Kategoria: urheiluseura

Saksa suree Uns Uwen lähtöä – ymmärretäänkö Suomessa seuralojaalien legendojen arvo?

Saksalainen jalkapallolegenda Uwe Seeler menehtyi 21. heinäkuuta 85 vuoden iässä kotonaan Norderstedtin kaupungissa Hampurin kupeessa.


Onko kyse henkilöpalvonnasta, laji- sekä seurakulttuurista vai jostain muusta kun puolivuosisataa aiemmin peliuransa päättäneen jalkapalloilijan elämää kunnioitetaan useiden päivien ajan käytännössä kaikissa Saksan medioissa ja useissa tapahtumissa?


Uwe Seeler on sodanjälkeisen talousihmeen ja Saksan liittotasavallan uuden nousun urheilullinen ilmentymä. Hän oli liian nuori osallistuakseen vuoden 1954 Bernin ihmeeseen* ja jalkapalloilijana juuri eläköitynyt kun Länsi-Saksa vei kotikisoissaan mestaruuden hollantilaisesta totaalijalkapallosta vuonna 1974.


Seelerin pelaajaura osui myös aikaan, jolloin väritelevisio, puhumattakaan modernimmista mediamuodoista tekivät vasta tuloaan.


Väliin jääneinä vuosikymmeninä tämä pituudeltaan vain 170-senttinen sentteri oli kuitenkin kohonnut rauhanomaiseen eurooppalaiseen yhdentymiseen sulautuneen saksalaisen jalkapalloilun kansalliseksi ja kansainväliseksi keulakuvaksi.


Uwe Seelerin maajoukkueura oli pitkä ja menestyksekäs. Hän viimeisteli 43 maalia pelaamassaan 72 maaottelussa. Näistä 40 kapteenina. Seeler osallistui neljään MM-lopputurnaukseen ja hän on yhdessä Diego Maradonan kanssa pelannut Lothar Matthäusin (25 MM-ottelua) ja Miroslav Klosen (24) jälkeen eniten MM-turnausotteluita (21). Ja maalimääräkin (9) on korkeampi kuin mm. Maradonalla (8/21), Cristiano Ronaldolla (7/17) ja Lionel Messillä (6/19). Ja vaikkei Seeler koskaan saavuttanut maailmanmestaruutta, Länsi-Saksa oli hänen peliaikana toinen (1966), kolmas (1970), neljäs (1958) ja neljännesfinaalissa (1962).

Vaikkei ”Meidän Uwe” koskaan maailmanmestaruutta saavuttanut, tai ehkäpä osittain juuri siksi Seeler on saksalaisten keskuudessa poikkeuksellisen suosittu. Saksassa, toisin kuin joissain toisissa jalkapallokulttuureissa, joukkueen etu ohittaa yksilön aseman. Peliurallaan pitkäaikainen kapteeni tunnettiin mm. maaleistaan, voimastaan ja saksipotkuistaan, mutta myös vaatimattomuudestaan ja lojaaliudestaan. Huolimatta taloudellisesti houkuttelevista italialaistarjouksista, Seeler pysyi HSV:lle uskollisena ja edusti koko uransa hampurilaisseuraa.


Vaatimattomuudella ja uskollisuudella oli varmasti vaikutuksensa suosiossa saksalaisten keskuudessa. Kolme Saksan vuoden pelaaja -titteliä (69, 64, 70), maajoukkueen kunniakapteeni, Saksan urheilun Hall of Fame -jäsen sekä Hampurin kunniakansalaisuus ja kunniakomissaarius puhuvat puolestaan.

Lojaalisuus sekä sekä seuraikonien kunnioitus ovat keskeinen osa kehittynyttä jalkapallokulttuuria


Kuningaslajin kulttuurissa samaa seuraa pitkään, joskus jopa pari vuosikymmentä yhtäjaksoisesti palvelleet pelaajat ja muut seuratoimijat edustavat kannattajakunnan keskuudessa seuran ehdotonta aatelia sekä arvojen ja perinteiden turvaa.


Rahan, vallan ja resurssien keskittyessä yhä voimakkaammin suurseuroille, lojaalisuudesta on tullut yhä harvinaisempaa, mutta lajin absoluuttiselta huipulta löytyy yhä Sergio Busquetsin, Thomas Müllerin ja Koken kaltaisia pelaajia, joiden arvo ymmärretään varmasti Barcelonassa, Münchenissä ja Madridissa. Niin kannattajalehtereillä kuin seuran johdossa.


Kannattajien kiintymys seuraikoneja kohtaan huipentuu uran päätökseen ja ns. Testimonial-tapahtumaan eli juhlaotteluun, jossa pelikentät jättävää pelaajaa muistetaan. Viime vuosina ehkä tunteikkain testimonial koettiin keväällä 2017 Rooman olympiastadionilla kun Francesco Tottin vuonna 1989 pelaajataival päättyi. Eräänlaisena legendajatkuvuuden merkkinä Totti – ”Rooman 8. kuningas” – jätti paikkansa Mohamed Salahille, josta on sittemmin kehittynyt Liverpoolissa lähes tottimainen kannattajien suosikki.


Ja kun köyhässä Etelä-Italian Napolissa vuonna 2020 menehtynyt Diego Maradona nähdään yhä kunnioituksen kohottajana ja vapahtajana, on Pohjois-Italian Milanon muotikeskuksella oma ikoninsa. Tänä päivänä AC Milanin teknisenä johtajana työskentelevä Paolo Maldini aloitti seuran junioreissa vuonna 1979 ja kun peliura päättyi keväällä 30 vuotta myöhemmin, toisen polven Italian maajoukkuepelaaja oli esiintynyt rossonerin paidassa yli 900 ottelussa ja saavuttanut joukon kansallisia ja kansainvälisiä ennätyksiä. Ja Milanossa jatkuvuudesta vastaa kolmannen polven Maldini, vuonna 2001 syntynyt Daniel.

Megaluokan maailmantähtien ohella poikkeuksellista seuralojaalisuutta on kunnioitettu juhlaotteluiden ja jopa näköispatsaan muodossa mm. Kölnissä (Heinz Flohe, FC Kölnin 1978 tuplamestaruusvuoden kapteeni), Lontoossa (Tony Adams, Arsenalin ja Englannin maajoukkueen pitkäaikainen kapteeni), Norjan Bergenissä (Roald ”Kniksen” Jenseniä on kutsuttu Pohjolan Garrinchaksi) ja Lilleströmissä (Tom Lund pelasi koko uransa kotikaupunkinsa seurassa huolimatta mm. Ajaxin sopimustarjouksesta).

Tony Adams, Roald ”Kniksen” Jensen ja Tom Lund (kuvat: commons.wikimedia.org/


Jalkapallon suurvallassa, Alankomaissa, oranssien maailmantähtien varjossa paikallista arvostusta ja ansaitsemaansa näkyvyyttä sekä seurakulttuuria sanamukaisesti sementoivat mm. Den Haagin Aad Mansveldin, Tillburgin Willem II:n Jan van Roesselin sekä Eindhovenin Willie Van der Kujlenin ja Coen Dillenin patsaat kasvattajaseurojensa stadioneilla.

