Luettuani ilmeisesti provosoivassa hengessä kirjoitetun kolumnin[i] ensimmäisen kappaleen, mieleeni tulvi kirjoittajaan liittyviä henkilökohtaisia taustatekijöitä. Tiesin, että toimittaja oli kerännyt käyttäytymisellään kirjavaa julkisuutta esiintymällä Pressiklubi-ohjelmassa intiaanipäähine päässään, kirjoittamalla iltapäivälehdissä mielipiteitä voimakkaasti jakavia kolumneja sekä tasapainottelemalla toimittajalle hankalassa asemassa valtakunnallisen median tv-kasvona ja populistipuolueen äänitorven aviopuolisona.
Tiesin myös, että toimittaja on suuresti arvostamani SK-pakinoitsija Jukka Ukkolan sekä pitkäaikaisen kansanedustaja-toimittaja Tuulikki Ukkolan tytär, mikä yhtäältä näkyy toisen polven toimittajan suorasukaisessa kirjoitustavassa, mutta toisaalta on ”maan tavat” huomioiden edesauttanut hänen nopeaa nousua etuoikeutettuun asemaan valtamedioissa.
Tunnetun toimittajan uskottavuutta on mielestäni lisäksi viime aikoina varjostanut hänen aktiivinen heittäytyminen tosi-tv:n ihmeelliseen maailmaan. En lähde arvailemaan journalistisia motiiveja osallistua julkkisten Big Brotheriin tai Farmi-ohjelmaan, mutta se vähä, mitä näitä ohjelmia olen seurannut, ei ole vahvistanut mielikuvaani kolumnistista ”fudiksen” asiantuntijana tai edes lajiin etäisesti perehtyneenä yhteiskunnallisena arvostelijana.
En itsekään pidä jalkapalloon liittyvistä lieveilmiöistä, mutta pyrin eri kulttuurimuotoja arvioidessani aina pohtimaan laajalle ihmisryhmälle tärkeän asian molempia puolia. Siis pohtimaan merkityksiä ”pros & cons” -pohjalta, kuten huligaaneistaan tunnetuilla englantilaisilla on tapana sanoa.
Samaan tapaan kuin jalkapallon merkitystä on helppo vähätellä huonosti käyttäytyvien kannattajien tai teatraalisuuden avulla hyötyä hakevien primadonnapelaajien kautta, brittejä tai melkeinpä mitä tahansa kansakuntia on helppo demonisoida brexitin, trumpilaisuuden, putinismin tai vaikka kekkosaikaisen suomettumisen ja slaavilaisen synkkyyden kaltaisten stereotypioiden kautta.
Toimittajien ja muiden mediavaikuttajien ehkä tärkein ominaisuus on objektiivisuus eli pyrkimys tarjota kansalaisille luotettavaa ja puolueetonta tietoa merkittävistä yhteiskunnallista asioista. Tämä on jopa entistäkin tärkeämpää mielipiteitä huolestuttavasti polarisoivana some-aikana.
Toimittaja Ukkola nostaa tekstissään esiin tärkeän kansanterveydellisen ongelman ja on oikeassa muistuttaessaan liikunnan tärkeydestä penkkiurheiluun verrattuna. Mutta liikkuminen ei ole kaikille luonnollista tai edes mahdollista ja urheilulliset esikuvat tai urheiluseura- tai kannattajakuntayhteisöt voivat olla merkittävä tuki ja kannustin omakohtaiseen liikkumiseen. Tai ainakin tuomaan elämään ja arkeen sosiaalista sisältöä.
Hieman samaan tapaan kuin koskettava musiikki- ja teatteriesitys tai näyttävä taideteos saattavat houkutella nuoria taiteiden maailmaan tai varttuneempia kansanopiston kitara- tai akvarellikurssille, voi myös jalkapallon seuraaminen antaa kipinän liikkumiseen ja lajin harrastukseen. Ei ole lainkaan harvinaista, että jalkapalloon kouluaikoina kielteisesti suhtautunut isä tai äiti saattaa hurahtaa lapsensa lajiin jopa tätä intohimoisemmin.
Kolumnisti kirjoittaa jalkapallofanien tuhlaavan aikaansa merkityksettömään viihteeseen sekä kertoo tasapuolisuuden nimessä vihaavansa myös jääkiekkoa ja keihäänheittoa. ”Katsoisivat edes elokuvia, voisivat jopa oppia jotain”, artikkelin ingressissä opastetaan.
Kun urheilu- ja muuta harrastetoimintaa sekä tapahtumatyötä pandemia-aikana rajoittaneita poliittisia päättäjiä on viime aikoina kritisoitu ja kutsuttu kesän tapahtumiin arvioimaan toiminnan turvallisuutta, kehotan kolumnisti Ukkolaa vierailemaan kesän kotimaisissa jalkapallo- tai muissa urheilutapahtumissa. Ärräpäitä kuullaan ja ylilyöntejä sattuu niin tyttöjen ja poikien sekä jo pitempään lajia pelanneiden parissa, mutta urheilutapahtumat ovat myös syrjäytymistä ehkäiseviä, perheitä, eri sukupolvia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä yhdistäviä sosiaalisia kohtaamisia.
Meillä kaikilla on oikeus valita kulttuurimieltymyksemme ja kolumnisteilla on sananvapaus tuoda ilmi yhteiskunnallisia inhokkejaan, mutta eikö näin sirpaloituneiden arvojen ja yltyvän vastakkainasettelun aikana olisi rakentavampaa kunnioittaa kanssaeläjien erilaisia intohimon tai arjen piristyksen kohteita?
Jollekin jalkapallo saattaa olla elämän ykkösasia, toiselle teatteri tai elokuva, kolmannelle kirjallisuus ja useimmat meistä nauttivat jonkinlaisesta musiikista ja kuvataiteista. Kaikissa tapauksissa kyse on kulttuurista, joka kuuluu keskeisesti ihmiskunnan henkiseen kehitykseen, hienosti sanottuna sivistykseen.
[i] https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/446ad8a8-3f6b-4a78-b5fe-95ac2b221ff8 Kolumni: Urheiluhullu – fanituksesi on täysin päätöntä! Tämän takia minä vihaan jalkapalloa, 15.7.21
