Kategoria: jalkapallokulttuuri

Saksa suree Uns Uwen lähtöä – ymmärretäänkö Suomessa seuralojaalien legendojen arvo?

Saksalainen jalkapallolegenda Uwe Seeler menehtyi 21. heinäkuuta 85 vuoden iässä kotonaan Norderstedtin kaupungissa Hampurin kupeessa.


Onko kyse henkilöpalvonnasta, laji- sekä seurakulttuurista vai jostain muusta kun puolivuosisataa aiemmin peliuransa päättäneen jalkapalloilijan elämää kunnioitetaan useiden päivien ajan käytännössä kaikissa Saksan medioissa ja useissa tapahtumissa?


Uwe Seeler on sodanjälkeisen talousihmeen ja Saksan liittotasavallan uuden nousun urheilullinen ilmentymä. Hän oli liian nuori osallistuakseen vuoden 1954 Bernin ihmeeseen* ja jalkapalloilijana juuri eläköitynyt kun Länsi-Saksa vei kotikisoissaan mestaruuden hollantilaisesta totaalijalkapallosta vuonna 1974.


Seelerin pelaajaura osui myös aikaan, jolloin väritelevisio, puhumattakaan modernimmista mediamuodoista tekivät vasta tuloaan.


Väliin jääneinä vuosikymmeninä tämä pituudeltaan vain 170-senttinen sentteri oli kuitenkin kohonnut rauhanomaiseen eurooppalaiseen yhdentymiseen sulautuneen saksalaisen jalkapalloilun kansalliseksi ja kansainväliseksi keulakuvaksi.


Uwe Seelerin maajoukkueura oli pitkä ja menestyksekäs. Hän viimeisteli 43 maalia pelaamassaan 72 maaottelussa. Näistä 40 kapteenina. Seeler osallistui neljään MM-lopputurnaukseen ja hän on yhdessä Diego Maradonan kanssa pelannut Lothar Matthäusin (25 MM-ottelua) ja Miroslav Klosen (24) jälkeen eniten MM-turnausotteluita (21). Ja maalimääräkin (9) on korkeampi kuin mm. Maradonalla (8/21), Cristiano Ronaldolla (7/17) ja Lionel Messillä (6/19). Ja vaikkei Seeler koskaan saavuttanut maailmanmestaruutta, Länsi-Saksa oli hänen peliaikana toinen (1966), kolmas (1970), neljäs (1958) ja neljännesfinaalissa (1962).

Vaikkei ”Meidän Uwe” koskaan maailmanmestaruutta saavuttanut, tai ehkäpä osittain juuri siksi Seeler on saksalaisten keskuudessa poikkeuksellisen suosittu. Saksassa, toisin kuin joissain toisissa jalkapallokulttuureissa, joukkueen etu ohittaa yksilön aseman. Peliurallaan pitkäaikainen kapteeni tunnettiin mm. maaleistaan, voimastaan ja saksipotkuistaan, mutta myös vaatimattomuudestaan ja lojaaliudestaan. Huolimatta taloudellisesti houkuttelevista italialaistarjouksista, Seeler pysyi HSV:lle uskollisena ja edusti koko uransa hampurilaisseuraa.


Vaatimattomuudella ja uskollisuudella oli varmasti vaikutuksensa suosiossa saksalaisten keskuudessa. Kolme Saksan vuoden pelaaja -titteliä (69, 64, 70), maajoukkueen kunniakapteeni, Saksan urheilun Hall of Fame -jäsen sekä Hampurin kunniakansalaisuus ja kunniakomissaarius puhuvat puolestaan.

Lojaalisuus sekä sekä seuraikonien kunnioitus ovat keskeinen osa kehittynyttä jalkapallokulttuuria


Kuningaslajin kulttuurissa samaa seuraa pitkään, joskus jopa pari vuosikymmentä yhtäjaksoisesti palvelleet pelaajat ja muut seuratoimijat edustavat kannattajakunnan keskuudessa seuran ehdotonta aatelia sekä arvojen ja perinteiden turvaa.


Rahan, vallan ja resurssien keskittyessä yhä voimakkaammin suurseuroille, lojaalisuudesta on tullut yhä harvinaisempaa, mutta lajin absoluuttiselta huipulta löytyy yhä Sergio Busquetsin, Thomas Müllerin ja Koken kaltaisia pelaajia, joiden arvo ymmärretään varmasti Barcelonassa, Münchenissä ja Madridissa. Niin kannattajalehtereillä kuin seuran johdossa.


Kannattajien kiintymys seuraikoneja kohtaan huipentuu uran päätökseen ja ns. Testimonial-tapahtumaan eli juhlaotteluun, jossa pelikentät jättävää pelaajaa muistetaan. Viime vuosina ehkä tunteikkain testimonial koettiin keväällä 2017 Rooman olympiastadionilla kun Francesco Tottin vuonna 1989 pelaajataival päättyi. Eräänlaisena legendajatkuvuuden merkkinä Totti – ”Rooman 8. kuningas” – jätti paikkansa Mohamed Salahille, josta on sittemmin kehittynyt Liverpoolissa lähes tottimainen kannattajien suosikki.


Ja kun köyhässä Etelä-Italian Napolissa vuonna 2020 menehtynyt Diego Maradona nähdään yhä kunnioituksen kohottajana ja vapahtajana, on Pohjois-Italian Milanon muotikeskuksella oma ikoninsa. Tänä päivänä AC Milanin teknisenä johtajana työskentelevä Paolo Maldini aloitti seuran junioreissa vuonna 1979 ja kun peliura päättyi keväällä 30 vuotta myöhemmin, toisen polven Italian maajoukkuepelaaja oli esiintynyt rossonerin paidassa yli 900 ottelussa ja saavuttanut joukon kansallisia ja kansainvälisiä ennätyksiä. Ja Milanossa jatkuvuudesta vastaa kolmannen polven Maldini, vuonna 2001 syntynyt Daniel.

Megaluokan maailmantähtien ohella poikkeuksellista seuralojaalisuutta on kunnioitettu juhlaotteluiden ja jopa näköispatsaan muodossa mm. Kölnissä (Heinz Flohe, FC Kölnin 1978 tuplamestaruusvuoden kapteeni), Lontoossa (Tony Adams, Arsenalin ja Englannin maajoukkueen pitkäaikainen kapteeni), Norjan Bergenissä (Roald ”Kniksen” Jenseniä on kutsuttu Pohjolan Garrinchaksi) ja Lilleströmissä (Tom Lund pelasi koko uransa kotikaupunkinsa seurassa huolimatta mm. Ajaxin sopimustarjouksesta).

Tony Adams, Roald ”Kniksen” Jensen ja Tom Lund (kuvat: commons.wikimedia.org/


Jalkapallon suurvallassa, Alankomaissa, oranssien maailmantähtien varjossa paikallista arvostusta ja ansaitsemaansa näkyvyyttä sekä seurakulttuuria sanamukaisesti sementoivat mm. Den Haagin Aad Mansveldin, Tillburgin Willem II:n Jan van Roesselin sekä Eindhovenin Willie Van der Kujlenin ja Coen Dillenin patsaat kasvattajaseurojensa stadioneilla.

Aad Mansveldin patsas ADO Den Haagin stadionilla ja Coen Dillenin patsas PSV Eindhovenin stadionilla (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Etelä-Saksan Augsburgissa kaupungin Bundesligahistoria on varsin tuoretta, mutta paikalliskulttuuria ja perinteitä vahvistetaan Uwe Seelerin aikalaiseen Helmut Halleriin liittyvän historian avulla. Vaikka 33 maaottelun ja 13 maajoukkuemaalin hyökkääjä pelasi suurimman osan urastaan Italian Serie A:ssa Bolognassa ja Juventuksessa, aiheutti Hallerin paluu Augsburgissa jalkapallohuuman huolimatta seuran pelaamisesta maan kakkostasolla. Sittemmin Helmut Hallerin mukaan on nimetty kaupungissa aukio ja vuonna 2015 FC Augsburgin kotistadionin edustalla paljastettiin kaupungin kuuluisimman pelaajan näköispatsas.

Helmut Hallerin patsas, WWK-Arena, Augsburg (kuva: https://commons.wikimedia.org/)

Laji- ja seurakulttuurin kunnioitus ei rajoitu vain pelaajaurallaan mainetta niittäneisiin urheilijoihin. Britanniassa historian menestynein manageri, CBE arvonimellä palkittu Sir Alex Ferguson voi ohittaa oman näköispatsaansa vieraillessaan Manchester Unitedin kotiotteluissa Old Traffordilla. Läheisyydestä löytyy toisen aateloidun skottimanagerin, Sir Matt Busbyn patsas sekä niinikään seuran ensimmäistä Euroopan cup-mestaruutta juhlistava pyhän kolminaisuuden patsas, jossa mukana United-ikonit Sir Bobby Charlton, Denis Law ja George Best.

Old Trafford ja Sir Alex Fergusonin, Sir Matt Busbyn, George Bestin, Denis Law’n ja Sir Bobby Charltonin kunnianosoitukset (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Vähintään värikäs ja myös menestyksekäs manageri-valmentaja-kaksikko Brian Clough–Peter Taylor on saanut yhteisen patsaansa Derbyn jalkapallokaupunkiin ja kaksikon vaiherikkaista vuosista ja etenkin lyhyeksi jääneestä ajasta Leedsissä on myös tehty elokuva The Damned United. Manageri Cloughia voidaan pitää ”elämää suurempana” brittiläisenä jalkapallopersoonana, joka luotsasi Derbyn ja Nottinghamin liigamestaruuteen sekä Nottinghamin kahteen peräkkäiseen Euroopan Cupin voittoon 1979-80.

Brian Cloughin ja Peter Taylorin patsas Derbyn stadionilla sekä Clough Nottinghamin kaupungin King streetillä (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Johtuuko jalkapallon kansainvälisen ja yhteiskunnallisen näkyvyyden sekä vaikutuksen kasvusta, niin jalkapalloilijoiden kuin muiden lajin toimihenkilöiden yhä näkyvämpi huomioiminen on yleistynyt viime vuosikymmeninä. Yhä useampien pelaajien ohella mm. managerit Stan Cullis (Wolves, Molineux stadion, 2003), Sir Bobby Robson (Ipswich, Portman Rd, 2002 ja Newcastle, St James Park, 2012), Sir Alf Ramsey (Ipswich, Portman Rd, 2007), sekä seuraomistajat tai johtohenkilöt kuten Jack Walker (Blackburn, Ewood Park, 2004) ja Derek Dooley (Sheffield United, Bramall Lane, 2010) ovat ikuistuneet seurayhteisön keskuuteen.

kuvat: https://commons.wikimedia.org/

Ja kun huomioidaan vastikään päättyneiden Naisten EM-kisojen aiheuttaman hurmoksen isäntämaa Isossa-Britanniassa ja laajemminkin, on perusteltua olettaa että kuningaspelin globaali suosio jatkaa kasvuaan. Ja on voitaneen myös odottaa, että mestaruuteen yltäneen ”Lioness” -joukkueen patsasprojektit saavat tasa-arvohenkistä tuulta purjeisiin mm. Wembley loppuottelun yleisöennätyksen (87.192 katsojaa) kautta. Englannin mestaruuteen valmentanut Sarina Wiegman sai jo viime vuonna paljastaa oman näköispatsaansa Hollannin palloliiton patsaspuistossa Zeistissa.

Tanskassa arvostettu urheilutoimittaja ja selostaja Gunnar Nu Hansen saanut patsaansa Kööpenhaminan Parkenin paraatipaikalle.

kuva: Mette Frank Sorensen


Onko agraarinen yksilö- ja kestävyysurheilun Suomi urbanisoitumassa kohti eurooppalaista joukkue- ja palloilukulttuuria?

Moni suomalainen tuntenee lausahduksen – Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Ja itsenäisyyden ajan ensimmäisen hieman venytetyn puolivuosisadan yleisurheilijat ja hiihtäjät Paavo Nurmesta ja Eero Mäntyrannasta aina Lasse Vireniin, Juha Mietoon ja Marja-Liisa Kirvesniemeen lienevät syöpyneet suomalaiseen urheilukulttuuriperimään.


Kun menestys kestävyysurheilussa alkoi viimeistään 1970-80-luvulla kaventua, nousivat moottoriurheilun ”lentävät suomalaiset” muuttuvan urheilumaailman uusiksi kansainvälisiksi keulakuviksi. Ja heistä yksi kansainvälisesti kunnioitetuimmista, vain 27-vuotiaana traagisesti Monzan radalla menehtynyt moottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno ”Paroni” Saarinen sai kotikaupunkiinsa Turkuun oman muistomerkin heinäkuussa 2017. Aurajoen rantaan Barkerinpuistoon sijoitetun veistoksen lahjoitti Italian Assisissa toimiva Motoclub. elokuussa 2018.


Palloilu- ja joukkuelajeissa suomalaisten kansainvälinen menestys on antanut odottaa.

Kun menestys on ollut esimerkiksi Pohjolan naapurimaihin verrattuna vaatimatonta, suomalaiseen urheilukansaan on pesiytynyt jonkinlaista pessimismiä ja itseruoskintaa yhdistävää ajattelua. Jaksetaan muistella kuinka ensin vuonna 1986 Masken Carlsson yksin romutti jääkiekkomaajoukkueemme MM-mitalihaaveet ja heti perään keväällä 2003 Mats Sundin teki saman, vieläpä kotikisoissamme.


Mutta kun suomalainen jääkiekko on viimeistään katarsistisen vuoden 1995 MM-kullan jälkeen hioutunut keväiseksi kestomenestyjäksi ja etenkin Jukka Jalosen johtamana suoranaiseksi mitali- ja mestaruusautomaatiksi, voitaneen perustellusti puhua suomalaisen urheilukulttuurin suuresta murroksesta.

Taustalla on massiivinen yhteiskunnallinen ja väestörakenteellinen murros, jossa konservatiiviset viime vuosisadan suuret ikäluokat – babyboomerit – tekevät asteittain tilaa maalta- ja maahanmuuton motorisoimille milleniaaleille ja Z-sukupolville.

Kasvukeskukset imevät syrjäseutujen ja pienpaikkakuntien nuoria työ- ja opiskelupaikkojen sekä suurkaupunkien palvelujen ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksien vetovoimalla. Harrastukset ja vapaa-aika ovat tärkeä osa tätä muuttoliikettä ja kontrastina viime vuosisadan maaseudulla yksin puurtamiseen, tämän päivän nuoret hakevat sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Ja kun liikunnasta ja urheilusta on tullut yhä kiinteämmin osa viihdeteollisuutta, motivoituneimmat nuoret näkevät tietyissä urheilulajeissa mahdollisuudet taloudelliseen menestymiseen, jopa suoranaiseen rikastumiseen. Etenkin jääkiekossa, suomalainen valmennus sekä seura- ja juniorityö on saavuttanut olosuhteet, jossa lahjakkaalla ja ahkeralla nuorella pelaajalla on realistiset edellytykset ansaita elantonsa ja jopa vaurastua jääkiekkoa pelaamalla.

Voidaan siis puhua kansallisesta jääkiekkokulttuurista, jonka ilmentymiä ovat myös elinkeinoelämän kiinnostus kumppanuuksiin, poliittisten päättäjien myötämielisyys olosuhdeinvestointeihin ja muita lajeja suurempi medianäkyvyys. Vaikka jääkiekko on kohonnut pesäpallon ohi epäviralliseksi kansallispeliksi, kehitystä tai murrosta ei tulisi nähdä muissa pallopeleissä tai lajeissa ”game over” pessimismin tai jalkapallosta tutun Unkari-ottelun itseruoskinnan kautta.

Jääkiekkoväen lajikulttuurin ja seuratyön kehittämisestä voi ottaa monella tavalla oppia ja omaan tekemiseen pitää uskoa. Suomen maajoukkueet niin kori-, lento- ja jalkapallossa kuin salibandyssa ovat saaneet suomalaiset katsomoihin ja aitoa laji- ja kannattajakulttuuria on havaittavissa. Tämä yhteisöllisyyden tunne pitää pystyä synnyttämään kotimaan sarjojen tapahtumissa sekä sitä kautta sytyttämään ylpeys suomalaisesta palloilukulttuurista.


Pysyvä kansainvälinen menestys jalkapallon ja koripallon kaltaisissa maailmanlaajuisen kilpailun lajeissa ei luonnollisestikaan tapahdu yksittäisen onnistuneen MM/EM-karsinnan myötä. Viime kesän Euroopan mestarin Italian karsiutuminen Qatarin MM-kisoista kertoo etenkin kuningaslajin kilpailun raadollisuudesta. On siis epärealistista ajatella, että kansainvälinen menestys, tai edes nuorten pelaajien joukoittainen invaasio eurooppalaisten seurojen akatemioihin olisi avain suomalaisen jalkapallon nousuun. Suomalaisen jalkapallon ja muiden palloilulajien nousu edellyttää suunnitelmallista ja ahkeruuteen perustuvaa seuratyötä sekä jatkuvaa halukkuutta oppia uutta alati muuttuvassa yhteiskunnassa.


Seuratoimintaa on kyettävä jatkuvasti kehittämään ja ajoittain uudistamaan, mutta uudistustyössä on kuultava seuran jäseniä, kannattajia ja arkityön tekijöitä. Suomea on kutsuttu ikiajat yhdistysten luvatuksi maaksi, ja vaikka järjestöjä poistuu toiminnasta ja talkootyö takkuaa, suomalaiset arvostavat yhä yhdessä tekemistä. Ja yhdessä tekemiseen liittyy olennaisesti yhteistyö. Suomalaiseen kulttuuriin liitetään usein suolla yksin, mutta sisukkaasti kuokkiva Jussi. Ahkeruus ja omien rajojen mittaaminen eivät ole arvoina tai toimintatapoina vanhentuneet, mutta yhä urbaanimmassa Impivaarassamme joudumme ottamaan muita enemmän huomioon.


Kyse on viime kädessä kaiketi tasapainoilusta uuden oppimisen sekä yhteisöä ylläpitävien perinteiden ja arvojen välillä. Jotta voidaan oppia uutta on tunnettava omat arvot ja perinteet. Näiden kulttuuriarvojen vaaliminen on elinehto urheiluseuroille, muille järjestöille sekä myös kunnille ja yrityksille.


