Urheilujoukkuetoiminnassa kohtaa monenlaista haastetta ja suoranaista ongelmaa, jotka yhtäältä motivoivat ja opettavat ongelmanratkaisuun, mutta toisaalta aiheuttavat arkityöhön ahdistusta. Tässä esimerkki yhdenlaisesta haasteesta, joka ei liene ainutlaatuinen drop outin ja vinoutuneiden pelaajapolkujen maailmassa.
Olipa kerran juniorijoukkue nuorisotyön menestyksestään tunnetussa entisessä palloilupääkaupungissa. Joukkueen edustama seura oli vuosikymmenien varrella toiminut kasvualustana tuhansille tai todennäköisesti kymmenilletuhansille baby boomer-perheiden lapsille, jotka 60- ja 70-luvuillla muuttivat Puolimatkojen ja muiden grynderien rakentamiin betonilähiöihin.
Boomereilla oli taakkana oman sota-ajan lapsuuden niukkuus ja ankeus, joten he ymmärsivät yhdessä tekemisen ja jakamisen arvon. Kun lähiöt 1970-luvulla alkoivat hahmottua neitseellisille kaupunkia ympäröiville pelto-, ja metsäalueille, tarvittiin tuhansien asukkaiden uusilla asuinalueilla peruspalveluja sekä kohtaamis- ja leikkipaikkoja suurten lapsimäärien asuinkunnille.
Kansalliskirjailija Kiven suomalaista sisukkuutta kunnioittavassa hengessä entisessä pääkaupungissa rakennettiin Impivaaran urheilukeskus läntisten Hepokullan, Nättinummen ja Runosmäen lähiöiden väliin. Ensimmäisenä ylpeytenä oli pohjoismaiden suurin uimahalli, jossa tänäkin päivänä voi polskia niin Jukolan Jussin, Aapon, Simeonin tai vaikkapa Venlan altaissa.
Sotakorvausten, jälleenrakentamisen ja satunnaisen yhteisöllisen uimahallissa polskimisen lomassa suurten ikäluokkien boomerit jäädyttivät talvisin talkoohengessä lähiöissä luistinratoja sekä pyörittivät keväästä syksyyn hiekkakentillä nappulaliigoja. Kuin huomaamatta tämä harrastamisen Impivaaran malli tuotti useita sukupolvia liikunnallisia suomalaisia sekä aivan uuden kansainvälisen ammattikunnan edustajia.
Impivaaran kuntoratojen ja uimahallin kupeeseen oli kohonnut 1980-luvun alkuvuosina vierekkäin kaksi koruttoman näköistä kaarihallia. Vaikka hallit olivat arkkitehtonisesti vaatimattomia ja toinen jopa käyttötarkoitukseensa alimittainen, kaupungin lapset ja nuoret ottivat ”areenat” omakseen. Halleissa harjoiteltiin aamulla ennen koulua, leikittiin tai pelattiin iltapäiväkerhoissa ja koulun liikuntatunneilla sekä jälleen liikuttiin iltaisin urheiluseurojen ohjauksessa.
Ohjatun ja omatoimisin lähi(ö)liikunnan luova yhdistelmä alkoi tuottaa urheilijanuoria, jotka päätyivät kansainvälisille kilpakentille Montrealista Milanon San Sirolle. Kun itsenäisyyden alkuaikoina Suomea juostiin maailmankartalle Kolehmaisen, Nurmen ja Ritolan johdolla, 1980-luvun kasinotalousvuosista lähtien Kurrit, Tikkaset, Litmaset, Koivut, Kiprusoffit ja kumppanit alkoivat korvata yksilö- ja kestävyyslajien mestareita lasten ja nuorten esikuvina.
”Sotakorvausten, jälleenrakentamisen ja satunnaisen yhteisöllisen uimahallissa polskimisen lomassa suurten ikäluokkien boomerit jäädyttivät talvisin talkoohengessä lähiöissä luistinratoja sekä pyörittivät keväästä syksyyn hiekkakentillä nappulaliigoja. Kuin huomaamatta tämä harrastamisen Impivaaran malli tuotti useita sukupolvia liikunnallisia suomalaisia sekä aivan uuden kansainvälisen ammattikunnan edustajia.”