Aad Mansveldin patsas ADO Den Haagin stadionilla ja Coen Dillenin patsas PSV Eindhovenin stadionilla (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Etelä-Saksan Augsburgissa kaupungin Bundesligahistoria on varsin tuoretta, mutta paikalliskulttuuria ja perinteitä vahvistetaan Uwe Seelerin aikalaiseen Helmut Halleriin liittyvän historian avulla. Vaikka 33 maaottelun ja 13 maajoukkuemaalin hyökkääjä pelasi suurimman osan urastaan Italian Serie A:ssa Bolognassa ja Juventuksessa, aiheutti Hallerin paluu Augsburgissa jalkapallohuuman huolimatta seuran pelaamisesta maan kakkostasolla. Sittemmin Helmut Hallerin mukaan on nimetty kaupungissa aukio ja vuonna 2015 FC Augsburgin kotistadionin edustalla paljastettiin kaupungin kuuluisimman pelaajan näköispatsas.

Helmut Hallerin patsas, WWK-Arena, Augsburg (kuva: https://commons.wikimedia.org/)

Laji- ja seurakulttuurin kunnioitus ei rajoitu vain pelaajaurallaan mainetta niittäneisiin urheilijoihin. Britanniassa historian menestynein manageri, CBE arvonimellä palkittu Sir Alex Ferguson voi ohittaa oman näköispatsaansa vieraillessaan Manchester Unitedin kotiotteluissa Old Traffordilla. Läheisyydestä löytyy toisen aateloidun skottimanagerin, Sir Matt Busbyn patsas sekä niinikään seuran ensimmäistä Euroopan cup-mestaruutta juhlistava pyhän kolminaisuuden patsas, jossa mukana United-ikonit Sir Bobby Charlton, Denis Law ja George Best.

Old Trafford ja Sir Alex Fergusonin, Sir Matt Busbyn, George Bestin, Denis Law’n ja Sir Bobby Charltonin kunnianosoitukset (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Vähintään värikäs ja myös menestyksekäs manageri-valmentaja-kaksikko Brian Clough–Peter Taylor on saanut yhteisen patsaansa Derbyn jalkapallokaupunkiin ja kaksikon vaiherikkaista vuosista ja etenkin lyhyeksi jääneestä ajasta Leedsissä on myös tehty elokuva The Damned United. Manageri Cloughia voidaan pitää ”elämää suurempana” brittiläisenä jalkapallopersoonana, joka luotsasi Derbyn ja Nottinghamin liigamestaruuteen sekä Nottinghamin kahteen peräkkäiseen Euroopan Cupin voittoon 1979-80.

Brian Cloughin ja Peter Taylorin patsas Derbyn stadionilla sekä Clough Nottinghamin kaupungin King streetillä (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Johtuuko jalkapallon kansainvälisen ja yhteiskunnallisen näkyvyyden sekä vaikutuksen kasvusta, niin jalkapalloilijoiden kuin muiden lajin toimihenkilöiden yhä näkyvämpi huomioiminen on yleistynyt viime vuosikymmeninä. Yhä useampien pelaajien ohella mm. managerit Stan Cullis (Wolves, Molineux stadion, 2003), Sir Bobby Robson (Ipswich, Portman Rd, 2002 ja Newcastle, St James Park, 2012), Sir Alf Ramsey (Ipswich, Portman Rd, 2007), sekä seuraomistajat tai johtohenkilöt kuten Jack Walker (Blackburn, Ewood Park, 2004) ja Derek Dooley (Sheffield United, Bramall Lane, 2010) ovat ikuistuneet seurayhteisön keskuuteen.

kuvat: https://commons.wikimedia.org/

Ja kun huomioidaan vastikään päättyneiden Naisten EM-kisojen aiheuttaman hurmoksen isäntämaa Isossa-Britanniassa ja laajemminkin, on perusteltua olettaa että kuningaspelin globaali suosio jatkaa kasvuaan. Ja on voitaneen myös odottaa, että mestaruuteen yltäneen ”Lioness” -joukkueen patsasprojektit saavat tasa-arvohenkistä tuulta purjeisiin mm. Wembley loppuottelun yleisöennätyksen (87.192 katsojaa) kautta. Englannin mestaruuteen valmentanut Sarina Wiegman sai jo viime vuonna paljastaa oman näköispatsaansa Hollannin palloliiton patsaspuistossa Zeistissa.

Tanskassa arvostettu urheilutoimittaja ja selostaja Gunnar Nu Hansen saanut patsaansa Kööpenhaminan Parkenin paraatipaikalle.

kuva: Mette Frank Sorensen


Onko agraarinen yksilö- ja kestävyysurheilun Suomi urbanisoitumassa kohti eurooppalaista joukkue- ja palloilukulttuuria?

Moni suomalainen tuntenee lausahduksen – Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Ja itsenäisyyden ajan ensimmäisen hieman venytetyn puolivuosisadan yleisurheilijat ja hiihtäjät Paavo Nurmesta ja Eero Mäntyrannasta aina Lasse Vireniin, Juha Mietoon ja Marja-Liisa Kirvesniemeen lienevät syöpyneet suomalaiseen urheilukulttuuriperimään.


Kun menestys kestävyysurheilussa alkoi viimeistään 1970-80-luvulla kaventua, nousivat moottoriurheilun ”lentävät suomalaiset” muuttuvan urheilumaailman uusiksi kansainvälisiksi keulakuviksi. Ja heistä yksi kansainvälisesti kunnioitetuimmista, vain 27-vuotiaana traagisesti Monzan radalla menehtynyt moottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno ”Paroni” Saarinen sai kotikaupunkiinsa Turkuun oman muistomerkin heinäkuussa 2017. Aurajoen rantaan Barkerinpuistoon sijoitetun veistoksen lahjoitti Italian Assisissa toimiva Motoclub. elokuussa 2018.


Palloilu- ja joukkuelajeissa suomalaisten kansainvälinen menestys on antanut odottaa.

Kun menestys on ollut esimerkiksi Pohjolan naapurimaihin verrattuna vaatimatonta, suomalaiseen urheilukansaan on pesiytynyt jonkinlaista pessimismiä ja itseruoskintaa yhdistävää ajattelua. Jaksetaan muistella kuinka ensin vuonna 1986 Masken Carlsson yksin romutti jääkiekkomaajoukkueemme MM-mitalihaaveet ja heti perään keväällä 2003 Mats Sundin teki saman, vieläpä kotikisoissamme.


Mutta kun suomalainen jääkiekko on viimeistään katarsistisen vuoden 1995 MM-kullan jälkeen hioutunut keväiseksi kestomenestyjäksi ja etenkin Jukka Jalosen johtamana suoranaiseksi mitali- ja mestaruusautomaatiksi, voitaneen perustellusti puhua suomalaisen urheilukulttuurin suuresta murroksesta.

Taustalla on massiivinen yhteiskunnallinen ja väestörakenteellinen murros, jossa konservatiiviset viime vuosisadan suuret ikäluokat – babyboomerit – tekevät asteittain tilaa maalta- ja maahanmuuton motorisoimille milleniaaleille ja Z-sukupolville.

