Avainsana: yhteisöllisyys

Junnufutiksen muutoksen aika: matalan kynnyksen toiminnasta brändättyyn esikoulufutikseen ja kapean kärjen talenttivalmennukseen?

Pihapelit – e-urheilu, oto-valmentaja – talenttivalmentaja, isä/äitivalmentaja – ammattivalmentaja, monilajisuus – varhainen erikoistuminen, grassroots – akatemiatoiminta, lähellä kotiovea – oma areena, kaupunginosatoiminta – ”edari”, hiekkakenttä – tekonurmi, lähialuepelit – kv. turnaukset, erikoistuminen – toiminnan laajentaminen, yhteisöllisyys – elitismi …

Keminmaan kansantanhua harrastava valtakunnan vaikuttaja kirjoitti UKK-aikana ”Muutoksen aika” -kirjasarjaa. Muutoksen tuulet puhaltavat myös suomalaisessa junnufutiksessa. Maailmanlaajuinen pandemia siirsi A-maajoukkueen historiallisen arvokisadebyytin ja korona varjostaa vakavasti kaikkea tapahtumatoimintaa, mutta jalkapalloväki on silti pystynyt jatkamaan peli- ja harrastustoimintaa muuhun järjestökenttään verrattuna lähes normaaliin tapaan. Vaikka COVID-19 -epidemian vaikutuksen kestosta ei ole luotettavaa tietoa, on jo nähty, että jalkapallon ja muun ulkoliikunnan harrastus- sekä kilpatoiminnan toteuttaminen kärsii poikkeusoloista sisäliikuntaa ja sisällä järjestettäviä tapahtumia vähemmän.     

Myös Palloliiton luvut viestivät jalkapallon myötätuulesta. 136 055 rekisteröitynyttä pelaajaa, noin 375 000 harrastepelaajaa, 11 000 valmentajaa, yli 2700 erotuomaria ja lähes 100 000 vapaaehtoistyöntekijää aktiivisesti kuningaslajin parissa melkein jokaisessa maan kunnassa kertovat jalkapallon suosiosta ja myös yhteiskunnallisesta merkityksestä. Varsinkin poliittisten päättäjien tulisi tiedostaa, että suomalaisen jalkapallon harrastamisen arvo terveys-, sosiaali- ja taloushyötyinä on yhteiskunnallemme vuositasolla 1,2 miljardia euroa[i]. Lisäksi liikuntamäärärahoja ja elinkeinoelämän kumppanuuksia pohdittaessa oli tärkeää muistaa, että jalkapallo on ylivoimaisesti suosituin harrastus maahanmuuttajaväestön piirissä, joten Suomifutiksen kehittämisellä on myös merkittävä uussuomalaisia kotouttava, syrjäytymistä ehkäisevä sekä yleistä hyvinvointia ja yhteiskuntarauhaa edistävä vaikutus. Liikuntapaikkainvestointeja tulisikin tarkastella nykyistä laajemmin, osana ennaltaehkäisevää sote-päätöksentekoa[ii].

Kun puistot ja lähiliikuntapaikat ovat lisänneet voimakkaasti sosiaalista painoarvoaan koronan, kaupungistumisen ja täydennysrakentamisen myötä[iii], tulisi myös puistoissa, pallokentillä ja muissa kansalaisten harrastuspaikoissa toimivia urheiluseuroja ja muita kolmannen sektorin toimijoita tarkastella entistäkin arvokkaampina yhteisöllisyyden edistäjinä. Ja mikäli järjestöjen ammattitaito, erikoisosaaminen ja toimintaedellytykset kehittyvät, voidaan vapaaehtois- ja järjestökenttä nähdä myös yhteiskunnallisesti huomionarvoisena työllistäjänä ja yrittäjyyden edistäjänä.

Urheiluseurat ovatkin viime vuosina selkeästi lisänneet ainakin toimintasuunnitelmatasolla aktiivisuuttaan yhteiskunnallisessa roolissa. Jalkapalloseurojen toimihenkilöt liikuttavat lapsia useissa alakouluissa[iv], FC Inter toteuttaa maahanmuuttajataustaisten toimihenkilöiden kotouttamista Welcome Bro -toimintamallin avulla[v] ja seurojen voimakkaasti lisääntynyttä halukkuutta tarjota yhä pienempien lasten perhefutista tukee myös TuWen kokemukset Turusta. Omaa kenttää Raunistulan kaupunginosassa hallinnoiva monilajiseura lähti kehittämään toimintaansa Palloliiton Perhefutis-hankkeen kautta, ”koska seura halusi kasvattaa pelaajamääräänsä ja samalla löytää lisää sitoutuneita ohjaajia, valmentajia, huoltajia, joukkueenjohtajia ja muita vapaaehtoisia. Konkreettiseksi tavoitteeksi asetettiin 1-2 uuden harrasteryhmän tai joukkueen saaminen vuosittain.”. Toiminnanjohtaja Ari Jalosen mukaan ”kysyntä Perhefutis-toiminnalle saattoi jopa kasvaa koronan johdosta. Perheet kaipasivat mahdollisuutta liikkua turvallisesti yhdessä. Kun TuWe lopulta käynnisti toimintansa, kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan ryhmiin.”[vi]      

Yhä pienempien lasten perheliikunta tuo uusia harrastajia, mutta mikä on seurojen ja lajin tulevaisuus, kun palvelutarjonta paisuu perustoiminnasta ja kiihtynyt markkinointiviestintä sekä harrastuskustannusten nousu rajaavat ulos vähävaraisia harrastajia?

Juniorijalkapallon parissa on viime vuosina puhuttu paljon varhaisen erikoistumisen tarpeesta. Varsinkin suomalaisessa junnufutiksessa pitkän päivätyön tehnyt jalkapallofilosofi Pertti Kemppinen jaksaa muistuttaa lajin vaatimasta omistautumisesta ja yhä nuoremmalla iällä aloitetusta tinkimättömästä harjoittelusta. Espanjan ja kotimaan leireistä nopeus- ja yksityisvalmennukseen sekä kärkijoukkokoulutukseen ulottuvia koulutuspaketteja tarjoava Kemppinen on kiistatta omistautunut lajilleen ja peräänkuuluttaa junioreilta samanlaista sitoutumista. ”Jalkapallo on varhaisen erikoistumisen laji kuten taitoluistelu. Lajin parissa täytyy viettää suuria tuntimääriä jo nuorena, viimeistään 5–6-vuotiaana. Tätä määrää ei voi korvata muiden lajien harjoittelulla.”[vii]

Kilpailu maailman suosituimmassa urheilulajissa, joka on myös yhä kiinteämmin osa globaalia viihdeteollisuutta, on raadollista ja kilpailu kiristyy päivä päivältä. Jalkapallo tarjoaa häikäiseviä elämyksiä niin kentällä kuin katsomossa, mutta varsinkin lasten harrastusmaailmassa kaikkien mukana olevien tulisi tiedostaa myös kuningaslajin varjopuolet. Kuten legendaarisen FC Liverpoolin pitkäaikainen kapteeni Steven Gerrard on sanonut:

”Lapset voidaan pilata antamalla heille liian paljon liian aikaisin. Lapset voidaan pilata järjestämällä heille agentit liian aikaisin. Lapset voidaan pilata liian voimakastahtoisten vanhempien toimesta…Jokainen seura haluaa parhaat pelaajat, joten järjestelmä, jonka kautta pelaajia hankitaan ja tavat, joilla toimitaan, muistuttaa viidakon lakeja. Tämä on valitettavaa, mutta niin se vain on.”