Impivaaran individualisteista someajan seurabrändeihin
Impivaaran halleissa ja lähiöiden hiekkakentillä kehittyi kuitenkin urheilijatyyppi, jossa yhdistyi yksilölajin individualismi ja joukkueurheilu. Suurista harrastajamääristä ponnisti esiin puolustuspelaamisen erikoisosaajia, maalivahteja.
Käkisalmella syntyneen 70-luvun legendan, Urpo Ylösen isällisessä ohjauksessa Nättinummen lähiöjäällä luistelunsa aloittaneet Miikka Kiprusoff ja Jani Hurme avasivat tietä Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloihin.
”Impivaaran kuntoratojen ja uimahallin kupeeseen oli kohonnut 1980-luvun alkuvuosina vierekkäin kaksi koruttoman näköistä kaarihallia. Vaikka hallit olivat arkkitehtonisesti vaatimattomia ja toinen jopa käyttötarkoitukseensa alimittainen, kaupungin lapset ja nuoret ottivat ”areenat” omakseen. Halleissa harjoiteltiin aamulla ennen koulua, leikittiin tai pelattiin iltapäiväkerhoissa ja koulun liikuntatunneilla sekä jälleen liikuttiin iltaisin urheiluseurojen ohjauksessa.”
Hieman myöhemmin Impivaaran toisella puolella, Runosmäen lähiön hiekkakentillä kolmilapsisen maahanmuuttajaperheen esikoinen Lukas päätyi valurautatolppien väliin vangitsemaan veljiensä ja naapurilapsien laukauksia. Vuonna 2022 Lukas johdatti Suomen jalkapallomaajoukkueen ensi kertaa arvokisoihin ja maajoukkuekapteeni Hradecky äänestettiin niin vuoden urheilijaksi kuin vuoden turkulaiseksi.
Voitaneen siis sanoa, että lähiöt ja lähiliikuntapaikat ovat olleet hyvä kasvualusta suomalaisille urheilulähettiläille ja etenkin maailmalla menestyneille maalivahdeille.
Mutta tänä päivänä tilanne on muuttunut. Impivaaran liikuntahallit ovat elinkaarensa lopussa ja koko urheilukeskuksen tulevaisuus on hämärän peitossa[i]. Harrastamisen Suomen mallin nimissä Artukaisten vanhaa lentokenttä- ja messukeskusaluetta ollaan valjastamassa uudenlaisen, ulkoistetun harrastustoiminnan airueksi[ii].
Kun lasten ja nuorten harrastustoiminta linkittyy yhä kiinteämmin peliteollisuuden tukemaan viihde- ja elämystuotantoon, harrastamisen ulkoiset tekijät – varusteet, yhdenmukainen vaatetus, omalla brändillä valaistut areenat – vievät tilaa nuorisotyön alkuperäiseltä idealta, synnyttävät eriarvoisuutta ja kohottavat kustannuksia yhä useampien lapsiperheiden ulottumattomiin.
Kun elämme kilpailuyhteiskunnassa, myös urheiluseurat joutuvat kamppailemaan keskenään harrastajista, ja jopa olemassaolostaan. Sosiaalisen median aikana omaa toimintaa on markkinoitava yhteisöllisyyteen ja yhteenkuuluvuuteen vetoavilla sloganeilla ja toimintalupauksilla.
Kun seurojen välisessä kilpailussa pelissä on harrastajamääriin ja menestykseen perustuvat kenttävuorot sekä kasvavat olosuhde- ja palkkakustannukset, mukaan ovat tulleet markkinoinnin ammattilaiset ja mainostoimistojen myyntipuheet.
Kun liikunnallisessa ja kunnianhimoisessa perheessä yhä useammin nähdään urheiluharrastus porttina ammattilaisuraan ja jopa merkittävään vaurastumiseen, on ymmärrettävää että etenkin vapaaehtoisvoimin toimivilta seuroilta vaaditaan yhä enemmän. Ja jotta vaatimuksiin voidaan vastata, tarvitaan yhä ammattimaisempaa toimintaa, mikä yhtäältä vaikeuttaa vapaaehtoistoimijoiden osallistumiskynnystä ja toisaalta nostaa entisestään kustannuksia. Itseään ruokkiva ongelmaketju tai oravanpyörä on valmis.
Tässä kilpavarustelun oravanpyörässä perinteikkäät, arvoiltaan kenties hieman vanhakantaiset seurat uhkaavat jäädä valovoimaisempien seurabrändien varjoon.