Arvoja ja perinteitä voi ylläpitää ja kirkastaa monella tavalla. Suomalaisessa seuratoiminnassa talkootyö on ollut keskeisessä roolissa ja mikäli harrastusmaksujen nousu halutaan pysäyttää ja tarjota harrastuksia myös vähävaraisille, vapaaehtoistoimintaa on kyettävä ylläpitämään. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia elämäntilanteista johtuen osallistua talkoisiin, mutta Internet-yhteiskuntamme tarjoaa tänä päivänä uudenlaisia mahdollisuuksia osallistua ja tarjota työpanosta etänä. Näiden mahdollisuuksien yhdessä miettiminen ja tarjoaminen seurayhteisöjen jäsenille on sitä yhteiskuntavastuullisuutta, mistä monissa juhlapuheissa ja seurajulkaisuissa puhutaan.


Toinen näkyvä tapa vaalia seura- ja lajikulttuuria ovat hall of famet, patsaat, muistolaatat ja muut pienimuotoisemmat yhteisön jäsenten huomioimiset. Kuukauden pelaajan tai toimihenkilön palkitseminen on huokea tapa osoittaa kiitollisuutta, ja taitavalla viestinnällä digitalisaatio lisää sekä yhteenkuuluvuutta että näkyvyyttä.


Näissäkin asioissa kannattaa ainakin tutustua ja vaihtaa kokemuksia syvempää seurakulttuuria edustavien yhteisöjen edustajien kanssa. Tätä kutsutaan verkostoitumiseksi, mikä sekin edellyttää ahkeruutta, pitkäjänteisyyttä ja aitoa kiinnostusta kumppaneja kohtaan. Tukholman derbytapahtumien suora kopioiminen Turkuun tai edes Helsinkiin ei ehkä ole se ensimmäinen kehittämisaskel, mutta ruotsalaisseurojen tapoihin kunnioittaa seuran pelaajia ja muita jäseniä kannattaisi varmasti tutustua.

Vaikka järjestöjen välinen kansainvälinen yhteistyö on kärsinyt pitkäaikaisesta globaalista pandemiasta ja ystävyyskaupunkitoiminta saatetaan mieltää vanhanaikaiseksi suhdetoiminnaksi, on varmasti suomalaisen seuratyön eduksi, mikäli seurat pyrkivät uudistumaan ja kehittämään toimintaansa paikallisia sekä alueellisia, mahdollisesti jopa kansallisia ja kansaivälisiä kumppanuuksia rakentaen. Jokaisen toimijan ei tarvitse tavoitella kaikkia kohderyhmiä, erikoistumalla omiin vahvuuksiin toiminnan laatu on varmasti parempaa ja kokonaisuuden hallinta helpompaa.

Jos ruotsalaiseen jalkapallokulttuuriin haluaa tutustua, vuonna 1915 perustettu Hammarby IF on hyvä aloituspaikka. Seura on kilpailullisella menestyksellä mitaten niukasti Allsvenskanin maratontaulukon Top10:n ulkopuolella ja Ruotsin ainoa mestaruus on vuodelta 2001. Mutta huolimatta vaihtelevasta menestyksestä ja hissiliikkeestä Allsvenskanin ja Superettanin välillä, ”Bajenin” suosio on suuri ja vuonna 2013 käyttöön vihitty kotistadion houkuttelee katsojia. Tukholman eteläosissa puhutaan ”Bajenlandista” ja useissa kannattajakyselyissä Hammarby on arvioitu Ruotsin suosituimmaksi jalkapalloseuraksi. Seuralla on aktiivinen kannattajayhteisö Suomessa ja Bajen Fans Finlandin jäsenet vierailevat säännöllisesti Tukholmassa joukkueen kotiotteluissa. Kuluvan kauden kotiotteluiden katsojamäärän keskiarvo lienee noin 25 000.

Hammarbyn voimakas seurakulttuuri ja perinteiden kunnioitus henkilöityy Lennart ”Nacka” Skoglundiin, jota pidetään Bajenin kaikkien aikojen pelaajana. Vain 45-vuotiaana menehtyneelle vasenjalkaiselle hyökkääjälle paljastettiin jo vuonna 1984 patsas hänen kotikulmilla Tukholman Södermalmin kaupunginosassa. Paikka nimettiin Nackan kulmaksi vuonna 2001. ”Det var just på denna plats som Nacka, Börje och andra kompisar jonglerade och övade upp sin bollkänsla. Att ”Nacka” är en av de största artisterna genom tiderna bör räcka som förklaring varför han alltid kommer placera sig som nummer ett, inte bara i många Bajen hjärta utan också i många andras hjärta som alltid älskar en lirare”. (https://sportpanelen.se/2021/08/22/10-basta-hammarby-spelarna-genom-tiderna/)

Suomessa joukkue- ja palloilulajien legendojen huomioiminen muistomerkein, saati patsain on huomattavasti harvinaisempaa. Olympiasankarit Paavo Nurmesta Lasse Vireniin löytyvät ikuistettuina olympiastadionin läheisyydestä ja moni hiihtäjäsuuruus on saanut oman patsaansa kotipaikkakunnallaan. Wäinö Aaltosen veistämä Paavo Nurmen patsas löytyy myös juoksijan kotikaupungista Turusta, missä patsaan sijaintipaikasta käytiin paikallista poliittista vääntöä Nurmen 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Terho Sakin veistämä Lasse Virenin patsas Helsingin Kisahallin puistikossa (palsastus v. 1994) ja Paavo Nurmen patsas Turussa.

Joukkue- ja palloilulajien ensimmäinen suomalainen patsas lienee myönnetty pesäpallon isä Lauri Tahko Pihkalalle. Tahko Pihkala -seuran tilaama muistomerkki paljastettiin Pihkalan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi 5.1.1988. Olympiastadionin kaakkoispuolen puistossa. Pihkalaa pidetään merkityksellisenä urheilun ja kuntoliikunnan ideologina ja organisaattorina, joka kehitteli liikuntamuotoja ja loi mm. pesäpallon peliksi, jollaisena se tänä päivänä tunnetaan. Pihkalan poliittisia sekä ideologisia näkemyksiä, ja etenkin myötämielistä suhtautumista Hitlerin Saksaan on arvosteltu.

Lahden kaupunki liikuntaväkineen on ollut ”urbaanin palloilupatsaskulttuurin” edelläkävijä Suomessa. Kuninkaaksikin kutsuttu suomalaisen jalkapallon kiistatta tunnetuin lähettiläs Jari Litmanen sai oman patsaansa synnyinkaupunkinsa Kisapuistoon 10.10.2010. Sittemmin maajoukkueen pitkäaikaista kapteenia, mm. Ajaxia, Barcelonaa ja Liverpoolia edustanutta Suomifutiksen legendaa on kunnioitettu myös nimeään kantavilla kentillä Pajulahden ja Eerikkilän urheiluopistoissa.

Kuva vas. https://commons.wikimedia.org/

28. marraskuuta 2017 Lahdessa paljastettiin toinen lajinsa ensimmäinen urheiluaiheinen näköispatsas Suomessa. Kunnianosoituksen kohteena oli lahtelaiskiekkoilun suuri ylpeys, Calgaryn olympiamitalisti ja Ruotsin liigan kaksikertainen malikuningas Erkki Laine. Lahden jäähalliyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Reijo Mäki-Korvelan mukaan mallia on haettu NHL:stä, missä vastaavanlaisia patsaita on paljon jäähallien edessä ja Torontossa kokonainen joukkue.

Kuva https://commons.wikimedia.org/

Suurten palloilu- ja joukkueurheilun pioneerit ja esikuvat ovat pikkuhiljaa Suomessakin saavuttamassa hieman samanlaista kunnioitusta mitä suuressa urheilumaailmassa. Ranskan Toulousessa Monsieur Magiciksi nimetyllä Aulis Rytkösellä on katu Kuopiossa ja Kotkan jalkapallostadion on nimetty Arto Tolsan mukaan, mutta varmasti näkyvämminkin suomalaisen jalkapallokulttuurin ja muidenkin palloilu- ja joukkuelajien suunnanäyttäjien saavutuksia voisi kunnioittaa?

Kyse on kulttuurista, arvokkaiden perinteiden kunnioittamisesta sekä myös kaupunkien tunnetuksitekemisestä ja matkailun edistämisestä. Eurooppalaisena kulttuurikaupunkina itseään markkinoiva Turku tunnetaan pitkän historiansa ja sivistyksellisen sillanpääasemansa ansiosta kaupunkina, joka on ollut monella tapaa edelläkävijä uusien ajatusten ja ideoiden tuomisessa Suomeen. Esimerkiksi jalkapallon kerrotaan saapuneen Suomeen August Blombergin toimesta.

Merkittävän elämäntyön suomalaisen liikunnan ja urheilun edistäjänä tehnyttä August Blombergia kunnioitetaan Turussa Urheilupuiston muistomerkillä sekä Kupittaanpuistossa nimeään kantavalla aukiolla. Kupittaan aukio on kuitenkin käytännössä vain asvaltoitu parkkialue ilman mainintaa Blombergin elämäntyöstä. Aukion ja Kupittaan kenttä 5:n välissä äskettäin paljastettu marraskuussa edesmenneen TPS-legenda Kim Suomisen muistolaatta on kuitenkin askel oikeaan suuntaan.

Vaihtuneen vuosituhannen molemmin puolin Turussa toteutettiin Pro Cultura -säätiön ympäristötaideprojektin kautta lukuisia keskustelua herättäneitä ja myös suurta suosiota saavuttaneita ulkoveistos- ja nytaidehankkeita. Lisäksi kaupungilla on käytössään liikemies Gustav Petreliuksen lahjoitusten turvin toimiva kaunistamisrahasto.



Voisiko Turku näitä resursseja tai muita kumppanuuksia hyödyntäen nousta suomalaiseksi edelläkävijäksi urheilu- ja liikuntakulttuurin paikallisessa kunnioituksessa?


Liikkumattomuuden ollessa yhä suurempi yhteiskunnallinen ongelma, tarvitaan liikumiseen sekä hyvinvointia edistävään liikunnalliseen kanssakäymiseen kannustavia esikuvia.


Etenkin historialliset Kupittaanpuisto, Urheilupuisto ja osana suurta liikuntapaikkauudistusta ilmettään merkittävästi muuttava Parkin kenttä olisivat luontevia paikkoja paikallisten liikuntavaikuttajien, tai kuten eräs äskettäin edesmennyt vaikuttaja saattaisi tämän päivän termiä käyttäen sanoa, ”sportti-influensserien” kunnioittamiseen.

Itselleni mieleen tulee turkulaiseen liikuntaan ja urheiluun merkittävän jalanjäljen jättäneitä vaikuttajia kuten Stefan Håkans, Ilkka Kanerva, Timo Nummelin, Jorma Pilkevaara, Lahja Salviander, Tapio Sten, Juhani Tamminen, Heikki Suhonen, Juuso Wahlsten, Aulis Virtanen.


Ja varmasti löytyy useita muitakin ansioituneita, joiden julkinen kunnioittaminen voitaisiin kytkeä esimerkiksi alkuvuodesta käynnistettyihin kulttuurin ja yhteisöllisyyden kärkihankkeisiin (https://www.turku.fi/uutinen/2022-01-18_turun-uudet-karkihankkeet-toteuttavat-pormestariohjelmaa).


Kotkalaista jalkapalloilevaa lauluntekijämestari Veikko Lavia vapaasti lainaten, kuka sinun mielestä on Suomen Turussa tai muualla maassamme muistomerkin tai peräti patsaan arvoinen?

Maailman suurin jalkaa kuvaava pronssiveistos paljastettiin Hampurin Volkspark stadionin edustalla elokuussa 2005. Kun hampurilaiset kuulivat kunniakansalaisensa kuolemasta, Uwe Seelerin muistomerkkiä on ympäröinyt kukkameri. Kuva: https://commons.wikimedia.org/

*Unkari oli 1950-luvun alkupuolella jalkapallon suurvalta. Maa oli voittanut olympiakultaa v. 1952 Helsingissä, eikä kapteeni Ferenc Puskásin johtama joukkue ollut hävinnyt otteluakaan yli neljään vuoteen. Bernin MM-finaalissa Unkari sai vastaansa Länsi-Saksan joukkueen, jonka unkarilaiset olivat jo voittaneet alkusarjan ottelussa maalein 8-3. Loppuottelussa Unkari oli selkeä suosikki, sillä sodan jälkeinen Saksa oli jaettu liittoutuneiden hallintoalueisiin ja kisoihin valitut pelaajat olivat lähinnä hiilikaivostyöläisiä, pankkitoimihenkilöitä ja muilla aloilla työskenteleviä amatöörejä tai korkeintaan puoliammattilaisia. Unkari siirtyi 2-0 johtoon, mutta Sepp Herbergerin valmentama saksalaisjoukkue tasoitti ottelun jo ensimmäisellä puoliajalla Helmut Rahnin toimesta. 84. minuutilla sama mies laukoi ottelun voittomaalin. Bernin ihme oli valmis ja Länsi-Saksan uudelleenrakentaminen ja kansakunnan eheytyminen oli alkanut.

Kärkihankkeiden kabinettimonopolipeli käynnissä – korvaako yksityinen Artukainen Impivaaran kunnalliset liikuntapaikat?  

Kärkihankkeita ja kabinettipeliä, ennätyksellisiä hiilineutraalius- ja ilmastotavoitteita sekä värikästä vallankäyttöä ja kunnianhimoisia kaupunkikehittämiskuvioita toteutetaan juhlavuoden 2029 tähtäimellä Suomen Turussa.

Maan vanhimman kaupungin värikkäät kehittämisvisiot jakavat mielipiteitä, herättävät huomiota ja välillä jopa ansaittua hilpeyttä. Mutta huolimatta Turun tauti ja Turun mafia -liikanimillä väritetystä päätöksentekokulttuuristaan, turkulaiset ovat myös edelläkävijöitä mm. suomalaisen koulu- ja yliopistolaitoksen, lääketieteen, merenkulun, journalismin ja jopa joukkoliikenteen kehittäjinä[i].

Turkulaiset ovat kunnostautuneet myös suomalaisen liikunnan ja urheilun edistäjinä. Esimerkiksi maamme ensimmäinen jalkapallo-ottelu pelattiin v. 1890 maamme vanhimman puiston, Kupittaanpuiston läheisyydessä ja sata vuotta myöhemmin Artukaisissa avattiin Suomen ensimmäinen urheilu- ja viihdeareena, lähes 12 000 katsojaa vetävä Turkuhalli.

Vanha pääkaupunki on myös paradoksien paikkakunta. Musiikki- ja kulttuuritapahtumistaan tunnettua opiskelija- ja kesäkaupunkia arvostellaan usein konservatiivisena autokaupunkina ja lisäkontrastia kaupunkiin synnyttää kantasuomalaisen väestön ikääntyminen sekä samanaikaisesti useissa kaupunginosissa kiihtyvä asukaskunnan kansainvälistyminen. Ehkä tällä kontrastilla ja pk-seutua alhaisemmilla asumiskustannuksilla on myös vaikutusta siihen, että Turun yliopisto oli tänä vuonna ensi kertaa suosituin korkeakoulu kevään yhteishaussa hakijamäärällä laskettuna[ii].   

Kun urbaanin Turun kehitystä monimutkaistaa lisäksi kolmatta vuotta kestänyt globaali pandemia sekä tällä hetkellä maailmanrauhaa uhkaava Ukrainan sota, on selvää, että kohti 800-vuotisjuhlia visioivien Turun futuristien kristallipallossa on samankaltaista sameutta kuin Aurajoen vedessä.

Kaupungin kehittämistä linjaavia ns. kärkihankkeita on paljon ja niiden toteutumisen tiellä useita kuoppia. Kukaan ei tällä hetkellä osaa arvioida, kuinka pitkittynyt koronapandemia, saati huolestuttavaa hinnannousua, toimitusviivästyksiä ja mahdollisesti jopa elintarvikepulaa aiheuttava Ukrainan kriisi vaikuttaa Turun kehittämishankkeiden kustannuksiin.

Täysin poikkeuksellisen, maailmanlaajuisen kaksoiskriisin aikana etenkin Turun kunnianhimoisimman hankkeen, raitiotien todellisten kustannusten ja käyttäjämäärien luotettava arvioiminen lienee mahdottomuus kun pelkästään pandemian voimakkaasti lisäämä etätyö ja -opiskelu on merkittävästä muuttanut kaupunkilaisten joukkoliikenteen käyttöä.

Jos näissä oloissa jätetään raitiotiespekulaatiot syrjemmälle, Turulla on yhä suuri joukko kärkihankkeita, joiden samanaikainen eteenpäinvieminen vaatii sekä yhteistyökykyä että onnistunutta johtamista. Kupittaan tiedepuiston rinnalla on Keskustan kehittämisen jättimäinen kärkihanke, joka jakaantuu maantieteellisesti mm. satama-alueen Merelliseen Turkuun, Tuomaanpuistosta Fortunakortteliin ulottuvaan Vanhaankaupunkiin ja matka- ja elämyskeskukset sekä vanhan konserttitalon ja Parkin kentän uudistukset sisältävään Aninkaisten alueeseen[iii].

Ja jollei näissä hankkeissa ole tarpeeksi haastetta, Turun kaupunki on tämän vuoden alusta lisännyt pormestariohjelman mukaisesti kolme uutta kärkihanketta[iv]:

  • Kulttuurin kärkihanke
  • Osaamisen kärkihanke
  • Yhteisöllisyyden, hyvinvoinnin ja asuinalueiden tasapainoisen kehityksen kärkihanke (Yhteisöllinen Turku)

Pormestarimalliin siirtymisen mainostettiin ”parantavan kuntademokratiaa ja lisäävän avoimuutta”[v], mutta vajaan vuoden pormestarikokemusten perusteella tyytymättömyys sopimukseen on kasvanut ja ennustuksen tehneen silloisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan Lauri Katteluksen (kok) ennustuksen toinen puoli – ”malli tuo vallan ja poliittisen vastuun samoihin käsiin” – näyttää hallitsevan.

