkulaisten usein kadehtimassa Pirkanmaan ratikkakaupungissa asuntojen keskikoko on pudonnut noin 60 neliöstä 40 neliöön. Vantaalla asuntojen keskikoko on puolittunut samassa ajassa.

Turun yliopiston kaupunkitutkimuksen tutkimusjohtaja Sampo Ruoppilan mukaan ihmisten perustoiveet ovat pysyneet samanlaisina vuosikymmenestä toiseen, asunnoilta halutaan valoisuutta ja avaraa näkymää, jossa on edes vähän jotain vihreää.

Tästä huolimatta kaupunkeihin rakennetaan yhä enemmän asuntoja, jotka eivät vastaa näitä haluja. Turussa etenkin ydinkeskusta tiivistyy juuri sijoittajien ja rakentajien ehdoilla. Esimerkiksi keskustan kouluja ja asukkaita vuosikymmeniä palvellutta Parkin kenttää on viime vuodet kehitetty nimenomaan asumisen, toimitilatuotannon ja täydennysrakentamisen näkökulmasta[ii].  

Ja jos Parkin kentän merkitys keskustan lähiliikuntapaikkana on ylikorostunut ja ylikuormittunut, tilannetta ei auta lainkaan, että ruutukaava-alueen toinen pallokenttä, pari vuotta sitten kauan kaivatun kierrätystekonurmen saanut Tallimäen kenttä on uhrattu koulun väistötilaksi. Eli kentän täyttää tällä hetkellä konttikoulu.

Tässäkin mielessä tuntuu huolestuttavalta, kuinka marginaalisen roolin liikuntapaikat ovat saaneet Turun kaupunkikehitysvisioissa. Keskeisen kärkihankkeen Kupittaan tiedepuiston takavuosien havainnekuvissa asuntotuotantoa on surutta sijoitettu maan ensimmäisen kaupunkipuiston alueelle, pesäpalloareenan, pyöräilyvelodromin ja skeittiparkin päälle.

Asuinkortteleiden ryhmä Lemminkäisenkadun varrella Kupittaanpuiston laidalla. Cederqvist & Jäntti Arkkitehdit Oy. 2017 (vas.). Havainnekuva Turun Tiedepuistoon keskustan suunnasta. Korkeimpien rakennusten takana avautuu Tiedepuiston laajentumisalue Itäharjulla. Cederqvist & Jäntti Arkkitehdit Oy. 4.12.2017 (oik.)

Etenkin jalkapalloväen mielissä huolta herättävät myös puheet jo alun alkaen alimittaisena neljä vuosikymmentä jalkapalloilijoita ja monia muita lajeja palvelleen Impivaaran hallin korvaamisesta markkinavetoisella halliratkaisulla Artukaisissa. Pitkään palvelleen Impivaaran jalkapallohallin merkitys ja ansiot urheiluväen piirissä ovat kuitenkin kiistattomat ja hallin vuosittainen 80 000 liikkujan käyttäjäkunta tarvitsee muiden urheilukaupunkien tavoin ehdottomasti julkisen palveluntarjoajan tuhansille jalkapalloilijoille ja muille Impivaaraa käyttäville tahoille [iii].

Impivaaran ylikuormitettu alimittainen jalkapallohalli on elinkaarensa lopussa.

Ja Linnanfältissä uusia asuntoalueita kohoaa nopealla tahdilla historiallisen linnan kupeessa, mutta missä ovat uusien asukkaiden lähiliikuntapaikat ja lähipalvelut?

Kontrasti on melkoinen, jos verrataan varsin samankaltaiseen, Helsingin satama-alueen Jätkäsaaren alueen kehittämiseen. Meren ja Ruoholahden kanaalin rajoittamalla alueella asuminen on tiivistä, mutta asumisviihtyvyyttä tuovat lukuisat hyvin sijoitetut puistot ja pallokentät.   

Ylhäällä vasemmalla Turun Herttuankulma (kuva: Taloforum.fi). Muut kuvat Helsingin Jätkäsaaresta.

Monipuolinen asuntotuotanto ja uudet asukkaat ovat välttämättömyys kaupunkien tulevaisuudelle, mutta kaupunkikehityksessä tulisi myös huomioida väestörakenteen muutokset sekä asukkaiden viihtyvyys, turvallisuus ja yleinen hyvinvointi. Olemme jälleen saaneet kuulla, kuinka suomalaisten lasten ja nuorten liikkumista ja fyysistä kuntoa mittaavat tulokset tekevät väestön liikkumattomuudesta yhä huolestuttavamman kansantaudin[iv].

Kesällä käydyn pormestarivaalin seurauksena valitun uuden valtuuston ja lautakuntien tehtävät ovat poikkeuksellisen vaativia, eikä vaikutuksiltaan yhä hämäräperäisen aluevaalin ja aluevaltuuston liittyminen yhtälöön helpota pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämistä pitkittyneissä pandemiaoloissa. Nyt tarvitaan näkemyksellistä sekä kansalaisten hyvinvoinnin ja luottamuksen turvaamiseen keskittyvää päätöksentekoa. Liikkumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen, eli kansalaisten ennaltaehkäisevien hyvinvointipalvelujen, lähiliikuntapaikkojen ja muiden matalan kynnyksen kohtaamispaikkojen edistäminen yhdessä mm. kolmannen sektorin kanssa on juuri nyt mitä tärkeintä pandemia-ajan päätöksentekoa ja vastuunkantamista.

Lautakuntien ohella myös turkulaisia urheilujärjestöjä edustava seuraparlamentti sai äskettäin uudet jäsenensä[v]. Toivottavasti viime vaalikaudella kaupunkiympäryslautakunnan kiemuroihin perehtynyt uusi puheenjohtaja Ville Lintunen (sd) löytää liikuntalautakunnan puheenjohtaja Sini Häkkisen (kok) kanssa yhteisen sävelen ja saavat yhdessä kaupunkilaisten kanssa turkulaiset liikkumaan ja pitämään huolta hyvinvoinnistaan yhä paremmissa ja helpommin saavutettavissa olevilla liikuntapaikoilla.

[i] https://yle.fi/uutiset/3-12036030 Asunnoista rakennetaan yhä pienempiä vastoin vuokralaisten haaveita: Niina Lehtonen nukkuu olohuoneessa, jotta lapsilla on tilaa leikkiä, 4.8.21

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/06/parkin-kentta-taydennysrakentamisen-vai-lahiliikunnan-ja-kansalaisosallisuuden-karkihanke/

[iii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/

[iv] https://www.is.fi/urheilu/art-2000008477443.html Kommentti: Tässä on Suomen lasten ja nuorten uusi kansantauti – aikuisten täytyy herätä, tai jälki on karmeaa, 16.12.21

[v] https://www.turku.fi/uutinen/2021-11-26_uusi-turun-seuraparlamentti-valittu

*Turku liikuttaa kaikkia – tulevaisuuden linjaukset Turun liikuntapaikkaverkon ja liikuntakulttuurin kehittämiseksi

Click to access 2042964.pdf

https://ah.turku.fi/liikunta/2021/1214012t/4542084.htm

Lasten harrastustoiminta koronan ja kohoavien kustannusten puristuksessa – aika uudistuksille vai elitismille?