”Kids can be ruined by giving them too much too soon. Kids can be ruined by getting agent too soon. Kids can be ruined by parents being too strong and too forceful…Every club wants the best players, so it is going to be a bit of a jungle out there in terms how do we get them, what do we have to do to get them. That’s just unfortunate, it’s the way it is.[viii]   

Ahkeruus ja sitoutuminen eivät tietenkään ole vaatimus vain jalkapallomaailmassa, vaan kiristyvä kilpailu ulottuu myös muihin urheilu- ja harrastusmuotoihin sekä nyky-yhteiskunnan kaikkiin osa-alueisiin. Kilpailuyhteiskunnassa menestystäkin voidaan kuitenkin mitata eri mittarein sekä tavoitella erilaisien tarkoitusperien ja päämäärien kautta. Ottelutulokset, fysiikkatestit, sarja- ja turnaustaulukot sekä maajoukkuepelaajaedustukset ja ammattilais- tai akatemiasopimukset ovat luonnollisia ja usein mainittuja mittareita urheiluseuran kilpailumenestyksestä.   

Kilpaurheilumittarien ohella urheiluseurojen onnistumisia ja menestystä tulisi ehkä myös mitata useammin yhteiskunnallista vaikutusta osoittavien mittarien kautta. Kun monet seurat viestivät kauniisti yhteisöllisyydestä ja kaikkien huomioimisesta, tarjoaisi esimerkiksi julkaistu tilastotieto alhaisista drop out -luvuista ja yhtenäisistä joukkueista uskottavuutta seurojen mielikuvaviestintään.    

Seurojen tulisi myös aktiivisesti reagoida alati muuttuviin toimintaolosuhteisiin sekä pohtia omia vahvuuksia ja ongelma-alueita. Suuressa, koko maan kattavassa näkökulmassa jalkapallo elää etenkin Huuhkajamenestyksen ja tyttöfutiksen kasvavan suosion kautta noususuhdanteessa. Harrastajamäärät ovat monella paikkakunnalla korkeita ja toisin kuin useimmissa muissa lajeissa, junioreilla on ainakin suuremmissa kaupungeissa paikallistasolla valinnan vaihtoehtoja.   

Mutta paikallisista vaihtoehdoista ja merkittävästi parantuneista harrastusolosuhteista huolimatta suomalaisella junnufutiksella olisi edellytykset pystyä parempaan. Niin kilpailullisesti kuin yhteiskunnallisesti.

Yksi vaikutuksiltaan todennäköisesti merkityksellinen parantamisen paikka olisi varmasti alueellisen yhteistyön tiivistäminen ja seurojen panostaminen omiin vahvuuksiinsa, sen sijaan että operoidaan, ja usein myös puuhastellaan kaikilla mahdollisilla seuratoiminnan alueilla. Myös toimihenkilörekrytoinnilla on merkitystä. Muodollisesti pätevä, pelaajaurallaan tai aikuisjalkapallossa ansioitunut valmentaja ei välttämättä sovellu pienten lasten futikseen ja kokematon, omaa valmennustyyliä vasta hakeva nuori valmentaja voi kärsiä auktoriteetti- ja uskottavuusongelmista murrosikäisten juniorivalmentajana. Myös maahanmuuttajavalmentajien integrointi Suomifutikseen on yhtä tärkeää kuin ulkomaalaistaustaisten nuorten saaminen lajin pariin, mutta kulttuurierojen kaventamiseen tulisi myös paneutua. Seuran omaa identiteettiä ja yhteistä valmennusfilosofiaa tulisi avata koko yhteisölle selkokielellä ja konkreettisin esimerkein.

Itselle tutuimmalla jalkapallon maantieteellisellä toiminta-alueella, Turun seudulla, muutoksen myönteiset, mutta myös kielteisemmät tuulet näkyvät monella tavalla. Myönteisellä puolella niin veikkausliigaseurat FC Inter[ix] ja TPS[x] kuin naapurikaupungin ylpeys KaaPo[xi] ovat vuoden sisällä uutisoineet merkittävistä olosuhdepanostuksista.   

Negatiivisempia signaaleja ovat alueen seurojen kilpajoukkueiden menestymisen heikentyminen kansallisella tasolla, ylempien juniori-ikäluokkien pelaajakato ja käynnissä olevan alueellisen junioritoiminnan rakennemuutoksen mukana tullut epätietoisuus sekä jännitteet seurojen välillä.

Puhtaasti kilpailullisin mittarein arvioiden Turun seudun junnufutis on nähnyt parempiakin aikoja. Vaikka A-juniorien SM-sarjan arvostus on kiistatta madaltunut, on kai ylimmän juniori-ikäluokan voimasuhteiden vaihtelu jonkinlainen signaali alueen junioritoiminnan laadun ja tason kehityksestä. Kun Turun lippulaivaseurat Inter ja TPS tällä kaudella kamppailevat molemmat A20 SM-sarjassa säilymisestä, juhlivat sekä mustavalkoiset että sinimustat lähes päivälleen neljä vuotta sitten Urheilupuiston yläkentällä, kun TPS vei mestaruuden ja Inter otti hopeaa. Myös muiden ikäluokkien valtakunnallisissa ja Etelä-Länsi -sarjoissa turkulaismenestys on ollut aiempia vuosia heikompaa, vaikka Kim Suominen ja TPS onkin tehnyt rajallisin resurssein erinomaista tulosta tasaisessa BSM-sarjassa.   

Impivaarassa järjestettiin kaksi viikkoa sitten Nappulaliigan perinteikäs Jukka Paatelo turnaus, joka päättää aluejoukkuetaipaleen pelaajien ollessa 11-vuotiaita. Muun muassa Mika Aaltosen, Erkka Petäjän, Marko Rajamäen, Kim Suomisen, Lipposten veljesten ja muiden Suomifutiksen ensimmäisen laajemman kansainvälistymisen aallon turkulaisedustajien ”vanhoina hyvinä aikoina” pelaajat siirtyivät D-juniori-iässä jalkapallo-opetuksensa seuraavalle asteelle, niin sanotusti ”seuratasolle”. Turussa TuNL ry miellettään jostain syystä usein joksikin muuksi kuin jalkapalloseuraksi. Menneinä aikoina parhaimpien nappulapelaajien osalta seuran vaihto tarkoitti käytännössä paikallista Palloseuraa, sillä FC Inter perustettiin vasta vuonna 1990 kun varustamo-omistaja Stefan Håkans ei löytänyt pojalleen Patrikille pelipaikkaa.