Tyytymättömyys pormestarisopimusta kohtaan on kasvanut ja etenkin lupaukset avoimuudesta ovat saaneet kolauksen. Kritiikkiä on kuultu monesta ryhmästä. ”Turussakin on nyt ajauduttu tilanteisiin, jossa merkittäviä kaupunkipolitiikan ratkaisuja on tehty suljetuin ovin salatuissa kokouksissa mm. kaupunginhallituksessa ja valtuustossa. Missä avoimuus?”, kysyy Turun Vasemmiston puheenjohtaja ja kasvatustieteen emeritusprofessori Risto Rinne. Kaupunkiympäristölautakunnan jäsen, demarivaltuutettu Henry Toivari lataa vielä tiukemmin: ”Nykyinen johtamismalli on demokratian irvikuva[vi].

Keskustan valtuustoryhmän johtaja Jarmo Laivoranta jakaa kritiikkiä etenkin laajennetun pormestariston virallistamista kohtaan. ”Tämä ei millään tavoin tue avoimuutta ja hyvää yhteistyötä. Tämä tapa hoitaa asioita heikentää huomattavasti valtuuston vaikutusmahdollisuuksia ja keskittää vallan pormestaristolle, Laivoranta ryöpyttää[vii].  


Liikuntapaikkaverkkoa uudistettava urheiluseuroja ja kaupunkilaisia kuunnellen

Kärkihankkeiden viidakon lisäksi Turun päättäjät joutuvat paraikaa puntaroimaan Turun historian suurinta ja tärkeintä urheilupäätöstä[viii]: ”Kyse ei ole pelkästään siitä, että nyt linjataan Turun liikuntapaikkojen rakentaminen vuosikymmeniksi eteenpäin, vaikka puhutaan yli sadan miljoonan euron potista…Mutta kun mukaan otetaan vielä koko liikunnan ja urheilun avustusjärjestelmän täydellinen uudistaminen, puhutaan jopa vallankumouksesta.”

Turun liikuntakentän vallankumousta on valmisteltu kabineteissa pandemian ja poliittisen myllerryksen varjossa. Viime keväältä kesään lykkääntyneet pormestarivaalit toivat Turkuun hämmennystä aiheuttaneen pormestarisopimuksen ja vuoden vaihteessa liikuntareformia varjostivat niin ikään historialliset aluevaalit.

Kun kuntatalouden ylivoimaisesti suurin osa, sosiaali- ja terveyssektori siirtyy maakunnallisen hyvinvointialueen alaisuuteen, nousee liikunta- ja vapaa-ajan palvelujen rooli kuntapalvelujen kentässä merkittävästi. Etenkin kun tiedämme väestön liikkumattomuuden lisääntyneen huolestuttavasti ja saamme jatkuvasti tietoa syrjäytymisen sekä mielenterveysongelmien vakavuudesta.

Ja tähän massiiviseen yhteiskunnalliseen haasteeseen liittyvät olennaisesti myös kaksi Turun tuoreinta kärkihanketta. Koska ”Yhteisöllinen Turku” -hankkeen tavoitteena on ”panostaa asuinalueiden tasapainoiseen kehittämiseen tiiviissä yhteistyössä järjestökentän, asukkaiden ja yritysten kanssa, sekä tukea turkulaisten mahdollisuuksia lisätä hyvinvointiaan”, on välttämätöntä, että urheiluseurat ja kaupunkilaiset kytketään konkreettisesti liikuntapaikkaverkon uudistukseen.

On myös välttämätöntä, että 200 000 asukkaan rajaa lähestyvässä kaupungissa huomioidaan tarve aluekeskusten tasa-arvoiseen kehittämiseen, seudulliseen yhteistyöhön sekä ”pelataan yhteen” muiden paikallistason kehittämishankkeiden kanssa. Yhteisöllisen Turun keskeiset painopisteet (yksinäisyyden vähentäminen, mielenterveyden tukeminen, kotouttaminen, syrjäytymisen ehkäisy, liikkuminen ja harrastaminen, lähiöiden kehittäminen) ovat urheiluseurojen ydintoimintaa, joten liikuntajärjestöjä tulisi tarkkaan kuulla, kun liikuntapaikkoja ja avustusjärjestelmää uudistetaan.

Myös Kulttuurin kärkihanke kytkeytyy olennaisesti liikunta- ja harrastemaailman uudistusprosessiin. Kun hankkeen päätavoitteisiin kuuluu tukea kaupunkilaisten hyvinvointia ja toteuttaa uudistuvia ja luovia kohtaamisen tiloja, lienee sekä kaikkien intresseissä että taloudellista, mikäli kulttuurin ja liikunnan toimijat lisäävät keskinäistä yhteistyötään.  

Kun linjataan liikuntapaikkojen, etenkin suurten liikuntakeskusten tulevaisuutta, on ensiarvoisen tärkeää, että sijaintipaikat ovat lähellä kouluja, suuralueille rakentuvia monitoimitaloja ja asukaskeskittymiä sekä hyvien joukkoliikenneyhteyksien ulottuvissa.

Vuonna 2016 julkaistun liikuntapaikkasuunnitelman johtopäätöksissä nostetaan esiin liikuntakeskusten kärkikolmio[ix].

”Turun kaupungissa on 3 monipuolista ja isoa liikuntakeskusta: Kupittaa, Urheilupuisto ja Impivaara. Näihin kolmeen liikuntakeskukseen on panostettu suunnitelmallisesti jo kymmeniä vuosia, ja näin tullaan jatkamaan myös tulevaisuudessa. Panostaminen tarkoittaa käytännössä 1) suorituspaikkojen hyvää ylläpitoa, 2) peruskorjaamista sekä myös 3) muunneltavuuden ja kokonaan uuden kehittämistä niin infran kuin sisällöllisten toimintojenkin kannalta.”

Impivaara Vs Artukainen

Viime kuukausien aikana, julkisen päätöksenteon kulisseissa liikuntakeskusten kärkikolmiosuunnitelmaa haastamaan on kuitenkin noussut visio Artukaisten liikuntakeskuksesta. Visio on tuotu päätöksentekoon ns. Liikuntaverkon päivityssuunnitelman muodossa[x].

”Turkuhallin mahdollisen muuntotarpeen sekä Turun messu- ja kongressikeskuksen tilojen mahdollisen hyödyntämisen vuoksi Artukaista tarkastellaan tässä yhteydessä uutena liikuntapaikkakeskittymänä sekä vaihtoehtoisena ratkaisuna Kupittaan ja Impivaaran nykyisten liikuntakeskusten kehittämiselle.”

Artukaisten liikuntakeskittymän suunnittelua varten on perustettu Artukaisten Kehitys Oy, jonka Turun Palloseuran säätiö omistaa sataprosenttisesti. Kaupungilla on haluja lisätä yksityisten osuutta rakentamisessa, ja suhtautuminen Artukaisten suunnitelmiin on lähtökohtaisesti positiivinen[xi].  

Vaikka yksityisiä rahoittajia kiistatta tarvitaan jakamaan monien hankkeiden kustannuksia ja Artukainen, sekä etenkin Turkuhalli kaipaavat tulevaisuuden visioita, tämäkin kaupunkikehityshanke on luonteeltaan paradoksaalinen ja herättää useita kysymyksiä. Hankkeen taustalta löytyy HC TPS Turku Oy, joka on rakentamassa messukeskuksen maille usean lajin liikuntakeskusta, mutta samanaikaisesti turkulainen instituutio on viemässä liigajoukkuettaan pois Artukaisten areenasta ratapihan elämyskeskukseen.

Turkulainen urheiluväki on vuosikymmenien ajan arvostellut liigakiekon siirtoa Kupittaalta Artukaisiin ja kun nyt areena ollaan hylkäämässä ja siirtymässä ratapihalle, on tietysti perusteltua kysyä, miksi liikuntakeskus menestyisi areenaa paremmin Artukaisten asvalttialueella?

Hankkeeseen on kosiskeltu mukaan myös muita lajeja jakamaan jääurheilun korkeita kustannuksia ja tuomaan suuruuden ekonomiaa. Etenkin jalkapalloa on Artukaisiin toivottu, koska Impivaaran alimittainen halli on elinkaarensa lopussa ja suurten harrastajamäärien jalkapallo toisi keskuksen vaatimia käyttäjävolyymeja. Loppuvuonna 2021 Artukaisten Kehitys Oy esittelikin kaupungin liikuntajohtajan kanssa turkulaiselle jalkapalloväelle Artukaisten visiota, jossa HC TPS:n hallinnoima keskus isännöisi jääratojen kylkeen rakennettavaa yksityistä jalkapallohallia.

Turkulaisten jalkapalloseurojen reaktio on ollut varsin nihkeä. Seuroissa ollaan huolestuneita harrastuskustannusten nousuun ja kunnallisen hallin korvaaminen yksityisomisteisella nähdään kustannuksia sekä eriarvoisuutta lisäävänä kehityssuuntana. Kaikkein suurimman jalkapalloseuran eli Turun Nappulaliigan puheenjohtaja Mikko Högerman pelkää, että laajalla iltapäivätoiminnalla ryyditetty liikuntapaikkakeskittymä kasaisi junioriurheilun vallan lähinnä TPS:n käsiin[xii]. FC Interin juniorijaoston toiminnanjohtaja Pasi Hyvätin mukaan yksi kunnallinen halli pitää olla pohjana, että perustoiminnot saadaan pyöritettyä. Hän ei usko, että yksityinen jalkapallohalli voi mitenkään korvata julkista niin, että harrastamisen hinta pysyisi ennallaan. ”On selvää, että harrastaminen kallistuu ja maksajana ovat vanhemmat”, Hyvätti tiivistää.   

Jalkapalloväen palautteen jälkeen Artukaisten ryhmä julkaisi Turun Sanomissa mielipidekirjoituksen, jossa yhtäältä toistettiin aiemmin julkituotu linjaus, jonka mukaan keskus voidaan toteuttaa ilman jalkapalloa, mutta kirjoitus kuitenkin päättyi kannanottoon, jossa korostettiin tarvetta jalkapallohallin rakentamiseen. Nyt kunnallisena, mutta ilmeisesti yhä Artukaisiin.

On luonnollisesti tervetullutta, että urheiluseurat kehittävät ja myös rakentavat kunnan sekä muiden seurojen kanssa liikuntapaikkoja. On silti aivan välttämätöntä, jotta harrastuskustannukset pysyvät edes kohtuullisina, että kunta ylläpitää kunnallisia liikunnan peruspalveluita.

Tällaista peruspalvelua edustaa myös alimittainen jalkapallohalli, joka on yli neljän vuosikymmenen ajan palvellut jalkapalloilijoiden ohella mm. pesäpalloilijoita, amerikkalaista jalkapalloa, lacrossea, monia eri-ikäisten turkulaisten liikuntaryhmiä sekä myös jääkiekon oheisharjoittelua.

Myös lähiympäristöllä, alueen muilla palveluilla ja kaupunkikuvalla on merkitystä. Esimerkiksi Impivaaran kehitystä läntisen Turun liikuntakeskukseksi ovat viime vuosikymmenien aikana tukeneet ennen kaikkea suosittu uimahalli, jalkapallo- ja jäähallit sekä vetovoimaiset luonto- ja ulkoilualueet rakennettujen liikuntapaikkojen välittömässä läheisyydessä.

Impivaaran liikuntapalvelujen monipuolisuus ja suosio näkyy myös liikuntapaikkasuunnitelman tutkimustuloksissa. Impivaaran uimahalli, jalkapallohalli, lenkkipolut ja hiihtoladut ovat omatoimiliikunnan suositumpia liikuntapaikkoja ja Länsikeskuksen suuralueen asukkaat liikuntaa vapaa-ajallaan aktiivisimmin harrastavia turkulaisia.

Eikä sekään liene toisarvoista, että juhlavuottaan viettävän Turun Palloseuran jalkapalloilijat ovat viime vuosina panostaneet Impivaaraan hankkimalla hallintaansa täysimittaisen Lähi-Tapiola Areenan jalkapallohallin ja pelaavat ainakin U23 -joukkueen sarjaottelujaan kotiottelujaan Impivaaran nurmikentällä. Ja ainakin olisi johdonmukaista, että FC TPS olisi allekirjoittajien joukossa, kun Palloseura lobbaa uutta jalkapallohallia Turun Sanomien mielipidekirjoitussivulla.

Kun Turun kaupunki valmistelee kunnianhimoisia kärkihankkeitaan sekä hyvinvointivaikutuksiltaan hyvin merkittävää liikuntapaikkaverkon uudistusta, olisi tärkeää, että suunnittelu- ja toteuttamistyössä kunnioitetaan tehtyjä selvityksiä ja kuunnellaan Yhteisöllinen Turku -kärkihankkeen hengessä kaupunkilaisia sekä liikunta- ja muita palveluja tuottavia järjestöjä ja muita toimijoita.

Artukaisten alue on jo nyt merkittävä liiketoiminnan keskittymä ja tarjoaa myös tulevaisuudessa rautatie- ja meriyhteyksien kautta merkittäviä elinkeinopoliittisia, seutuyhteistyön ja muunlaisia kehittämismahdollisuuksia. Täysin puhtaalta pöydältä aloitettu ja Turkuhallin taakan rasittama liikuntapaikkahanke vaatii massiivisia panostuksia ja eikä välttämättä nauti Kupittaa-Impivaara-Urheilupuisto akselilla liikkumaan tottuneen turkulaisen liikuntaväen keskuudessa laajempaa kannatusta.  

Impivaaran kehittämistä kunnallisena liikuntapaikkakeskittymänä puolestaan puoltaa myös päivitetyn liikuntapaikkasuunnitelman mukaan alueen sijainti tiivistyvän kaupunkirakenteen sisällä, runsaat asukasmäärät, hyvät julkisen liikenteen saavutettavuudet sekä tiheät koulu- ja päiväkotiverkostot.

[i] https://www.turku.fi/ensimmaisena-turussa

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-12384094 Turun yliopisto nousi yhteishaussa ensimmäistä kertaa ykkössijalle hakijamäärissä, 31.3.22

[iii] https://www.turku.fi/keskustan-kehittaminen

[iv] https://www.turku.fi/karkihankkeet

[v] https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/turkuun-tulee-pormestari-tuo-vallan-ja-poliittisen-vastuun-samoihin-kasiin/7588796#gs.vo2n9s

[vi] https://www.ts.fi/uutiset/5602613

[vii] Laajennetusta pormestaristosta tuli virallinen, Turun Sanomat, 1.2.22

[viii] Harri Ahola, Käsillä on Turun historian suurin ja tärkein urheilupäätös, Turun Sanomat, 26.3.22

[ix] https://ah.turku.fi/kh/2022/0404009l/Images/2098185.pdf Liikuntapaikkasuunnitelma 2029, 22.3.16

[x] https://ah.turku.fi/kh/2022/0404009l/Images/2098181.pdf Turku liikuttaa kaikkia – tulevaisuuden linjaukset liikuntapaikkaverkon ja liikuntakulttuurin kehittämiseksi (Liikuntapaikkaverkon päivityssuunnitelma)

[xi] Tähän halutaan rakentaa junioriurheilun keskus, Turun Sanomat, 9.3.22

[xii] Jalkapalloseuroilta tyrmäys Artukaisille, Turun Sanomat, 10.3.22

Derbysunnuntai ⚽️🇺🇦

Jalkapallokaupungissa sunnuntaiderbyllä on merkitystä. Turku ja Manchester ovat jalkapallokaupunkeja.

Tänään iltapäivällä Turku Energia Areenan kentän laidat olivat katsojia täynnä kun FC Interin ja TPS:n B-juniorit kohtasivat Kupittaan SM-karsintaottelussa.

Katselin itse peliä TPS-legenda Tapio Haritun sekä mm. Interin edustusjoukkueen päävalmentajana ennen Jose Riveiroa toimineen John Allenin 🏴󠁧󠁢󠁷󠁬󠁳󠁿 kanssa. ”Hara” Harittu on pelaajaurallaan yltänyt raitapaidassa kolmeen Suomen mestaruuteen ja myös toiminut TPS:n edustusjoukkueen päävalmentajana sekä lukemattomissa muissa lajin vastuullisissa tehtävissä.

Walesissa syntynyt John Allen saapui 1980-luvulla Suomeen pelaamaan ja on viime vuosina toiminut päävalmentajana niin TPS:n kuin Interin edustusjoukkueissa ja useissa muissa seuroissa. Tällä kaudella Allen valmentaa TPS:n A-junioreita yhdessä Esa ”Jönssi” Johanssonin kanssa.

Kentän laidalla tietysti puhuttiin siitä kuinka jalkapallo on vuosikymmenien varrella muuttunut ja miten tepsiläinen tapa pelata jalkapalloa poikkeaa sinimustasta pelifilosofiasta, jonka alkuaikojen menestys rakentui Job Dragtsman hollantilaiseen pelitapaan ja jota viime vuosina Jose Riveiro on ”espanjalaistanut” menetyksekkäästi. Alkuvuoden harjoituspelien perusteella Interin uusi päävalmentaja Miguel Grau tuntuu jatkavan Riveiron vuosilta tutulla pallonhallintalinjalla ja myönteistä on ollut myös nuorten omien kasvattien saama peliaika talven Liigacupin otteluissa.

Tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävän Turun Palloseuran historiaan on mahtunut niin suurta menestystä kuin laskukausia. Samalla kun jalkapallo pelinä on kuluneen vuosisadan aikana muuttunut ja kehittynyt, on tietysti myös tepsiläinen pelitapa kokenut muutoksia.

Kun Tepsin kulta-aikana 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin ja vielä 80-luvullakin turkulainen jalkapallo tunnettiin ennen kaikkea taitavista, useimmiten Turun Nappulaliigassa (TuNL) jalkapalloperusteet oppineista pelaajista, on tepsiläinen pelitapa kuitenkin viimeisen parin vuosikymmen kuluessa muuttunut, kun Inter on noussut haastamaan kaupungin herruudesta, TPS kärsinyt talousvaikeuksista ja perinteinen pelaajapolku TuNL:sta on muuntunut yhä nuorempien omien juniorien valmennukseen.

Kun viimeisen reilun vuosikymmenen aikana olen valmentajana kohdannut muun Suomen kanssakilpailijoita Etelä-Länsi sarjoissa ja turnauksissa, tämän vuosituhannen aggressiivisesti prässäävää ja fyysistä Tepsiä on usein kuvailtu tyyliltään ”katupoikafutiksen” edustajaksi.