Kasvukeskukset imevät syrjäseutujen ja pienpaikkakuntien nuoria työ- ja opiskelupaikkojen sekä suurkaupunkien palvelujen ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksien vetovoimalla. Harrastukset ja vapaa-aika ovat tärkeä osa tätä muuttoliikettä ja kontrastina viime vuosisadan maaseudulla yksin puurtamiseen, tämän päivän nuoret hakevat sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Ja kun liikunnasta ja urheilusta on tullut yhä kiinteämmin osa viihdeteollisuutta, motivoituneimmat nuoret näkevät tietyissä urheilulajeissa mahdollisuudet taloudelliseen menestymiseen, jopa suoranaiseen rikastumiseen. Etenkin jääkiekossa, suomalainen valmennus sekä seura- ja juniorityö on saavuttanut olosuhteet, jossa lahjakkaalla ja ahkeralla nuorella pelaajalla on realistiset edellytykset ansaita elantonsa ja jopa vaurastua jääkiekkoa pelaamalla.

Voidaan siis puhua kansallisesta jääkiekkokulttuurista, jonka ilmentymiä ovat myös elinkeinoelämän kiinnostus kumppanuuksiin, poliittisten päättäjien myötämielisyys olosuhdeinvestointeihin ja muita lajeja suurempi medianäkyvyys. Vaikka jääkiekko on kohonnut pesäpallon ohi epäviralliseksi kansallispeliksi, kehitystä tai murrosta ei tulisi nähdä muissa pallopeleissä tai lajeissa ”game over” pessimismin tai jalkapallosta tutun Unkari-ottelun itseruoskinnan kautta.

Jääkiekkoväen lajikulttuurin ja seuratyön kehittämisestä voi ottaa monella tavalla oppia ja omaan tekemiseen pitää uskoa. Suomen maajoukkueet niin kori-, lento- ja jalkapallossa kuin salibandyssa ovat saaneet suomalaiset katsomoihin ja aitoa laji- ja kannattajakulttuuria on havaittavissa. Tämä yhteisöllisyyden tunne pitää pystyä synnyttämään kotimaan sarjojen tapahtumissa sekä sitä kautta sytyttämään ylpeys suomalaisesta palloilukulttuurista.


Pysyvä kansainvälinen menestys jalkapallon ja koripallon kaltaisissa maailmanlaajuisen kilpailun lajeissa ei luonnollisestikaan tapahdu yksittäisen onnistuneen MM/EM-karsinnan myötä. Viime kesän Euroopan mestarin Italian karsiutuminen Qatarin MM-kisoista kertoo etenkin kuningaslajin kilpailun raadollisuudesta. On siis epärealistista ajatella, että kansainvälinen menestys, tai edes nuorten pelaajien joukoittainen invaasio eurooppalaisten seurojen akatemioihin olisi avain suomalaisen jalkapallon nousuun. Suomalaisen jalkapallon ja muiden palloilulajien nousu edellyttää suunnitelmallista ja ahkeruuteen perustuvaa seuratyötä sekä jatkuvaa halukkuutta oppia uutta alati muuttuvassa yhteiskunnassa.


Seuratoimintaa on kyettävä jatkuvasti kehittämään ja ajoittain uudistamaan, mutta uudistustyössä on kuultava seuran jäseniä, kannattajia ja arkityön tekijöitä. Suomea on kutsuttu ikiajat yhdistysten luvatuksi maaksi, ja vaikka järjestöjä poistuu toiminnasta ja talkootyö takkuaa, suomalaiset arvostavat yhä yhdessä tekemistä. Ja yhdessä tekemiseen liittyy olennaisesti yhteistyö. Suomalaiseen kulttuuriin liitetään usein suolla yksin, mutta sisukkaasti kuokkiva Jussi. Ahkeruus ja omien rajojen mittaaminen eivät ole arvoina tai toimintatapoina vanhentuneet, mutta yhä urbaanimmassa Impivaarassamme joudumme ottamaan muita enemmän huomioon.


Kyse on viime kädessä kaiketi tasapainoilusta uuden oppimisen sekä yhteisöä ylläpitävien perinteiden ja arvojen välillä. Jotta voidaan oppia uutta on tunnettava omat arvot ja perinteet. Näiden kulttuuriarvojen vaaliminen on elinehto urheiluseuroille, muille järjestöille sekä myös kunnille ja yrityksille.


Arvoja ja perinteitä voi ylläpitää ja kirkastaa monella tavalla. Suomalaisessa seuratoiminnassa talkootyö on ollut keskeisessä roolissa ja mikäli harrastusmaksujen nousu halutaan pysäyttää ja tarjota harrastuksia myös vähävaraisille, vapaaehtoistoimintaa on kyettävä ylläpitämään. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia elämäntilanteista johtuen osallistua talkoisiin, mutta Internet-yhteiskuntamme tarjoaa tänä päivänä uudenlaisia mahdollisuuksia osallistua ja tarjota työpanosta etänä. Näiden mahdollisuuksien yhdessä miettiminen ja tarjoaminen seurayhteisöjen jäsenille on sitä yhteiskuntavastuullisuutta, mistä monissa juhlapuheissa ja seurajulkaisuissa puhutaan.


Toinen näkyvä tapa vaalia seura- ja lajikulttuuria ovat hall of famet, patsaat, muistolaatat ja muut pienimuotoisemmat yhteisön jäsenten huomioimiset. Kuukauden pelaajan tai toimihenkilön palkitseminen on huokea tapa osoittaa kiitollisuutta, ja taitavalla viestinnällä digitalisaatio lisää sekä yhteenkuuluvuutta että näkyvyyttä.


Näissäkin asioissa kannattaa ainakin tutustua ja vaihtaa kokemuksia syvempää seurakulttuuria edustavien yhteisöjen edustajien kanssa. Tätä kutsutaan verkostoitumiseksi, mikä sekin edellyttää ahkeruutta, pitkäjänteisyyttä ja aitoa kiinnostusta kumppaneja kohtaan. Tukholman derbytapahtumien suora kopioiminen Turkuun tai edes Helsinkiin ei ehkä ole se ensimmäinen kehittämisaskel, mutta ruotsalaisseurojen tapoihin kunnioittaa seuran pelaajia ja muita jäseniä kannattaisi varmasti tutustua.

Vaikka järjestöjen välinen kansainvälinen yhteistyö on kärsinyt pitkäaikaisesta globaalista pandemiasta ja ystävyyskaupunkitoiminta saatetaan mieltää vanhanaikaiseksi suhdetoiminnaksi, on varmasti suomalaisen seuratyön eduksi, mikäli seurat pyrkivät uudistumaan ja kehittämään toimintaansa paikallisia sekä alueellisia, mahdollisesti jopa kansallisia ja kansaivälisiä kumppanuuksia rakentaen. Jokaisen toimijan ei tarvitse tavoitella kaikkia kohderyhmiä, erikoistumalla omiin vahvuuksiin toiminnan laatu on varmasti parempaa ja kokonaisuuden hallinta helpompaa.

Jos ruotsalaiseen jalkapallokulttuuriin haluaa tutustua, vuonna 1915 perustettu Hammarby IF on hyvä aloituspaikka. Seura on kilpailullisella menestyksellä mitaten niukasti Allsvenskanin maratontaulukon Top10:n ulkopuolella ja Ruotsin ainoa mestaruus on vuodelta 2001. Mutta huolimatta vaihtelevasta menestyksestä ja hissiliikkeestä Allsvenskanin ja Superettanin välillä, ”Bajenin” suosio on suuri ja vuonna 2013 käyttöön vihitty kotistadion houkuttelee katsojia. Tukholman eteläosissa puhutaan ”Bajenlandista” ja useissa kannattajakyselyissä Hammarby on arvioitu Ruotsin suosituimmaksi jalkapalloseuraksi. Seuralla on aktiivinen kannattajayhteisö Suomessa ja Bajen Fans Finlandin jäsenet vierailevat säännöllisesti Tukholmassa joukkueen kotiotteluissa. Kuluvan kauden kotiotteluiden katsojamäärän keskiarvo lienee noin 25 000.