Jo toista vuotta kestänyt globaali koronapandemia jatkaa kansakuntien kiusana muuttaen muotoaan erilaisina variantteina sekä haastaen terveysviranomaisia ja poliittisia päättäjiä löytämään keinoja, jotta yhteiskunta saataisiin toimimaan mahdollisimman normaalisti.

Koronakriisin alkuaika oli varsinkin arjen elämästä ja jopa lähiomaisistaan eristettyjen ikäihmisten tuskaa, mutta toisena pandemiavuotena myös lapset ja nuoret perheineen ovat joutuneet ennenkokemattomien haasteiden eteen. Viime lukuvuotta piinanneet pitkät etäopetusjaksot sekä harrastustoimintaa hankaloittaneet ja tietyillä ikäluokilla harrastamisen jopa käytännössä kokonaan estäneet rajoitukset ovat jättäneet nuorten maailmaan jälkiä, joita voi vasta arvailla.

Hieman samaan tapaan kuten THL:n valtakunnallisesti voimakkaasti vaihtelevat tartuntaluvut jakavat eri maakunnissa eläviä suomalaisia huolestuttaviin kiihtymis- ja leviämisvaiheisiin tai turvallisuutta tuovalle perustasolle, uhkaa kaupungistumisen ja väestörakennemuutosten mullistamaa ruuhka-Suomea ja syrjäseutujakin alueellinen eriarvoistuminen.

Suurissa kasvukeskuksissa, myös Turun seudulla, kaupunginosien väestöjakaumat jatkavat polarisoitumistaan, mikä uhkaa synnyttää muualta Euroopasta tuttuja sosiaalisia jännitteitä ja yhteiskunnallisia ongelmia. Jännitteiden juuret ja ongelmien oireet ovat jo havaittavissa muuttuneessa kaupunkirakenteessa.

Osa menneinä vuosikymmeninä lapsiperheidentiteetistään tunnetuista lähiöstä on hiljalleen hiljentynyt ikäihmisten nukkumalähiöiksi, erityisesti itäisessä Turussa maahanmuuttajataustaisen väestön osuus on jo ylittänyt 50 prosentin ja ydinkeskustaa tiivistetään yksineläjien urbaaniksi asvalttimaailmaksi, jota kovettaa kulttuuritapahtumien koronakurimus ja lähiluonnon väistyminen täydennysrakentamisen tieltä. Ja löytyy Turusta myös ” Solsidan-henkisiä” hyvätuloisten asuinalueita, joissa ymmärrettävästi halutaan ylläpitää olemassa olevaa elämisen laatua sekä turvallisuutta, eikä välttämättä suhtauduta myönteisesti vuokra-asuntotuotantoon tai väestörakenteita muuten muuttavaan kaupunkisuunnitteluun.

Varissuon ”uusi” kierrätystekonurmi on parantanut merkittävästi liikuntaolosuhteita maan monikulttuurisimmassa ja lapsivaltaisessa lähiössä, mutta aivan liian usein maahanmuuttajataustaisten ja vähävaraisten perheiden lasten harrastaminen päättyy lyhyeen tai ei ehdi edes alkamaan, koska alati kohoavat harrastuskustannukset ovat liian korkeita.

Jo kauan ennen koronaa lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa on nostettu esiin lasten ja nuorten vähentyneen liikkumisen aiheuttamia moninaisia yhteiskunnallisia haittatekijöitä. Liikunta on tärkeää lapsen luuston sekä motoristen taitojen kehittymiselle ja ryhmässä liikkuminen edistää myös merkittävästi sosiaalisia vuorovaikutustaitoja. Terveelliseen aikuisiän elämäntapaan kannustaminen on etenkin väestömme vanhetessa yhä tärkeämpi kansanterveydellinen päämäärä.

Ja lisääntyneeseen liikkumattomuuteen liittyy luonnollisesti myös mobiiliteknologia ja koukuttavien älylaitteiden käytön räjähdysmäinen kasvu. Helsingin yliopiston ja Folkhälsanin tutkimuksen mukaan lasten ylipainon lisääntyminen on yksi maailmanlaajuisesti suurimmista terveysongelmista. Folkhälsanin tutkijatohtori Elina Engbergin mukaan olisi hyvä, jos edes osan ruutuaikaa voisi vaihtaa aktiivisempiin ajanviettotapoihin kuten yhdessä ulkoiluun, tai oikeastaan mihin tahansa, mikä katkaisee passiivisen ruudun katselun ja saa lapsen liikkeelle[i].

Kun koronan, älylaitteiden addiktoivaan vetovoiman ja alueellisen eriarvoistumisen lisäksi lasten ja nuorten liikkumista hankaloittaa yhä korkeammiksi kohoavat harrastuskustannukset, on päivänselvää, että kyseessä on laajavaikutteinen yhteiskunnallinen ja kansanterveydellinen ongelma.

Edelliset hallitukset ovat hakeneet ongelmaan ratkaisua mm. Liikkuva koulu -ohjelmalla ja Marinin hallitus pyrkii nyt ehkäisemään eriarvoistumista kaksivuotisella esikoululla. Myös ministeri Kurvisen valmistelema Veikkauksen tuotonjaon uudelleenjärjestely on tervetullut, vaikka varmaankin monessa huomattavia julkisia tukia nauttivassa järjestössä huolta herättävä uudistus. Perhetaustasta johtuvia oppimiseroja tasoittamaan tähtäävä kaksivuotinen esiopetuskokeilu ja Liikkuva koulu ovat oikeansuuntaisia toimenpiteitä päätöksenteon ylätasolta, mutta lasten, nuorten ja varttuneemmankin väen liikkumisen vähentyminen vaatii uusia ideoita ja toimia myös kuntatasolla sekä ruohonjuuritoimijoiden piirissä.

Kunnille kannustimena uusiin ajatuksiin toimii soteuudistus sekä supistuvat budjettivarat. Eikä urheiluseuroissakaan olisi haitaksi pohtia omaa roolia alati muuttuvassa maailmassa. Onko varhainen erikoistuminen ja yhä varhaisempi harrastuksen aloittaminen se kannustavin tapa edistää lasten liikkumista vai voisivatko seurat keskinäisellä yhteistyöllä, työnjaolla ja keskittymisellä omiin vahvuuksiin synnyttää harrastajissa pitkäkestoisemman liikkumisen ja yhdessä harrastamisen ilon?