Kentän laidalla keskusteltiin myös siitä, kuinka vähän suomalaiset pelaajat puhuvat pelikentällä vaikkapa brittipelaajiin verrattuna 🗣🇬🇧. Koska 11 pelaajan saumaton yhteistyö edellyttää jatkuvaa kommunikointia – ohjeistusta, varoittelua ja kannustusta – on tässä kiistatta aihealue, missä Suomifutiksella paljon työsarkaa. Puhumista ja yhä parempia sosiaalisia taitoja vaaditaan tietysti myös suomalaisilta talenteilta, jotka pyrkivät ja yltävät ulkomaisiin akatemioihin kilpailemaan pelipaikoista alati kovenevassa kilpailussa ammattilaisseurojen pelipaikoista.

Paikallisottelu itsessään oli tasainen, mutta kaksijakoinen. Inter siirtyi nopeasti 2-0 johtoon, mutta TPS hallitsi selkeästi toista puoliaikaa. Katsomon puolella taidettiin olla yhtä mieltä siitä, että Palloseura oli tänään parempi, vaikka ottelu 2-2 tasatulokseen päättyikin.

llalla taivaskanavat välittivät myös Turkuun toisenlaisen derbyn Koillis-Englannista. Cityn ja Unitedin Valioliigan paikalliskamppailua Manchesterin herruudesta pidetään ehkäpä maailman katsotuimpana jalkapalloderbynä.

Teollisen vallankumouksen merkkikaupungin paikallisotteluun liittyy itsellänikin ylimääräistä kiinnostusta, koska olen opiskeluaikoina asunut Manchesterissa ja pelatessani sikäläisiä yliopisto- ja alasarjapelejä, joukkueemme harjoitteli ManU:n harjoituskeskuksessa Cliffillä, Unitedin juniorivalmentajan johdolla.

Jalkapalloon liittyy siis helposti nostalgiaa ja intohimoja, mutta kuningaslaji on myös erinomainen yhteiskunnan peili ja maailman kaikissa kolkissa harrastettava sekä seurattava urheilu- ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto voi myös lievittää maailmanpoliittisia jännitteitä.

Vladimir Putinin johtama Venäjä hyökkäsi reilu viikko sitten aseellisesti naapurimaa Ukrainaan ja siitä asti jatkunut hyökkäys on kylvänyt kuolemaa, tuhonnut kaupunkeja ja aiheuttanut yli miljoonan ukrainalaisen maasta paon.

Jalkapallo ei luonnollisestikaan pysty yksin päättämään sotia tai poistamaan muita yhteiskuntien epäkohtia, mutta vastuulliset jalkapalloseurat, suurta vaikutusvaltaa nauttivat pelaajat ja näiden eettisiä arvoja valvovat kannattajat voivat vaikuttaa siihen, että diktaattorien hirmuteot tullaan maailmanlaajuisesti huomioimaan. Ja ennen pitkää myös tuomitsemaan.

Iltapäivälehtikolumnisti kirjoittaa vihaavansa jalkapalloa – onko meillä tänä päivänä varaa vihamielisyyttä lietsoviin mediavaikuttajiin?

Luettuani ilmeisesti provosoivassa hengessä kirjoitetun kolumnin[i] ensimmäisen kappaleen, mieleeni tulvi kirjoittajaan liittyviä henkilökohtaisia taustatekijöitä. Tiesin, että toimittaja oli kerännyt käyttäytymisellään kirjavaa julkisuutta esiintymällä Pressiklubi-ohjelmassa intiaanipäähine päässään, kirjoittamalla iltapäivälehdissä mielipiteitä voimakkaasti jakavia kolumneja sekä tasapainottelemalla toimittajalle hankalassa asemassa valtakunnallisen median tv-kasvona ja populistipuolueen äänitorven aviopuolisona.

Tiesin myös, että toimittaja on suuresti arvostamani SK-pakinoitsija Jukka Ukkolan sekä pitkäaikaisen kansanedustaja-toimittaja Tuulikki Ukkolan tytär, mikä yhtäältä näkyy toisen polven toimittajan suorasukaisessa kirjoitustavassa, mutta toisaalta on ”maan tavat” huomioiden edesauttanut hänen nopeaa nousua etuoikeutettuun asemaan valtamedioissa.

Tunnetun toimittajan uskottavuutta on mielestäni lisäksi viime aikoina varjostanut hänen aktiivinen heittäytyminen tosi-tv:n ihmeelliseen maailmaan. En lähde arvailemaan journalistisia motiiveja osallistua julkkisten Big Brotheriin tai Farmi-ohjelmaan, mutta se vähä, mitä näitä ohjelmia olen seurannut, ei ole vahvistanut mielikuvaani kolumnistista ”fudiksen” asiantuntijana tai edes lajiin etäisesti perehtyneenä yhteiskunnallisena arvostelijana.

En itsekään pidä jalkapalloon liittyvistä lieveilmiöistä, mutta pyrin eri kulttuurimuotoja arvioidessani aina pohtimaan laajalle ihmisryhmälle tärkeän asian molempia puolia. Siis pohtimaan merkityksiä ”pros & cons” -pohjalta, kuten huligaaneistaan tunnetuilla englantilaisilla on tapana sanoa.

Samaan tapaan kuin jalkapallon merkitystä on helppo vähätellä huonosti käyttäytyvien kannattajien tai teatraalisuuden avulla hyötyä hakevien primadonnapelaajien kautta, brittejä tai melkeinpä mitä tahansa kansakuntia on helppo demonisoida brexitin, trumpilaisuuden, putinismin tai vaikka kekkosaikaisen suomettumisen ja slaavilaisen synkkyyden kaltaisten stereotypioiden kautta.

Toimittajien ja muiden mediavaikuttajien ehkä tärkein ominaisuus on objektiivisuus eli pyrkimys tarjota kansalaisille luotettavaa ja puolueetonta tietoa merkittävistä yhteiskunnallista asioista. Tämä on jopa entistäkin tärkeämpää mielipiteitä huolestuttavasti polarisoivana some-aikana.

Toimittaja Ukkola nostaa tekstissään esiin tärkeän kansanterveydellisen ongelman ja on oikeassa muistuttaessaan liikunnan tärkeydestä penkkiurheiluun verrattuna. Mutta liikkuminen ei ole kaikille luonnollista tai edes mahdollista ja urheilulliset esikuvat tai urheiluseura- tai kannattajakuntayhteisöt voivat olla merkittävä tuki ja kannustin omakohtaiseen liikkumiseen. Tai ainakin tuomaan elämään ja arkeen sosiaalista sisältöä.

Hieman samaan tapaan kuin koskettava musiikki- ja teatteriesitys tai näyttävä taideteos saattavat houkutella nuoria taiteiden maailmaan tai varttuneempia kansanopiston kitara- tai akvarellikurssille, voi myös jalkapallon seuraaminen antaa kipinän liikkumiseen ja lajin harrastukseen. Ei ole lainkaan harvinaista, että jalkapalloon kouluaikoina kielteisesti suhtautunut isä tai äiti saattaa hurahtaa lapsensa lajiin jopa tätä intohimoisemmin.

Kolumnisti kirjoittaa jalkapallofanien tuhlaavan aikaansa merkityksettömään viihteeseen sekä kertoo tasapuolisuuden nimessä vihaavansa myös jääkiekkoa ja keihäänheittoa. ”Katsoisivat edes elokuvia, voisivat jopa oppia jotain”, artikkelin ingressissä opastetaan.  

Kun urheilu- ja muuta harrastetoimintaa sekä tapahtumatyötä pandemia-aikana rajoittaneita poliittisia päättäjiä on viime aikoina kritisoitu ja kutsuttu kesän tapahtumiin arvioimaan toiminnan turvallisuutta, kehotan kolumnisti Ukkolaa vierailemaan kesän kotimaisissa jalkapallo- tai muissa urheilutapahtumissa. Ärräpäitä kuullaan ja ylilyöntejä sattuu niin tyttöjen ja poikien sekä jo pitempään lajia pelanneiden parissa, mutta urheilutapahtumat ovat myös syrjäytymistä ehkäiseviä, perheitä, eri sukupolvia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä yhdistäviä sosiaalisia kohtaamisia.

Meillä kaikilla on oikeus valita kulttuurimieltymyksemme ja kolumnisteilla on sananvapaus tuoda ilmi yhteiskunnallisia inhokkejaan, mutta eikö näin sirpaloituneiden arvojen ja yltyvän vastakkainasettelun aikana olisi rakentavampaa kunnioittaa kanssaeläjien erilaisia intohimon tai arjen piristyksen kohteita?

Jollekin jalkapallo saattaa olla elämän ykkösasia, toiselle teatteri tai elokuva, kolmannelle kirjallisuus ja useimmat meistä nauttivat jonkinlaisesta musiikista ja kuvataiteista. Kaikissa tapauksissa kyse on kulttuurista, joka kuuluu keskeisesti ihmiskunnan henkiseen kehitykseen, hienosti sanottuna sivistykseen.  

[i] https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/446ad8a8-3f6b-4a78-b5fe-95ac2b221ff8 Kolumni: Urheiluhullu – fanituksesi on täysin päätöntä! Tämän takia minä vihaan jalkapalloa, 15.7.21

EURO 2021 – suomalainen kesäunelma

Tanskan loistavan keskikenttäpelaajan Christian Eriksenin sydämen pysähdys kesken Kööpenhaminan avausottelun vavahdutti jalkapallomaailmaa. Ottelussa vastustajana ollut Suomen maajoukkue on sittemmin saanut sympatiaa kunnioittavalla käytöksellään sekä hyvillä pelisuorituksillaan ensimmäisessä esiintymisessään kuningaslajin arvokisoissa.

Kun koronapandemian takia vuodella eteenpäin siirtyneet kisat etenevät ympäri Eurooppaa alkulohkojen ratkaisuvaiheeseen, käyvät spekulaatiot jatkoon yltävistä joukkueista kuumina. FIFA rankingin ykkönen Belgia on kahdella voitollaan vahvin suosikki lohkovoittajaksi, mutta lohkon itämerellisen kolmikon kohtalo selviää vasta maanantain pelien päätyttyä.

Jos turnaussuosikki Belgia jatkaa puhtaalla pelillä ja voittaa myös Suomen Huuhkajat, on lohkon kakkospaikka Venäjän omissa käsissä. Tässä tapauksessa tasapelikin Tanskaa vastaan riittää. Jos taas tanskalaiset voittavat, on koko kolmikko kolmessa pisteessä ja keskinäiset voiton ristissä. Tällöin lasketaan tehtyjä ja päästettyjä maaleja sekä tarkastellaan tilanteita muissa lohkoissa, sillä myös parhaat kolmoset etenevät jatkoon.

EM-kisojen aikana vapaan maailman uusi johtaja Joe Biden sekä itäistä imperiumia ylläpitävä Vladimir Putin kohtasivat toisensa Geneven rauhan kaupungissa. Vaikka suurvaltajohtajien vuoropuhelun tulokset jäivät vaatimattomiksi, puhuttiin Sveitsissä mm. arktisen alueen yhteistyöstä. Suomalaisille tuttu Kremlin isäntä on ennen kaikkea judo- ja jääkiekkomiehiä, mutta liikunnallinen entinen Pietarin apulaispormestari ymmärtää myös jalkapallon poliittisen ja yhteiskunnallisen merkityksen.

Vuoden 2018 Helsingin suurvaltajohtajien huippukokouksessa Putin heitti Venäjän MM-kisapallon Donald Trumpin syliin ja sinetöi tällä eleellä neuvotteluvoittonsa. Ja samaan tapaan osaavat suomalaisetkin poliitikot kuten ottelupäivänä haastatellut europarlamentaarikot avata jalkapallosydäntään ja esiintyä televisiossa maajoukkuepaidoissa. Ja myös Silvia Modigin taustalla roikkuvalla Glen Kamaran paidalla on oma yhteiskunnallinen merkityksensä.

Meni EM-alkulohkoista jatkoon mikä tahansa Itämeren itsenäisten valtioiden yhteisön edustajista, jalkapallolla ja muilla eri kansakuntien leikkimieliseen kisailuun kannustavilla tapahtumilla on suuri merkitys keskinäisen ymmärryksen ja rauhaisan rinnakkaiselon edistämisessä. Jopa Minskin mursuviikselläkin on saattanut olla vilpittömänkin oloisia ajatuksia jääkiekon ympärillä, vaikka kevään MM-kisat häneltä vietiinkin.

Liverpoolin manageri Bill Shanklyn puhki kulutettu lausahdus jalkapallon merkityksen kohottamisesta elämän ja kuoleman yläpuolelle ei ehkä automaattisesti aukea itsenäisyytensä alkuvuosikymmeninä ylettömään yleisurheilu- ja yksilöurheilumenestykseen tottuneille suomalaisille, mutta on kai skottilegendan ajatuksessa jotain perää.

Samana iltana kun suomalainen jalkapalloväki jännittää, kuinka pitkälle ”Riveluutio” riittää planeetan tämänhetkistä ykkösjoukkuetta vastaan, täyttää osuvasti myös yksi suomalaisen ja ennen kaikkea turkulaisen jalkapallon suurista tasavuosia.

Suorapuheinen ”Superhessu” on aikakautensa sekoitus Teemu Pukkia ja Joel Pohjanpaloa, maalintekijä jumalan armosta. Suomifutìs ja myös suomalainen yhteiskunta ovat muuttuneet dramaattisesti Heikki Suhosen ja Tepsin kulta-ajoista 60-ja 70-lukujen taitteessa.

Palloliiton puheenjohtajaksikin kolme vuotta sitten pyrkinyt entinen ministeri ja KaaPon kasvatti Ville Niinistö onkin oikeassa muistuttaessaan jalkapallon yhteiskunnallisesta merkityksestä ja positiivisuudesta. Europarlamentaarikko nostaa esiin Huuhkajien voittajatyypit ja mahtavat hahmot kuten huumorintajuisen Lukas Hradeckyn ja kansallislaulua intohimolla ja valloittavalla hymyllä laulavan Paulus Arajuuren.

Äskettäin myös Turun kaupunginvaltuustoon valittu Niinistö meni MTV3-haastattelussa myös konkretiaan peräänkuuluttaessaan kunnallisia panostuksia seuratoimintaan ja seurojen rooliin lasten ja nuorten liikuttajina sekä sosiaalisena yhdistäjänä. ”Jalkapallo on kieli, joka yhdistää ihmisiä, jotka eivät välttämättä ymmärrä sanallisesti toisiaan. Futiskentällä kaikki ovat tasa-arvoisia. Sellaisena peli pitääkin pitää. Harrastuskustannukset on pidettävä matalina, että kaikki pääsee mukaan. Siitä tulee se osallistumisen riemu.”

Nyt kun Heikki Suhosen ja niin monien muiden suomalaisten jalkapallosukupolvien pitkä odotus on päättynyt ja arvokisasosallistumisen riemu on todellista, lienee aika nauttia suomalaisesta kesäunelmasta – Onnea Hese & tsemppiä Huuhkajat sekä Suomifutis!

Artikkelikuvassa Suomen A-maajoukkue puolen vuosisadan takaa vuodelta 1971.

Tampereen Ilves – 90 vuotta suomalaista seuratyötä korttelisarjasta huipputasolle

Koronapandemia koettelee urheiluseuroja, mutta yksi Suomen suurista saa 10.4.2021 täyteen 90 toimintavuotta. Olen omalla palloilutaipaleellani kohdannut Tampereen keltavihreät lukemattomia kertoja niin pelaajana, valmentajana kuin katsojana ja vaikka voittojen väliin on mahtunut karvaitakin tappioita, Ilves-ottelut ja vastassa olleet ilvesläiset ovat jääneet mieleen kovina, mutta reiluina vastustajina.


”Uuden palloiluseuran perustamisesta Tampereelle oli puhuttu jo pitkään ennen vuotta 1931. Poikajoukko istui ja mietti Pyrinnön luistinradan pukukopissa. Pojilla oli valtava halu pelata, muttei heillä ollut joukkuetta. Ongelman huomasi Tampereen lyseon voimistelun lehtori Niilo Tammisalo, joka päätti toimia. Tammisalo kutsui koolle asiaan innostuneita nuoria keskustelemaan uuden palloseuran perustamisesta Tampereelle. Suunnittelukokouksen jälkeen pidettiin perustava kokous 10.4.1931 Tampereen lyseon la 30 hengen läsnä ollessa.”


Seuran nimeksi oli tarjolla viisi vaihtoehtoa: Niilon pojat, Pallopojat, Näsin pojat, Haukat ja Ilves. Perustavan kokouksen nimiäänestyksessä Ilves vei voiton, mutta tarkempaa tietoa nimen syntyhistoriasta ei ole. Seuran perustaja Tammisalo muisteli myöhemmin, että Ilves-nimi kaapattiin Hämeenlinnasta, kun sikäläinen Ilves oli lopettanut toimintansa. Myös Hämeen vaakunan Ilves-tunnuksella lienee ollut vaikutusta valintaan.


Seuran ensimmäisiä lajeja olivat jalkapallo, jääkiekko ja jääpallo. Ilves pelasi ensimmäiset ottelunsa näissä lajeissa Tampereen Palloilijoita vastaan. Ensin jalkapallossa 7.5.1931, sitten jääkiekossa 24.1.1932 ja jääpallossa 19.2.1932.


Sittemmin seuran lajikirjo on laajentunut. Ringette aloitettiin vuonna 1992, salibandy kolme vuotta myöhemmin ja Futsal vuonna 2001. Ilveksellä on myös ollut edustusjoukkueita koripallossa, käsipallossa, keilailussa, taitoluistelussa ja amerikkalaisessa jalkapallossa.

Vaikka seuratunnus on vuosikymmenien kuluessa vaihtunut moneen kertaan, keltainen kissaeläin on säilynyt tunnistettavana. Useimmiten vihreällä taustalla. Vuonna 1962 Ilves otti käyttöönsä Rauno Bromsin suunnitteleman Ilveksen päätä kuvaavan tunnuksen. Ärjyvä Ilves lienee tänä päivänä Suomen tunnistettavimpia urheilubrändejä.