”Voitaneen siis sanoa, että lähiöt ja lähiliikuntapaikat ovat olleet hyvä kasvualusta suomalaisille urheilulähettiläille ja etenkin maailmalla menestyneille maalivahdeille.”
Nuoret maalivahdit lopettavat – miksi?
Yksi konkreettisimmista ja joukkuetoimintaan mitä haavoittavimmin vaikuttavimmista lieveilmiöistä tai kehityskuluista on lisääntynyt ja yhä varhaisempi pelaajaliikenne seurojen välillä.
Kun vielä alemmissa juniori-ikäluokissa harrastajia riittää useisiin joukkueisiin, ja jopa monelle tasolle, pelaajasiirtojen ongelmalliset vaikutukset kasvavat siirryttäessä 11v11 -peleihin ja murrosiän drop out -aikakaudelle. Ja syystä tai toisesta, ainakin täällä Turun seudulla juuri maalivahtien piirissä sekä siirtyminen seurasta toiseen että pelaamisen lopettaminen on huolestuttavan yleistä.
Nopealla laskutoimituksella mieleeni tulee reilut toistakymmentä lahjakasta 03-09 -syntynyttä maalivahdin alkua, jotka ovat varhaisina juniorivuosina vaihtaneet seuraa ja joista enemmistö on kokonaan jättänyt lajin jo ennen A-juniori-ikää.
Syitä seurasiirtoihin ja lopettamiseen on varmasti monia. Olosuhdeongelmilla lienee vaikutuksensa. Maalivahdin rooli on vaativa ja usein yksinäinen, eikä pienen seuran maalivahtivalmennuksen ja muiden resurssien rajallisuus varmastikaan helpota vastustamaan hohdokkaamman pääsarjaseuran houkutuksia.
Kun kuitenkin valitettavan usein pelaajia pakkautuu samaan seuraorganisaatioon kolmen, jopa neljän joukkueen verran, herää useita kysymyksiä. Pystytäänkö pätevien valmentajien kroonisessa pulassa tarjoamaan kaikille harrastajille kykyjään ja motivaatiotaan vastaavaa toimintaa?
Millainen vaikutus pelaajien voimistuneella siirtoliikkeellä on kasvattajaseurojen toimintaan ja alueellisen kilpailun tasapainoon?
Ja erityisesti maalivahti-ongelman osalta, mistä kertoo, että maalivahteja pakkautuu 11v11 -pelien alkaessa alueen nimekkäimpiin seuroihin ruuhkaksi asti ja sitten parin vuoden kuluttua lopettamisluvut ovat synkkiä?
Kasvattajaseuran näkökulmasta tämä näyttää erityisen murheelliselta. Lahjakkaalle juniorille luonnollisesti toivoo hyvää ja haasteellista tulevaisuutta kovempien pelien ja parempien resurssien organisaatiossa, mutta kun itse painii jatkuvan veskarivajeen kanssa ja samanaikaisesti näkee naapuriseurassa motivoituneita maalivahteja turhautuneen näköisinä vaihtopenkillä…
Suomen Palloliitolla on käytettävissään seurojen laatujärjestelmä, lukuisia kehitysohjelmia ja palkkalistoilla n. 140 motivoitunutta päätoimista huippuammattilaista[iii], joten olisi tärkeää että yli 140 000 rekisteröidyn pelaajan yhteisössä panostettaisiin selvittämään drop outin syitä.
Ja kentiltä katoavat sekä siellä yhä pelaavat maalivahdit ansaitsisivat oman huomionsa. Pelipaikat ja joukkueen jäsenet ovat yhtä arvokkaita, mutta maalivahdille kasautuva henkinen paine tulisi huomioida. Saavatko juniorimaalivahdit Suomifutiksessa riittävästi oikeanlaista tukea?
”Syitä seurasiirtoihin ja lopettamiseen on varmasti monia. Olosuhdeongelmilla lienee vaikutuksensa. Maalivahdin rooli on vaativa ja usein yksinäinen, eikä pienen seuran maalivahtivalmennuksen ja muiden resurssien rajallisuus varmastikaan helpota vastustamaan hohdokkaamman pääsarjaseuran houkutuksia.”
[i] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/
[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2022/04/04/karkihankkeiden-kabinettimonopolipeli-kaynnissa-korvaako-yksityinen-artukainen-impivaaran-kunnalliset-liikuntapaikat/
[iii] https://www.palloliitto.fi/palloliitto/palloliitto-tyonantajana/