Hammarbyn voimakas seurakulttuuri ja perinteiden kunnioitus henkilöityy Lennart ”Nacka” Skoglundiin, jota pidetään Bajenin kaikkien aikojen pelaajana. Vain 45-vuotiaana menehtyneelle vasenjalkaiselle hyökkääjälle paljastettiin jo vuonna 1984 patsas hänen kotikulmilla Tukholman Södermalmin kaupunginosassa. Paikka nimettiin Nackan kulmaksi vuonna 2001. ”Det var just på denna plats som Nacka, Börje och andra kompisar jonglerade och övade upp sin bollkänsla. Att ”Nacka” är en av de största artisterna genom tiderna bör räcka som förklaring varför han alltid kommer placera sig som nummer ett, inte bara i många Bajen hjärta utan också i många andras hjärta som alltid älskar en lirare”. (https://sportpanelen.se/2021/08/22/10-basta-hammarby-spelarna-genom-tiderna/)

Suomessa joukkue- ja palloilulajien legendojen huomioiminen muistomerkein, saati patsain on huomattavasti harvinaisempaa. Olympiasankarit Paavo Nurmesta Lasse Vireniin löytyvät ikuistettuina olympiastadionin läheisyydestä ja moni hiihtäjäsuuruus on saanut oman patsaansa kotipaikkakunnallaan. Wäinö Aaltosen veistämä Paavo Nurmen patsas löytyy myös juoksijan kotikaupungista Turusta, missä patsaan sijaintipaikasta käytiin paikallista poliittista vääntöä Nurmen 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Terho Sakin veistämä Lasse Virenin patsas Helsingin Kisahallin puistikossa (palsastus v. 1994) ja Paavo Nurmen patsas Turussa.

Joukkue- ja palloilulajien ensimmäinen suomalainen patsas lienee myönnetty pesäpallon isä Lauri Tahko Pihkalalle. Tahko Pihkala -seuran tilaama muistomerkki paljastettiin Pihkalan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi 5.1.1988. Olympiastadionin kaakkoispuolen puistossa. Pihkalaa pidetään merkityksellisenä urheilun ja kuntoliikunnan ideologina ja organisaattorina, joka kehitteli liikuntamuotoja ja loi mm. pesäpallon peliksi, jollaisena se tänä päivänä tunnetaan. Pihkalan poliittisia sekä ideologisia näkemyksiä, ja etenkin myötämielistä suhtautumista Hitlerin Saksaan on arvosteltu.

Lahden kaupunki liikuntaväkineen on ollut ”urbaanin palloilupatsaskulttuurin” edelläkävijä Suomessa. Kuninkaaksikin kutsuttu suomalaisen jalkapallon kiistatta tunnetuin lähettiläs Jari Litmanen sai oman patsaansa synnyinkaupunkinsa Kisapuistoon 10.10.2010. Sittemmin maajoukkueen pitkäaikaista kapteenia, mm. Ajaxia, Barcelonaa ja Liverpoolia edustanutta Suomifutiksen legendaa on kunnioitettu myös nimeään kantavilla kentillä Pajulahden ja Eerikkilän urheiluopistoissa.

Kuva vas. https://commons.wikimedia.org/

28. marraskuuta 2017 Lahdessa paljastettiin toinen lajinsa ensimmäinen urheiluaiheinen näköispatsas Suomessa. Kunnianosoituksen kohteena oli lahtelaiskiekkoilun suuri ylpeys, Calgaryn olympiamitalisti ja Ruotsin liigan kaksikertainen malikuningas Erkki Laine. Lahden jäähalliyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Reijo Mäki-Korvelan mukaan mallia on haettu NHL:stä, missä vastaavanlaisia patsaita on paljon jäähallien edessä ja Torontossa kokonainen joukkue.

Kuva https://commons.wikimedia.org/

Suurten palloilu- ja joukkueurheilun pioneerit ja esikuvat ovat pikkuhiljaa Suomessakin saavuttamassa hieman samanlaista kunnioitusta mitä suuressa urheilumaailmassa. Ranskan Toulousessa Monsieur Magiciksi nimetyllä Aulis Rytkösellä on katu Kuopiossa ja Kotkan jalkapallostadion on nimetty Arto Tolsan mukaan, mutta varmasti näkyvämminkin suomalaisen jalkapallokulttuurin ja muidenkin palloilu- ja joukkuelajien suunnanäyttäjien saavutuksia voisi kunnioittaa?

Kyse on kulttuurista, arvokkaiden perinteiden kunnioittamisesta sekä myös kaupunkien tunnetuksitekemisestä ja matkailun edistämisestä. Eurooppalaisena kulttuurikaupunkina itseään markkinoiva Turku tunnetaan pitkän historiansa ja sivistyksellisen sillanpääasemansa ansiosta kaupunkina, joka on ollut monella tapaa edelläkävijä uusien ajatusten ja ideoiden tuomisessa Suomeen. Esimerkiksi jalkapallon kerrotaan saapuneen Suomeen August Blombergin toimesta.

Merkittävän elämäntyön suomalaisen liikunnan ja urheilun edistäjänä tehnyttä August Blombergia kunnioitetaan Turussa Urheilupuiston muistomerkillä sekä Kupittaanpuistossa nimeään kantavalla aukiolla. Kupittaan aukio on kuitenkin käytännössä vain asvaltoitu parkkialue ilman mainintaa Blombergin elämäntyöstä. Aukion ja Kupittaan kenttä 5:n välissä äskettäin paljastettu marraskuussa edesmenneen TPS-legenda Kim Suomisen muistolaatta on kuitenkin askel oikeaan suuntaan.

Vaihtuneen vuosituhannen molemmin puolin Turussa toteutettiin Pro Cultura -säätiön ympäristötaideprojektin kautta lukuisia keskustelua herättäneitä ja myös suurta suosiota saavuttaneita ulkoveistos- ja nytaidehankkeita. Lisäksi kaupungilla on käytössään liikemies Gustav Petreliuksen lahjoitusten turvin toimiva kaunistamisrahasto.



Voisiko Turku näitä resursseja tai muita kumppanuuksia hyödyntäen nousta suomalaiseksi edelläkävijäksi urheilu- ja liikuntakulttuurin paikallisessa kunnioituksessa?


Liikkumattomuuden ollessa yhä suurempi yhteiskunnallinen ongelma, tarvitaan liikumiseen sekä hyvinvointia edistävään liikunnalliseen kanssakäymiseen kannustavia esikuvia.


Etenkin historialliset Kupittaanpuisto, Urheilupuisto ja osana suurta liikuntapaikkauudistusta ilmettään merkittävästi muuttava Parkin kenttä olisivat luontevia paikkoja paikallisten liikuntavaikuttajien, tai kuten eräs äskettäin edesmennyt vaikuttaja saattaisi tämän päivän termiä käyttäen sanoa, ”sportti-influensserien” kunnioittamiseen.