Vaikka 30-vuotista taivaltaan tänä vuonna juhlistava Inter nousi viimeistään vuoden 2008 Veikkausliigan mestaruuden myötä pysyvästi haastamaan Palloseuraa Turun jalkapalloherruudesta, koki Turkufutis ehkäpä merkityksellisimmän muutoksen kolme vuotta myöhemmin, kun kaukana maakunnan ulkopuolella perustettiin Euroopan kentillä menestyneen voikkaalaistopparin mukaan nimetty valtakunnallinen jalkapalloakatemia. SHA-vaikutukset näkyivät nopeasti seudun juniorirakenteissa.

”TPS aloitti muutama vuosi sitten, vastaperustetun Sami Hyypiä Akatemian valintakriteereihin vedoten, junioritoiminnan alle 11-vuotiaiden ikäluokissa, jotka olivat vuosikymmenien ajan rauhoitettu Turun Nappulaliigan toimialueeksi.”[xii]  Pari vuotta myöhemmin TPS teki uuden aluevaltauksen käynnistämällä TPS East, West, North ja South aluejoukkueet eri puolilla kaupunkia. Vaikka uusi linjaus herätti kaupungissa kritiikkiä, on syytä huomioida, että Nappulaliigan toiminta oli päättynyt tai olennaisesti supistunut useilla merkittävillä alueilla – mm. Halinen, Pansio ja Varissuo – joten harrastustoimintaa tarjoavan TPS:n voitiin nähdä myös astuneen täyttämään Nappulaliigan jättämää tyhjiötä. Sittemmin hankerahalla käynnistetty TPS:n aluetoiminta on päättynyt, mutta tilalle on tullut lasten temppukoulua ja perhefutista 3-5-vuotiaille, joten TPS ja TuNL ovat yhä selkeämmin toistensa kilpailijoita lasten jalkapalloharrastamisen alkutaipaleella.

SHA- ja seuratoiminnan laajentamiskritiikkiä on tullut myös pk-seudulta. ”Suurin oma kritiikkini SHA:ssa koski laajentumista ensimmäisten kahden vuoden jälkeen. Mielestäni toiminnan laajentaminen 16 seuraan poikapuolella oli erehdys. Tekemistä olisi pitänyt kehittää suppeammassa piirissä laadukkaammaksi ennen uusien seurojen mukaan ottamista. Pelkään, että muutoksen takana oli perisuomalainen kateus. Mieluummin kaikille ei mitään kuin joillekin jotain…”, latasi suomalaista junnufutista hyvin tunteva pk-seudun pitkäaikainen valmennusvaikuttaja Juha Valla.[xiii]

Sitä, että aiemmin mainitun Nappulaliigan Jukka Paatelo turnauksen tuplamestariksi pelasi tänä syksynä liiga- ja divarisarjat voittanut Pohjolan aluejoukkue, ei voi pitää suurena yllätyksenä. Alueella on ollut viime vuodet paljon harrastajia sekä aktiivisia toimihenkilöitä, ja lähialueen hyvät harjoitusolosuhteet ovat kannustaneet pelaamaan niin vapaa-ajalla kuin koulun välitunneilla.

Vanhimman aluejoukkueikäluokan päätösturnauksen huolestuttavampi kehityssuunta on ollut alueiden katoaminen turnauksen osallistujalistoilta. Kun harrastetason divarisarjaan osallistui Nappulaliigan aluejoukkueenkartan 17 alueesta seitsemän, ja liigatason sarjaan vain neljä aluejoukkuetta[xiv], on päivänselvää, että myös perinteikkäässä Nappulaliigan ”lähellä kotiovea” aluetoiminnassa eletään muutoksen aikaa.   

Suomalainen yhteiskunta, ja junioriurheilu sen osana, on nykypäivän globaalissa toimintaympäristössä yhä monimutkaisempaa ja monitasoisempaa kuin TPS:n, Turun Nappulaliigan tai muiden perinteikkäitten urheiluseurojen kulta-aikoina. Kiristynyt kilpailu kansainvälisellä, kansallisella, kunta- ja jopa kaupunginosatasolla edellyttää urheiluseuratoiminnassa selkeitä pelisääntöjä, keskittymistä omiin vahvuuksiin sekä nykyistä parempaa yhteistyökykyä ja työnjakoa.

Kun huomioidaan myös suomalaisten keskuudessa lisääntynyt liikkumattomuus ja sosiaalinen syrjäytyminen, ei seuratyö laajentaminen vauvasta vaariin ulottuvaksi ja eskarifutista kattavaksi toimintakentäksi ole tietenkään kielteinen kehityssuunta. Mutta onko kaikilla tai edes useimmilla seuroilla edellytykset tarjota jalkapallopalveluja perhefutiksesta aina aikamiespoikien ja futisäitien höntsäliikuntaan sekä poikien ja tyttöjen monitasoiseen akatemiatoimintaan?

Jollei ole, eikö myös koronapandemian kautta yhä haastavammassa kilpailutilanteessa olevien urheiluseurojen tulisi keskittyä kehittämään omia vahvuusalueitaan ja tekemään yhteistyötä siellä, missä omat resurssit eivät riitä tai yhteistoiminnalla saavutetaan parempia tuloksia?

[i] https://www.palloliitto.fi/sites/default/files/Palloliitto/strategia_2020-24_2.pdf

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/

[iii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/06/parkin-kentta-taydennysrakentamisen-vai-lahiliikunnan-ja-kansalaisosallisuuden-karkihanke/

[iv] https://www.fcreipas.fi/joukkueet/3621/uutiset/98273/fc-reipas-toteuttaa-liikuntakerhoja-neljalla-koululla

[v] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/jalkapallo-kotouttaa-fc-inter-lanseerannut-welcome-bro-toimintamallin

[vi] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/jouduimme-myymaan-ei-oota-perhefutis-kiinnostaa

[vii] https://www.satakunnankansa.fi/a/201065294 Suomesta puuttuu tulenpalava kiihko jalkapalloa kohtaan – sitä löytyy valmentajaguru Pertti Kemppiseltä, 17.7.18

[viii] https://www.youtube.com/watch?v=VP3kbDRjadQ&list=PLubVgegS36EOjURXgdcYPBhHzSXaLWhKJ&index=6 Steven Gerrard: Academy players get too much, too soon – No Hunger In Paradise, BT Sport, 3.1.18

[ix] https://yle.fi/uutiset/3-11470520 Inter investoi 700 000 euroa lämmitettävään tekonurmikenttään – Turun talviharjoitusolosuhteisiin huomattava parannus, 29.7.20

[x] https://aamuset.fi/artikkeli/4740809/JaventureAreena+muuttuu+LahiTapiolaareenaksi, 21.10.19

[xi] https://turunseutusanomat.fi/2020/03/kaapo-luottaa-positiivisuuden-ja-yhteisollisyyden-voimaan/, 19.3.20

[xii] https://suburbanturku.wordpress.com/2017/03/04/juniorijalkapallon-kylma-sota-manchesterissa-ja-suomen-turussa/

[xiii] https://issuu.com/eerikkila/docs/sha_magazine_115_digi Subjektiivinen SHA-näkemys, Juha Valla, KäPan urheilutoimenjohtaja, SHA kausijulkaisu 1/2015

[xiv] https://www.turunnappulaliiga.fi/toiminta/turnaukset/19-jukka-paatelo-turnaus-2021-20/tulokset-2020-09/

Avoimet harjoitukset – avoimuutta, pahaa verta aiheuttavaa pelaajavärväystä vai jotain muuta?

