Kaupunkisuunnittelu ja kaupungit laajemminkin elävät suurta murrosta. Maalta- ja maastamuutto imevät väestöä etenkin suuriin kaupunkikeskuksiin ja viimeksi sote-alueet ovat vieneen suuren osan kaupunkien primääritehtävistä.
Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara ja Aalto-yliopiston kaupunkikehityksen ja -mallintamisen professori Anssi Joutsiniemi vierailivat 3.5. Turun yliopistolla esittelemässä tutkimustuloksiaan tuoreesta tutkimuksestaan kaupunkikehityksen ja asuntorakentamisen tämän päivän tilasta. Länsi-Turun asukasyhdistyksen, Pro Pitkämäki-Kähäri ry:n ja alueen omakotiyhdistysten järjestämässä seminaarissa kolmas professori, turkulaistaustainen Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian apulaisprofessori Panu Savolainen avasi rakentamisen historian värikkäitä vaiheita erityisesti Turussa.
Mari Vaattovaara lähti esityksessään suomalaisesta lähiörakentamisesta sekä hyvinvointivaltion visiosta ja eetoksesta parantaa suomalaisten asumisen tasoa ja tuodaan ihmisille jotain sellaista, mitä he eivät osanneet edes haaveilla.
60-70-luvulla rakennetuissa lähiöissä asukkaiden ikärakenne oli täysin toisenlainen kuin nyt monella asuinalueella. Neljäsosa asukkaista oli alle kymmenenvuotiaita. Vanhemmat olivat alle nelikymppisiä ja eläkeläisiä oli neljä prosenttia.
Entäs tänä päivänä, mikä on meidän visio?, Vaattovaara kysyy.
Uudenlaiselle visiolle on todellakin tarvetta, kun huomioidaan että esimerkiksi Turun perinteisissä Hepokullan tai Härkämäen lähiöissä väestörakenne on täysin toisenlainen kuin asuinalueiden alkuaikoina.
Yhä suurempi osa suomalaisista lähiöasukkaista asuu yksin. Kun lähiön asukasmäärä on pudonnut, monet alueen lähipalvelut ovat siirtyneet toisaalle. Ja samaan aikaan esikaupunkien yhteiskunnallista yhtälöä värittää vahvistunut ja elinkeinopoliittisesti välttämätön maahanmuutto.
”Kassinkantama, kauppamatka ja siinä tapahtuva sosiaalisuuden areena on katoamassa. Sitten on eläkeläisiä ja maahanmuuttajia. Ja kaikesta tästä pitäisi rakentaa visio, mihin kaupunkikehitys on menossa.”
Mari Vaattovaara arvostelee voimakkaasti vallitsevaa kaupunkien rakentamispolitiikkaa ja kysyy miksei kaupunkisuunnittelu pyri vastaamaan asukkaiden asumistoiveisiin?
Tutkimusten mukaan enemmistö suomalaisnuorista asuisi kymmenen vuoden päästä mieluiten omakoti- tai rivitalossa, mutta etenkin viimeisen vuosikymmenen aikana kerrostalorakentaminen on kasvanut radikaalisti.
Ja samalla asuntojen koko on jatkuvasti kutistunut. Vaattovaara ryhmineen tutki Suomessa vastikään rakennettuja kerrostalokohteita ja noin 4000 asunnon otoksessaan jopa 40% edusti alle 37 m²:n pienasuntoja.
”Uusien pienasuntojen tuotanto Suomessa on ennennäkemätöntä ja kestämättömän suurta. On pitkällä tähtäimellä kestämätöntä, jos nämä havainnot edustavat laajempaa (tulevaa) Suomen asuntokantaa.”
Kaupunkimaantieteilijä kummastelee myös rakentamisen yksipuolisuutta. Lähiörakentamista seurannut tiivis ja matala on unohtunut. Tehokkuuden ja tiiviyden lisäksi tulisi panostaa sosiaalisesti moninaiseen rakentamiseen. Tarvetta olisi myös kohtuuhintaiselle pientalorakentamiselle sekä kaupunkien asettamille korkeammille asuntotuotannon laatuvaatimuksille.
Julkista keskustelua vaivaa yleispätevä bullshitting
Aalto-yliopiston arkkitehtitaustainen professori Joutsiniemi jatkoi siitä, mihin Vaattovaara lopetti.
Joutsiniemi kirjoitti jo joulukuussa 2022 kaupunkisuunnittelun tilasta voimakkaan kriittisesti tarkastelevan kirjoituksen arkkitehtien oman ammattillisen yhteisön foorumilla, SAFA:n sivuilla .