Joukkue- ja junioriurheilun erikoisseura

Ilves ry on Tampereen seudun johtava urheiluseura, jonka vahva juniorityö tunnetaan ympäri Suomea. Seura liikuttaa eri lajeissa pelaajia aina päiväkoti-ikäisistä 70-vuotiaisiin saakka. Toiminnan parissa on yhteensä jopa 5000 pelaajaa, mikä tarkoittaa, että Ilves on harrastajamäärissä mitaten maan suurin urheiluseura.

Tampereen Tammelan uuden stadionin rakennustyöt on määrä alkaa keväällä 2021. Ilveksen edustusjoukkueiden kotiareenan kasvojen kohotuksessa katsojakapasiteetti kohoaa 8000 katsojaan. Uudisrakennuksen kustannusarvio on yli 23 miljoonaa euroa.

Pirkanmaan keltavihreät tunnetaan etenkin pitkäkestoisen jääkiekko- ja jalkapallomenestyksen kautta. Maan huippua Ilves edustaa toki myös uusimmassa lajissaan. Ilves Futsal on Suomen menestynein pääsarjatason joukkue.


Jääkiekossa Ilves on voittanut edustusjoukkue mukaan lukien 73 Suomen mestaruutta ja kaikkiaan 154 SM-mitalia, mitkä ovat ylivoimaisia Suomen ennätyksiä.


Myös jalkapallossa Ilves edustaa maan ehdotonta kärkeä. Seurassa on yli neljäkymmentä junioriedustusjoukkuetta ja sekä miesten että naisten edustusjoukkueet pelaavat ylimmällä sarjatasolla.


Varsinkin miesten Veikkausliigan joukkue on Jarkko Wissin päävalmentaja-aikana noussut kestomenestyjäksi ja nuoria pelaajia suosiva valmennuslinja on houkutellut seuraan maajoukkuetason junioreita ja kirkkaimmat nuoret kyvyt ovat edenneet europelien kautta ulkomaan ammattilaiskentille.


Juniorityön perustana on vuodesta 1975 lähtien toiminut Futis-Liiga, jonka pelitoimintaan osallistui viime kaudella noin 200 joukkuetta ja reilusti yli 3000 tyttö- ja poikapalloilijaa. Näillä luvuilla Ilves kamppailee HJK:n kanssa maan suurimman jalkapalloseuran tittelistä.


Ilveksen Futis-Liiga on jaettu neljään alueeseen (itä, etelä, pohjoinen ja länsi) ja kuhunkin alueeseen kuuluu 3-4 kaupunginosaa, joiden mukaan joukkueet muodostetaan ja nimetään. Aluetoimintaa pyörittävät seuran päätoimiset aluevalmentajat sekä vapaaehtoisten toimihenkilöiden (mm. aluepäällikköt, yhdyshenkilöt) verkosto. Ruohonjuuritason jalkapallotoimintaan osallistuu vuosittain jopa 600-700 valmentajaa ja joukkueenjohtajaa. Sopimusvalmentajia rekrytoidaan junioriedustusjoukkueisiin vuosittain yli sata.


Futis-Liigan päätavoitteena on antaa kaikille jalkapallosta kiinnostuneille junioreille ja vanhemmille mahdollisuus harrastaa lajia oman taitonsa ja halunsa mukaisesti joko pelaajana tai toimihenkilönä. Tavoitteena on myös tarjota lahjakkaille ja halukkaille pelaaja- ja toomihenkilöpolku junioriedustusjoukkueisiin. Harrastuksen kustannukset pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina ja osallistumista helpotetaan tuomalla toiminta lähikentille.


Ilveksen junioritoiminta muistuttaa läheisesti Turussa vuodesta 1965 toteutettua Nappulaliigatoimintaa, jossa aluejoukkueet ovat vastanneet ruohonjuuritoiminnasta ja edustusjoukkueet – ”Kaupparit” – toteuttaneet käytännössä katkeamattoman ketjun maajoukkuepelaajia eri palloilulajeihin Koivun ja Kiprusoffin veljeksistä Teemu Rannikkoon ja tämän päivän huuhkajiin kuten Lukas Hradecky, Joni Kauko ja Jere Uronen.

Tampereella Ilveksen alueellinen asema kuitenkin poikkeaa olennaisesti Turun Nappulaliigasta, joka kilpailee tänä päivänä kaikissa ikäluokissa etenkin kahden nimekkään pääsarjaseuran laajentuneen juniorityön kanssa.

Tampereen seudulla, ja laajemminkin Pirkanmaalla Ilves on suuri suunnannäyttäjä sekä lasten ja nuorten merkittävin alueellinen liikuttaja. Pirkanmaalaiset naapuriseurat saattavat kokea keltavihreän jättiläisen ajoittain ylivoimaisena kilpakumppanina, mutta hyvin organisoitu ja juniorityöhön vahvasti panostava Tampereen Ilves kuuluu kiistatta suomalaisten urheiluseurojen aateliin ja nuorisotyön edelläkävijöihin.

Koska Ilveksellä on alueellaan niin hallitseva asema, keltavihreiden edustusjoukkueet ovat tuttu vastustaja etenkin turkulaisille ja muille Lännen kilparyhmille. Sarjaotteluiden ohella Ilves nähdään usein naapurimaakunnissa usein harjoitusvastustajana ja turnausvieraana.


Onnea 90-vuotias Ilves ja ”ipalaiset” Kaupista Vuorekseen sekä Hervannasta Tesomaan!

Lähteet:

Etusivu

https://ilvesfutisliiga.fi/

    Junnufutis – ekkono-ontologista fundamentalismia vai pitkäjänteistä ruohonjuuritason nuorisotyötä?

    Kohdeltiinko Kamaraa rasistisesti?, onko Pukki parempi kuin Litmanen?, salliiko oikeaoppinen ”riveluutio” pelaamisen kolmella topparilla? ovat kysymyksiä, joihin törmää somen suomalaisissa jalkapallokeskusteluissa.

    Suomalaisella junnufutiksella on myös oma yli 8000 jäsenen Facebook-ryhmänsä, jonka keskustelut tuntuvat niin ikään jakavan voimakkaasti mielipiteitä.

    Suuri jäsenmäärä sekä keskustelun aktiivisuus ja aiheiden monipuolisuus viestivät laajasta futisintohimosta ja sitoutumisesta seuratoimintaan. Ryhmässä vaihdetaan säännöllisesti hyödyllisiä vinkkejä, vertaillaan kokemuksia ja kannustetaan joukkueiden sekä seurojen väliseen yhteistoimintaan.

    Mutta palloiluväen pimeämmältä puolelta löytyy muualtakin sosiaalisesta mediasta tuttua kaikkitietävyyttä, toisinajattelijoiden vähättelyä ja myös rakentavaa vuoropuhelua vaikeuttavaa omiin taloudellisiin intresseihin pohjautuvaa myynnin edistämistä.

    Nykymaailmaa kutsutaan aika ajoin kilpailuyhteiskunnaksi. Harva kai kiistää, etteikö kilpailu esimerkiksi työ- ja opiskelupaikoista olisi kiristynyt omien vanhempiemme lapsuus- tai nuoruusajoista.

    Lasten ja nuorten harrastustoiminnassa kilpailu on samanaikaisesti sekä motivoiva kannustin että eräänlainen eriarvoisuutta aiheuttava ”kastijärjestelmä”. Kaikki junioriurheilussa toimintaa pyörittäneet (toivon mukaan) tietävät käyttävänsä suurta valtaa kun jaottelevat eri kehitysvaiheessa olevia lapsia tasoryhmiin ja jakavat näille peliaikaa ja vastuuta joukkueissa.

    Jotkut meistä valmentajista tunnistavat ”talentin”, tuon poikkeusyksilön, joka kukkaan puhjetessaan tuo meille kaikille kunniaa Mestareiden liigassa tai NHL:ssä.

    Itse tunnustaudun tietämättömämmäksi, koska koen että lahjakkuutta on niin monenlaista, eikä sen havaitseminen suuressa harrastajamassassa ole aivan yksinkertaista. Taito- ja nopeusominaisuuksia on suhteellisen helppo mitata testien ja kellon avulla, mutta kuinka arvioida nuoren pelaajan henkisiä voimavaroja, pelin ymmärrystä tai harjoittelulahjakkuutta?

    Kun lahjakkaan juniorin kehitykseen lisäksi vaikuttavat ainakin perintötekijät ja kotiolot sekä vanhempien suhtautuminen harrastamiseen, uskon itse varhaista erikoistumista ja talenttikarsinointia enemmän pitkäjänteiseen ja mahdollisimman tasapuoliseen ruohonjuuritoimintaan.

    Tasapuolisuudella en tarkoita tasapäistämistä tai kilpailun rajoittamista, vaan joustavien tasoryhmien käyttöä, jolloin hitaammin kehittyvällä tai myöhemmin harrastuksen aloittaneella lapsella on mahdollisuus aktiivisella harjoittelulla nousta vaativammalle tasolle.

    Ja kääntäen, jos varhaisesta aloittamisesta, fyysisestä edusta tai muusta tekijästä aiemmin hyötynyt juniori näyttää putoavan kilparyhmänsä tahdista, voidaan hänen kehitystä ja harrastusintoa ehkä paremmin ylläpitää harjoittelemalla alemmalla tasolla.

    Nuori urheilija, ja myös tämän vanhemmat saattavat reagoida ”tason pudotukseen” hyvin eri tavoin, joten on tärkeää, että valmennus viestii toimintalinjasta selkeästi ja myös yksilöllisesti.
    Kannustavasti toteutettu tason vaihto voi olla yhä harvemmin onnistumisia kokevalle nuorelle pelaajalle helpotus ja suurempi rooli alemmalla tasolla uudenlainen innostuksen lähde.

    Koska alaspäin tapahtuvaan tasoryhmän vaihtoon liittyy väistämättä myös pettymys, on tärkeää, että muutokset perustellaan pelaajalle ja tarvittaessa myös vanhemmille. Ei liene niin harvinaista, että lapsen harrastus saattaa olla joillekin vanhemmille jopa tärkeämpää kuin lapselle itselleen.

    Oikeudenmukaisesti ja joustavasti käytetyt tasoryhmät sekä niistä selkeästi viestiminen ovat mielestäni tänä päivänä hyvin hoidetun urheiluseuran suuri vahvuus, ja enenevästi jopa perusedellytys.

    Pienpaikkakunnilla harrastajamäärät saattavat olla niin alhaisia, ettei tasoryhmiin ole mahdollisuuksia, mutta suurimmissa seuroissa yksilön kehitystä tukevat tasoryhmät ja pelaajien yksilöllisen kohtelun tulisi mielestäni olla keskeinen tekijä seuran toimintatavoissa ja -arvoissa.

    Yksilön huomioiminen liittyy myös huolestuttavasti kohonneisiin harrastuskustannuksiin, pandemian kiihdyttämään drop outiin sekä myös seuroja yhdistävään tavoitteeseen ”tuottaa” huippu-urheilijoita.

    Jos kustannukset jatkavat nykyistä nousuaan, yhä useampi lasten ja nuorten harrastus on vain varakkaampien perheiden arkea ja juhlaa. Ja jos intohimoisesti lajiin suhtautuvat vähävaraiset lapset putoavat pois haastamasta etuoikeutettuja isä/äitivalmentajien lapsia, kuinka nimelliseksi kilpailu näivettyy kilpatasolla?

    Maailma muuttuu hurjaa vauhtia, mutta yhä kuulee sanottavan, että Suomi juostiin maailmankartalle ja että Suomi on yhdistysten luvattu maa.

    Pitkään kestäneiden vaikeiden vuosien jälkeen, suomalainen juoksu ja yleisurheilu on korona-aikana nostanut ilahduttavasti tasoaan varsin laajalla rintamalla nuorten, sekä suorastaan yllättävien urheilijoiden toimesta.

    Samaan aikaan myös suomalaiset palloilulajit menestyvät ilahduttavasti, vieläpä ikuisen alisuorittajan, viime vuosina kansallisissa urheilugaaloissa pöytää puhdistaneiden jalkapallomaajoukkueiden johdolla.

    Tämä jonkinlainen rakkaudentunnustus ruohonjuuritason seuratyölle ei ole sodanjulistus tai edes pyllistys talenttivalmennukselle tai viimeisimpiä valmennustrendejä viljeleville konsulttikoutseille.

    Uutta tietoa, hyviä ideoita ja uudistuksia seuroissa tarvitaan, jotta liikkumattomuudesta kärsivät suomalaiset liikkuvat enemmän ja kokevat urheiluseurat yhteisöiksi, jotka tarjoavat elämään sisältöä ja myös koronan horjuttamaan arkeen turvallisuuden ja terveyden tuntua.

    Mielestäni lasten ja nuorten harrastusmaailmaa ei siis pitäisi jakaa ”tavoitteelliseen talenttitoimintaan” ja jotenkin toisarvoiseen harrastustoimintaan. Jokainen harrastamisen taso ja kaikki harrastajat ovat yhtä arvokkaita ja ahkeralla harjoittelemisella, oikealla asenteella sekä valmennuksen tuella hitaammin edistyvä harrastaja tai ”late bloomer” voi urheilussa yltää pitemmälle kuin liian aikaisin lapsitähdeksi kohotettu talentti.

    TPS juhlavuoden alla Ykköseen – takaisin liigaan turkulaisilla talenteilla ja paikallisella yhteistyöllä?

    Turku on mustavalkoinen, usein sanotaan. Monilajiseura TPS on kiistatta tunnetuimpia turkulaisuuden ilmentymiä, tai brändejä, kuten tänä päivänä tavataan sanoa.

    Kuten laajalti tunnistettavasta seuratunnuksesta käy ilmi, Turun Palloseura on perustettu vuonna 1922. Seura syntyi, kun Turun suomenkieliset jalkapalloilijat yhdistivät voimansa vastavoimaksi ruotsinkieliselle ÅIFK:lle. Ensimmäinen Suomen mestaruus saavutettiin vuonna 1928. Sittemmin mestaruuksia on tullut kaikkiaan kahdeksan, mutta viimeisin on vuodelta 1975, kauan ennen vuonna 1990 perustettua Veikkausliigaa. Cup-mestaruuksia TPS on voittanut kolme, nämä veikkausliiga-aikana.

    SM-kultaa: 8 (1928, 1939, 1941, 1949, 1968, 1971, 1972, 1975)
    SM-hopeaa: 12 (1923, 1925, 1926, 1930, 1938, 1944, 1946, 1948, 1960, 1984, 1986, 1989)
    SM-pronssia: 11 (1929, 1931, 1957, 1967, 1977, 1987, 1996, 2007, 2009, 2010, 2012)

    Suomen Cup-mestari: 3 (1991, 1994, 2010)[i]

    Turun Palloseuran kultakauden tuplamestareiden ensimmäinen vuosikerta, mestarit mallia 1971. Rivit täynnä maajoukkuepelaajia. Kuva: Kultaiset vuodet 1922-1997, Mäki-Toivola, 1997

    Jalkapallo, kuten ympäröivä yhteiskunta on muuttunut merkittävästi mustavalkoisten kulta-ajoista 60-70-lukujen taitteesta ja myös sarjamuodon muutosajoista. Sattumoisin Veikkausliigan kanssa samanaikaisesti 30-vuotista toimintataivaltaan juhliva FC Inter on vanhempien seurojen väsyessä ja väistyttyä noussut Veikkausliigan maratontaulukon kärkinelikkoon, ja viime vuosina hissijoukkueeksi ajautuneen paikalliskilpailijan edelle.  

    HJK                                                   1713 pistettä

    MYPA                                              1046

    Valkeakosken Haka                   1008

    FC Inter                                            983

    TPS                                                    919

    RoPS                                                  855

    FC Lahti                                            828

    VPS                                                    811

    KuPS                                                  786

    FF Jaro                                              738[ii]

    Olen itse TPS-kasvatti ja tunnen suurta ylpeyttä oman lapsuuteni sankareiden taitopainotteisista jalkapalloperinteistä, jotka ulottuvat Timo Nummelinista, ”Superhessu” Suhosesta ja Jalojen sekä Lipposen veljessarjoista tämän päivän TPS-taustaisiin turkulaistähtiin kuten Jere Uronen ja Moisanderin sekä Hradeckyn veljekset.  

    Ja löytyy mielestäni myös maskulaislähtöisissä seutukunnan futisylpeyksissä kuten Kappe Hämäläisessä ja Riskin veljeksissä ”vanhan ajan tepsiläistä taitojalkapalloperinettä”.

    Ja turkulaista taitojalkapalloperinnettä on voitu Veikkausliigassa todistaa kahden viime kauden ajan, kun Jose Riveiron viihdyttävää jalkapalloa pelaava joukkue on kahdesti peräkkäin yltänyt valtakunnan kakkoseksi. Uudistuneen Interin ehkä ainoa Akilleen kantapää on ollut vierastyövoiman vahva osuus ja turkulaisten nuorten vähäinen rooli joukkueessa. Erinomaisen alkukauden pelannut Elias Mastokangas jäi Benjamin Källmanin ja Filip Valencicin paluun myötä syksyllä vähemmille minuuteille ja maajoukkuetason 2002-syntyneet lupaukset Roope Kantola ja Jan Heinonen jäivät ilman veikkausliigadebyyttiä ja pelasivat jo toisen peräkkäisen kauden reservijoukkueen kanssa Kolmosessa.

    Aika kypsä Turun seudun junioriyhteistyölle?

    Kun TPS Kotkalle kärsityn karsintatappion myötä joutuu ottamaan uudelleen vauhtia Ykkösestä, voidaan ehkä kysyä, olisiko aika kypsä Interin ja Tepsin väliselle yhteistyölle?

    Kokemukseen ja tiiviiseen permanenttiin ilmiselvästi uskovalla Riveirolla on jo tässä vaiheessa vuotta hyvä sopimustilanne[iii] ja ensi kauden joukkueen runko vahvasti kasassa[iv][v]. Kun sinimustien kausi päättyi toiseen perättäiseen hopeaan ja erinomaiseen loppukauteen[vi], voidaan perustellusti olettaa Interin tähtäävän tulevana kaudella mestaruuteen ja eurokentille. Näistä lähtökohdista katsottuna nuorten turkulaiskykyjen kynnys yltää Veikkausliigassa pelaavaan kokoonpanoon saattaa olla edelleen liian korkea ja juniori-ikäisille talenteille tulisi löytää kehitystä tukeva pelipaikka riittävän vaativalla tasolla. Kuten Suomessa ylivertaisella pelaajamateriaalilla operoiva HJK on toiminut mm. RoPS:in, Ilveksen ja Ykköseen nousseen Klubi 04:n kanssa. Ja on Turkuunkin päätynyt yksi Pikkuhuuhkajissa esiintynyt Klubin lainapelaaja[vii].