Pandemia-aikana on paljastunut, että huolimatta Huuhkajien EM-kisahuumasta, Palloliiton mukaan jalkapallon parissa 4–17-vuotiaiden harrastajien määrä putosi viime vuonna yli kymmenen tuhannen alaikäisen pelaajan verran[ii]. Pelaajakadon ohella Palloliitto on viestinyt myös erotuomaripulan aiheuttamista ongelmista ja nuorten pelinohjaajien varhaisesta lopettamisesta. Ja harrastajamäärät ovat laskussa myös muissa lajeissa, kertovat lajiliitot.

Koronarajoitukset horjuttavat pienten urheiluseurojen taloutta – ”Ei me voida pyytää pelaajilta turhasta maksua”. Tamperelaisen MIG Salibandy -seuran puheenjohtaja Pirjo Ahlberg tiivistää urheiluseurojen pandemia-ajan ongelman, jota harvemmin tuodaan julkisuuteen.  – Viime kausi oli tosi paha, kun ei oikein päästy pelaamaan eikä reenaamaan. Eikä pelaajilta oikein voi pyytää rahaa sellaisesta toiminnasta, mitä ei pysty tuottamaan tai antamaan pelaajille mahdollisuutta pelata, kertoo puheenjohtaja Pirjo Ahlberg[iii].

Syrjäytyminen, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat viime vuosina lisääntyneet hälyttävästi nuorten keskuudessa. Henkisen hyvinvoinnin ja itsetunnon horjuminen on noussut uutisiin myös huippu-urheilijoiden keskuudessa. Tokion olympiakisojen yhteydessä suurta medianäkyvyyttä aikaan saanut voimistelutähti Simone Bilesin avautuminen ongelmistaan näyttää rohkaisevan myös muita avaamaan keskustelua mielen järkkymisestä ja korona-ajan henkisestä kuormituksesta. Viime kauden Vuoden pesäpalloilija, Keski-Suomen Vuoden urheilija Emma Körkkö jäi äskettäin pois Itä-Länsi-ottelusta tiiviin pelintahdin ja kovien paineiden takia[iv].

Suurimmissa drop out -ikäluokissa nuorten lisääntyneet mielenterveysongelmat ovat pandemia-ajan yksi vakavimmista seurauksista. Etäopiskelu on lisännyt etenkin yksinäisyyden tunnetta. Tulisiko lasten ja nuorten harrastustoiminnassa tulevaisuudessa keskittyä enemmän liikunnan ilon synnyttämiseen sekä sosiaaliseen kaverisuhteiden kehittämiseen ja vähemmän elitistiseen talenttien hautomiseen tai harrastamisen varhaiseen vakavoittamiseen?

[i] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveempi-maailma/runsas-ruutuaika-yhteydessa-lasten-ylipainoon

[ii] https://yle.fi/urheilu/3-11942175

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-12063135 Koronarajoitukset horjuttavat pienten urheiluseurojen taloutta – ”Ei me voida pyytää pelaajilta turhasta maksua”

[iv] https://yle.fi/urheilu/3-12049376 Itä-Länsi-ottelusta vetäytynyt tähtipelaaja inspiroitui Simone Bilesista, painii henkisen kuorman kanssa: ”Kontakti hyvään urheilupsykologiin”

Kirjoitus on julkaistu 19.8.21 Turun Sanomissa aliona.

https://www.ts.fi/puheenvuorot/5399790/Enemman+liikunnan+iloa+vahemman+elitistista+talenttien+hautomista

Tampereen Ilves – 90 vuotta suomalaista seuratyötä korttelisarjasta huipputasolle

Koronapandemia koettelee urheiluseuroja, mutta yksi Suomen suurista saa 10.4.2021 täyteen 90 toimintavuotta. Olen omalla palloilutaipaleellani kohdannut Tampereen keltavihreät lukemattomia kertoja niin pelaajana, valmentajana kuin katsojana ja vaikka voittojen väliin on mahtunut karvaitakin tappioita, Ilves-ottelut ja vastassa olleet ilvesläiset ovat jääneet mieleen kovina, mutta reiluina vastustajina.


”Uuden palloiluseuran perustamisesta Tampereelle oli puhuttu jo pitkään ennen vuotta 1931. Poikajoukko istui ja mietti Pyrinnön luistinradan pukukopissa. Pojilla oli valtava halu pelata, muttei heillä ollut joukkuetta. Ongelman huomasi Tampereen lyseon voimistelun lehtori Niilo Tammisalo, joka päätti toimia. Tammisalo kutsui koolle asiaan innostuneita nuoria keskustelemaan uuden palloseuran perustamisesta Tampereelle. Suunnittelukokouksen jälkeen pidettiin perustava kokous 10.4.1931 Tampereen lyseon la 30 hengen läsnä ollessa.”


Seuran nimeksi oli tarjolla viisi vaihtoehtoa: Niilon pojat, Pallopojat, Näsin pojat, Haukat ja Ilves. Perustavan kokouksen nimiäänestyksessä Ilves vei voiton, mutta tarkempaa tietoa nimen syntyhistoriasta ei ole. Seuran perustaja Tammisalo muisteli myöhemmin, että Ilves-nimi kaapattiin Hämeenlinnasta, kun sikäläinen Ilves oli lopettanut toimintansa. Myös Hämeen vaakunan Ilves-tunnuksella lienee ollut vaikutusta valintaan.


Seuran ensimmäisiä lajeja olivat jalkapallo, jääkiekko ja jääpallo. Ilves pelasi ensimmäiset ottelunsa näissä lajeissa Tampereen Palloilijoita vastaan. Ensin jalkapallossa 7.5.1931, sitten jääkiekossa 24.1.1932 ja jääpallossa 19.2.1932.


Sittemmin seuran lajikirjo on laajentunut. Ringette aloitettiin vuonna 1992, salibandy kolme vuotta myöhemmin ja Futsal vuonna 2001. Ilveksellä on myös ollut edustusjoukkueita koripallossa, käsipallossa, keilailussa, taitoluistelussa ja amerikkalaisessa jalkapallossa.

Vaikka seuratunnus on vuosikymmenien kuluessa vaihtunut moneen kertaan, keltainen kissaeläin on säilynyt tunnistettavana. Useimmiten vihreällä taustalla. Vuonna 1962 Ilves otti käyttöönsä Rauno Bromsin suunnitteleman Ilveksen päätä kuvaavan tunnuksen. Ärjyvä Ilves lienee tänä päivänä Suomen tunnistettavimpia urheilubrändejä.


Joukkue- ja junioriurheilun erikoisseura

Ilves ry on Tampereen seudun johtava urheiluseura, jonka vahva juniorityö tunnetaan ympäri Suomea. Seura liikuttaa eri lajeissa pelaajia aina päiväkoti-ikäisistä 70-vuotiaisiin saakka. Toiminnan parissa on yhteensä jopa 5000 pelaajaa, mikä tarkoittaa, että Ilves on harrastajamäärissä mitaten maan suurin urheiluseura.