Itselleni mieleen tulee turkulaiseen liikuntaan ja urheiluun merkittävän jalanjäljen jättäneitä vaikuttajia kuten Stefan Håkans, Ilkka Kanerva, Timo Nummelin, Jorma Pilkevaara, Lahja Salviander, Tapio Sten, Juhani Tamminen, Heikki Suhonen, Juuso Wahlsten, Aulis Virtanen.


Ja varmasti löytyy useita muitakin ansioituneita, joiden julkinen kunnioittaminen voitaisiin kytkeä esimerkiksi alkuvuodesta käynnistettyihin kulttuurin ja yhteisöllisyyden kärkihankkeisiin (https://www.turku.fi/uutinen/2022-01-18_turun-uudet-karkihankkeet-toteuttavat-pormestariohjelmaa).


Kotkalaista jalkapalloilevaa lauluntekijämestari Veikko Lavia vapaasti lainaten, kuka sinun mielestä on Suomen Turussa tai muualla maassamme muistomerkin tai peräti patsaan arvoinen?

Maailman suurin jalkaa kuvaava pronssiveistos paljastettiin Hampurin Volkspark stadionin edustalla elokuussa 2005. Kun hampurilaiset kuulivat kunniakansalaisensa kuolemasta, Uwe Seelerin muistomerkkiä on ympäröinyt kukkameri. Kuva: https://commons.wikimedia.org/

*Unkari oli 1950-luvun alkupuolella jalkapallon suurvalta. Maa oli voittanut olympiakultaa v. 1952 Helsingissä, eikä kapteeni Ferenc Puskásin johtama joukkue ollut hävinnyt otteluakaan yli neljään vuoteen. Bernin MM-finaalissa Unkari sai vastaansa Länsi-Saksan joukkueen, jonka unkarilaiset olivat jo voittaneet alkusarjan ottelussa maalein 8-3. Loppuottelussa Unkari oli selkeä suosikki, sillä sodan jälkeinen Saksa oli jaettu liittoutuneiden hallintoalueisiin ja kisoihin valitut pelaajat olivat lähinnä hiilikaivostyöläisiä, pankkitoimihenkilöitä ja muilla aloilla työskenteleviä amatöörejä tai korkeintaan puoliammattilaisia. Unkari siirtyi 2-0 johtoon, mutta Sepp Herbergerin valmentama saksalaisjoukkue tasoitti ottelun jo ensimmäisellä puoliajalla Helmut Rahnin toimesta. 84. minuutilla sama mies laukoi ottelun voittomaalin. Bernin ihme oli valmis ja Länsi-Saksan uudelleenrakentaminen ja kansakunnan eheytyminen oli alkanut.

Derbysunnuntai ⚽️🇺🇦

Jalkapallokaupungissa sunnuntaiderbyllä on merkitystä. Turku ja Manchester ovat jalkapallokaupunkeja.

Tänään iltapäivällä Turku Energia Areenan kentän laidat olivat katsojia täynnä kun FC Interin ja TPS:n B-juniorit kohtasivat Kupittaan SM-karsintaottelussa.

Katselin itse peliä TPS-legenda Tapio Haritun sekä mm. Interin edustusjoukkueen päävalmentajana ennen Jose Riveiroa toimineen John Allenin 🏴󠁧󠁢󠁷󠁬󠁳󠁿 kanssa. ”Hara” Harittu on pelaajaurallaan yltänyt raitapaidassa kolmeen Suomen mestaruuteen ja myös toiminut TPS:n edustusjoukkueen päävalmentajana sekä lukemattomissa muissa lajin vastuullisissa tehtävissä.

Walesissa syntynyt John Allen saapui 1980-luvulla Suomeen pelaamaan ja on viime vuosina toiminut päävalmentajana niin TPS:n kuin Interin edustusjoukkueissa ja useissa muissa seuroissa. Tällä kaudella Allen valmentaa TPS:n A-junioreita yhdessä Esa ”Jönssi” Johanssonin kanssa.

Kentän laidalla tietysti puhuttiin siitä kuinka jalkapallo on vuosikymmenien varrella muuttunut ja miten tepsiläinen tapa pelata jalkapalloa poikkeaa sinimustasta pelifilosofiasta, jonka alkuaikojen menestys rakentui Job Dragtsman hollantilaiseen pelitapaan ja jota viime vuosina Jose Riveiro on ”espanjalaistanut” menetyksekkäästi. Alkuvuoden harjoituspelien perusteella Interin uusi päävalmentaja Miguel Grau tuntuu jatkavan Riveiron vuosilta tutulla pallonhallintalinjalla ja myönteistä on ollut myös nuorten omien kasvattien saama peliaika talven Liigacupin otteluissa.

Tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävän Turun Palloseuran historiaan on mahtunut niin suurta menestystä kuin laskukausia. Samalla kun jalkapallo pelinä on kuluneen vuosisadan aikana muuttunut ja kehittynyt, on tietysti myös tepsiläinen pelitapa kokenut muutoksia.

Kun Tepsin kulta-aikana 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin ja vielä 80-luvullakin turkulainen jalkapallo tunnettiin ennen kaikkea taitavista, useimmiten Turun Nappulaliigassa (TuNL) jalkapalloperusteet oppineista pelaajista, on tepsiläinen pelitapa kuitenkin viimeisen parin vuosikymmen kuluessa muuttunut, kun Inter on noussut haastamaan kaupungin herruudesta, TPS kärsinyt talousvaikeuksista ja perinteinen pelaajapolku TuNL:sta on muuntunut yhä nuorempien omien juniorien valmennukseen.

Kun viimeisen reilun vuosikymmenen aikana olen valmentajana kohdannut muun Suomen kanssakilpailijoita Etelä-Länsi sarjoissa ja turnauksissa, tämän vuosituhannen aggressiivisesti prässäävää ja fyysistä Tepsiä on usein kuvailtu tyyliltään ”katupoikafutiksen” edustajaksi.

Kentän laidalla keskusteltiin myös siitä, kuinka vähän suomalaiset pelaajat puhuvat pelikentällä vaikkapa brittipelaajiin verrattuna 🗣🇬🇧. Koska 11 pelaajan saumaton yhteistyö edellyttää jatkuvaa kommunikointia – ohjeistusta, varoittelua ja kannustusta – on tässä kiistatta aihealue, missä Suomifutiksella paljon työsarkaa. Puhumista ja yhä parempia sosiaalisia taitoja vaaditaan tietysti myös suomalaisilta talenteilta, jotka pyrkivät ja yltävät ulkomaisiin akatemioihin kilpailemaan pelipaikoista alati kovenevassa kilpailussa ammattilaisseurojen pelipaikoista.

Paikallisottelu itsessään oli tasainen, mutta kaksijakoinen. Inter siirtyi nopeasti 2-0 johtoon, mutta TPS hallitsi selkeästi toista puoliaikaa. Katsomon puolella taidettiin olla yhtä mieltä siitä, että Palloseura oli tänään parempi, vaikka ottelu 2-2 tasatulokseen päättyikin.

llalla taivaskanavat välittivät myös Turkuun toisenlaisen derbyn Koillis-Englannista. Cityn ja Unitedin Valioliigan paikalliskamppailua Manchesterin herruudesta pidetään ehkäpä maailman katsotuimpana jalkapalloderbynä.

Teollisen vallankumouksen merkkikaupungin paikallisotteluun liittyy itsellänikin ylimääräistä kiinnostusta, koska olen opiskeluaikoina asunut Manchesterissa ja pelatessani sikäläisiä yliopisto- ja alasarjapelejä, joukkueemme harjoitteli ManU:n harjoituskeskuksessa Cliffillä, Unitedin juniorivalmentajan johdolla.

