Olin pari viikkoa sitten Porissa juniorien futisturnauksessa kun oululainen kansanedustaja julkaisi erikoisen kirjoituksen sosiaalisessa mediassa. Se kirjoitus muutti kansakunnan kurssia enemmän kuin yleisesti arveltiinkaan.
Edustaja Immosen apokalyptisiä teesejä monikulttuurisuuden painajaismaisuudesta tai ainakin uhasta länsimaiselle elämäntavalle on analysoitu niin median, tutkijoiden, poliitikkojen kuin kansanmiesten kesken, joten se polemiikki ei yhtä lisähuutajaa kaipaa.
Mutta yhteiskuntamme kasautuvien ongelmien ja yleisen pahanolon indikaattorina Immosen öinen purkaus ansaitsee syvällisempää, maltillisempaa ja rakentavampaa kansalaiskeskustelua, mitä viimeisen kahden viikon ajan on käyty. Kuten jo itse sanan pitäisi kertoa, monikulttuurisuus on aivan liian moniulotteinen termi, jotta sen vaikutukset voitaisiin jakaa absoluuttisesti myönteisiin tai kielteisiin. Koska kysymys on niin monitulkintainen, kansalaisten suhtautumista monikulttuurisuuteen ei pitäisi kytkeä puoluepoliittiseen valtataisteluun saati ideologiseen leimaamiseen.
Sen sijaan, että kaivaudumme eräänlaisessa 1918-hengessä omiin ideologisiin poteroihimme, toivoisin että yrittäisimme ymmärtää mitä ”vastapuolella” yritetään viestiä. Vaikka pidän itseäni monikulttuurisuuden puolestapuhujana, ymmärrän hyvin minkälaista tuskaa ja näköalattomuutta globaalitalouden ja vapaan liikkuvuuden maailmanjärjestys aiheuttaa monille suomalaisille.
Minusta olemme hieman samankaltaisten haasteiden edessä kuin sotavuosien jälkeen. Uudenlaista ajattelua ja työtä tarvitaan. Työttömät, maahanmuuttajat, syrjäytyneet ja vähävaraiset tarvitsevat samankaltaista koko kansan tukea, jota annettiin kotinsa sodassa menettäneille karjalaisille ja inkeriläisille.
Itsenäisen Suomen lähestyessä 100-vuotisjuhlaansa, suomalaisten tulisi pohtia kotimaataan historian valossa, mutta myös laajemmassa maantieteellisessä perspektiivissä. Kiistattomista ongelmista huolimatta Suomi on edelleen hyvä paikka elää. Olemme kuitenkin yhä tiiviimmin kytköksissä ”ulkomaailmaan” eikä nykypäivän suomalaisuus voi nojata yksinomaan Jukolan Jussiin, Paavo Nurmeen, paperiteollisuusteen, Nokiaan tai edes sen imussa kohonneeseen peliteollisuuteen.
Oltiin monikulttuurisuudesta mitä mieltä tahansa, suomalaisen yhteiskunnan on kyettävä avautumaan, uusiutumaan ja reagoimaan arkipäivän kasvaviin haasteisiin. Monet näistä haasteista, kuten syrjäytyminen ja yksinäisyys, työttömyys, väestön ikääntyminen sekä köyhyys ovat enenevästi kaupunkien ja jopa yksittäisten kaupunginosien kasvavia ongelmia.
Totta kai maaseutu-Suomessa löytyy ongelmia, mutta kansainvälisesti verrattain myöhään kaupungistuneessa Suomessa on erityisen tärkeää reagoida kaupunginosien kehitykseen ja yhteiskunnalliseen murrokseen. Monien kaupunginosien väestörakenne on muuttunut dramaattisesti viimeisten parin vuosikymmenen aikana ja tämä kehitys löytyy varmasti ”immoslaisten” uhkakuvien taustalta.
Turussa suuret lähiöt kuten Lauste, Pansio, Runosmäki ja Varissuo elävät joka päivä tätä murrosta. Alkuperäisväestö ikääntyy, maahanmuuttajataustaisten asukkaisen osuus lisääntyy ja sosiaalinen eriytyminen uhkaa yhteisöllisyyttä ja jopa väestön turvallisuuden tunnetta. Median ajoittain sensaationhakuiset kaupunginosakuvaukset eivät tilannetta paranna.
Olen tänään lauantaina, tasan kaksi viikkoa Immosen kirjoituksen jälkeen, jälleen junioriturnauksessa. Tällä kertaa Tukholmassa. Euroopan suurimman juniorijalkapallojoukkueen IF Brommapojkarnan kutsuturnauksessa monikulttuurisuus on itsestäänselvyys.
Jalkapallo, muut joukkuepelit ja harrastustoiminta yleensä, tarjoaa luonnollisen ja sosiaalisen väylän yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Urheiluseurat ja muut paikallistoimijat ovat erityisen tärkeitä maahanmuuttajaväestölle sekä yksinäisyydestä kärsiville. Toivottavasti paikallisjärjestöjen jokapäiväinen tärkeä työ ei unohdu tänään Turussa, kun monikulttuurisuudesta väitellään toreilla ja Logomon saleissa.