Tampereen Tammelan uuden stadionin rakennustyöt on määrä alkaa keväällä 2021. Ilveksen edustusjoukkueiden kotiareenan kasvojen kohotuksessa katsojakapasiteetti kohoaa 8000 katsojaan. Uudisrakennuksen kustannusarvio on yli 23 miljoonaa euroa.

Pirkanmaan keltavihreät tunnetaan etenkin pitkäkestoisen jääkiekko- ja jalkapallomenestyksen kautta. Maan huippua Ilves edustaa toki myös uusimmassa lajissaan. Ilves Futsal on Suomen menestynein pääsarjatason joukkue.


Jääkiekossa Ilves on voittanut edustusjoukkue mukaan lukien 73 Suomen mestaruutta ja kaikkiaan 154 SM-mitalia, mitkä ovat ylivoimaisia Suomen ennätyksiä.


Myös jalkapallossa Ilves edustaa maan ehdotonta kärkeä. Seurassa on yli neljäkymmentä junioriedustusjoukkuetta ja sekä miesten että naisten edustusjoukkueet pelaavat ylimmällä sarjatasolla.


Varsinkin miesten Veikkausliigan joukkue on Jarkko Wissin päävalmentaja-aikana noussut kestomenestyjäksi ja nuoria pelaajia suosiva valmennuslinja on houkutellut seuraan maajoukkuetason junioreita ja kirkkaimmat nuoret kyvyt ovat edenneet europelien kautta ulkomaan ammattilaiskentille.


Juniorityön perustana on vuodesta 1975 lähtien toiminut Futis-Liiga, jonka pelitoimintaan osallistui viime kaudella noin 200 joukkuetta ja reilusti yli 3000 tyttö- ja poikapalloilijaa. Näillä luvuilla Ilves kamppailee HJK:n kanssa maan suurimman jalkapalloseuran tittelistä.


Ilveksen Futis-Liiga on jaettu neljään alueeseen (itä, etelä, pohjoinen ja länsi) ja kuhunkin alueeseen kuuluu 3-4 kaupunginosaa, joiden mukaan joukkueet muodostetaan ja nimetään. Aluetoimintaa pyörittävät seuran päätoimiset aluevalmentajat sekä vapaaehtoisten toimihenkilöiden (mm. aluepäällikköt, yhdyshenkilöt) verkosto. Ruohonjuuritason jalkapallotoimintaan osallistuu vuosittain jopa 600-700 valmentajaa ja joukkueenjohtajaa. Sopimusvalmentajia rekrytoidaan junioriedustusjoukkueisiin vuosittain yli sata.


Futis-Liigan päätavoitteena on antaa kaikille jalkapallosta kiinnostuneille junioreille ja vanhemmille mahdollisuus harrastaa lajia oman taitonsa ja halunsa mukaisesti joko pelaajana tai toimihenkilönä. Tavoitteena on myös tarjota lahjakkaille ja halukkaille pelaaja- ja toomihenkilöpolku junioriedustusjoukkueisiin. Harrastuksen kustannukset pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina ja osallistumista helpotetaan tuomalla toiminta lähikentille.


Ilveksen junioritoiminta muistuttaa läheisesti Turussa vuodesta 1965 toteutettua Nappulaliigatoimintaa, jossa aluejoukkueet ovat vastanneet ruohonjuuritoiminnasta ja edustusjoukkueet – ”Kaupparit” – toteuttaneet käytännössä katkeamattoman ketjun maajoukkuepelaajia eri palloilulajeihin Koivun ja Kiprusoffin veljeksistä Teemu Rannikkoon ja tämän päivän huuhkajiin kuten Lukas Hradecky, Joni Kauko ja Jere Uronen.

Tampereella Ilveksen alueellinen asema kuitenkin poikkeaa olennaisesti Turun Nappulaliigasta, joka kilpailee tänä päivänä kaikissa ikäluokissa etenkin kahden nimekkään pääsarjaseuran laajentuneen juniorityön kanssa.

Tampereen seudulla, ja laajemminkin Pirkanmaalla Ilves on suuri suunnannäyttäjä sekä lasten ja nuorten merkittävin alueellinen liikuttaja. Pirkanmaalaiset naapuriseurat saattavat kokea keltavihreän jättiläisen ajoittain ylivoimaisena kilpakumppanina, mutta hyvin organisoitu ja juniorityöhön vahvasti panostava Tampereen Ilves kuuluu kiistatta suomalaisten urheiluseurojen aateliin ja nuorisotyön edelläkävijöihin.

Koska Ilveksellä on alueellaan niin hallitseva asema, keltavihreiden edustusjoukkueet ovat tuttu vastustaja etenkin turkulaisille ja muille Lännen kilparyhmille. Sarjaotteluiden ohella Ilves nähdään usein naapurimaakunnissa usein harjoitusvastustajana ja turnausvieraana.


Onnea 90-vuotias Ilves ja ”ipalaiset” Kaupista Vuorekseen sekä Hervannasta Tesomaan!

Lähteet:

Etusivu

https://ilvesfutisliiga.fi/

    Junnufutis – ekkono-ontologista fundamentalismia vai pitkäjänteistä ruohonjuuritason nuorisotyötä?

    Kohdeltiinko Kamaraa rasistisesti?, onko Pukki parempi kuin Litmanen?, salliiko oikeaoppinen ”riveluutio” pelaamisen kolmella topparilla? ovat kysymyksiä, joihin törmää somen suomalaisissa jalkapallokeskusteluissa.

    Suomalaisella junnufutiksella on myös oma yli 8000 jäsenen Facebook-ryhmänsä, jonka keskustelut tuntuvat niin ikään jakavan voimakkaasti mielipiteitä.

    Suuri jäsenmäärä sekä keskustelun aktiivisuus ja aiheiden monipuolisuus viestivät laajasta futisintohimosta ja sitoutumisesta seuratoimintaan. Ryhmässä vaihdetaan säännöllisesti hyödyllisiä vinkkejä, vertaillaan kokemuksia ja kannustetaan joukkueiden sekä seurojen väliseen yhteistoimintaan.

    Mutta palloiluväen pimeämmältä puolelta löytyy muualtakin sosiaalisesta mediasta tuttua kaikkitietävyyttä, toisinajattelijoiden vähättelyä ja myös rakentavaa vuoropuhelua vaikeuttavaa omiin taloudellisiin intresseihin pohjautuvaa myynnin edistämistä.

    Nykymaailmaa kutsutaan aika ajoin kilpailuyhteiskunnaksi. Harva kai kiistää, etteikö kilpailu esimerkiksi työ- ja opiskelupaikoista olisi kiristynyt omien vanhempiemme lapsuus- tai nuoruusajoista.

    Lasten ja nuorten harrastustoiminnassa kilpailu on samanaikaisesti sekä motivoiva kannustin että eräänlainen eriarvoisuutta aiheuttava ”kastijärjestelmä”. Kaikki junioriurheilussa toimintaa pyörittäneet (toivon mukaan) tietävät käyttävänsä suurta valtaa kun jaottelevat eri kehitysvaiheessa olevia lapsia tasoryhmiin ja jakavat näille peliaikaa ja vastuuta joukkueissa.