”Julkista keskustelua vaivaa bullshitting, paskapuhe, joka on niin yleispätevää, ettei siitä ikinä joudu tilille.”
Lähtökohdaksi kritiikilleen Joutsiniemi otti vuosikymmenen takaisen Helsingin Sanomien artikkelin, jossa toimittaja Katja Martelius hyökytti myös professorin omaa ammattikuntaa: – ”julkisesti kriittinen arkkitehti on yhtä harvinainen kuin saimaannorppa.” .
Artikkelissaan Joutsiniemi viittaa myös laajemminkin yhteiskunnan tilaa rasittavaan populismiin, tahallisen väärän tiedon esittämiseen ja käsitteellisen epäselvyyden hyödyntämiseen omien intressien ajamisen osana.
”Kaavoituksessa saamme nauttia siitä kestävyyspuheen, tiivistämispuheen, kumppanuuspuheen ja vastuullisuuspuheen muodossa.”.
Arkkitehtiprofessori kuvaili itseään neljännen sukupolven lähiöasukkaana ja korosti esikaupunkivyöhykkeen merkitystä suomalaisten asumisalueena. Kritiikkiä saivat puistoihin liittyvät kaavoituskäytännöt, joiden seurauksena kaupunkeihin syntyy lähinnä liikenneväylien puristuksiin jääviä viherkaistaleita, joille ei mm. melun takia voi sijoittaa oleskeluun tarkoitettuja alueita.
Arkkitehtuurin historian professori näkee merkkejä menneen ajan esivallan sanelupolitiikasta
Toinen arkkitehti Panu Savolainen ei hänkään alustanut ”norppamaisella” linjalla. Arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori aloitti 1300-luvun kaupunkibyrokratialla, kun Maunu Eerikinpojan kaupunkilailla säädettiin mm. katujen minimileveydestä. 1500- ja 1600-luvuilla tehtiin myös hallinnonuudistuksia ja 1650-luvulla käytiin suurta kaavakiistaa, kun kaupungin porvaristo vastusti kiivaasti Pietari Brahen johtaman esivallan puuttumista asemakaavoitukseen.
Vaikka termi Turun tauti näki päivänvalon vasta 1980-luvun alun lehdistölanseerauksen ja Hannu T. Klamin vuonna 1982 julkaiseman samannimisen pamfletin myötä, jo 1750-luvulla vanhassa pääkaupungissa esitettiin Turun linnan purkamissuunnitelmia. Klamin mukaan Turun tauti merkitsi harvainvaltaa ja demokratiavajetta.
Tänä päivänä Turku ei Savolaisen mukaan elä tyhjiössä. Turun kaupunkisuunnittelussa törmätään samanlaisiin piirteisiin kuin Helsingissä ja muualla maailmassa. Hän kantaa Vaattovaaran tapaan huolta kerrostuneisuuden puutteesta uudisrakentamisessa ja kysyy jääkö Itäharjun teollisesta historiasta mitään maamerkkejä, kun massiivinen täydennysrakentaminen Itä-Turussa yltyy.
Linnanfältissä äskettäin palaneen historiallisen puutalon kohtaloksi käynyttä puutalojen tyhjillään seisottamista restauroinnin asiantuntija kuvaili vanhaksi ja tyypilliseksi, myös kansainväliseksi ilmiöksi.
Kolmen professorin kantaaottavat esitykset herättivät yleisössä aktiivisen keskustelun ja turkulaiset asukasaktiivit saivat tutkijakolmikolta voimakasta tukea asuinalueidensa edunvalvontatyössä. Panu Savolainen päätti esityksensä kuvaan Turun yliopiston 34 vuoden iässä purkuun päätyneestä mikrobiologian laitoksesta ja kysymykseen, onko meillä varaa tähän?
Länsiturkulaiset nostivat esiin Pukkilan alueen vanhan massalaitoksen, joka uhkaa suojelupäätöksestä huolimatta päätyä myös purettavaksi. Kyse on viime kädessä kulttuuriperimän kunnioittamisesta, viihtyvyydestä ja demokraattisen yhteiskuntamallin ylläpitämisestä.
Etenkin Suomen Turussa, 800-vuotisjuhliin valmistautuvassa eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa eräs Mari Vaattovaaran monista kysymyksistä on alati ajankohtainen:
”Miksi emme pidä kiinni ihanteista, aseta tavoitteita, vaali identiteettiä?”
