Juha Sipilän, Timo Soinin ja Alexander Stubbin – kolmen ässän – lyhyt hallitustaival on ollut vähintäänkin värikäs. Torstaina 5.11. hallitus saavutti uuden virstanpylvään kun pääministeri Sipilä uhkasi kävellä presidentin luo mikäli sote-sopimusta ei saada maaliin perjantaihin mennessä. Torstain ultimatum venyi lopulta lauantain pikkutunneilla, mutta hallitus pysyi sittenkin kasassa.
Mistä sitten hallituksen keskuudessa lopulta päätettiin?
Valtioneuvoston viestintäosaston 7.11.15 klo 1.20 julkaiseman tiedotteen mukaan:
”Hallitus on päässyt sopuun sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen periaatteista ja alueiden määrästä. Itsehallintoalueita perustetaan 18. Sosiaali- ja terveyspalveluja järjestetään 15 alueen puitteissa. Osana uudistusta säädetään valinnanvapauslainsäädäntö, joka mahdollistaa, että käyttäjä valitsee itse palveluiden julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan.”
Kuten aina isoissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, myös sote-sovussa on kyse kompromissista. Vaikka kokoomus saikin sopimukseen liitettyä potilaiden valinnanvapauden, on monimutkainen hallitusratkaisu kiistatta sulka Sipilän johtamalle keskustalle. 15 sote-aluetta on enemmän kuin yksikään asiantuntija on suositellut ja kirjaus itsehallintoalueiden perustamisesta on merkittävä ideologinen voitto ja kiistaton askel kohti maakuntien Suomea.
Siksi onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi kansallisesta kokoomuslinnakkeesta eli Keskuskauppakamarista Brysselin ja EK:n kautta Mikkeliin siirtynyt Etelä-Savon maakuntajohtaja lobbaa jo päivää sote-sopimuksen jälkeen 15 sote-alueen lukumäärän lisäystä. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015110720629497_uu.shtml
Pitkään kestäneen ja yhä jatkuvan sote-aluelypsämisen varjossa keskustalainen pääministeri onnistui siinä missä edellisen hallituksen kokoomus-demari-akseli ajoi karille. Kuntauudistuksista ja –liitoksista, saati Suur-Turku, -Tampere tai metropolialuevisioista on vain muisto kun pääministeripuolue ohjaa maakunnallisia itsehallintoalueita päätöksenteon keskiöön.
Keskustan ja kokoomuksen välillä käydyn hallituskamppailun ytimessä onkin kädenvääntö suomalaisen yhteiskunnan suunnasta ja uudistushalukkuudesta. Mikään hallitus- tai edes oppositiopuolue ei kiistä kansakunnan tarvetta uudistua. Mutta sote-kriisin keskeiset osapuolet edustavat monessa mielessä vastakkaisia intressejä maamme kehittämisessä. Suomen Keskusta, joka tunnettiin vuoteen 1964 asti Maalaisliittona, on yhä tärkeä ja vaikutusvaltainen agraari-Suomen ja pienpaikkakuntien etujen puolustaja. Kokoomus puolestaan on jo pitkään johtanut puhetta ja päätöksentekoa maan suurimmissa kaupungeissa.
Koska suomalainen kaupungistuminen on vuosikymmeniä jäljessä muun Euroopan kaupunkikehitystä, maakunnissa isännöivät keskustalaiset ovat kyenneet uhmaamaan kansainvälistä puoluerakennemuutosta. Vaikka koko maan asuttuna pitäminen ja syrjäseutujen kansalaisten etujen ajaminen ovat yleviä päämääriä, tulisi kriisiaikaa elävän suomalaisen yhteiskunnan kuitenkin kyetä uudistumaan ja keskittämään voimavaransa sinne missä ihmiset elävät, yritykset toimivat ja oppi- sekä korkeakoululaitokset tuottavat osaamista ja ideoita.
Puolet Suomen 18 maakunnasta ovat muuttotappioalueita ja tällä hetkellä jo lähes puolet maan väestöstä asuu kolmessa suurimmassa maakunnassa, Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Koska myös Suomessa niin kotimaan kuin maahanmuuttajien muuttoliike keskittyy voimakkaasti etelän kasvukeskuksiin, tulisi maan hallintorakenneuudistuksissa panostaa myös paikallisulottuvuuden kehittämiseen. Maaltamuutto, voimakkaasti kasvanut maahanmuuttoliike ja täydennysrakentaminen tiivistävät jatkuvasti suomalaisia kaupunkirakenteita, eikä keskusjohtoinen saati maakuntavetoinen hallintomalli voi mitenkään palvella kaupunginosien Suomea.
Jos nykyhallituksen sote-uudistuksen olennaisena motiivina on kansalaisten tasa-arvoisuuden, osallisuuden ja vaikuttamisen kehittäminen, tulisi uudistukseen ensitilassa lisätä kaupunginosaosallisuus sekä asukkaiden sekä paikallisjärjestöjen kutsu oikeasti yhteisölliseen kehittämistyöhön.