    Jotkut meistä valmentajista tunnistavat ”talentin”, tuon poikkeusyksilön, joka kukkaan puhjetessaan tuo meille kaikille kunniaa Mestareiden liigassa tai NHL:ssä.

    Itse tunnustaudun tietämättömämmäksi, koska koen että lahjakkuutta on niin monenlaista, eikä sen havaitseminen suuressa harrastajamassassa ole aivan yksinkertaista. Taito- ja nopeusominaisuuksia on suhteellisen helppo mitata testien ja kellon avulla, mutta kuinka arvioida nuoren pelaajan henkisiä voimavaroja, pelin ymmärrystä tai harjoittelulahjakkuutta?

    Kun lahjakkaan juniorin kehitykseen lisäksi vaikuttavat ainakin perintötekijät ja kotiolot sekä vanhempien suhtautuminen harrastamiseen, uskon itse varhaista erikoistumista ja talenttikarsinointia enemmän pitkäjänteiseen ja mahdollisimman tasapuoliseen ruohonjuuritoimintaan.

    Tasapuolisuudella en tarkoita tasapäistämistä tai kilpailun rajoittamista, vaan joustavien tasoryhmien käyttöä, jolloin hitaammin kehittyvällä tai myöhemmin harrastuksen aloittaneella lapsella on mahdollisuus aktiivisella harjoittelulla nousta vaativammalle tasolle.

    Ja kääntäen, jos varhaisesta aloittamisesta, fyysisestä edusta tai muusta tekijästä aiemmin hyötynyt juniori näyttää putoavan kilparyhmänsä tahdista, voidaan hänen kehitystä ja harrastusintoa ehkä paremmin ylläpitää harjoittelemalla alemmalla tasolla.

    Nuori urheilija, ja myös tämän vanhemmat saattavat reagoida ”tason pudotukseen” hyvin eri tavoin, joten on tärkeää, että valmennus viestii toimintalinjasta selkeästi ja myös yksilöllisesti.
    Kannustavasti toteutettu tason vaihto voi olla yhä harvemmin onnistumisia kokevalle nuorelle pelaajalle helpotus ja suurempi rooli alemmalla tasolla uudenlainen innostuksen lähde.

    Koska alaspäin tapahtuvaan tasoryhmän vaihtoon liittyy väistämättä myös pettymys, on tärkeää, että muutokset perustellaan pelaajalle ja tarvittaessa myös vanhemmille. Ei liene niin harvinaista, että lapsen harrastus saattaa olla joillekin vanhemmille jopa tärkeämpää kuin lapselle itselleen.

    Oikeudenmukaisesti ja joustavasti käytetyt tasoryhmät sekä niistä selkeästi viestiminen ovat mielestäni tänä päivänä hyvin hoidetun urheiluseuran suuri vahvuus, ja enenevästi jopa perusedellytys.

    Pienpaikkakunnilla harrastajamäärät saattavat olla niin alhaisia, ettei tasoryhmiin ole mahdollisuuksia, mutta suurimmissa seuroissa yksilön kehitystä tukevat tasoryhmät ja pelaajien yksilöllisen kohtelun tulisi mielestäni olla keskeinen tekijä seuran toimintatavoissa ja -arvoissa.

    Yksilön huomioiminen liittyy myös huolestuttavasti kohonneisiin harrastuskustannuksiin, pandemian kiihdyttämään drop outiin sekä myös seuroja yhdistävään tavoitteeseen ”tuottaa” huippu-urheilijoita.

    Jos kustannukset jatkavat nykyistä nousuaan, yhä useampi lasten ja nuorten harrastus on vain varakkaampien perheiden arkea ja juhlaa. Ja jos intohimoisesti lajiin suhtautuvat vähävaraiset lapset putoavat pois haastamasta etuoikeutettuja isä/äitivalmentajien lapsia, kuinka nimelliseksi kilpailu näivettyy kilpatasolla?

    Maailma muuttuu hurjaa vauhtia, mutta yhä kuulee sanottavan, että Suomi juostiin maailmankartalle ja että Suomi on yhdistysten luvattu maa.

    Pitkään kestäneiden vaikeiden vuosien jälkeen, suomalainen juoksu ja yleisurheilu on korona-aikana nostanut ilahduttavasti tasoaan varsin laajalla rintamalla nuorten, sekä suorastaan yllättävien urheilijoiden toimesta.

    Samaan aikaan myös suomalaiset palloilulajit menestyvät ilahduttavasti, vieläpä ikuisen alisuorittajan, viime vuosina kansallisissa urheilugaaloissa pöytää puhdistaneiden jalkapallomaajoukkueiden johdolla.

    Tämä jonkinlainen rakkaudentunnustus ruohonjuuritason seuratyölle ei ole sodanjulistus tai edes pyllistys talenttivalmennukselle tai viimeisimpiä valmennustrendejä viljeleville konsulttikoutseille.

    Uutta tietoa, hyviä ideoita ja uudistuksia seuroissa tarvitaan, jotta liikkumattomuudesta kärsivät suomalaiset liikkuvat enemmän ja kokevat urheiluseurat yhteisöiksi, jotka tarjoavat elämään sisältöä ja myös koronan horjuttamaan arkeen turvallisuuden ja terveyden tuntua.

    Mielestäni lasten ja nuorten harrastusmaailmaa ei siis pitäisi jakaa ”tavoitteelliseen talenttitoimintaan” ja jotenkin toisarvoiseen harrastustoimintaan. Jokainen harrastamisen taso ja kaikki harrastajat ovat yhtä arvokkaita ja ahkeralla harjoittelemisella, oikealla asenteella sekä valmennuksen tuella hitaammin edistyvä harrastaja tai ”late bloomer” voi urheilussa yltää pitemmälle kuin liian aikaisin lapsitähdeksi kohotettu talentti.

    Ison Inter-päivän pettymyksestä huolimatta sinimustat Suomifutiksen suuria – Kupittaan oma kenttä askel Interin junnutyön uudelle tasolle?

    Lauantaina 3.10. Kupittaanpuistossa vietettiin isoa Inter-päivää. Ohjelmassa seuran ensimmäinen oma juniorien Inter Cup, edustusjoukkue Suomen Cupin finaalissa kotistadionilla ja reservit Kolmosen päätöskierroksella nousukarsinnan kynnyksellä.

    Kupittaan kentillä, Impivaarassa ja Vasaramäessä pelattiin viikonloppuna FC Interin ensimmäistä omaa isomman mittakaavan junioriturnausta, Inter Cupia. Kovatasoiseen 2010- ja 2011-ikäluokkien turnaukseen osallistui yhteensä 34 joukkuetta eri puolilta Suomea[i]. Mukana mm. johtavien junioriseurojen HJK:n, Hongan ja KäPan kilparyhmät ja joukkueita Oulusta ja Vaasasta asti. Kaksipäiväisellä turnauksella juhlistettiin samalla vuonna 1990 perustetun seuran 30-vuotista taivalta.