Kun muistelen omaa aika kaukaista lapsuuttani, tulee mieleeni muistikuvia isänsä saattamasta ujosta pojasta kohtaamassa eri urheilulajeja ja vieraita lapsia oudossa ympäristössä. Tärkeimmiksi lajeiksi 70-luvun Turussa valikoituivat koripallo ja jalkapallo, mutta tietysti myös jääkiekkoa kokeiltiin Tepsissä ja yleisurheilua Paavo Nurmen stadionilla. Peli- ja harrastuspaikat – Kupittaa, Samppalinnan palloiluhalli ja Urheilupuisto – olivat tietysti tuttuja tällöin maan ehdotonta eliittiä edustaneiden Tepsin ja Namikan edustusjoukkueiden pelien kautta, mutta oman urheilijapolun aloittaminen oli silti kaikissa lajeissa aina jännittävää ja hiukan pelottavaakin.

Mitään varsinaisia ”tryout” -tapahtumia ei tunnettu. Uusia pelaajia kävi aika ajoin kokeilemassa, muutamat heistä pysyivät vauhdissa mukana, joku saattoi jäädä joukkueeseenkin, mutta useimmiten joukkueet pelasivat vuosia pitkälti alkuperäisellä kokoonpanolla.

Minulla yleisurheilun harrastaminen jäi lyhyeksi elämänkokemukseksi, koska pallo- ja joukkuepelien yhdessä tekeminen ja pelaaminen tuntui huomattavasti houkuttelevammalta kuin kelloa tai mittanauhaa vastaan kilpaileminen. Jääkiekon pariin menin luokkakaverin houkuttelemana, mutta koska aiemmin aloittaneet olivat taidoissa selvästi jo edellä, eivätkä hallitreenit kaikkine varusteineen olleet yhtä hauskoja kuin pipolätkä Mikaelin puistossa, jäi seuratason jääkiekkokin aika nopeasti. Kahdella jo rakkaaksi tulleella lajilla oli varmasti vaikutusta jääkiekon jäämisessä pihapelin asemaan, samoin kuin seuran ja valmennuksen vetovoimaisuudella. Tai sen puutteella. Jääkiekko ei tarjonnut samaa vastustamatonta imua, mitä koripallo iltapäivisin Samppalinnan palloiluhallissa ja jalkapallo ensin Nappulaliigassa ja myöhemmin Tepsissä.

Suomalaisessa jalkapallossa tai koripallossa ei siis 70-luvulla puhuttu tryouteista, tuskin edes 80-luvulla. Harrastajamäärät olivat nykyistä paljon pienempiä ja seurojakin vähemmän. Koripallossa eurokentilläkin menestynyt Namika synnytti vahvan buumin ottelutapahtumiin, joita pelattiin jopa jäähallissa, mutta junioritoiminta ja -valmennus oli laadultaan selkeästi heikompaa kuin jalkapallossa. Muun muassa edustusjoukkueen kokemattomien nuorten pelaajien valmentamana joukkueemme pelasi kapealla rosterilla ja oli kiistatta Länsi-Suomen ykkönen, mutta pääkaupunkiseudun joukkueita kohdattiin ani harvoin ja silloinkin tuloksena selvä tappio.

Turun jalkapallossa vuonna 1965 perustettu Nappulaliiga löysi nopeasti paikkansa varsinkin nopeasti kohoavien betonilähiöiden suurten lapsijoukkojen liikuttajana. Martinmäellä, Urheilupuiston kupeessa pihapelejä pelanneet 60-70-luvun taitteen TPS:n kultavuosien legendat Timo Nummelin ja Heikki Suhonen eivät ehtineet Nappulaliiga-aikaan, mutta seuran kaupunginosajoukkueilla on ollut sosiaalisesti ja myös kaupunkikulttuurisesti merkittävä rooli osana uusien kaupunginosien syntyä ja identiteetin kehitystä.

Aurajoen Itäpuolella Lauste, Pääskyvuori, Uittamo ja myöhemmin Varissuo hallitsivat Nappulaliigan sarjoja ja lähiöistä nousi Lipposten veljesten, Mika Aaltosen, Kim Suomisen ja Marko Rajamäen tavoin pelaajia A-maajoukkueeseen ja ulkomaan kentille.

Kun itäisten kaupunginosien ahkerat omatoimiharjoittelijat olivat keväästä syksyyn jokapäiväinen näky Kupittaan jokamiehen kentillä, toi 80-luvun alussa valmistunut Impivaaran urheilukeskus talviharjoitteluun aivan uusia mahdollisuuksia. Ei liene sattumaa, että Impivaaran jalkapallo- ja jäähallin ympäriltä Hepokulta-Nättinummi-Runomäki-akseli on tuottanut katkeamattoman huippupelaajien ketjun Hepparin Erkka Petäjästä runosmäkeläisiin Hradeckyn veljeksiin, Kaan Kairiseen ja Joni Kaukoon sekä Nättinummen kiekkolähettiläistä Koivuista Kiprusoffeihin ja nuorempaan Nummeliniin. Ja tuorein turkulainen kahden lajin suurlupaus Kaapo Kakkokin on kotoisin kiven heiton päästä Mälikkälästä.

Jos ajatellaan yllä mainittujen turkulaispalloilijoiden taivalta lajinsa huipulle, yhdistävinä tekijöinä näyttäisi usein olevan perhepiirin urheilumyönteisyys, monessa tapauksessa myös vanhempien vahva urheilutausta, keskinäistä kilpailua luovat liikunnalliset sisarukset sekä samanhenkisten lähipiirin kaverien kanssa tuhansien tuntien harjoitustoistoja tuoneet pihapelit.

 

Mihin avoimilla harjoituksilla tähdätään?

Jos tryout oli viime vuosituhannella enemmän suuren ammattilaismaailman seuratoimintaa, on sosiaalinen media tänä päivänä täynnä yhä useamman seuran ja yhä nuorempien ikäluokkien avoimien harjoituksien mainoksia.

Miksi suomalaiset seurat järjestävät nykyisin niin aktiivisesti avoimia harjoituksia? Miksi niihin suhtaudutaan varsin ristiriitaisesti? Ja mikä on tämän päivän tryout -tapahtumien tavoite suomalaisessa junioriurheilussa?