    Kun alkavalla kaudella Turun seudulta löytyy Veikkausliigan suursuosikkien joukkoon kiistattomasti kuuluva Inter, Ykkösestä takuuvarmasti juhlavuodeksi ylimmälle tasolle tähtäävä TPS sekä viime ajat hyvää työtä Kakkosessa tehneet PIF ja KaaPo sekä vielä SalPa Salosta, on nuorille lupaaville pelaajille ainakin paperilla tarjolla monipuolinen ja hyviä vaihtoehtoja tarjoava pelaajapolku.

    Mutta jotta järjestelmä toimisi ja turkulaiset talentit saisivat kullanarvoista pelikokemusta kotikulmillaan, tarvitaan seurojen välistä alueellista yhteistyötä. Muuten turkulaiset lupaukset saattavat päätyä epämääräisillä lainasopimuksilla Kemi[viii]-Kajaani[ix]-akselin maakuntakierrokselle, ja todelliset turkulaishelmet ja potentiaaliset Kupittaan yleisömagneetit ajautua toisen alueen liigajalkapallon pelastajaksi.

    ”Oli varsin selvää, että halusimme käyttää option, sillä Albion on ollut vähintäänkin niin hyvä, ellei jopa parempi, kuin osasimme toivoa. Albion myös nauttii ollessaan täällä. Hän on saanut paljon vastuuta valmentajalta ja se heijastuu hänestä kentällä. Albionia kohtaan kohdistuu tietenkin paljon kiinnostusta myös muista seuroista ja nyt olemme varmistaneet sen, että hän joko pelaa meillä ensi kaudella tai saamme hänestä taloudellisen korvauksen, joka on tärkeä pitää mielessä tänä päivänä, seurajohtaja Peter Mattsson toteaa seuran tiedotteessa.”[x]

    Kosovossa syntynyt Ademi kuuluu turkulaiseen ”Runosmäen akatemiaan”, jossa ovat kasvaneet esimerkiksi Joni Kauko, Kaan Kairinen, Otso Virtanen sekä Matej, Tomas ja Lukas Hradecky[xi]. Runosmäen jalkapallolähettiläiden pelaajapolut luonnollisesti poikkeavat toisistaan, mutta ehkä nämä yhdestä kaupunginosasta alkaneet menestystarinat muistuttavat nuorille omille kasvateille tarjottujen mahdollisuuksien merkityksestä.

    Jarkko Wissin Ilves esimerkkinä edustusjoukkueen ja junioritoiminnan yhteistyöstä?  

    2003-syntyneen Niklas Pyyhtiän vahva kausi mustavalkoisten edustuksessa pitäisi olla kannustin rohkeampaan juniorilinjaan, jossa turkulaiset voisivat ottaa oppia Ilveksestä ja mestari HJK:sta. Takavuosien talousvaikeuksista toipunut Tampereen Ilves on valmentaja Jarkko Wissin aikana vakiinnuttanut paikkansa Veikkausliigan kärkiviisikossa ja entinen poikamaajoukkueen valmentaja on tullut tunnetuksi nuoria pelaajia tukevasta valmennuslinjastaan. Koronakauden päätöskierroksella valmentaja Wiss juoksutti kokenutta FC Honkaa vastaan Tammelan stadionille kokoonpanon, jossa omia kasvatteja oli avauksessa seitsemän ja koko ottelun aikana kentällä yhdeksän.

    ”Aloituksen keski-ikä oli alle 21 tänään. Se antaa uskoa Ilveksen toimintaan niin edustuksessa, kuin junioreissa. Tällä voitolla on isompi symbolinen merkitys, kuin vain kolme pistettä sarjassa, Wiss alleviivaa.”[xii]

    Nuoret ovat saaneet mahdollisuuksia myös muualla. Ykkösestä suoraan Veikkausliigaan nousseen AC Oulun takalinjoilla 2003-syntynyt Miika Koskela pelasi läpi kauden täysiä minuutteja ja myös toinen saan ikäluokan poikamaajoukkuepelaaja Lasse Ikonen, ylsi nousijajoukkueen pelaavaan kokoonpanoon. Toisessa nousijajoukkueessa, KTP:ssä niinikään 2003-vuosikertaa edustava Niklas Leinonen on noussut edustuksessa pelaavaan asemaan, samoin kuin vuotta vanhemmat Juuso Anttila ja Kimi Kolsi. Ja useita muitakin tulevaisuuden lupauksia[xiii] löytyi kotkalaisten kokoonpanosta, joka toi KTP:lle Kupittaan karsinnasta paikan Veikkausliigaan[xiv]. sss

    Suomalaisessa jalkapallossa on viime vuosina nostettu usein esiin vuonna 2014 käyttöön otettu seuroja koskeva laatujärjestelmä. Viisitasoisessa järjestelmässä on painotettu strategisia aihealueita kuten urheilutoiminta, ja sitä tukevat johtaminen sekä viestintä ja markkinointi[xv], mutta ehkä tulevaisuudessa laatujärjestelmän avulla seuroja voitaisiin ohjata tiiviimpään edustusjoukkueen ja junioritoiminnan yhteistyöhön.

    Junnufutiksessa vastuulliset ja pitkäjänteistä työtä tekevät seurat antavat nuorille lupauksille varhain mahdollisuuksia, mikä tarkoittaa, että yhä nuoremmat pelaajat ovat valmiimpia pääsarjatasolle ja myös ulkomaiden suurseurojen organisaatioihin.

    Luottamus omiin kasvatteihin edistää myös laji- ja seurakulttuurin kehitystä. Välillä käy mielessä, eivätkö paikalliset seurapomot ymmärrä kannattajien kiinnostusta oma kylän kasvatteja kohtaan ja nuorten esikuvien kannustavaa merkitystä omien juniorien piirissä. Tällä kaudella yksi turkulaisjuniorien suurimmista suosikeista, TPS-kasvatti Albion Ademi mätti maaleja Maarianhaminalle turkulaisseurojen sijasta ja saarelaiset säilyttivät sarjapaikkansa.

    Turkulaiskykyjen urakehityksen kuoppaisuus näkyy myös Tepsin kolme vuotta sitten karsintamaalillaan liigaan nostaneen Ilari Mettälän pelaajapolussa. Yläneeltä liigaan ponnistanut hyökkääjä valitsi Turun sijasta Tampereen pitkälti nuoria pelaajia huomioivan valmennuksen perusteella:

    ”Olen kuullut paljon hyvää Ilveksestä ja joukkueen valmennuksesta. Täällä osataan kehittää nuoria pelaajia, jollaiseksi itsenikin vielä lasken.”[xvi]

    Turkulaisseurat ovat pärjänneet varsin hyvin kansallisessa juniorikilpailussa etenkin 2003-04 ikäluokissa, mutta nuorten lahjakkuuksien kehitys saattaa pysähtyä, jollei tarjolla ole riittävää haastetta tarjoavia pelimahdollisuuksia.

    Haaste on periaatteessa sama kuin nuoremmissa junioreissa, joissa taitavat, mutta fyysisesti isompien ja vahvempien varjoon jäävät ”late bloomerit” eivät löydä paikkaa pelaavassa kokoonpanossa. Toivottavasti turkulaisseurat kuitenkin jatkossa ottavat kilpailijoista oppia ja panostavat juniori-ikäisten sisäänajoon edustusjoukkueissa tai ainakin alueen muissa valtakunnan tasolla pelaavissa kokoonpanoissa. Eri sarjaportaita edustava valtakunnallisten sarjojen viisikko Inter, TPS, KaaPo, PIF ja SalPa tarjoavat jalkapalloon panostaville nuorille kyvyille vaihtelevat portaat tavoitella jatkoa kunniakkaille turkulaisperinteille.

    Viime viikkoina A-maajoukkueen mukana jalkapallomaailman ja myös lajin maailmanmestarit yllättäneet U21-ikäiset Marcus Forss ja Onni Valakari ovat osoittaneet, että erilaisia pelaajapolkuja pitkin voi myös Turun kautta kohota hyvin korkealle kuningaslajissa. Kunhan nuori pelaaja saa tukea ja vastuuta.

    [i] https://fc.tps.fi/fi/seura/historia

    [ii] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2020/11/08/pienta-muutosta-veikkausliigan-maratontaululossa-hifk-nousi-kolme-sijaa

    [iii] https://fcinter.fi/engstrom-haukioja-ja-kagayama-jatkavat-interissa-myos-ensi-kaudella/

    [iv] https://fcinter.fi/hamalainen-ja-paananen-jatkosopimuksiin-interin-kanssa/

    [v] https://fcinter.fi/moisander-jatkaa-interissa-maalivahdilla-edessaan-jo-kuudes-kausi/

    [vi] https://fcinter.fi/fc-interista-viisi-pelaajaa-ja-jose-riveiro-nimetty-veikkausliigan-kuukauden-joukkueeseen/

    [vii] https://www.hjk.fi/artikkelit/miehet/kevin-kouassivi-benissan-lainalle-interiin/

    [viii] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2017/07/27/ademi-loppukaudeksi-lainalle-ps-kemiin

    [ix] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2019/07/14/inter-hyokkaaja-siirtyy-ykkosen-ac-kajaaniin-loppukaudeksi

    [x] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2020/09/28/ifk-mariehamn-ja-albion-ademi-kayttivat-sopimuksen-option

    [xi] https://www.iltalehti.fi/veikkausliiga/a/10553cdc-3602-4bbd-9038-a55fb1a20686

    [xii] https://ilvesedustus.fi/1420280/

    [xiii] http://www.fcktp.fi/ktp-kiinnitti-tulevaisuuden-lupauksiaan/

    [xiv] https://www.palloliitto.fi/ottelu/1921250

    [xv] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/sjk-viidentena-seurana-laatujarjestelman-tasolle-5

    [xvi] https://www.aamulehti.fi/jalkapallo/art-2000007466891.html

    Ison Inter-päivän pettymyksestä huolimatta sinimustat Suomifutiksen suuria – Kupittaan oma kenttä askel Interin junnutyön uudelle tasolle?

    Lauantaina 3.10. Kupittaanpuistossa vietettiin isoa Inter-päivää. Ohjelmassa seuran ensimmäinen oma juniorien Inter Cup, edustusjoukkue Suomen Cupin finaalissa kotistadionilla ja reservit Kolmosen päätöskierroksella nousukarsinnan kynnyksellä.

    Kupittaan kentillä, Impivaarassa ja Vasaramäessä pelattiin viikonloppuna FC Interin ensimmäistä omaa isomman mittakaavan junioriturnausta, Inter Cupia. Kovatasoiseen 2010- ja 2011-ikäluokkien turnaukseen osallistui yhteensä 34 joukkuetta eri puolilta Suomea[i]. Mukana mm. johtavien junioriseurojen HJK:n, Hongan ja KäPan kilparyhmät ja joukkueita Oulusta ja Vaasasta asti. Kaksipäiväisellä turnauksella juhlistettiin samalla vuonna 1990 perustetun seuran 30-vuotista taivalta.

    Lauantai-iltapävällä, Inter Cupin lomassa, Veritas Stadionin luonnonnurmella pelattiin ensi kertaa myös miesten Suomen Cupin finaali. Useasti kilpailumuotoaan muuttanut cupkilpailu jakaa mielipiteitä, mutta nykymuotoinenkin Suomen Cup tarjoaa seuroille lisäpolun eurokentille sekä pääsarjatason pelejä alkuvuoteen[ii].  Varsin monimutkaisessa kaksiosaisessa kilpailujärjestelmässä joukkueet etenevät Veikkausliigan ja Ykkösen lohkovaiheiden jälkeen 16 joukkueen jatkovaiheeseen, jossa finalistit valikoituvat perinteiselle cupmuotoisella kilpailulla.

    Koronan hämmentämällä jalkapallokaudella cupin loppuottelussa kohtasivat maan kiistaton ykkösseura ja sarjakärki HJK sekä stadionia isännöivän Håkansin varustamoperheen turkulaisylpeys FC Inter.

    Vaikka turkulaiset hallitsivat palloa pitkiäkin jaksoja, HJK puolusti erinomaisesti varhaisen ottelun avausmaalinsa jälkeen. Kun cupin historian menestynein joukkue vielä iski uudelleen toisen puoliajan 9. minuutilla, muistutti finaalin kulku Veikkausliigan viime kauden ratkaisuottelua samaisella areenalla. Tällöinkin turkulaisten odotukset korkealla, mutta KuPS hiljensi kotiyleisön kahdella maalilla. Tällä kertaa sinimustien kannattajien turkulaista tuskaa lisäsi ex-TPS-kärki Roope Riski viimeistelemällä finaalin molemmat maalit. Näin Klubi kuittasi 0-2 luvuin parin vuoden takaisen cupin finaalitappion turkulaisille Töölön kotiareenallaan.

    Välittömästi cupin finaalin jälkeen Kupittaa 5:lla pelattiin Kolmosen päätöskierroksen ottelu Inter 2 – Wolves. Interin reservijoukkue oli edelliskierroksella noussut sarjakärkeen ja kun vastassa sarjan jumbojoukkue, turkulaisten odotettiin pitävän heikommalla maalierolla kakkosena oleva Peimari takanaan.

    Inter siirtyikin nopeasti 2-0 johtoon ja kolmannen maalin jälkeen kannattajien soihdut syttyivät. Faniosaston riemu kuitenkin laantui nopeasti, kun samaan aikaan Sauvossa pelatun Peimari Utd – EuPa -pelin otteluseurantatiedot viestivät sauvolaisten toisella puoliajalla yltyneestä tehokkuudesta.

    Ottelujen päättyessä loppuluvut Kupittaa Vitosella olivat 3-0 ja Sauvon Hakkispaanalla peräti 7-1, mikä tarkoitti, että Peimari voitti Kolmosen A-lohkon niukimmalla mahdollisella marginaalilla. Molemmilla joukkueilla oli 28 pistettä ja päästettyjä maaleja 11, mutta Peimari vei mestaruuden ja eteni nousukarsintaan tehtyään yhden maalin enemmän (29-28).

    Sarjavoitto on aina haastava tavoite ja vaatii myös onnea, mutta Interin reservijoukkueen toinen peräkkäinen nousun kariutuminen Kolmosen kalkkiviivoilla aiheuttanee seurassa spekulointia ja ehkä myös vanhempien juniori—ikäluokkien sekä aikuisjoukkueiden yhteistoiminnan uudelleenorganisointia.  

    FC Interin tavoitteena on olla yksi Suomen johtavia junioriseuroja – kelpaavatko omat juniorit hyvää tulosta tekevälle ja viihdyttävää veikkausliigajalkapalloa tarjoavalle Riveirolle?

    ”FC Interin tavoitteena on olla nyt ja tulevaisuudessa yksi Suomen johtavia junioriseuroja kaikilla mittareilla. Seuran tavoitteena on saada vuosittain vähintään yksi uusi oman seuran kasvatti nousemaan seuran miesten edustusjoukkueeseen ja vakiinnuttamaan paikkansa pelaavassa kokoonpanossa. Lisäksi joukkueen pelaajista vähintään puolen tulee olla alle 24-vuotiaita, joista osa oman akatemian kasvatteja.” [iii]

    FC Inter lisäsi panostustaan junioritoimintaa vuodesta 2015 alkaen, jolloin sinimustissa pelaajauransa päättänyt Kalle Parviainen palkattiin seuran ensimmäiseksi valmennuspäälliköksi. Viime keväänä Palloliiton palvelukseen siirtynyt savolaisjalkapallon kasvatti teki amk-opinnäytetyönsä juniorivalmennuksen kehittämisestä, ja Parviainen onkin ollut keskeinen henkilö Interin junioritoiminnan viime vuosien kehittämistyössä.

    Panostus juniorivalmennukseen on ollut seuran omistajaperheen strateginen linjaus. FC Interin tavoitteena on olla johtava kasvattajajalkapalloseura Turussa. Lähivuosien tavoitteena juniorivalmennuksen kehittämisen lisäksi on myös harjoitusolosuhteiden parantaminen, päätukijayhtiö Alfons Håkansin toimitusjohtaja Joakim Håkans visioi viisi vuotta sitten[iv]

    Vaikka Interin edustusjoukkue ajautui samoihin aikoihin päättyneen hollantilaisvalmentaja Job Dragtsman valmentajakauden jälkeen toistuviin valmentajavaihdoksiin ja menestykseltään keskinkertaisiin liigavuosiin, on Håkansin perheen panostus junioritoimintaan jatkunut. Päätoimisia juniorivalmentajia on palkattu ja loppusyksystä Kupittaalla toteutuu 700 000 euron Inter investointi eli seuran oma lämmitettävä tekonurmikenttä Kupittaa 1, Veritas Stadionin vieressä[v].

    Kunnianhimoisessa seurassa, jossa keskeisenä toiminta-ajatuksena on tukea pelaajia kehittymään nuorten maajoukkueisiin, tarvitaan hyvien olosuhteiden ja ammattivalmentajien ohella myös monenlaista muuta osaamista. Kun kilpaillaan maailman suosituimmassa kuningaslajissa, pitää myös suomalaisseurojen paneutua seuratyön alati laajenevaan toimintakenttään aikuisliikunnasta esikouluikäisten perhefutikseen ja ”akatemiapoluista” yhteiskuntavastuuseen.

    Laajeneva toimintakenttä aiheuttaa suomalaisseuroille monenlaista haastetta.

    Mistä löytää suurille massoille ammattitaitoiset valmentajat, kun alati yltyvä akatemiahehkutus ja seurabrändääminen sekä kohonneet harrastuskustannukset lisäävät vanhempien vaatimustasoa ja saavat seuratoiminnan muistuttamaan yhä enemmän asiakassuhdetta?

    Kuinka pienemmät paikallisseurat pysyvät hengissä, kun pääsarjaseurat haravoivat lahjakkuuksia niin tiheällä kammalla, että harrastajia riittää nelosjoukkueeseen saakka?