    Lauantai-iltapävällä, Inter Cupin lomassa, Veritas Stadionin luonnonnurmella pelattiin ensi kertaa myös miesten Suomen Cupin finaali. Useasti kilpailumuotoaan muuttanut cupkilpailu jakaa mielipiteitä, mutta nykymuotoinenkin Suomen Cup tarjoaa seuroille lisäpolun eurokentille sekä pääsarjatason pelejä alkuvuoteen[ii].  Varsin monimutkaisessa kaksiosaisessa kilpailujärjestelmässä joukkueet etenevät Veikkausliigan ja Ykkösen lohkovaiheiden jälkeen 16 joukkueen jatkovaiheeseen, jossa finalistit valikoituvat perinteiselle cupmuotoisella kilpailulla.

    Koronan hämmentämällä jalkapallokaudella cupin loppuottelussa kohtasivat maan kiistaton ykkösseura ja sarjakärki HJK sekä stadionia isännöivän Håkansin varustamoperheen turkulaisylpeys FC Inter.

    Vaikka turkulaiset hallitsivat palloa pitkiäkin jaksoja, HJK puolusti erinomaisesti varhaisen ottelun avausmaalinsa jälkeen. Kun cupin historian menestynein joukkue vielä iski uudelleen toisen puoliajan 9. minuutilla, muistutti finaalin kulku Veikkausliigan viime kauden ratkaisuottelua samaisella areenalla. Tällöinkin turkulaisten odotukset korkealla, mutta KuPS hiljensi kotiyleisön kahdella maalilla. Tällä kertaa sinimustien kannattajien turkulaista tuskaa lisäsi ex-TPS-kärki Roope Riski viimeistelemällä finaalin molemmat maalit. Näin Klubi kuittasi 0-2 luvuin parin vuoden takaisen cupin finaalitappion turkulaisille Töölön kotiareenallaan.

    Välittömästi cupin finaalin jälkeen Kupittaa 5:lla pelattiin Kolmosen päätöskierroksen ottelu Inter 2 – Wolves. Interin reservijoukkue oli edelliskierroksella noussut sarjakärkeen ja kun vastassa sarjan jumbojoukkue, turkulaisten odotettiin pitävän heikommalla maalierolla kakkosena oleva Peimari takanaan.

    Inter siirtyikin nopeasti 2-0 johtoon ja kolmannen maalin jälkeen kannattajien soihdut syttyivät. Faniosaston riemu kuitenkin laantui nopeasti, kun samaan aikaan Sauvossa pelatun Peimari Utd – EuPa -pelin otteluseurantatiedot viestivät sauvolaisten toisella puoliajalla yltyneestä tehokkuudesta.

    Ottelujen päättyessä loppuluvut Kupittaa Vitosella olivat 3-0 ja Sauvon Hakkispaanalla peräti 7-1, mikä tarkoitti, että Peimari voitti Kolmosen A-lohkon niukimmalla mahdollisella marginaalilla. Molemmilla joukkueilla oli 28 pistettä ja päästettyjä maaleja 11, mutta Peimari vei mestaruuden ja eteni nousukarsintaan tehtyään yhden maalin enemmän (29-28).

    Sarjavoitto on aina haastava tavoite ja vaatii myös onnea, mutta Interin reservijoukkueen toinen peräkkäinen nousun kariutuminen Kolmosen kalkkiviivoilla aiheuttanee seurassa spekulointia ja ehkä myös vanhempien juniori—ikäluokkien sekä aikuisjoukkueiden yhteistoiminnan uudelleenorganisointia.  

    FC Interin tavoitteena on olla yksi Suomen johtavia junioriseuroja – kelpaavatko omat juniorit hyvää tulosta tekevälle ja viihdyttävää veikkausliigajalkapalloa tarjoavalle Riveirolle?

    ”FC Interin tavoitteena on olla nyt ja tulevaisuudessa yksi Suomen johtavia junioriseuroja kaikilla mittareilla. Seuran tavoitteena on saada vuosittain vähintään yksi uusi oman seuran kasvatti nousemaan seuran miesten edustusjoukkueeseen ja vakiinnuttamaan paikkansa pelaavassa kokoonpanossa. Lisäksi joukkueen pelaajista vähintään puolen tulee olla alle 24-vuotiaita, joista osa oman akatemian kasvatteja.” [iii]

    FC Inter lisäsi panostustaan junioritoimintaa vuodesta 2015 alkaen, jolloin sinimustissa pelaajauransa päättänyt Kalle Parviainen palkattiin seuran ensimmäiseksi valmennuspäälliköksi. Viime keväänä Palloliiton palvelukseen siirtynyt savolaisjalkapallon kasvatti teki amk-opinnäytetyönsä juniorivalmennuksen kehittämisestä, ja Parviainen onkin ollut keskeinen henkilö Interin junioritoiminnan viime vuosien kehittämistyössä.

    Panostus juniorivalmennukseen on ollut seuran omistajaperheen strateginen linjaus. FC Interin tavoitteena on olla johtava kasvattajajalkapalloseura Turussa. Lähivuosien tavoitteena juniorivalmennuksen kehittämisen lisäksi on myös harjoitusolosuhteiden parantaminen, päätukijayhtiö Alfons Håkansin toimitusjohtaja Joakim Håkans visioi viisi vuotta sitten[iv]

    Vaikka Interin edustusjoukkue ajautui samoihin aikoihin päättyneen hollantilaisvalmentaja Job Dragtsman valmentajakauden jälkeen toistuviin valmentajavaihdoksiin ja menestykseltään keskinkertaisiin liigavuosiin, on Håkansin perheen panostus junioritoimintaan jatkunut. Päätoimisia juniorivalmentajia on palkattu ja loppusyksystä Kupittaalla toteutuu 700 000 euron Inter investointi eli seuran oma lämmitettävä tekonurmikenttä Kupittaa 1, Veritas Stadionin vieressä[v].

    Kunnianhimoisessa seurassa, jossa keskeisenä toiminta-ajatuksena on tukea pelaajia kehittymään nuorten maajoukkueisiin, tarvitaan hyvien olosuhteiden ja ammattivalmentajien ohella myös monenlaista muuta osaamista. Kun kilpaillaan maailman suosituimmassa kuningaslajissa, pitää myös suomalaisseurojen paneutua seuratyön alati laajenevaan toimintakenttään aikuisliikunnasta esikouluikäisten perhefutikseen ja ”akatemiapoluista” yhteiskuntavastuuseen.

    Laajeneva toimintakenttä aiheuttaa suomalaisseuroille monenlaista haastetta.