Jalkapalloon liittyy siis helposti nostalgiaa ja intohimoja, mutta kuningaslaji on myös erinomainen yhteiskunnan peili ja maailman kaikissa kolkissa harrastettava sekä seurattava urheilu- ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto voi myös lievittää maailmanpoliittisia jännitteitä.

Vladimir Putinin johtama Venäjä hyökkäsi reilu viikko sitten aseellisesti naapurimaa Ukrainaan ja siitä asti jatkunut hyökkäys on kylvänyt kuolemaa, tuhonnut kaupunkeja ja aiheuttanut yli miljoonan ukrainalaisen maasta paon.

Jalkapallo ei luonnollisestikaan pysty yksin päättämään sotia tai poistamaan muita yhteiskuntien epäkohtia, mutta vastuulliset jalkapalloseurat, suurta vaikutusvaltaa nauttivat pelaajat ja näiden eettisiä arvoja valvovat kannattajat voivat vaikuttaa siihen, että diktaattorien hirmuteot tullaan maailmanlaajuisesti huomioimaan. Ja ennen pitkää myös tuomitsemaan.

Liikuntapaikkasuunnitelmalla kauaskantoiset vaikutukset turkulaisten hyvinvoinnille

Koronan ja omikronuutisten varjossa tehdään myös kauaskantoisia paikallisia hyvinvointipäätöksiä. Kun päättäjät ja poliitikkokandidaatit valmistautuvat yhä melko mystisiksi jääneisiin tammikuun aluevaaleihin, kansalaisten liikunnallisuuden edistäminen ja julkinen organisointi jää yhä kuntien vastuulle.

Turussa liikuntalautakunta päätti 14.12.21 hyväksyä suuren liikuntapaikkasuunnitelman*, joka etenee seuraavaksi kaupunginhallituksen käsittelyyn. Edellisessä, marraskuun kokouksessaan lautakunta jätti asian tiukan äänestyksen jälkeen pöydälle Berhan Ben Ahmadin (sd) esityksestä. Sosialidemokraatit, Vasemmistoliitto ja perussuomalaiset äänestivät pöydälle jättämisen puolesta, kun taas kokoomus, keskusta ja vihreät olisivat vieneet suunnitelman jo kaupunginhallitukselle.

Kyseessä on jopa sadan miljoonan euron suunnitelma Turun liikuntapaikkojen uudistamisesta.

Mittavaa uudistusta, jopa totaalista remonttia kaipaavat mm. Impivaaran jalkapallo- ja jäähallit, Kupittaan maauimala ja urheiluhalli, Petreliuksen uimahalli, Samppalinnan palloiluhalli, Alfan liikuntakeskus sekä Lintulan voimistelu- ja sirkustila.

Ja näiden päälle päättäjien päänsärkynä on vielä Turku-halli, josta on kehittynyt mittavasta kapasiteetistaan huolimatta Aninkaisten konserttitalon kaltainen kiinteistöongelma.

Turkulaiseen tapaan kaupungin kabineteissa valmistellaan kunnianhimoisia kehityssuunnitelmia ja yhä laaja-alaisempaa täydennysrakentamista, joiden moottorina toimivat optimistiset väestönkasvuennusteet.

Asumisen ahtaus uhkaa suomalaisten viihtyvyyttä ja hyvinvointia

Liikuntapaikkasuunnitelma ja siihen liittyvät mittavat uudistukset liittyvät luonnollisesti läheisesti laajempaan kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkirakenteen tiivistymiseen. Kun etenkin ydinkeskustassa asuminen tiivistyy, nousee asumisviihtyvyys ja sitä kautta lähiluonnon sekä lähiliikuntapaikkojen merkitys yhä suuremmaksi.

Tutkijat ovat jo pitkään ilmaisseet huolensa suomalaista asuntotuotantoa ja täydennysrakentamista kohtaan.

”Kaupunkiasuntojen koko on jo vuosia pienentynyt, vaikka ihmiset kaipaavat avaria ja valoisia koteja. Usein rakentamista sanelee sijoittajien tuottotavoitteet eivätkä vuokralaisten mielipiteet.”[i]

Etenkin Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara on jo pitkään ollut huolissaan rakennustrendistä. Hänestä tämänhetkinen tapa rakentaa asuntoja eriarvoistaa ihmisiä.

”On surullista, että pienistä asunnoista 90 prosenttia menee vuokralle. Ihmiset, joilla on mahdollista omistaa koteja, hankkivat jotain toisenlaista. Vähäosaisille tarjotaan ilman asuntopoliittista viisautta vuokra-asunnoiksi lähes huonointa ja pienintä asuntokantaa koko läntisessä Euroopassa.”.

Äskettäin julkaistussa Yhteiskunta, ihminen ja ihana kaupunki kaupunkipolitiikassa -kirjassa kerrotaan, kuinka valmistuneiden asuntojen keskikoko on romahtanut kahdessakymmenessä vuodessa suurissa kaupungeissa. Esimerkiksi eräiden turkulaisten usein kadehtimassa Pirkanmaan ratikkakaupungissa asuntojen keskikoko on pudonnut noin 60 neliöstä 40 neliöön. Vantaalla asuntojen keskikoko on puolittunut samassa ajassa.

Turun yliopiston kaupunkitutkimuksen tutkimusjohtaja Sampo Ruoppilan mukaan ihmisten perustoiveet ovat pysyneet samanlaisina vuosikymmenestä toiseen, asunnoilta halutaan valoisuutta ja avaraa näkymää, jossa on edes vähän jotain vihreää.

Tästä huolimatta kaupunkeihin rakennetaan yhä enemmän asuntoja, jotka eivät vastaa näitä haluja. Turussa etenkin ydinkeskusta tiivistyy juuri sijoittajien ja rakentajien ehdoilla. Esimerkiksi keskustan kouluja ja asukkaita vuosikymmeniä palvellutta Parkin kenttää on viime vuodet kehitetty nimenomaan asumisen, toimitilatuotannon ja täydennysrakentamisen näkökulmasta[ii].  

Ja jos Parkin kentän merkitys keskustan lähiliikuntapaikkana on ylikorostunut ja ylikuormittunut, tilannetta ei auta lainkaan, että ruutukaava-alueen toinen pallokenttä, pari vuotta sitten kauan kaivatun kierrätystekonurmen saanut Tallimäen kenttä on uhrattu koulun väistötilaksi. Eli kentän täyttää tällä hetkellä konttikoulu.

Tässäkin mielessä tuntuu huolestuttavalta, kuinka marginaalisen roolin liikuntapaikat ovat saaneet Turun kaupunkikehitysvisioissa. Keskeisen kärkihankkeen Kupittaan tiedepuiston takavuosien havainnekuvissa asuntotuotantoa on surutta sijoitettu maan ensimmäisen kaupunkipuiston alueelle, pesäpalloareenan, pyöräilyvelodromin ja skeittiparkin päälle.

Asuinkortteleiden ryhmä Lemminkäisenkadun varrella Kupittaanpuiston laidalla. Cederqvist & Jäntti Arkkitehdit Oy. 2017 (vas.). Havainnekuva Turun Tiedepuistoon keskustan suunnasta. Korkeimpien rakennusten takana avautuu Tiedepuiston laajentumisalue Itäharjulla. Cederqvist & Jäntti Arkkitehdit Oy. 4.12.2017 (oik.)