Suurissa jalkapallomaissa tryoutit tai testiottelut ovat luonnollinen osa pelaajakehitystyötä ja seurakulttuuria. Monitasoisessa ammattilaisurheilumaailmassa uraa on rakennettava asteittain ja nöyrästi omia kykyjä näyttäen sekä kovasta keskinäisestä kilpailusta oppia hakien. Kun ammattilaisorganisaatioita pyörittävät eri alojen koulutetut asiantuntijat ja toiminnan taustalla on emoseuran ja omistajan taloudellinen tuki, ei pelaajien vanhemmille synny tarvetta tai houkutusta ajautua ”valvomaan lapsensa etua” juniorijoukkueen toimihenkilönä tai peräti valmentajana.

Suomessa urheilulla on kunnioitettavat ja menestyksekkäät yksilö- ja kestävyyslajien perinteet, mutta palloilu- ja joukkueurheilussa olemme niin valmennuksellisen kuin seurakulttuurin kehityksen osalta yhä kaukana huippumaista, mutta myös pohjoismaisten naapuriemme perässä.  En tiedä, kuinka suuri merkitys on näillä kulttuurieroilla ja suomalaisilla junioriurheilun toimintatavoilla, mutta valitettavan usein kiistattoman lahjakkaatkaan palloilulupaukset eivät onnistu lyömään itseään läpi tai ainakin kärsivät sopeutumisvaikeuksista siirtyessään Britannian, Espanjan, Italian, Ranskan tai Saksan kaltaisiin suuriin palloilumaihin. ”Vasta” varttuneemmalla iällä suorastaan häikäisevän kansainvälisen läpimurron tehnyt Teemu Pukki on klassinen esimerkki. Espanjassa ja Saksassa sekä skottien Celticissä läpimurto jäi tekemättä, mutta ottamalla askel taaksepäin puolittain tuttuun pohjoismaalaiseen ympäristöön, pelaajan todelliset kyvyt saatiin esiin ja kotkalaisen kansainvälinen nousukiito onkin ollut olennainen tekijä suomalaisen jalkapallon viime vuosien nousussa.

Jos avoimet harjoitukset ovat vakiintunut käytäntö jalkapallomaailmassa, on varmaankin johdonmukaista, että sellaisia järjestetään myös Suomessa?

Mutta koska suomalainen vapaaehtoistyöhön vahvasti nojaava junioritoiminta poikkeaa yhä merkittävästi suurten palloilumaiden toimintatavoista, ehkä meidän tulisi huomioida nämä kansalliset erityispiirteet avoimien harjoitusten ja koko junioritoimintamme organisoinnissa?

Aivan äskettäin sosiaalisessa mediassa nostettiin keskustelunaiheeksi Suomen ja Saksan välillä pelattu U16 jalkapallomaaottelu ja erityisesti suomalaispelaajien ”luistelu” liukkaalla kentällä vääränlaisilla varusteilla. Kun Brasilian jälkeen maailman toiseksi menestyksekkäimmän jalkapallokansan seitsemän miljoonan rekisteröidyn pelaajan lajiliitto on maailman suurin ja maajoukkuetoimintaa ovat tukeneet vuosikymmeniä maailman tunnetuimpiin brändeihin kuuluvat Adidas ja Mercedes – nykyisin VW – on ehkä perusteltua tunnustaa, ettei saksalainen ja suomalainen jalkapallo ole maiden tietyistä kulttuuriyhteyksistä huolimatta toisiinsa suoraan verrattavassa tilassa tai arvoasemassa. Suomen juniorimaajoukkueeseen voi yhä nousta pienseurojen pelaajaraakileita, joiden harrastusta rahoittavat vanhemmat eivät välttämättä tunne AG-, FG-, tai SG-kenkävaihtoehtojen eroja.

Mutta huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä kansallisesta jalkapalloskeptismistä, Suomen A-maajoukkue on Turun (15.10.19) Armenia-voiton myötä lähestulkoon jo varmistanut ensi esiintymisensä lajin arvokisoissa.

Skeptisellä linjalla voidaan toki jatkaa ja olettaa, ettei EM-kisoissa ole edellytyksiä menestyä, tai sitten marraskuun puolessa välissä siintävä huuhkajahuuma ja Valioliigassa pitkin syksyä velloneet Pukkipartyt voitaisiin valjastaa suomalaisen jalkapallokulttuurin sekä junioritoiminnan kehittämiseen. Yhteiskuntavastuustaan tunnettu huuhkajakapteeni Tim Sparv on kotiseudullaan jo oma-aloitteisesti rahoittanut tekonurmikenttien rakentamista junioreille[i] ja pallokenttien katsomokeskusteluissa liikkuu myös huhuja, joiden mukaan vastaavanlaisen juniorihankkeen mahdollisuuksia olisi kuulosteltu kapteenin joukkuetoverienkin keskuudessa.

Mitä todennäköisin EM-kisapaikka tullee nostattamaan ennennäkemättömän suomalaisen jalkapallobuumin, jota niin media, elinkeinoelämä kuin poliittiset toimijat pyrkivät hyödyntämään. Tämä tarjoaa sekä Palloliitolle että yksittäisille seuroille ainutlaatuisen mahdollisuuden terävöittää toimintaansa ja houkutella Suomifutiksen pariin uusia innostuneita pelaajia, jalkapalloyhteisöllisyyttä janoavia seuratoimijoita sekä suomalaisen jalkapallokulttuurin kehitykselle välttämättömiä kotimaisen jalkapallon katsojia ja kannattajia.

Ehkä Suomen Palloliiton ja jalkapalloseurojemme tulisikin järjestää jalkapallokulttuuria edistäviä ”avoimia harjoituksia” säännöllisesti koko suomalaiselle jalkapalloväelle, eikä vain kiistanalaisin perustein talenteiksi arvioiduille lapsitähdille?

 

[i] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/a/4d194fc8-3537-4afe-9a23-175f1ea27b4d

Kupittaa – Suomen ensimmäinen kaupunkipuisto

Lontoon Hyde Park, Münchenin Englischer Garten, New Yorkin Central Park…Maailman metropoleista löytyy puistoja ja puutarhoja, jotka ovat jo vuosisatojen ajan tarjonneet kaupunkinsa asukkaille mahdollisuuden virkistäytymiseen, liikkumiseen ja yhdessä kokoontumiseen.

Kupittaanpuisto Suomen Turussa kuuluu kiistatta perinteikkäiden eurooppalaisten kaupunkipuistojen perheeseen, vaikka turkulaispuisto jääkin tunnettavuudessaan Hollywood-elokuvista ja tv-sarjoista tuttujen miljoonakaupunkien puistojen varjoon.

HK10000_1700-Piispa Henrik kastaa suomalaisia Kupittaan lähteellä

Piispa Henrik kastaa suomalaisia Kupittaan lähteellä Turussa. Keskellä piispa Henrik, takanaan Ruotsin kuningas Eerik Pyhä. Robert Wilhelm Ekmanin fresko Turun tuomiokirkossa, valokuva Museoviraston kuvakokoelmasta.  