    Mistä löytää suurille massoille ammattitaitoiset valmentajat, kun alati yltyvä akatemiahehkutus ja seurabrändääminen sekä kohonneet harrastuskustannukset lisäävät vanhempien vaatimustasoa ja saavat seuratoiminnan muistuttamaan yhä enemmän asiakassuhdetta?

    Kuinka pienemmät paikallisseurat pysyvät hengissä, kun pääsarjaseurat haravoivat lahjakkuuksia niin tiheällä kammalla, että harrastajia riittää nelosjoukkueeseen saakka?

    Yhdistelmäjoukkueet ovat junnufutiksen arkipäivää, mutta pitäisikö YJ-toiminnan olla ensisijaisesti työkalu pienseurojen yhteistyölle, eikä niinkään suurten keino noukkia pienempien naapurien parhaat yhä varhaisemmassa vaiheessa?

    Kun junioritoiminnan tavoitteena on tarjota omille lahjakkaille junioreille pelaajapolku Veikkausliigaa pelaavaan edustusjoukkueeseen, voidaan myös kysyä, onko Kolmonen oikea väliporras tarjoamaan maajoukkuetasoiselle A- tai B-juniorille seuraavaa askelta?  

    Ja jos toiminta tähtää juniorista huippu-urheilijaksi kasvamiseen, eikö Palloliiton rahoituksella toimivien talenttivalmentajien tulisi työskennellä lupaavimpien juniorien parissa, eikä esimerkiksi Kolmosessa pelaavan aikuisjoukkueen vastuuvalmentajana?

    Ulkomaalaispelaajien osuus pääsarjoissa kasvaa, kuinka turvata omien juniorien kehitys ja eteneminen?

    Jääkiekkokausi on juuri alkanut ja kauden alla toista turkulaista korkean profiilin ammattilaisseuraa on arvosteltu ”muukalaislegioonana”. TPS:n urheilujohtaja Rauli Urama toteaa, että seuran oli pakko lähteä täyttämään joukkuetta ulkomaalaisten pelaajien voimin. Hänen mukaansa ulkomainen pelaaja on paljon halvempi kuin suomalainen pelaaja[vi].

    Ammattilaisjalkapallossa ulkomaalaisten pelaajien tarjonta on jääkiekkoon verrattuna moninkertainen, joten ei liene yllättävää, että ulkomaalaispelaajien osuus jalkapallon eurooppalaisissa pääsarjoissa on korkea ja kasvussa.  Tutkimuslaitos CIES Football Observatoryn tutkimusten mukaan ulkomaalaispelaajien osuus tarkastelluissa kansallisissa pääsarjoissa on kohonnut kuluvalla vuosikymmenellä 34,7 prosentin osuudesta vuoden 2018 ennätyslukemiin eli 41.5 %:iin[vii].  

    ” The surveys carried out by the CIES Football Observatory allow us to reveal very clear trends. The footballers’ labour market in Europe is becoming deterritorialised by a decreasing presence of club-trained players, a stronger proportion of expatriate footballers and greater mobility. These processes can be seen as problematic from the point of view of the role that clubs are supposed to undertake in their local environment.

    More and more teams are geared towards the short-term. In an increasingly segmented and speculative context, owners and executives tend to optimise financial returns on the transfer market to the detriment of more eminently sporting considerations. An increasing number of players consider their team as a mere stepping-stone to more lucrative markets. Agents and the entourage also play a decisive role in this regard.”

    Seuratoiminnassa yleistynyt pelaajakauppaspekulaatio ja lyhytjännitteisyys näkyvät myös suomalaisessa jalkapallossa. ”Toimialan kasvu Suomessa tulee eurooppalaisesta jalkapallosta, ei myymällä makkaraa”, sanoo HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti[viii]. Turussa Interin osalta voidaan ehkä pohtia, oliko kesällä Norjasta palanneiden korkean profiilin pelaajien Benjamin Källmanin ja Filip Valencicin hankinnan taustalla pelilliset vai taloudelliset motiivit.

    Kohtuullisen kiistatonta kuitenkin lienee, että hankinnat vaikuttavat väistämättä Interin eniten veikkausliigapeliminuutteja saaneen nuorisomaajoukkueikäisen oman kasvatin, Elias Mastokankaan peliaikaan. Muille sinimustien junnumaajoukkuetason omille kasvateille, 2002-ikäluokan Roope Kantolalle ja Jan Heinoselle ei Veikkausliigassa ole peliminuutteja kertynyt, vaan talentit ovat pelanneet Kolmosessa ja A-junioreissa.  

    Niukoilla resursseilla ja pienillä pelaajamäärillä pelannut Interin A20 -joukkue menestyi lopulta turkulaisista parhaiten valtakunnan tasolla. Niko Valikaisen ryhmän lopullinen sijoitus SM-sarjassa kunniakas 4. tila.

    Riveiro nostanut Interin edustuksen Veikkausliigan kärkikastiin – olisiko seuraava askel terävöittää seuran junnutoimintaa?

    Jose Riveiron aika FC Interin päävalmentajana on ollut kiistaton menestys. Viime kauden kakkostila, tämä kausi toistaiseksi jatkuvasti kärkikolmikossa ja onnistuneesti roolitettu joukkue sekä viihdyttävä pelitapa antavat varmasti kriittisellekin kannattajalle aihetta tyytyväisyyteen.

    Mutta jos seuran tavoitteena on olla yksi maan johtavia junioriseuroja kaikilla mittareilla ja saada uusia omia kasvatteja edustusjoukkueen pelaavaan kokoonpanoon, tulisi pelaajapolun suunnitteluun saada enemmän selkeyttä ja edustusjoukkueen toimintatapoja lähemmäs juniorijoukkueiden arkea. Koska Riveiron joukkue käyttää menestyksekkääksi osoittautunutta kolmen topparin alakertaa, ehkä myös vanhimmissa juniori-ikäluokissa voitaisiin kokeilla samaa pelijärjestelmää, jolloin pelaajien olisi helpompi mukautua edustuksen pelitapaan, mikäli sinne joskus pääsevät kokeilemaan.

    Interissä on takavuosina ajoittain harjoitettu edustuksen kummipelaajatoimintaa. Ehkä edustusjoukkueen pelaajat voisivat vierailla juniorijoukkueissa ja kertoa kokemuksiaan seuran sloganin ”Enemmän yhdessä” -hengessä.

    Kupittaa 1:n paranevista kenttäoloista huolimatta Interin junioritilanne on osittain ongelmallinen.

    Seuran juniorijoukkueiden kilpailullinen menestys maan ylimmillä tasoilla on ollut tällä kaudella aiempia vuosia heikompaa, kaupungin perinteikäs mustavalkoinen kilpailija panostanee voimalla lähestyvään suureen juhlavuoteensa, ja Interin juniorivalmennuksessa on tapahtunut merkittäviä henkilövaihdoksia.

