Suomalaiset ovat urheilukansaa, sanotaan. Suomalainen urheilu on kuitenkin muuttunut vuosikymmenien kuluessa, eikä muutostahti näytä laantuvan. Muun muassa globalisaatio, ympäristömuutokset, kaupungistuminen ja mobiili teknologia muokkaavat urheilukenttää sekä lasten ja muun väestön harrastusmaailmaa, samalla haastaen seuratoimijoita ja urheiluväkeä uudistamaan toimintatapojaan.
Urheilumaailman suuri murros näkyy myös valmentajan roolissa ja toimenkuvassa. Suomalaisen urheilumenestyksen ensimmäisessä aallossa, 1910-20-luvuilla, valmentaja oli usein melkeinpä tuntematon käsite. Paavo Nurmi oli tunnetusti itseoppinut ja Suomen jalkapallomaajoukkue saavutti Tukholman olympiakisoissa neljännen sijan ilman valmentajaa. Tänä päivänä Huuhkajiksi kutsuttu maajoukkue sai ensimmäisen valmentajansa vasta vuonna 1922, kun Tukholman kisoissa autonomisen suuriruhtinaskunnan – tai tarkemmin sanottuna HIFK:n – pelipaidassa voittomaalin Venäjää vastaan viimeistellyt Jarl Öhman nimitettiin pelaajavalmentajaksi.
Sotien jälkeen urheilun merkitys väestöä yhdistävänä tekijänä jälleen voimistui ja Helsingin olympiakisat oli merkittävä voimanponnistus sodasta ja sotakorvauksista toipuvalle Suomen kansalle. Vaikkei joka neljäs vuosi järjestettävien olympiakisojen menestystä voida käyttää yksittäisten kansankuntien urheiluhenkisyyden luotettavana mittarina, on mielenkiintoista, että suomalaisurheilijoiden historiallisesti erinomainen, mutta viime vuosikymmeninä ehtynyt olympiamenestys on nojannut lähes täydellisesti yksilöurheilijoiden huippusuorituksiin. Jos melonta ja soutu luokitellaan kaksikkoineen/nelikkoineen yksilölajeiksi, ja jätetään hiihdon viestit sekä mäkihypyn joukkuekilpailut ulkopuolelle, ovat suomalaiset olympiatason joukkuemitalit harvassa. Vuoden 1988 Calgaryn kisoista lähes katkeamattomaan mitaliputkeen yltäneen jääkiekkomaajoukkueen ohella joukkuelajien olympiamitaleja ovat tuoneet vain naisten jääkiekkojoukkue sekä vuonna 1952 pronssia näytöslajina pelannut miesten jääpallomaajoukkue.
Kun television rooli olympiakisojen välittäjänä alkoi kehittyä 50- ja 60-luvulla, muuttui myös kilpailun luonne kaupallisemmaksi. Helsingin kisoja onkin aika ajoin kutsuttu viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi. Huippu-urheilun kaupallistumisella on luonnollisesti läheinen yhteys urheilijoiden harjoittelun ja valmentautumisen ammattimaistumiseen. Ulkomailta saapunut valmennusosaaminen on ollut merkittävässä roolissa niin suomalaisen jääkiekon (mm. Joe Wirkkunen, Gustav Bubnik, Carl Brewer), koripalloilun (Robert Petersen) ja lentopallon (Vodek Sadalski) kehityksessä. Myös jalkapallomaajoukkueella on ollut useita ulkomaalaisvalmentajia aina 1936 aloittaneesta Ferdinand Fabrasta äskettäin tehtävänsä jättäneeseen Hans Backeen, mutta ainakin pelillinen menestys on jäänyt ehkä Richard Møller-Nielseniä ja Roy Hodgsonia lukuun ottamatta suhteellisen vähäiseksi.