Etenkin jalkapalloväen mielissä huolta herättävät myös puheet jo alun alkaen alimittaisena neljä vuosikymmentä jalkapalloilijoita ja monia muita lajeja palvelleen Impivaaran hallin korvaamisesta markkinavetoisella halliratkaisulla Artukaisissa. Pitkään palvelleen Impivaaran jalkapallohallin merkitys ja ansiot urheiluväen piirissä ovat kuitenkin kiistattomat ja hallin vuosittainen 80 000 liikkujan käyttäjäkunta tarvitsee muiden urheilukaupunkien tavoin ehdottomasti julkisen palveluntarjoajan tuhansille jalkapalloilijoille ja muille Impivaaraa käyttäville tahoille [iii].

Impivaaran ylikuormitettu alimittainen jalkapallohalli on elinkaarensa lopussa.

Ja Linnanfältissä uusia asuntoalueita kohoaa nopealla tahdilla historiallisen linnan kupeessa, mutta missä ovat uusien asukkaiden lähiliikuntapaikat ja lähipalvelut?

Kontrasti on melkoinen, jos verrataan varsin samankaltaiseen, Helsingin satama-alueen Jätkäsaaren alueen kehittämiseen. Meren ja Ruoholahden kanaalin rajoittamalla alueella asuminen on tiivistä, mutta asumisviihtyvyyttä tuovat lukuisat hyvin sijoitetut puistot ja pallokentät.   

Ylhäällä vasemmalla Turun Herttuankulma (kuva: Taloforum.fi). Muut kuvat Helsingin Jätkäsaaresta.

Monipuolinen asuntotuotanto ja uudet asukkaat ovat välttämättömyys kaupunkien tulevaisuudelle, mutta kaupunkikehityksessä tulisi myös huomioida väestörakenteen muutokset sekä asukkaiden viihtyvyys, turvallisuus ja yleinen hyvinvointi. Olemme jälleen saaneet kuulla, kuinka suomalaisten lasten ja nuorten liikkumista ja fyysistä kuntoa mittaavat tulokset tekevät väestön liikkumattomuudesta yhä huolestuttavamman kansantaudin[iv].

Kesällä käydyn pormestarivaalin seurauksena valitun uuden valtuuston ja lautakuntien tehtävät ovat poikkeuksellisen vaativia, eikä vaikutuksiltaan yhä hämäräperäisen aluevaalin ja aluevaltuuston liittyminen yhtälöön helpota pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämistä pitkittyneissä pandemiaoloissa. Nyt tarvitaan näkemyksellistä sekä kansalaisten hyvinvoinnin ja luottamuksen turvaamiseen keskittyvää päätöksentekoa. Liikkumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen, eli kansalaisten ennaltaehkäisevien hyvinvointipalvelujen, lähiliikuntapaikkojen ja muiden matalan kynnyksen kohtaamispaikkojen edistäminen yhdessä mm. kolmannen sektorin kanssa on juuri nyt mitä tärkeintä pandemia-ajan päätöksentekoa ja vastuunkantamista.

Lautakuntien ohella myös turkulaisia urheilujärjestöjä edustava seuraparlamentti sai äskettäin uudet jäsenensä[v]. Toivottavasti viime vaalikaudella kaupunkiympäryslautakunnan kiemuroihin perehtynyt uusi puheenjohtaja Ville Lintunen (sd) löytää liikuntalautakunnan puheenjohtaja Sini Häkkisen (kok) kanssa yhteisen sävelen ja saavat yhdessä kaupunkilaisten kanssa turkulaiset liikkumaan ja pitämään huolta hyvinvoinnistaan yhä paremmissa ja helpommin saavutettavissa olevilla liikuntapaikoilla.

[i] https://yle.fi/uutiset/3-12036030 Asunnoista rakennetaan yhä pienempiä vastoin vuokralaisten haaveita: Niina Lehtonen nukkuu olohuoneessa, jotta lapsilla on tilaa leikkiä, 4.8.21

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/06/parkin-kentta-taydennysrakentamisen-vai-lahiliikunnan-ja-kansalaisosallisuuden-karkihanke/

[iii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/

[iv] https://www.is.fi/urheilu/art-2000008477443.html Kommentti: Tässä on Suomen lasten ja nuorten uusi kansantauti – aikuisten täytyy herätä, tai jälki on karmeaa, 16.12.21

[v] https://www.turku.fi/uutinen/2021-11-26_uusi-turun-seuraparlamentti-valittu

*Turku liikuttaa kaikkia – tulevaisuuden linjaukset Turun liikuntapaikkaverkon ja liikuntakulttuurin kehittämiseksi

Click to access 2042964.pdf

https://ah.turku.fi/liikunta/2021/1214012t/4542084.htm

Lasten harrastustoiminta koronan ja kohoavien kustannusten puristuksessa – aika uudistuksille vai elitismille?

Jo toista vuotta kestänyt globaali koronapandemia jatkaa kansakuntien kiusana muuttaen muotoaan erilaisina variantteina sekä haastaen terveysviranomaisia ja poliittisia päättäjiä löytämään keinoja, jotta yhteiskunta saataisiin toimimaan mahdollisimman normaalisti.

Koronakriisin alkuaika oli varsinkin arjen elämästä ja jopa lähiomaisistaan eristettyjen ikäihmisten tuskaa, mutta toisena pandemiavuotena myös lapset ja nuoret perheineen ovat joutuneet ennenkokemattomien haasteiden eteen. Viime lukuvuotta piinanneet pitkät etäopetusjaksot sekä harrastustoimintaa hankaloittaneet ja tietyillä ikäluokilla harrastamisen jopa käytännössä kokonaan estäneet rajoitukset ovat jättäneet nuorten maailmaan jälkiä, joita voi vasta arvailla.

Hieman samaan tapaan kuten THL:n valtakunnallisesti voimakkaasti vaihtelevat tartuntaluvut jakavat eri maakunnissa eläviä suomalaisia huolestuttaviin kiihtymis- ja leviämisvaiheisiin tai turvallisuutta tuovalle perustasolle, uhkaa kaupungistumisen ja väestörakennemuutosten mullistamaa ruuhka-Suomea ja syrjäseutujakin alueellinen eriarvoistuminen.

Suurissa kasvukeskuksissa, myös Turun seudulla, kaupunginosien väestöjakaumat jatkavat polarisoitumistaan, mikä uhkaa synnyttää muualta Euroopasta tuttuja sosiaalisia jännitteitä ja yhteiskunnallisia ongelmia. Jännitteiden juuret ja ongelmien oireet ovat jo havaittavissa muuttuneessa kaupunkirakenteessa.

Osa menneinä vuosikymmeninä lapsiperheidentiteetistään tunnetuista lähiöstä on hiljalleen hiljentynyt ikäihmisten nukkumalähiöiksi, erityisesti itäisessä Turussa maahanmuuttajataustaisen väestön osuus on jo ylittänyt 50 prosentin ja ydinkeskustaa tiivistetään yksineläjien urbaaniksi asvalttimaailmaksi, jota kovettaa kulttuuritapahtumien koronakurimus ja lähiluonnon väistyminen täydennysrakentamisen tieltä. Ja löytyy Turusta myös ” Solsidan-henkisiä” hyvätuloisten asuinalueita, joissa ymmärrettävästi halutaan ylläpitää olemassa olevaa elämisen laatua sekä turvallisuutta, eikä välttämättä suhtauduta myönteisesti vuokra-asuntotuotantoon tai väestörakenteita muuten muuttavaan kaupunkisuunnitteluun.

