Kaupungistuminen kiihtyy maailmanlaajuisesti mutta myös Suomessa. Kun vuonna 1950 maailmassa oli vain kaksi megaluokan, yli 10 miljoonan asukkaan suurkaupunkia – New York ja Tokio – löytyy megacityjä tänään yli kolmekymmentä. Kaupungistuminen on nopeampaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Vuoteen 2030 mennessä arviolta 60 prosenttia ihmisistä elää kaupungeissa.
Suomessa kaupungistumisen mittakaava on tietysti toisenlainen, mutta myös täällä väestön keskittyminen on kiihtynyt. Sotien jälkeisen ajan ”koko maan asuttuna pitämisen” -mantra onkin viime vuosina saanut voimistuvaa kritiikkiä erityisesti johtavien kaupunkipoliitikkojen piirissä. Niin päättäjien kuin kansalaisten keskuudessa mielipiteitä voimakkaasti jakava soteuudistus on lisännyt valtiojohdon arvostelua. Erityisesti Ruuhka-Suomen kasvukeskuksissa maakuntahallintotason rakentaminen osana sote-uudistusta koetaan nurinkurisena ja jopa taantumuksellisena reformina.
Varsinkin keväällä Helsingin pormestarina aloittanut Jan Vapaavuori on äänekkäästi arvostellut uudistusta ja kutsunut myös koolle yli 50 000 asukkaan kaupunkien ”G7-henkisen” C21-kokouksen. Kuntavaalien ääniharava syyttää hallitusta siitä, ettei se ole suostunut ymmärtämään kasvavien kaupunkien merkitystä maakuntien moottoreina. Jo kesällä maan kuuden suurimman kaupungin ryhmä julkisti kannanoton, jossa kritisoitiin suunniteltua toimivallan siirtoa maakunnille ja kuntien veropohjan voimakasta kaventamista.
Ylen Ykkösaamussa (28.10.) pääkaupungin pormestari ilmaisi myös huolen päätöksenteon viemisestä yhä kauemmaksi asukkaista. Esimerkiksi ihmisten sosiaalipalvelujen vieminen ylemmälle tasolle on vastoin eurooppalaista läheisyysperiaatetta. Vapaavuori onkin erityisen huolissaan kaupungistumiseen liittyvistä yhteiskunnallisista lieveilmiöistä kuten syrjäytyminen ja segregaatio. Maan ainoassa metropolissa ollaan jo vuosikymmenien ajan järjestetty eri alueilla ns. pormestarin asukasiltoja ja kaupungin asukkaat sekä paikallisjärjestöt ovat myös aktiivisesti osallistuneet Helsingin osallisuus- ja vuorovaikutusmallin valmisteluun.
Vaikka pääkaupunkiseutu on kiistatta maan vetovoimaisin kasvukeskus, on myös Turun seutu etenkin meriteollisuuden ja muun elinkeinoelämän menestyksen myötä kohonnut suoranaiseen nousukiitoon. Kun Rakennusteollisuus RT:n pääekonomisti Sami Pakarinen esitteli lokakuussa alueen suhdannenäkymiä, hän kertoi, ettei kerrostaloja ole koskaan rakennettu niin paljon kuin nyt. Kun lisäksi maakunnan asuinrakentaminen keskittyy poikkeuksellisen voimakkaasti Turun kaupunkiin, on selvää, että Aurajoen rannoilla eletään merkittävää nousukautta.
Samalla kun rakennusnosturit uudistavat turkulaista kaupunkirakennetta Kupittaan kampusalueesta kaupunginosien täydennysrakentamiseen, elää myös turkulainen päätöksenteko uutta aikaa. Vaikka Turkua vuosikymmeniä hallinnut sinipuna-akseli miehittää edelleen monia vallan avainpaikkoja, nosti Vihreiden keväinen vaalimenestys puolueen valtuuston johtoon (Elina Rantanen) ja vaa’ankieleksi lokakuun kaupunginjohtajavaalissa. Ja kun kokoomuksen Minna Arve valittiin Vihreiden äänillä todennäköisesti Turun viimeiseksi kaupunginjohtajaksi ensimmäisenä naisena, on konservatiiviseksi parjatun vanhan pääkaupungin kaksi avaintehtävää ensi kertaa nuorten naisten käsissä.
Naisjohtajuuden ohella turkulaisen päätöksenteon uudistusten tuulista viestivät puheet pormestarijärjestelmään siirtymisestä sekä Vihreiden ja Li Anderssonin johtaman Vasemmistoliiton nousu haastamaan Kok-SDP-akselia. Kun vielä uusi kaupunginjohtaja heti vaalien jälkeisessä haastattelussa kertoi jalkautuvansa ensi töikseen kaupunginosiin ja asukkaiden pariin, ovat odotukset asukasosallisuudesta, avoimuudesta ja uudesta päätöksentekokulttuurista turkulaisten keskuudessa korkealla. Toivottavasti Arven kalkkiviivoille haastaneen Jarkko Virtasen (sd) esiin nostamat huolenaiheet – nuorten syrjäytyminen ja kaupunginosien eriarvoistuminen – saavat ansaitsemansa huomion uuden johtajan työlistalla.