 

Piispa Henrikin kastetarusta turnajaisiin, teloituksiin ja terveyskylpyihin  

Kupittaanpuisto on Suomen vanhin ja laajin kaupunkipuisto, jonka juuret ulottuvat lähes tuhat vuotta ajassa taaksepäin. Perimätieto kertoo Piispa Henrik kastaneen ensimmäiset pakanalliset suomalaiset kristinuskoon juuri Kupittaan lähteellä ensimmäisen ristiretken aikana vuonna 1155.

1500-luvulla Kupittaa oli yleinen markkinapaikka, jossa järjestettiin markkinoita sekä myytiin ja laidunnettiin hevosia. Juhana-herttuan pitäessä renessanssihoviaan Turun linnassa 1550- ja 1560-luvuilla Kupittaalla vietettiin muun muassa turnajaisia ja keskikesän juhlia. 1600-luvulla puolestaan Turun Akatemian opiskelijat tapasivat kokoontua Kupittaalle Floran päivänä juhlimaan perinteikästä kevään juhlaa.[i]  1680-luvulla alueen käyttötarkoitus muuttui ja arvostus kohosi, kun Kupittaan lähdettä ryhdyttiin käyttämään terveyslähteenä, ja ympäristössä hoidettiin ensin spitaalisia ja myöhemmin kolerapotilaita. Kupittaan synkempää historiaa edustavat teloitukset. Uudenmaantullin alue toimi vuodesta 1760 lähtien teloituspaikkana, kun kuolemanrangaistukset olivat 1700-luvulla vielä varsin yleisiä.

HK18781101_1_4 - Kupittaan kylpylä ja Pyhän Henrikin lähde, ennen 1853

Kupittaan kylpylä ja Pyhän Henrikin lähde ennen vuotta 1853. Alkuperäisen kuvan tekijä Aminoff G.F., vedostaja. Painaja Renberg Johan Jakob, Åbo Stentryckeri. Museoviraston kuvakokoelmat.

 

Vaikka Turun Akatemian professori Elias Tillandz oli jo 1600-luvulla saanut aikalaisensa vakuuttuneiksi Kupittaan lähteen terveyttä edistävistä vaikutuksista, varsinaisen kukoistuskautensa terveyskylpylänä Kupittaa koki vasta 1800-luvulla. Vuonna 1818 tri M. Baeck julkaisi painetun kemiallisen tutkimuksen ”De aqua medicata Kuppiensi” ja osoitti siinä, että Kupittaan lähteen vesi sisälsi rauta- ja magnesiumkarbonaatin lisäksi kloorinautriumia sekä natrium- ja magnesiumsulfaattia. Baeckin mukaan vesi vaikutti parantavasti mm. reumatismiin ja kuumetauteihin.[ii]. Kupittaan terveyslähteen intendenttinä ja lääkärinä vuosina 1819-33 ja lukuisissa muissa merkittävissä lääketieteellisissä tehtävissä toiminut professori Carl Daniel von Haartman oli myös keskeisessä roolissa, kun Kupittaalle kohosi 1800-luvun eurooppalainen vesihoitomuodin vanavedessä Charles Bassin suunnittelema kaivohuone ja kylpylaitos.

HK10000_2367, Turun laulujuhlat, Yrjö Holopainen, Museoviraston kuvakokoelmat

Kuvia Turun laulujuhlasta Kupittaanpuistossa. Ajankohtana vuosi 1892. Vasemmassa yläkulmassa kapellimestari Carl Gustaf Wasenius. Painokuvan tekijä Yrjö Holopainen. Museoviraston kuvakokoelmat.

 

Kylpylätoiminnan laajentuessa Kupittaa kehittyi Turun huvielämän keskukseksi. Kaivojuhlat ja iltamat kuuluivat 1800-luvun puolivälin turkulaistunnelmaan. Musiikki oli tärkeä osa kylpylävieraiden huvielämästä. Balttilaisella muusikolla Wilhelm Friedrich Siberillä oli kaupungissa 17 vuoden ajan eli vuonna 1855 sattuneeseen kuolemaansa asti orkesteri, jossa soitti etupäässä suomalaisia nuoria. Tämä orkesteri konsertoi säännöllisesti Kupittaalla. Ja myös fyysinen liikunta teki puistoon tuloaan keilaradan muodossa. [iii]

 

Kaikkien kaupunkilaisten liikunnallinen ja vehreää olohuone

Kupittaanpuiston urheilullinen olemus ja nykypäivän ilme alkoivat voimistua 1890-luvulla käynnistettyjen laajennustöiden toteutuessa. Puistoon rakennettiin urheilukenttä ja pienten lasten leikkikenttä sekä istutettiin puita ja pensaita. Laajennustyön suunnittelusta vastannut kaupunginpuutarhuri Hammarberg korosti parhaiden kotimaisten taimien merkitystä ja havukasvien käyttöä hän perusteli erikseen sillä, että myös talvella olisi puistossa oltava kaunista. Tässä yhteydessä puistoon rakennettiin peli- ja leikkikenttien ohella lintulammikot ja uimala, joka valmistui vuonna 1910 vanhaa kylpyläperinnettä jatkamaan.

Kupittaanpuistossa sijaitsee ympärivuotinen lintulammikko. Talviasuttava mökki mahdollistaa lintujen talvehtimisen puistossa. Puistossa asuu erilaisia lintulajeja riikinkukosta vesilintuihin. Lintulammikko kunnostettiin perusteellisesti vuonna 2000. 

Kupittaan maauimala avattiin vuonna vuonna 1912. Uimalassa on kolme allasta: iso allas, syväallas ja lastenallas. 

1900-luvulla Kupittaanpuiston tarjoamien harrastusmuotojen kirjo on kasvanut asteittain laajuuteen, jollaista on vaikeaa löytää Euroopan metropoleista, saati suomalaisista kaupungeista. Jalkapallon arvioidaan saapuneen Suomeen brittiläisten Crichtonin teollisuusveljesten ja merimiesten mukana 1890-luvulla. Pelaajien joukossa oli nuori liikunnanopettaja August Blomberg, joka samoihin aikoihin kunnostautui myös toisen turkulaisen virkistysalueen, Urheilupuiston kehittäjänä. Onkin varsin sopivaa, että vuoden 1952 olympiakisoihin valmistunut Kupittaan jalkapallostadion sekä sen laajennusosa Veritas Stadion sijaitsevat tänään August Blombergin mukaan nimetyllä aukiolla. Jalkapallon asema Kupittaalla näkyy myös kenttien lukumäärässä. Veritas Stadionin lisäksi jalkapalloa pelataan yhteensä yhdellätoista jalkapallokentällä, joista numero 11 on tosin etupäässä amerikkalaisen jalkapallon sekä rugbyn pelaajien harjoituskäytössä.