Kun urheilu on ammattimaistumisen myötä liukunut yhä merkittävämmäksi osaksi maailmanlaajuista viihdeteollisuutta, on sekä eri lajien tähtiurheilijoiden, mutta myös valmentajien asema muuttunut olennaisesti. Tänään esimerkiksi kaikki Valioliigan suurseurat ovat miljardöörien tai monikansallisten yhtiöiden omistuksessa ja seurojen valmentajat Jose Mourinhosta, Pep Guardiolaan, Jürgen Kloppiin ja Antonio Conteen ovat keskeinen osa ympärivuotista viihde- ja mediasirkusta.
Ja kun suurseurojen ja menestyvimpien maajoukkueiden toimintatapoja muutetaan, seuraavat pienemmät seurat, kansalliset liitot ja jopa junioriorganisaatiot perässä. Niin myös Suomessa. Kun jääkiekossa ja ainakin maajoukkueen osalta myös koripallossa ollaan onnistuttu kehittämään suomalaiseen pelaajamateriaalin istuva pelitapa ja toimintakulttuuri, jalkapallosuomi hakee yhä identiteettiään.
Vaikka epäonnistumiseen päätynyt Hans Backen päävalmentajakausi oli tietyllä tavalla johdonmukainen yritys tuoda ruotsalaisia ajatuksia suomifutikseen, oli tehtävään valittu valmentaja ja myös lajiliiton toimintastrategia todennäköisesti väärä. Kuten futisväen sosiaalisen mediassa varsin laajalle levinneissä futiskeskusteluissa on pitkään ja perusteellisesti todettu, suomalainen jalkapallo tarvitsee laajamuotoista, junioritoimintaan ulottuvaa uudistusta, ei vain A-maajoukkueen päävalmentajan vaihtamista.
Suomalainen jalkapallo elääkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Samalla kun voimakkaasti kasvavat harrastajamäärät sekä kaikkiin ikäryhmiin levinnyt lajikiinnostus ruokkivat väistämätöntä futisbuumia ja jopa orastavaa kansallista futiskulttuuria, kokee osa lajin aktiivitoimijoista suurta turhautumista. Liian monta karsintasarjaa on päättynyt kisoista karsiutumiseen ja Islannin tai Walesin kaltaisten pienten futismaiden viimekesäinen voittokulku sekä ehkä myös sisarlajien, kori- ja lentopallon EM- ja MM-menestys ovat heittäneet suolaa toistuvien tappioiden tuomille haavoille. Kaikkialla muualla mennään eteenpäin, mutta suomifutis polkee paikallaan, sanotaan.
Kun sekä maaottelumenestys että lajiliiton uudistukset ovat jääneet vähäisiksi, on futisväen tuska ja turhautuminen kanavoitunut sosiaaliseen mediaan. Nopeasti kasvava joukko valmentajia ja muita futistoimijoita on käynyt kuukausikaupalla intohimoista, mutta myös rohkaisevan asiapohjaista keskustelua suomifutiksen kehittämistarpeista. Eräs viime viikkojen mielenkiintoisemmista – vaikkei ehkä hedelmällisimmistä – keskustelunaiheista on ollut valmentajien jakaminen ns. äijä/jätkävalmentajien sekä ”neurovalmentajien” leireihin. Muitakin koulukuntia varmasti löytyy ja ajoittain kiihkeissä, mutta pääsääntöisesti hyvähenkisissä keskusteluissa ollaan haettu oppia milloin espanjalaisista, saksalaisista, ruotsalaisista tai islantilaisista valmennuslinjauksista.
Kun pitkän juniorivalmennusuran omaava Pertti Kemppinen on profiloitunut espanjalaisen koulukunnan ”oppi-isänä”, on somen suomifutiskeskustelu saanut tervetullutta uutta ulottuvuutta TPS-legenda Heikki Suhosen mielipiteiden muodossa. Molemmat suhtautuvat jalkapalloon suurella sydämellä, ja ovat suorapuheisella keskusteluasenteella osoittaneet, että myös suomalaisesta futiksesta voidaan väitellä kiivaasti, mutta muiden mielipiteitä kunnioittaen.