    Yhdistelmäjoukkueet ovat junnufutiksen arkipäivää, mutta pitäisikö YJ-toiminnan olla ensisijaisesti työkalu pienseurojen yhteistyölle, eikä niinkään suurten keino noukkia pienempien naapurien parhaat yhä varhaisemmassa vaiheessa?

    Kun junioritoiminnan tavoitteena on tarjota omille lahjakkaille junioreille pelaajapolku Veikkausliigaa pelaavaan edustusjoukkueeseen, voidaan myös kysyä, onko Kolmonen oikea väliporras tarjoamaan maajoukkuetasoiselle A- tai B-juniorille seuraavaa askelta?  

    Ja jos toiminta tähtää juniorista huippu-urheilijaksi kasvamiseen, eikö Palloliiton rahoituksella toimivien talenttivalmentajien tulisi työskennellä lupaavimpien juniorien parissa, eikä esimerkiksi Kolmosessa pelaavan aikuisjoukkueen vastuuvalmentajana?

    Ulkomaalaispelaajien osuus pääsarjoissa kasvaa, kuinka turvata omien juniorien kehitys ja eteneminen?

    Jääkiekkokausi on juuri alkanut ja kauden alla toista turkulaista korkean profiilin ammattilaisseuraa on arvosteltu ”muukalaislegioonana”. TPS:n urheilujohtaja Rauli Urama toteaa, että seuran oli pakko lähteä täyttämään joukkuetta ulkomaalaisten pelaajien voimin. Hänen mukaansa ulkomainen pelaaja on paljon halvempi kuin suomalainen pelaaja[vi].

    Ammattilaisjalkapallossa ulkomaalaisten pelaajien tarjonta on jääkiekkoon verrattuna moninkertainen, joten ei liene yllättävää, että ulkomaalaispelaajien osuus jalkapallon eurooppalaisissa pääsarjoissa on korkea ja kasvussa.  Tutkimuslaitos CIES Football Observatoryn tutkimusten mukaan ulkomaalaispelaajien osuus tarkastelluissa kansallisissa pääsarjoissa on kohonnut kuluvalla vuosikymmenellä 34,7 prosentin osuudesta vuoden 2018 ennätyslukemiin eli 41.5 %:iin[vii].  

    ” The surveys carried out by the CIES Football Observatory allow us to reveal very clear trends. The footballers’ labour market in Europe is becoming deterritorialised by a decreasing presence of club-trained players, a stronger proportion of expatriate footballers and greater mobility. These processes can be seen as problematic from the point of view of the role that clubs are supposed to undertake in their local environment.

    More and more teams are geared towards the short-term. In an increasingly segmented and speculative context, owners and executives tend to optimise financial returns on the transfer market to the detriment of more eminently sporting considerations. An increasing number of players consider their team as a mere stepping-stone to more lucrative markets. Agents and the entourage also play a decisive role in this regard.”

    Seuratoiminnassa yleistynyt pelaajakauppaspekulaatio ja lyhytjännitteisyys näkyvät myös suomalaisessa jalkapallossa. ”Toimialan kasvu Suomessa tulee eurooppalaisesta jalkapallosta, ei myymällä makkaraa”, sanoo HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti[viii]. Turussa Interin osalta voidaan ehkä pohtia, oliko kesällä Norjasta palanneiden korkean profiilin pelaajien Benjamin Källmanin ja Filip Valencicin hankinnan taustalla pelilliset vai taloudelliset motiivit.

    Kohtuullisen kiistatonta kuitenkin lienee, että hankinnat vaikuttavat väistämättä Interin eniten veikkausliigapeliminuutteja saaneen nuorisomaajoukkueikäisen oman kasvatin, Elias Mastokankaan peliaikaan. Muille sinimustien junnumaajoukkuetason omille kasvateille, 2002-ikäluokan Roope Kantolalle ja Jan Heinoselle ei Veikkausliigassa ole peliminuutteja kertynyt, vaan talentit ovat pelanneet Kolmosessa ja A-junioreissa.  

    Niukoilla resursseilla ja pienillä pelaajamäärillä pelannut Interin A20 -joukkue menestyi lopulta turkulaisista parhaiten valtakunnan tasolla. Niko Valikaisen ryhmän lopullinen sijoitus SM-sarjassa kunniakas 4. tila.

    Riveiro nostanut Interin edustuksen Veikkausliigan kärkikastiin – olisiko seuraava askel terävöittää seuran junnutoimintaa?

    Jose Riveiron aika FC Interin päävalmentajana on ollut kiistaton menestys. Viime kauden kakkostila, tämä kausi toistaiseksi jatkuvasti kärkikolmikossa ja onnistuneesti roolitettu joukkue sekä viihdyttävä pelitapa antavat varmasti kriittisellekin kannattajalle aihetta tyytyväisyyteen.

    Mutta jos seuran tavoitteena on olla yksi maan johtavia junioriseuroja kaikilla mittareilla ja saada uusia omia kasvatteja edustusjoukkueen pelaavaan kokoonpanoon, tulisi pelaajapolun suunnitteluun saada enemmän selkeyttä ja edustusjoukkueen toimintatapoja lähemmäs juniorijoukkueiden arkea. Koska Riveiron joukkue käyttää menestyksekkääksi osoittautunutta kolmen topparin alakertaa, ehkä myös vanhimmissa juniori-ikäluokissa voitaisiin kokeilla samaa pelijärjestelmää, jolloin pelaajien olisi helpompi mukautua edustuksen pelitapaan, mikäli sinne joskus pääsevät kokeilemaan.

    Interissä on takavuosina ajoittain harjoitettu edustuksen kummipelaajatoimintaa. Ehkä edustusjoukkueen pelaajat voisivat vierailla juniorijoukkueissa ja kertoa kokemuksiaan seuran sloganin ”Enemmän yhdessä” -hengessä.

    Kupittaa 1:n paranevista kenttäoloista huolimatta Interin junioritilanne on osittain ongelmallinen.

    Seuran juniorijoukkueiden kilpailullinen menestys maan ylimmillä tasoilla on ollut tällä kaudella aiempia vuosia heikompaa, kaupungin perinteikäs mustavalkoinen kilpailija panostanee voimalla lähestyvään suureen juhlavuoteensa, ja Interin juniorivalmennuksessa on tapahtunut merkittäviä henkilövaihdoksia.

    Uudet valmentajat ja avainhenkilöt ovat kuitenkin uusi mahdollisuus. Terävöittämällä seuran valmennuslinjaa sekä avaamalla sinimustia arvoja ja identiteettiä, FC Interillä on erinomaiset edellytykset nousta vastuulliseksi nykyajan kasvattajaseuraksi ja turkulaisen jalkapallon suunnannäyttäjäksi.

    [i] https://fcinter.fi/kupittaalla-pelataan-viikonloppuna-kaksi-cupia/

    [ii] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/cuppi-nurin-vai-cuppi-kuntoon-miksi-miesten-suomen-cupin-pelitapa-muuttuu-vuodelle

    [iii] https://fcinter.fi/fc-inter/arvot-ja-identiteetti/

    [iv] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2015/07/28/inter-haluaa-olla-turun-paras-kasvattajaseura

    [v] https://yle.fi/uutiset/3-11470520 , Inter investoi 700 000 euroa lämmitettävään tekonurmikenttään – Turun talviharjoitusolosuhteisiin huomattava parannus

    [vi] https://www.iltalehti.fi/smliiga/a/ebb8d9cb-ba4c-42b9-acad-179a1d716cfb

    [vii] https://football-observatory.com/IMG/sites/mr/mr39/en/ Conclusion

    [viii] https://www.talouselama.fi/uutiset/kasvu-tulee-eurooppalaisesta-jalkapallosta-ei-makkaran-myymisesta-sanoo-hjkn-riihilahti-mutta-mita-tapahtuu-kun-korona-ajaa-barcelonan-kaltaisia-jattiseuroja-kassakriisiin/1e594fe5-81ec-4fd1-9bb8-d0107b05a213

    Jalkapallo palaa poikkeusoloista – Turun seudulla vaihtelevat viruskesän menestysodotukset

    Korona siirsi keskikesän huuhkajahuumaa vuodella, mutta myös kotimaan futiskauden käynnistyminen lykkääntynyt poikkeusolojen takia. Pelaajat ja joukkueet nappuloista ylimmille sarjatasoille pitäneet keväällä valtioneuvoston ohjeistamaa fyysistä etäisyyttä, joten pitkään näytti siltä, että jalkapallokausi peruuntuu kokonaan. Kesäkuussa sarjat kuitenkin käynnistyivät ilman virustartuntoja ja heinäkuussa sarjoja on jo pelattu tiiviillä tahdilla ja kasvavilla katsojamäärillä.

    Veikkausliigan ensi kierrokset pelattiin lähes ilman yleisöä, mutta viime viikkoina katsomorajoitukset ovat asteittain höllentyneet ja ylimmällä sarjatasolla Turussa lupa odottaa kiinnostavaa kautta ja jopa menestystä.

     

    Interillä eväät menestykseen?

    Inter on jo edennyt loppusyksystä pelattavaan Suomen Cupin finaaliin ja Jose Riveiron ryhmällä pelaajamenetyksistä huolimatta edellytyksiä pelata viime kauden tapaan mitaleista. Tappioon päättynyt kakkoskierroksen vierailu Kuopiossa oli suuri pettymys, mutta kotona Veritas Stadionilla sinimustien hyökkäysvoima on ollut tyrmäävää. Cupin pelit huomioiden, Inter teki neljässä koronatauon jälkeisessä kotipelissä KuPS:aa, FC Lahtea, RoPS:aa ja Ilvestä vastaan yhteensä 17 maalia, eli keskimäärin 4,25 maalia per ottelu.

    Valmentajanvaihtovuosien jälkeen sinimustat ovat löytäneet Riveiron alaisuudessa tasapainoisen ja viihdyttävän hyökkäävän pelitavan. Huolimatta supistuneesta pelaajabudjetista, hopeakauden jälkeen menetetyt keskeiset pelaajat – vuoden Veikkausliigapelaaja Filip Valencic, A-maajoukkueeseen noussut Niko Markkula, seuraikoni Mika Ojala ja HJK:n houkuttelema toppari Miro Tenho – on kyetty korvaamaan ilman merkittävää muutosta toimivaan pelitapaan.

    Joukkueen perustan muodostamassa kolmen topparin alakerrassa jatkavat parasta peli-ikää lähestyvät omat kasvatit Juuso Hämäläinen (26 v.) ja Arttu Hoskonen (23 v.). Uutta voimaa ja monipuolisuutta tuovat pääpelivoimainen, Maarianhaminassa erinomaisen kauden pelannut Rick Ketting ja viime vuoden poikapelaaja, Tanskan ”suomalaisseura” Esbjergistä lainalla oleva KäPa-kasvatti Noah Nurmi.

    Vasemmalle laidalle vahvistuksia löytyi syksyllä Ykköseen pudonneesta Vaasan Palloseurasta. Kokenut Jesper Engström tarjoaa vaativalla vasemman wing-backin tontilla vaihtoehdon viime kaudella Interiin tulleelle Connor Ruanelle ja 188-senttinen 20-vuotias Martti Haukioja tuo vasenjalkaisena syvyyttä etenkin pelikielto- ja loukkaantumisalttiille toppariosastolle. Engströmiä on käytetty myös oikealla.

    Puolustuslinjan takana ykkösmaalivahtina näyttäisi jatkavan kokenut Henrik Moisander, mutta myönteisesti myös nuori oma kasvatti Aati Marttinen on nauttinut valmennuksen luottamusta ja ehtinyt nousta avaukseen kahdessa alkukauden sarjaottelussa.

    Keskikentän keskellä Alvaro Muniz on pelin sielu ja kapellimestari, jonka isoa roolia uuttera ja oikea-aikaisia nousuja tekevä Aleksi Paananen erinomaisesti tukee ja täydentää. Kolmantena vaihtoehtona Interillä on yksi Veikkausliigan kansainvälisesti menestyneimmistä pelaajista. 34-vuotias 67 maaottelun mies Anthony Annan pelasi Etelä-Afrikan MM-kisoissa lähes maksimiminuutit ankkuriroolissa Kevin Prince Boatengin tukena, kun Ghana ylsi aina neljännesfinaaleihin. Vuosikymmen sitten Annanin ja Ghanan matkan MM-mitalipeleihin katkaisi eräs ristiriitaisia tunteita herättävä Barcelonan uruguaylaispelaaja, joka torjui viime hetkillä käsin Ghanan varman voittomaalin.

    Kokeneiden keskikenttäpelaajien takana pääsarjakokemusta kärkkyvät nuorten maajoukkuerinkiin kuuluvat 02-syntyneet Inter-kasvatit Roope Kantola sekä keskikentältä enemmän topparin tontille siirretty Jan Heinonen. Asema edustuksen vaihtopenkillä ja peliaika toista kautta Kolmosessa ei ole pikkuhuuhkajatasoisen pelaajan kehitykselle ihanteellinen.

    Oikean wing-backin paikalla, eli Niko Markkulan roolissa on useimmiten etenkin alkuvuodesta pelannut HJK:sta täksi kaudeksi lainattu alle 21-vuotiaiden maajoukkueen laituri Kevin Kouassivi-Benissan.

    Kun viime kaudella Interin tehoista pääasiassa vastanneesta nelikosta Valencic-Furuholm-Ojala-Markkula kolme poistui, odotetti todennäköisesti hyökkäysvoiman hiipuvan. Riveiro näyttää kuitenkin onnistuneen hyökkäysryhmityksen uudistuksessa. Aiempaa lähempänä perinteistä target-hyökkääjän roolia pelaava kapteeni Timo Furuholm on ollut terävässä vireessä ja Valencic-Ojala akseli on korvattu useammalla energisillä, paikkaa nopeasti vaihtavilla ”messi-hazard -ruumiinrakenteen” omaavalla pelaajalla.

    Oma kasvatti ja U19 maajoukkuepelaaja Elias Mastokangas on tekemässä läpimurtoa ja hieman samantyyppinen, MuSasta KPV:n kautta Interiin tullut Taiki Kagayama tekee sekä maaleja että arvokasta puolustustyötä eri pelipaikoilla. Niin ikään pienikokoinen ja monipuolinen Ilveksestä tullut Matias Ojala edustaa samaa modernia, hyvin liikkuvaa ja taitavaa keskikentän ja hyökkäyksen rajoilla, ns. kymppipaikalla tai ”taskuissa” pyörähtelevää pelaajatyyppiä.

    Ja kun sentteri Furuholmille vaihtoehtona löytyy erinomaisen maalitekotilaston omaava brassikärki Liliu, näyttäisi Interin määrällisesti niukka pelaajamateriaali olevan erinomaisesti roolitettu. Teknisen johtajan Vesa Mäen mukaan edustusjoukkueeseen haetaan yhä yhtä, kahta pelaajaa ja kun tiiviin Veikkausliigaohjelman lisäksi Inter on mukana Eurooppa-liigassa, Norjassa vähälle peliajalla jäänyt Valencic yhdistetään yhtä turkulaisseuraan[i].

    Vaikka koronan viivästyttämästä Veikkausliigan runkosarjasta on toistaiseksi pelattu vasta vajaa neljännes, on viime kauden sarjakakkonen osoittanut, että sinimustilla on syksyllä edellytykset pelata lokakuun Suomen Cupin finaalin ohella myös pääsystä kuuden joukkueen mitalisarjaan ja kamppailla viime kauden tapaan jopa mestaruudesta.

     

     

    TPS:n edustusjoukkueiden tahmea alkukausi koettelee mustavalkoista uskoa 

    Turkulaisen jalkapallon vanhempi johtotähti TPS tekee toisen perinneseura Hakan ohella paluuta pääsarjaan yhden Ykkösessä vietetyn kauden jälkeen. Vaikka Tommi Pikkaraisen valmentama TPS pelasi tasaisen kauden toiseksi ylimmällä sarjatasolla ja kaatoi syksyn karsinnassa ansaitusti KPV:n on Veikkausliigakausi alkanut tahmeasti. Erityisesti maalinteko on ollut Tepsille työlästä, joten sarjapaikan uusiminen lienee kahden ylimmän sarjatason väliä viime vuodet sahanneen seuran ykköstavoite.

    Vakavat talousvaikeudet ovat vaivanneet tätä yhtä maan menestyksekkäintä jalkapalloseuraa jo usean vuoden ajan ja vaikka maineikkaan mustavalkoisen raitapaidan väriä yhä tunnustetaan turkulaisten keskuudessa, alkavat TPS:n edustusjoukkueiden menestysvuodet olla jo huolestuttavan kaukana. Seura toki menestyi erinomaisesti reilu vuosikymmen sitten kun sijoittaja Sairanen investoi voimakkaasti niin pelaajiin kuin valmennukseen. Kun samoihin aikoihin Inter otti toistaiseksi ainoan mestaruutensa (2008), puhuttiin Turusta jopa Suomen jalkapallopääkaupunkina. TPS:n naiset ylsivät vielä vuonna 2016 hopealle, mutta harvemmin mainitaan, että vuonna 2022 täydet 100 vuotta täyttävä Turun monilajiylpeys on viimeksi voittanut miesten jalkapallomestaruuden 45 vuotta sitten ja naisten ainoa mestaruuskin on sekin niin kaukana kuin vuodelta 1978.

    Kun juhlavuosi lähestyy, on tietysti tärkeää, että lippulaivajoukkueet pelaavat mahdollisimman korkealla tasolla ja mielellään yleisöä viihdyttävällä tavalla. Pandemian vuoksi poikkeuksellisen kevään ja alkukesän vaikutuksia on varmasti ennenaikaista arvioida, mutta toistaiseksi niin Tepsin miehet kuin naiset ovat olleet sarjoissaan vaikeuksissa. Sarjataulukot kertovat varsin karua kieltä. Veikkausliigassa TPS on pelannut neljä ottelua häviten niistä jokaisen ja maaliero on 1-7.