Veritas Stadionin vieressä, Hippoksentien ja Uudenmaankadun kulmassa sijaitsee nykyisin vuonna 2006 valmistunut Kupittaan monitoimihalli. Nimestään ja satunnaisista salibandy-, lacrosse- ja muiden lajien yksittäistapahtumista huolimatta, halli on pääasiassa jääkiekkoilijoiden ja taitoluistelijoiden käytössä. Mestistä pelaavan TuTo Hockeyn ohella ringetteseura Turku Ringette ja kaukalopalloseura Turun Pyrkivä pelaavat kotiottelunsa Kupittaan hallissa. Nykyistä hallia edelsi vuonna 1962 valmistunut tekojäärata, joka katettiin vuonna 1973. Kupittaalla TuTon ohella pääsarjajääkiekkoa pelannut TPS siirtyi vuonna 1990 pelaamaan kotiottelunsa Artukaisiin rakennettuun maan ensimmäiseen monitoimiareenaan.

IMG_8573

Kupittaanpuiston vastakkaisessa kulmassa Turun seudun urheiluseuroja ja kaupunkilaisia palvelee vuonna 1971 valmistunut Kupittaan urheiluhalli. Arkkitehti Martti Jaatisen suunnittelema halli on tällä hetkellä erityisesti yleisurheilijoiden, ampumaharrastajien ja keilailijoiden käytössä. Ja kerran viikossa jo legendaarisen Aarnen tallin senioriurheilijat kokoontuvat urheiluhalliin kohentamaan fyysistä ja henkistä hyvinvointiaan itselle sopivalla sykkeellä. Hallissa on myös järjestytty konsertteja, kamppailulajien otteluja sekä pelattu kansainvälisiä koripallo-otteluita, kun Turun NMKY seuran kulta-aikoina 1970-luvulla menestyi Jorma Pilkevaaran ja Tapio Stenin johdolla eurooppalaisilla koripallokentillä.

Turkulaisen koripallon laskusuhdanne on vuosikymmeniä liitetty puutteellisiin harjoitus- ja peliolosuhteisiin. Tämä puute korjautuu vuoden 2017 lopussa kun E18 moottoritien ja Lemminkäisentien väliin, Kupittaanpuiston pohjoislaidalle valmistuu kauan kaivattu 2700-paikkainen palloiluhalli. Vuoden 2018 alusta käyttöön tulevan hallin pääkäyttäjälajeja ovat futsal, koripallo, käsipallo, lentopallo, salibandy, sulkapallo ja voimistelu.

Vaikka turkulaiset pesäpalloperinteet kalpenevat pohjalaisten ja sisämaan maakuntien lajimenestyksen vertailussa, turkulaisella pesäpallolla on erinomaiset harjoitus- ja peliolosuhteet Kupittaan urheiluhallin ja uuden palloiluhallin välissä sijaitsevalla pesäpallostadionilla. Kaudella 2017 Turku-Pesiksen miesten edustusjoukkue pelaa kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla Suomensarjan etelälohkossa ja naiset sarjaporrasta alempana Maakuntasarjassa. Ja tulevaisuuden kannalta on rohkaisevaa, että seuran ylin juniori-ikäluokka pelaa tällä kaudella B-poikien ylimmällä sarjatasolla, SM-sarjassa.

Pesäpallostadionin alueella yli 40 vuotta sirkustoimintaa harjoittanut Sirkus Finlandia jatkaa elokuisin Kupittaan huvipuistoperinteitä. Vuonna 2017 tuli kuluneeksi 215 vuotta siitä, kun ensimmäinen sirkusseurue – ranskalaisen Jean Lustrén seurue – esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa, ja juuri Turun Kupittaalla[iv].

Sirkus Finlandian ohella kiertävä Huvipuisto Seiterä jatkaa säännöllisesti Kupittaan yli 200-vuotista huvipuistoperinnettä.

 

Kupittaanpuiston monisatavuotiseen historiaan liittyy myös hevosurheilu ja Turun Hippodromin runsaat seitsemänkymmentävuotinen kavioura. Kun Turun Tarkk’ampujapataljoona 1800-luvun lopussa siirsi ampumaratansa Kupittaalta Kärsämäkeen, tarjoutui vuonna 1894 perustetulle Turun Hippokselle mahdollisuus oman raviradan rakentamiseen. Vuosina 1902-1973 käytössä ollut Turun Hippodromi sijaitsi Hippoksentien varrella nykyisten jalkapallokenttien paikalla. Toimintavuosiensa aikana Kupittaan Hippodromilla järjestettiin Kuninkuusravit kolmesti, vuosina 1939, 1949 ja 1963. 1970-luvulla Kupittaa alkoi kuitenkin käydä ahtaaksi ravitoiminnalle ja vanhanaikaiseksi jäänyt rata poistettiin ravikäytöstä vuonna 1973. Turun uusi ravirata avattiin runsaat neljä vuotta myöhemmin vanhan Metsämäen kartanon maille Maaria-Paattisten suuralueelle. Tänä päivänä Kupittaan hevosurheiluhistoriasta muistuttaa TPS juniorijalkapalloilun käytössä oleva Erik Bryggmanin vuonna 1948 piirtämä vanha totokioski.

WP_20170501_16_45_29_Pro

Hippodromin lähtö toi Kupittaalle jalkapallokenttien ohella turkulaiselle pyöräilyväelle velodromin sekä BMX-radan. Asfalttipäällysteinen 333,33 metrin pituinen ulkopyöräilyrata on kaikille avoin ja maksuton. Velodromilla järjestettiin ratapyöräilyn SM-kilpailut viimeksi heinäkuussa 2007. BMX-rataa eli pyöräkrossin harjoitusrataa ylläpitää talkootyöllä vuonna 2014 perustettu BMX Turku ry, joka kuitenkin toivoo radan parannusta ja laajennusta[v].  Velodromin ja BMX-radan vierestä löytyy myös Kupittaan skeittiparkki. Kupittaan skeittiparkin alustamateriaali kuitenkin herättää kritiikkiä lajin harrastajien keskuudessa. ”Kupittaan skeittiparkissa ei oikeasti skeittaa juuri kukaan, koska asvaltti on huono materiaali. Turkuun tarvittaisiin skeittareiden suunnittelema betoninen parkki”, sanovat turkulaiset alan harrastajat[vi].

 

Kupittaalta, pallokenttä 1:n ja liikennekaupungin vierestä löytyy myös vuonna 1934 perustettu Kupittaan siirtolapuutarha. Puutarha perustettiin kaupungissa asuvan työväen tarpeisiin, jotta ihmiset saisivat mahdollisuuksia harrastaa vapaa-ajalla viljelyä ja puutarhanhoitoa. Palstanpidolla nähtiin sosiaalisia, yhteisöllisiä sekä kansanterveydellisiä etuja ja 30-40-luvulla viljely toi myös helpostusta elintarvikepulaan. Kupittaan palstoilla kasvavat rinnan muinaistulokkaat, 1800-luvun uutuuskasvit, vanhoissa puutarhoissa tavattavien omenalajikkeiden kirjo sekä siirtolapuutarhan eri vuosikymmenien kasvikokeilujen muistot. Huolimatta pitkästä historiasta kaupunkipuiston kupeessa Kupittaan siirtolapuutarhan tulevaisuus on ollut moneen kertaan uhattuna. Vuonna 2013 kaupunginvaltuusto hyväksyi uudistamisohjelmassaan kirjauksen, jonka mukaan ”selvitetään Kupittaan siirtolapuutarhalle uutta mahdollista sijaintipaikkaa, joka sallii monipuolisemman toiminnan ja mahdollisesti toiminnan laajentamisen”.

