Olipa kerran pienessä Pohjolan valtakunnassa johtaja, jossa yhdistyi sekä vakaa valtiomiesmäinen viestimisen taito että kepeämpi prinsessamainen halu viettää vähäistä vapaa-aikaansa alamaisten keskuudessa.
Jäämiesmäinen, tai peräti Väinämöisen viileys yhdistetyttynä Pohjolan emännän eleganssiin toi planeetalla puhjenneen pandemian aikana metsäläiskansalle suuren maailman huomiota, joka kuitenkin nopeasti jakoi Impivaaran ihmiset.
Nuoret milleniaalit näkivät kansanpuiston karnevaaleilla nahkaan ja denimiin verhoutuneen johtajansa uuden ajan airuena, mutta elämän ankeutta sekä ahdistusta pitempään kokeneet ja pettuleivällä ennen infernaalista Internetiä eläneet vanhoilliset voimat kokivat toisin.
Heille vanhan ja uuden mantereen meedioiden ylistämä johtaja näyttäytyy luultavimmin Louhena, Lovetarina, alamaailman kuningattaren Tuonettaren sokeana tyttärenä.
Planeetan palaessa Pietari Suuren syntyseudulla sekä Mustan meren rannikolla ja viljavainioilla, vitsaukset koettelevat maan kansojen yhtenäisyyttä.
Peräpohjolassa kansan koettelemukset ja tyytymättömyys puhkeavat pintaan kun olomuotoaan taiten vaihtava ja valtakunnan tunnetilaa viisaudella tulkinnut rakastettu shamaani Ilmarinen siirtyy rajan taa.
Kun suuri runonlaulaja on poissa, kuka tulkitsee Louhen tekoja ja kalevalaisen kansan tulevia tuulia?
Riittääkö tuulesta, auringosta, uraanista tai vedestä virtaa tulevaksi talveksi?
Ja kykenevätkö vakaat vanhat väinämöisläiset sekä uuden ajan louhelaiset kevään koittaessa löytämään toisensa ja ylläpitämään illuusiota maapallon onnellisimmasta kansasta?
Artikkelikuva: Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896, Turun taidemuseon kokoelmat