Kun puhutaan jalkapallokulttuurista tai valmentamisesta, kuuluu juuri kunnioitus molempien aihepiirien kovaan ytimeen. Itselläni on ollut muinoin pelaajana kymmenkunta valmentajaa, joista jokaisen koen antaneen minulle jonkinlaista oppia. Vaikka kova kilpailu edellyttää kansainvälisen lajikehityksen jatkuvaa seurantaa, kuuluu jalkapallovalmentamiseen keskeisesti myös omien kokemusten sekä aiempien valmentajasukupolvien osaamisen välittäminen nuorille pelaajille. Ehkä myös Suomessa kokeneiden valmentajien ja pitkän peliuran tehneiden ex-pelurien osaamista tulisi tarkastella suuremmalla kunnioituksella sekä hyödyntää paremmin juniorivalmennuksessa?
Lajinsisäinen kunnioitus on tietysti myös kulttuurikysymys. Jos maailman ehkä fanaattisin saunakansa kokee saunomisen osana kansallista identiteettiä, suhtaudutaan suurissa jalkapallomaissa ”pallon potkimiseen” vähintään yhtä palavahenkisesti kuin täällä löylyn lyömiseen. Futiskulttuurissa kuningaslaji on kansaa yhdistävä kansallisurheilu, jonka sisällä sekä jalustalle nostetut tähtipelaajat, että eri-ikäiset harrastefutaajat ymmärtävät keskinäisen kunnioituksen merkityksen ja perinteiden arvon. Esimerkiksi brittifutiksessa ”äijämentaliteetti” sekä sosiaalinen pehmeitä perhe- ja perinnearvoja kunnioittava suhtautuminen jalkapalloon kulkevat käsi kädessä:
”Pelaajat haluavat, että manageri on mies. Se on palkitsevaa. Pelaajat ajattelevat: ”1. Saako hän meidät voittamaan?” 2. Tekeekö hän minusta paremman pelaajan? 3. Onko hän meille lojaali?” Nuo ovat pelaajan kannalta tärkeitä asioita. Jos vastaus kaikkiin kolmeen on myöntävä, voi tehdä mitä tahansa ilman rangaistusta.”[i]
Sir Alex Ferguson kuuluu varmasti monen mielestä ns. äijävalmentajien leiriin, eikä voittamisen merkityksen esiin nostaminen välttämättä istu ongelmitta junioriurheiluun, mutta ManU:n omilla junioreilla maailman huipulle nostanut skotti on valmentamisen arvovalintojen ytimessä, kun hän korostaa yksilön kehittämisen ja lojaaliuden merkitystä. Ja urheilussa, niin huippu- kuin harrastetasolla, kaikki urheilijat haluavat ja myös ansaitsevat valmentajansa huomion.
Myös Sir Alexia huomattavasti humanistisemman valmentajaimagon omaava Alpo Suhonen on jo 70-luvun lopulla korostanut valmentajan ja pelaajan keskinäistä luottamussuhdetta:
”Jos valmentajan ja pelaajan suhde ei ole läheinen ja luottamuksellinen, ei saavuteta parasta tulosta. Valmentaja välittää tunnetilansa kautta koko ajan pelaajille joko itsevarmuutta, tietoa ja asenteita tai näennäisyyksiä, välinpitämättömyyttä ja tappion esimakua. Valmentajan ei pidä unohtaa hetkeksikään, että urheilija on tärkein. Jos valmentaja sotkee kunnianhimossaan urheilijan jalkoihinsa, tuloksena ei voi olla muu kuin katastrofi.”[ii]
Vaikka valmentaminen on urheilun ammattimaistumisen myötä muuttunut sekä vaativammaksi että viihteellisemmäksi, on valmentajan perustehtävä ja suhde urheilijaan edelleen sama niin huippu-, kuin junioriurheilussa. Hyvän valmentajan ajatusmaailmassa urheilija on keskiössä – niin kuin suomalaisen huippu-urheilun johtajien visioissa iskevästi todetaan.[iii]
[i] Alex Ferguson, Omaelämäkerta, 2013
[ii] Jyrki Puhakainen & Alpo Suhonen, Valmentaja ja Filosofi, 1999
[iii] http://yle.fi/aihe/ohjelma/mot-pomot-urheilun-keskiossa-2022017