    Naisten ylin sarjataso brändättiin tänä keväänä kunnianhimoisesti Subway Kansallinen Liigaksi. Samanarvoisuuden, rohkeuden ja menestyshalun ydinarvoja peilaava sarjauudistus on lajikulttuurikehityksen kannalta tervetullut, mutta ajoittui valitettavasti pahimpaan koronakaaokseen. Ehkä eräänlaisena onnena onnettomuudessa Tepsin startti Kansallisessa Liigassa on jäänyt Turussa vähemmälle huomiolle kuin miesjoukkueen menestymättömyys. Naisten numerot ovat vielä miehiäkin synkempiä. Kuusi pelattua ottelua, joissa kuusi tappiota maalierolla 1-18.

    Jalkapallossa suhdanteet saattavat kuitenkin vaihtua nopeasti. Vielä muutama vuosi sitten valmentajia ahkeraan vaihtanut Inter pelasi putoamisesta ja joutui jopa karsimaan sarjapaikasta. Kohdaten karsinnassa kaikista mahdollisista joukkueista tietysti TPS:n. Viime viikkoina TPS:n naisten valmennusryhmään on liittynyt kokenut valmentaja ja entinen TPS:n edustuspelaaja John Allen. Allen oli pari vuotta sitten mukana nostamassa sinimustaa varustamoperheen joukkuetta omasta aallonpohjastaan, joten ehkä hän saa myös mustavalkoisen turkulaisylpeyden kurssia käännettyä.

    Ja valmentajavaihdoksella haetaan muutosta myös mustavalkoisten veikkausliigatuloksiin. Perjantaina 24.7.20, kaksi päivää HJK:lle kärsityn kotitappion jälkeen, TPS johto tiedotti ensin aamulla vapauttaneensa päävalmentaja Pikkaraisen tehtävistään[ii], ja kahta tuntia myöhemmin uutisoitiin, että TPS jalkapallon taustayhtiö, FC TPS Turku Oy, on valinnut miesten edustusjoukkueen uudeksi päävalmentajaksi Jonatan Johanssonin[iii].  

    Menestyksekkään maajoukkue- ja Valioliigauran ( 105 A-maaottelua, 22 maaottelumaalia) pelannut Johansson on TPS:n nimekkäin päävalmentaja sitten Sairasen suuren rahan vuosien, jolloin Tepsiä luotsasi peräkkäin Mixu Paatelainen, Martti Kuusela ja Pasi Rautiainen. Uusi päävalmentaja on meriiteiltään edellä mainitun kolmikon kaltainen Suomifutiksen ikoni, mutta ehdottoman myönteisenä lisätekijänä ”Tintti” Johanssonin valinnassa ovat tämän luontaiset juuret Tepsiin ja Turun seudulle. Piffenin kasvatti sekä aloitti että lopetti Veikkausliigauransa Tepsissä ja myös valmentajatehtävät alkoivat TPS:ssä, vuonna 2012 Palloseuran B-junnujen parissa. Sittemmin Johansson on toiminut Skotlannissa mm. Motherwellin U20:n ja Greenock Mortonin päävalmentaja sekä Glasgow Rangersin apuvalmentajana.

    Kun 2+1 vuotisen päävalmentajasopimuksen solminut paluumuuttaja on myös ollut mukana Huuhkajien valmennusryhmässä, voitaneen juhlavuoteen valmistautuvaa Palloseuran johtoa onnitella korkean profiilin valmentajanimityksestä. Päävalmentajavaihdoksen pelillisiä vaikutuksia on tietysti ennenaikaista arvailla, mutta Johanssonin palkkaus varmasti lisää niin pelaajien kuin turkulaisen jalkapalloväen kiinnostusta Tepsiä kohtaan. On myös erittäin mielenkiintoista nähdä, löytyykö uudelle päävalmentajalle resursseja tuoda Britanniasta pelaajavahvistuksia vai avautuuko kenties kotikaupungin tai lähialueiden nuorille kyvyille mahdollisuuksia näyttää kykyjään kuten Piffenin kasvatille aikoinaan.

     

    Veikkausliigan ja Kolmosen välinen kuilu juniorien pelaajakehityksen uhkana?

    Kaksi turkulaista Veikkausliigaseuraa on luonnollisesti myönteinen merkki lajin asemasta kaupungissa, mutta se, ettei kahdella seuraavalla sarjatasolla ole lainkaan turkulaista joukkuetta aiheuttaa merkittäviä vaikeuksia juniorityölle ja etenkin lahjakkaiden nuorten tasapainoiselle pelaajakehitykselle.

    Pääsarjatason turkulaisseurat kuten maan muutkin eliittiorganisaatiot toki viestivät näkyvästi junioristrategioistaan ja yhteisöllisestä toimintafilosofiastaan, mutta liian usein paljon puhuttu pelaajapolku tuntuu ohjaavan aiemmin ”akatemiatasoisiksi” arvioidut ”tähtitarhalaiset” joko A- tai B-luokan harhapoluille. Eli kovin odotuksin vuosia harjoitellut ja lajiin panostanut juniori saattaa yhtäkkiä huomata vaihtoehtojen kaventuneen dramaattisesti.

    Turussa pelaajapolku muuttui olennaisesti, kun TPS, Sami Hyypiä Akatemia -kriteereihin vedoten, laajensi junioritoimintansa alle D-juniori-ikäisiin, joka oli tähän saakka ollut Turun Nappulaliigan aluejoukkueiden tonttia.  ”Vaikka tämä uusi linjaus herätti kaupungissa kritiikkiä, on syytä huomioida, että Nappulaliigan toiminta oli päättynyt tai olennaisesti supistunut useilla merkittävillä alueilla – mm. Halinen, Pansio ja Varissuo – joten harrastustoimintaa tarjoavan TPS:n voidaan nähdä myös astuneen täyttämään Nappulaliigan jättämää tyhjiötä.”[iv]

    Myös lajiliiton toimintaa tai vähäistä aktiivisuutta on arvosteltu, mutta ainakin Lännen alueella suuri joukko lounaissuomalaisia junioreita saa vuosittain mahdollisuuden näyttää kykyjään alueleirien muodossa. Erilaiset pelaajakatsastukset ja ensimmäiset leiritykset alkavat n. 13-14 vuoden iässä ja seurat kilpailevat hyvinkin näkyvästi näistä talenteista. Eerikkilässä kesällä järjestettävä valtakunnallinen Tähtitarha-tapahtuma on eräänlainen lähtölaukaus maajoukkuevalinnoille ja vaikka huuhkajapaitaan yhä ylletään pienpaikkakuntien seuroista, on silmiinpistävää, kuinka pääsarjaseurat dominoivat tähtitarhavalintoja. Kolmen viime vuoden aikana (ikäluokat 2003-2005) Tähtitarhan 72-80 pelaajan joukkoon on valittu vuosittain 10 (2003), 8 (2004) ja 7 (2005) pelaajaa Turun seudulta, joista jokainen on edustanut joko FC Interiä tai TPS:ä[v].

    Veikkausliigastatuksen omaavan seuran vetovoima on huomattava ja on ymmärrettävää, että kovat tavoitteet omaava juniori tai tämän kunnianhimoinen vanhempi haluaa sinne, missä menestymispolku näyttää suorimmalta ja treeniasut hohdokkaimmilta. Lajiliiton ylimmän laatutason pääsarjaseura on paperilla aivan eri asemassa kuin paikallinen nappulaliiga tai menneen maailman ideologioihin viittaavat Pallo-Veikot tai -Toverit.

    Pelaajien pakkautuminen pääsarjaseuroihin ja vaihtoehtojen väheneminen aiheuttaa monia ongelmia tai ainakin kyseenalaisia kehitysnäkymiä. Ensinnäkin pienempien, usein perinteikkäitten paikallisseurojen toimintaedellytykset kaventuvat ja usein jopa katoavat. Miksi harrastaa hieman vanhahtavassa verryttelyasussa jäännösvuoroilla, kun vähän isommalla kustannuksella sekä juniori että vanhemmat voivat olla enemmän yhdessä sekä sydän pelissä rakentamassa elämyksiä omassa hallissa tai muissa FIFA-luokan fasiliteeteissa.

    Samalla tulisi kuitenkin kyetä miettimään, millaisia näköaloja pääsarjaseura tarjoaa 3.-4. joukkueessa pelaavalle D-juniorille B- tai A-juniori-iässä. Ja koska lajiliiton laatustandardeihin liittyvät ammattivalmentajat ja yhä tiukemmat olosuhdevaatimukset, perusajatukseltaan edullinen jalkapalloharrastus on asteittain muuttumassa yhä kalliimmaksi sekä suosittujen jääurheilulajien tapaan yhä eksklusiivisemmaksi eliittilajiksi.

    Turussa tähtitarhaan tähtäävät tai sinne jo yltäneet jalkapallolupaukset vaihtavat yhä useammin seuraa menestyksen ja toivon mukaan myös pelaajakehityksen perässä. Tämä ”seurashoppailu” aiheuttaa monenlaisia lieveilmiöitä ja suoranaisia ongelmia etenkin pienempien seurojen piirissä. Kun ikäluokan yksi tai kaksi huippua siirtyy yhä nuoremmassa iässä pääsarjaseuraan, seuraa usein mukana myös joukko heikompia pelaajia. Tämä luonnollisesti heikentää ratkaisevasti ja usein jopa kokonaan halvaannuttaa pienseuran toiminnan tässä ikäluokassa.

    Kun omat pelaajat eivät enää riitä, kootaan yhä mielikuvitusrikkaampia yhdistelmäjoukkueita. Paradoksaalisesti myös pelaajamääriltään suurimmat seurat operoivat YJ-joukkueilla. TPS on jo vuosien ajan poiminut maakunnan yksittäisiä kykyjä Southwest United -verkostoonsa. C15-ikäluokassa kaudella 2019 TuNL-KaaPo-SalPa YJ menestyi lopulta huomattavasti paremmin kuin ikäluokan Interin joukkue, joka puolestaan oli alun perin eräänlainen yhdistelmä TuNL Kaupparin ja TPS:n parhaimmistoa. On kai jonkinlaista juniori-ironiaa, että moni seuraa jo useammin vaihtanut 04-ikäinen talentti on sittemmin B-junnuiässä ehtinyt turhautua suurseuran lupauksiin ja palannut lähtöseuraan tai siirtynyt pienemmän paikkakunnan 2. divisioonaa pelaavaan joukkueeseen.

    Turun seudulla Ykköstä pelataan tällä hetkellä ainoastaan naisten puolella TuWen toimesta. Toki sielläkin kyse on käytännössä TuWe-TPS yhdistelmäjoukkueesta.

    Turkulaisjoukkueet ovat menestyneet perinteisesti hyvin valtakunnallisissa juniorisarjoissa. A20 SM-sarja näyttää nostavan profiiliaan veikkausliigaseurojen panostaessa mm. reservijoukkuetoimintaan ja valmennukseen. Esimerkiksi HJK:n A-junioreita valmentaa tällä kaudella Jonatan Johanssonin veroisen lajistatuksen omaava Mikael Forssell.

    Turusta karsintojen kautta A20 SM-sarjaan ylsivät sekä FC Inter ja TPS, mutta molemmissa seuroissa työnjako A-juniorien ja Kolmosta pelaavan reservijoukkueen välillä näyttää ainakin ajoittain sekavalta ja jopa ongelmalliselta. Niin sanottuja akatemiapelaajia liikutellaan edustus-, reservi-, A20- ja jopa B-juniorien peli- ja harjoitustapahtumien välillä, minkä täytyy olla haastavaa niin nuorille pelaajille kuin jatkuvaa vaihtorulettia pyörittävälle valmennukselle. Niko Valikaisen, Kari Lehtisen ja Juha Lipposen valmennustiimin johdolla karsinnat tyylikkäästi selvittäneen Inter A-juniorien harjoituksissa on ollut koronatauon jälkeenkin krooninen pelaajapula ja varsinkin maalivahdit tuntuvat useimmiten harjoittelevan jossain muualla.

    Karsinta kovatasoiseen BSM-sarjaan päättyi heinäkuun alussa. Kim Suomisen valmentama TPS selviytyi SM-sarjaan karsinnan kolmosena, mutta viime kauden SM-nelonen, myös menestyksekkään pelaajauran omaavan Jussi Nuorelan luotsaama FC Inter jäi niukasti karsintaviivan alle. Kun Tepsin menestystä voidaan pitää positiivisena yllätyksenä, aiheutti SM-sarjasta karsiutuminen Interille dominoefektimäisesti kertaantuvaa päänvaivaa. Kuinka saada pelaajat riittämään kahteen P17 Ykkösen joukkueeseen, kun pelaaja ei saa pelata kuin toisessa? Kuinka motivoida viime vuonna mitaleista pelanneita 03-akatemiatalentteja pelaamaan Ykkösessä etupäässä 04-pelaajia vastaan ja lunastamaan seuraavalle ikäluokalle BSM-karsintapaikka? Kuinka organisoida valmennus, kun pelit menevät päällekkäin? Jne.

    Alemmissa ikäluokissa turkulaiset juniorijoukkueet ovat pelanneet ELL-sarjaa vaihtelevalla menestyksellä.  Interissä BSM-karsinnan aiheuttama dominoefekti ulottuu myös C15-ikäluokkaan, sillä P17 Ykkösessä Interin toinen joukkue on käytännössä 04-pelaajien runko vahvistettuna parhaimmilla 05-pelaajilla. Tätä ratkaisua todennäköisesti tuki heikko alkukauden menestys C15 ELL-sarjassa ja mahdollisuuksien kariutuminen mitalisarjasta ja Kai Pahlman -turnauksesta. TPS on sarjan puolessa välissä kuudentena eli viimeisellä mitalisarjaan yltävällä sijalla.

    Miesten sarjoissa turkulaisilla ei ole tänä vuonna edustusta Kakkosessa, lähialueen nousijajoukkue Piffen näyttää vetovoimaiselta turkulaislupausten silmissä. Nuoria pelaajia on siirtynyt etenkin Interistä kokeneiden valmentajien Stefan Strömborgin ja Karo Virtasen alaisuuteen Paraisten hyviin harjoitusolosuhteisiin. Erinomaista seuratyötä tekevä naapurikaupungin KaaPo on pelannut jo vuosia Kakkosessa ja myös kaarinalaisten riveistä löytyy sekä Interin että TPS:n edustuksessa esiintyneitä nuoria pelaajia.

    Pääsarjaseurojen juniorien siirtyminen alueen alemman sarjatason joukkueisiin on luonnollinen prosessi, sillä vain murto-osa koko junioripolun läpi käyvistä pelaajista yltää pääsarjatasolle. Turussa pelaajakehitystyön yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi on kuitenkin noussut I- ja II-divisioonatason joukkueen puuttuminen. Kun johtavilla Veikkausliigan seuroilla on reservijoukkue vähintään Kakkosessa, pelaavat Inter 2 ja TPS U23 Kolmosessa.

    Jotta seuran omia nuoria lupauksia nähtäisiin enemmän ja useammin ylimmällä sarjatasolla, pitäisi turkulaisillekin talenteille löytyä luonteva välilaskupaikka Veikkausliigan ja Kolmosen väliltä. Kun muualla, myös lähialueella, useampi 04-syntynyt (vielä ensi vuonna B-juniori-ikäinen) lupaus on saanut runsaasti peliaikaa Kakkosessa, ei liene lähelläkään ihanteellista, että U17 maajoukkueessakin esiintyneet Interin akatemiapelaajat (mm. Tegra Mukuna, Linus Rönnberg ja Jasper Yrjas), puhumattakaan U18 maajoukkue-ehdokkaat Roope Kantola ja Jan Heinonen, pelaavat Kolmosessa tai B-juniorien Ykkösessä.

     

    Jasper Yrjas ja Linus Rönnberg (vasen kuva) ja Roope Kantola Kolmosen ottelussa PaiHa-FC Inter 2 23.7.20 Paimiossa

     

    TPS:ssä ongelma on sama, mutta yksittäisten pelaajien polut erilaisia. TPS-taustaisesta U17 maajoukkueen kolmikosta Nikolas Talo–Onnipekka Pajula–Niklas Pyyhtiä kaksi ensimmäistä pelaa tällä hetkellä hollantilaisessa akatemiassa ja Pyyhtiä teki ensiesiintymisen Veikkausliigaottelun avauksessa 22.7.20. Ja vielä hankalampia ovat Turustakin tutut tapaukset, kun maajoukkuetasolle yltänyt juniori-ikäinen pelaaja menettää motivaationsa ja lopettaa kokonaan harjoittelun.

    Kilpailu pelipaikasta ja -ajasta maailman kilpailluimmassa urheilumuodossa on hämmentävän kovaa EU:n ja käytännössä globaalin pelaajaliikenteen aikana, mutta Suomessakin tulisi ymmärtää, millaisia myönteisiä vaikutuksia konkreettinen ja systemaattinen panostus omiin kasvatteihin tuo jalkapalloseuralle. Omat kasvatit ovat pääsääntöisesti edullisempia kuin usein arvaamaton vierastyövoima. Omat juniorit voidaan kasvattaa edustusjoukkueen pelitapaan ja -filosofiaan. Hyvin valmennettu oma juniori on investointi, joka saattaa tuottaa voittoa pelaajan edetessä urallaan ulkomaille. Hän saattaa myös paluumuuttajana osoittautua arvokkaaksi voimavaraksi, kuten toivon mukaan käy TPS:n ja Jonatan Johanssonin tapauksessa. Ja seuran omat kannattajat haluavat nähdä joukkueessaan ennen kaikkea kaupungin omia kasvatteja. Kyse on siis talouden ohella myös arvoista ja lajikulttuurista.

    * Artikkelikuvassa Interin edustusjoukkueen Noah Nurmi, joukkueenjohtaja-mv-valmentaja Jani Meriläinen ja Taiki Kagayama. Taustalla harjoittelee Interin B-juniorit Kupittaa 6:lla

    [i] Vesa Mäen haastattelu, Turun Sanomat, 18.7.20

    [ii] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/tps-vaihtaa-paavalmentajaa-tommi-pikkarainen-on-vapautettu-tehtavistaan

    [iii] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/tps-nimitti-jonatan-johanssonin-uudeksi-paavalmentajaksi

    [iv] https://suburbanturku.wordpress.com/2017/03/04/juniorijalkapallon-kylma-sota-manchesterissa-ja-suomen-turussa/

    [v] https://www.palloliitto.fi/maajoukkueet/pojat/aluejoukkuetoiminta/tahtitarha