Suomen itsenäisyyden juhlavuonna Turun kaupunki ylläpitää yhteistyössä 4H-yhdistyksen kanssa Suomi 100-perunamaata Seikkailupuiston vieireisellä nurmikentällä. Perunapalsta muistuttaa sadan vuoden takaisesta elitarvikepulasta, mutta myös Kupittaan siirtolapuutarhan kulttuurihistoriallisesta ja yhteiskunnallisesta arvosta sekä sidoksesta kaupunkipuistoon. Ehkä tätä yhteyttä voitaisiin vahvistaa Uudenmaankadun yli rakennettavalla kävelysillalla? Sillalla olisi myös liikenneturvallinen vaikutus, sillä Citymarketin paikoitusalueelta jalkapallo- ja jääkiekko-otteluihin liikkuva katsojavirta on jo vuosikymmeniä aiheuttanut vaaratilanteita ylittäessään liikennesääntöjen vastaisesti vilkkaasti liikennöityä katua.

Vaikka Kupittaanpuisto voi ylpeillä satojen vuosien perinteillään, kuuluu puiston vahvuuksiin myös monipuolisuus ja uusiutumiskyky. 1890-luvun lopulla käynnistetty leikkikenttätoiminta on vuonna 1982 avatun Seikkailupuiston kautta ohjannut turkulaiset lapset jo varhaisessa elämänvaiheessa Kupittaalle. Vaihtelevat teatteriesitykset, taidetyöpajat, liikennekaupunki ja monet muut toiminnalliset houkutukset ovat tehneet Seikkiksestä koko perheen vetonaulan jo useammalle sukupolvelle. Kupittaanpuistoa voidaankin pitää eräänlaisena eurooppalaisen kaupunkipuiston ja ruotsalaisen kansanpuiston suomalaisena risteytyksenä.

Piispa Henrikin tuhat vuotisesta tarustosta tähän päivään ulottuva Kupittaanpuiston aikajana on samalla eräänlainen suomalaisuuden kasvutarina. Kuusisataa vuotta Ruotsin valtakuntaan kuuluvan ”Itämaan” keskuksena näkyy yhä Turussa ja turkulaisuudessa. Suomalaisuuden syntykaupunki ja suomalaisen kulttuurin kehto tunnetaan ennen kaikkea Aurajoesta, tuomiokirkosta ja linnasta, mutta myös Suomen ensimmäinen ja moni-ilmeisin kaupunkipuisto ansaitsee ehdottomasti kunnianosoituksen maan itsenäisyyden juhlavuotena.

WP_20170607_19_05_45_Pro

[i] https://www.turku.fi/kulttuuri-ja-liikunta/ulkoilualueet/puistot/kupittaanpuisto

[ii] Oscar Nikula, Turun kaupungin historia1809-1856, 1972

[iii] C.-R.Gardberg, Det främmande ögat och det egna i 1840-talets Åbo

[iv] https://sirkusfinlandia.fi/sirkus-suomessa/

[v] http://www.turkulainen.fi/artikkeli/497065-bmx-ajajat-haluavat-kupittaan-radan-kisakuntoon

[vi] http://hyvinvointi.ts.fi/liikunta/turussa-skeittaa-myos-joukko-tyttoja/

 

7.1.15, 14.2.15, 13.11.15, 22.3.16, 14.7.16, 22.7.16 – 25.1.89, 11.10.02, 7.11.07, 23.9.08, 31.12.09, 26.5.12

Paljon päivämääriä, jotka ovat kaikki herättäneet laajaa yhteiskunnallista keskustelua sekä suurta surua ja huolta huomisesta.

 

Charlie Hebdo 7.1.15, Kööpenhamina 14.2.15, Pariisi 13.11.15, Brysseli 22.3.16, Nizza 14.7.16, München 22.7.16

Rauma 25.1.89, kauppakeskus Myyrmanni 11.10.02, Jokela 7.11.07, Kauhajoki 23.9.08, Sellon kauppakeskus 31.12.09, Hyvinkää 26.5.12

Vaikka Suomessa tehtyjen ja eurooppalaisten suurkaupunkien tuoreempien surmatekojen perimmäiset syyt ja sytykkeet ovat yksilöllisiä, löytyy yllä mainittujen murheellisten tapahtumien taustalta yhdistäviä tekijöitä ja ongelmia, joiden ratkaisemiseen tai ainakin lievittämiseen pitäisi panostaa määrätietoisemmin.

Sekä suomalaisten koulu- ja joukkosurmien, että huolestuttavasti lisääntyneiden Euroopan terroritekojen taustalta löytyy nuoria miehiä, joiden lyhyeksi jääneen elämän taustalta löytyy syrjäytyneisyyttä ja mielenterveydellisiä ongelmia. Syyttömiin ja usein umpimähkäisesti valittuihin sivullisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei voi tietenkään puolustaa, mutta tekojen taustoja tulisi systemaattisesti tutkia.

Ja jos – kun – terroritekojen tekijöiden menneisyydestä löytyy rikkonaisia perheitä, koulukiusaamista, sulkeutuneisuutta, rikollisuutta, eikö ole koko yhteiskunnan etu, että nuorison pahoinvointiin puututaan varhaisemmin ja voimakkaammin panostuksin?

Näihin panostuksiin tarvitaan kaikkien kansalaisten yhteistyötä – koti-Suomessa, eri puolilla Eurooppaa ja ennen kaikkea maailman monilla kriisialueilla. Vaikka yksittäiset terroriteot ovat viime aikoina herättäneet suurta huolta länsimaissa, on silti syytä muistaa, että tammikuun 2015 jälkeen tehdyt terroriteot Lähi-idässä, Aasiassa ja Afrikassa ovat kylväneet lähes 50-kertaisesti kuolemaa verrattuna terrori-iskuihin Euroopassa ja Amerikassa https://www.washingtonpost.com/graphics/world/the-scale-of-terrorist-attacks-around-the-world/.

Jos siis haluamme hakea pitkäkestoista lääkettä terrorismiin, nuorisopahoinvointiin ja lisääntyvään yleiseen turvattomuuteen, ei ratkaisu voi olla rajojen sulkeminen ja eristäytyminen kuten eräät ulkomaan ja kotimaankin poliitikot esittävät.  Globaalissa maailmassa meille kaikille parempi ja turvallisempi tulevaisuus voidaan rakentaa vain tiiviimmällä kansainvälisellä yhteistyöllä sekä lasten ja nuorison elämän parantamisella paikallistasolla. Panostaminen kaupunki- ja kaupunginosatasolla nuorten liikunta- ja kulttuuriharrastuksiin ei ehkä tarjoa poliittisia pikavoittoja, mutta tarjoaa realistisen keinon edistää kaikkien peräänkuuluttamaa yhteisöllisyyttä ja väestön yhteenkuuluvuutta.