    Uudet valmentajat ja avainhenkilöt ovat kuitenkin uusi mahdollisuus. Terävöittämällä seuran valmennuslinjaa sekä avaamalla sinimustia arvoja ja identiteettiä, FC Interillä on erinomaiset edellytykset nousta vastuulliseksi nykyajan kasvattajaseuraksi ja turkulaisen jalkapallon suunnannäyttäjäksi.

    [i] https://fcinter.fi/kupittaalla-pelataan-viikonloppuna-kaksi-cupia/

    [ii] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/cuppi-nurin-vai-cuppi-kuntoon-miksi-miesten-suomen-cupin-pelitapa-muuttuu-vuodelle

    [iii] https://fcinter.fi/fc-inter/arvot-ja-identiteetti/

    [iv] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2015/07/28/inter-haluaa-olla-turun-paras-kasvattajaseura

    [v] https://yle.fi/uutiset/3-11470520 , Inter investoi 700 000 euroa lämmitettävään tekonurmikenttään – Turun talviharjoitusolosuhteisiin huomattava parannus

    [vi] https://www.iltalehti.fi/smliiga/a/ebb8d9cb-ba4c-42b9-acad-179a1d716cfb

    [vii] https://football-observatory.com/IMG/sites/mr/mr39/en/ Conclusion

    [viii] https://www.talouselama.fi/uutiset/kasvu-tulee-eurooppalaisesta-jalkapallosta-ei-makkaran-myymisesta-sanoo-hjkn-riihilahti-mutta-mita-tapahtuu-kun-korona-ajaa-barcelonan-kaltaisia-jattiseuroja-kassakriisiin/1e594fe5-81ec-4fd1-9bb8-d0107b05a213

    Pieni poikkeustilan palloilutarina

    Olipa kerran urheileva nuori poika, joka piti etenkin pallopeleistä. Varsinkin jalkapallo oli vielä aikuisenakin lähellä sydäntä ja tuonut ystäviä aina ulkomailta asti. Keskellä maailmanlaajuista terveyskriisiäkin tuli puhelimen välityksellä mieltä lämmittäviä terveisiä Walesista. Kauan sitten Liverpoolin akatemiassa legendaarisen Sammy Leen kanssa pelannut Steven tuskaili samankaltaisessa epidemiaepätietoisuudessa kuin jalkapallon ystävät kaukana Pohjolassa.

    Poika kasvoi mieheksi, perusti perheen ja jalkapallo jäi pelivuosien polvivaivojen takia taka-alalle. Vanhat pelikaverit ja omat lapset kuitenkin palauttivat perheenisän seuratoiminnan pariin. Lapset harrastivat liikuntaa laajasti, joten kuskaamista, kannustamista ja myös kustannuksia riitti.

    Vuodet vierivät ja valmentamisen sekä erilaisten toimihenkilötehtävien lomassa lapset kasvoivat. Alakouluiän loppusuoralla isävalmentaminen päättyi yhteisestä päätöksestä ja perheenjäsenet jatkoivat liikunnan harrastusta eri piireissä. Lapsista motivoituneimmat saivat valmentajikseen ammattivalmentajat ja isä palasi oto-valmentajaksi oman lapsuutensa lähtöseuraan, Nappulaliigaan.

    Keväällä 2020 kaikki kuitenkin törmäsivät koronaan. Kului viikko ja toinen. Kiinasta alkanut epidemia muuttui maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Suomessa seurattiin suuren maailman ratkaisuja ja maahan julistettiin poikkeustila. Hallituksen valmiuslaki sulki koululaisilta oppilaitosten ovet, mutta samalla sulkemisella evättiin myös pääsy liikuntapaikoille.

    Myös urheiluseuroissa havahduttiin ymmärtämään, ettei kyse olekaan jokavuotisesta kausi-influenssasta. Vaikutukset vaihtelivat, samoin seurojen reaktiot. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla seura ja ympäröivä yhteisö olivat lähellä toisiaan ja ymmärsivät yhteisen hädän sekä tarpeen toimia enemmän yhdessä. Yhtäällä seurajohtaja vetosi urheiluväkeä auttamaan seuraa tukevia yrittäjiä ja toisaalla valmentaja kuljetti karanteenikoteihin ruokaa ja käsidesiä.

    Tarinan oto-valmentaja tyytyi kuljettamaan ruokaa omalle äidilleen ja piti Whatsappin avulla yhteyttä omiin valmennettaviinsa. Vaihtelevalla menestyksellä.

    Varsin monessa seurassa koronareaktioksi valikoitui hieman passiivinen lajiliiton linjauksien myötäily, mutta kriisin jatkuessa paljastui pikkuhiljaa, että joissain seuroissa ei tunnuttu ymmärrettävän kriisin moninaisia vaikutuksia. Tämä näkyi varsinkin viestinnässä tai sen puuttumisessa seurayhteisön olemassaoloa ylläpitävää kansanosaa kohtaan, eli juniorityötä rahoittaviin vanhempiin.

    Kun poikkeusolot etenivät uudelle kuukaudelle, tarinan toimihenkilöisä odotti oman kaupunkinsa seurajohtajilta selkeitä linjauksia tai naapurikuntien seuraihmisten yhteishenkeä kohottavia tempauksia, mutta vähissä olivat julkisuuteen astuneet vastuunkantajat. Vaikeassa, jopa poikkeuksellisessa tilanteessa passiivisuus on inhimillistä, mutta juuri kriisin laajuuden takia olisi tärkeää, että seurat pyrkisivät viestimään aktiivisesti ja tiedustelemaan urheiluyhteisönsä jäsenten hyvinvointia poikkeusoloissa. Aivan kuten opettajien odotetaan kantavan huolta kotiopetuksessa olevien oppilaiden hyvinvoinnista.

    Urheiluseuroilla ei tietenkään ole oppivelvollisuuteen ja koulumaailman lakeihin verrattavia juridisia velvoitteita, mutta koronakriisin pitkittyessä urheiluseurojen tulisi reagoida tabuksi jääneeseen kysymykseen, eli miten toimitaan pilviin karanneiden harrastusmaksujen kanssa, jos pelikausi tai merkittävä osa toiminnasta jää omatoimisen etäurheilun tasolle.  Tai ainakin seurojen tulisi ymmärtää, ettei ulkomaiselle perintätoimistolle ulkoistettujen kausimaksujen periminen maksuhäirintämerkinnän uhalla ole viikkokausien toimintataukoon soveltuvaa, saati poikkeustilaan eettisesti istuvaa ja yhteisöllisyyttä edistävää seurapolitiikkaa.

    Kaiketi pikemminkin pitäisi pohtia ongelmissa olevien perheiden tukemista ja maksujen sopeuttamista poikkeusoloihin, kuten esimerkiksi sähköyhtiöt ovat äskettäin tehneet. Kyse on yhteiskuntavastuullisuudesta, joka lienee näyttävästi kirjattu ainakin kunnianhimoisimpien urheiluseurojen strategioihin tai toimintalupauksiin.