Varissuon ”uusi” kierrätystekonurmi on parantanut merkittävästi liikuntaolosuhteita maan monikulttuurisimmassa ja lapsivaltaisessa lähiössä, mutta aivan liian usein maahanmuuttajataustaisten ja vähävaraisten perheiden lasten harrastaminen päättyy lyhyeen tai ei ehdi edes alkamaan, koska alati kohoavat harrastuskustannukset ovat liian korkeita.

Jo kauan ennen koronaa lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa on nostettu esiin lasten ja nuorten vähentyneen liikkumisen aiheuttamia moninaisia yhteiskunnallisia haittatekijöitä. Liikunta on tärkeää lapsen luuston sekä motoristen taitojen kehittymiselle ja ryhmässä liikkuminen edistää myös merkittävästi sosiaalisia vuorovaikutustaitoja. Terveelliseen aikuisiän elämäntapaan kannustaminen on etenkin väestömme vanhetessa yhä tärkeämpi kansanterveydellinen päämäärä.

Ja lisääntyneeseen liikkumattomuuteen liittyy luonnollisesti myös mobiiliteknologia ja koukuttavien älylaitteiden käytön räjähdysmäinen kasvu. Helsingin yliopiston ja Folkhälsanin tutkimuksen mukaan lasten ylipainon lisääntyminen on yksi maailmanlaajuisesti suurimmista terveysongelmista. Folkhälsanin tutkijatohtori Elina Engbergin mukaan olisi hyvä, jos edes osan ruutuaikaa voisi vaihtaa aktiivisempiin ajanviettotapoihin kuten yhdessä ulkoiluun, tai oikeastaan mihin tahansa, mikä katkaisee passiivisen ruudun katselun ja saa lapsen liikkeelle[i].

Kun koronan, älylaitteiden addiktoivaan vetovoiman ja alueellisen eriarvoistumisen lisäksi lasten ja nuorten liikkumista hankaloittaa yhä korkeammiksi kohoavat harrastuskustannukset, on päivänselvää, että kyseessä on laajavaikutteinen yhteiskunnallinen ja kansanterveydellinen ongelma.

Edelliset hallitukset ovat hakeneet ongelmaan ratkaisua mm. Liikkuva koulu -ohjelmalla ja Marinin hallitus pyrkii nyt ehkäisemään eriarvoistumista kaksivuotisella esikoululla. Myös ministeri Kurvisen valmistelema Veikkauksen tuotonjaon uudelleenjärjestely on tervetullut, vaikka varmaankin monessa huomattavia julkisia tukia nauttivassa järjestössä huolta herättävä uudistus. Perhetaustasta johtuvia oppimiseroja tasoittamaan tähtäävä kaksivuotinen esiopetuskokeilu ja Liikkuva koulu ovat oikeansuuntaisia toimenpiteitä päätöksenteon ylätasolta, mutta lasten, nuorten ja varttuneemmankin väen liikkumisen vähentyminen vaatii uusia ideoita ja toimia myös kuntatasolla sekä ruohonjuuritoimijoiden piirissä.

Kunnille kannustimena uusiin ajatuksiin toimii soteuudistus sekä supistuvat budjettivarat. Eikä urheiluseuroissakaan olisi haitaksi pohtia omaa roolia alati muuttuvassa maailmassa. Onko varhainen erikoistuminen ja yhä varhaisempi harrastuksen aloittaminen se kannustavin tapa edistää lasten liikkumista vai voisivatko seurat keskinäisellä yhteistyöllä, työnjaolla ja keskittymisellä omiin vahvuuksiin synnyttää harrastajissa pitkäkestoisemman liikkumisen ja yhdessä harrastamisen ilon?

Pandemia-aikana on paljastunut, että huolimatta Huuhkajien EM-kisahuumasta, Palloliiton mukaan jalkapallon parissa 4–17-vuotiaiden harrastajien määrä putosi viime vuonna yli kymmenen tuhannen alaikäisen pelaajan verran[ii]. Pelaajakadon ohella Palloliitto on viestinyt myös erotuomaripulan aiheuttamista ongelmista ja nuorten pelinohjaajien varhaisesta lopettamisesta. Ja harrastajamäärät ovat laskussa myös muissa lajeissa, kertovat lajiliitot.

Koronarajoitukset horjuttavat pienten urheiluseurojen taloutta – ”Ei me voida pyytää pelaajilta turhasta maksua”. Tamperelaisen MIG Salibandy -seuran puheenjohtaja Pirjo Ahlberg tiivistää urheiluseurojen pandemia-ajan ongelman, jota harvemmin tuodaan julkisuuteen.  – Viime kausi oli tosi paha, kun ei oikein päästy pelaamaan eikä reenaamaan. Eikä pelaajilta oikein voi pyytää rahaa sellaisesta toiminnasta, mitä ei pysty tuottamaan tai antamaan pelaajille mahdollisuutta pelata, kertoo puheenjohtaja Pirjo Ahlberg[iii].

Syrjäytyminen, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat viime vuosina lisääntyneet hälyttävästi nuorten keskuudessa. Henkisen hyvinvoinnin ja itsetunnon horjuminen on noussut uutisiin myös huippu-urheilijoiden keskuudessa. Tokion olympiakisojen yhteydessä suurta medianäkyvyyttä aikaan saanut voimistelutähti Simone Bilesin avautuminen ongelmistaan näyttää rohkaisevan myös muita avaamaan keskustelua mielen järkkymisestä ja korona-ajan henkisestä kuormituksesta. Viime kauden Vuoden pesäpalloilija, Keski-Suomen Vuoden urheilija Emma Körkkö jäi äskettäin pois Itä-Länsi-ottelusta tiiviin pelintahdin ja kovien paineiden takia[iv].

Suurimmissa drop out -ikäluokissa nuorten lisääntyneet mielenterveysongelmat ovat pandemia-ajan yksi vakavimmista seurauksista. Etäopiskelu on lisännyt etenkin yksinäisyyden tunnetta. Tulisiko lasten ja nuorten harrastustoiminnassa tulevaisuudessa keskittyä enemmän liikunnan ilon synnyttämiseen sekä sosiaaliseen kaverisuhteiden kehittämiseen ja vähemmän elitistiseen talenttien hautomiseen tai harrastamisen varhaiseen vakavoittamiseen?

[i] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveempi-maailma/runsas-ruutuaika-yhteydessa-lasten-ylipainoon

[ii] https://yle.fi/urheilu/3-11942175

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-12063135 Koronarajoitukset horjuttavat pienten urheiluseurojen taloutta – ”Ei me voida pyytää pelaajilta turhasta maksua”

[iv] https://yle.fi/urheilu/3-12049376 Itä-Länsi-ottelusta vetäytynyt tähtipelaaja inspiroitui Simone Bilesista, painii henkisen kuorman kanssa: ”Kontakti hyvään urheilupsykologiin”

Kirjoitus on julkaistu 19.8.21 Turun Sanomissa aliona.

https://www.ts.fi/puheenvuorot/5399790/Enemman+liikunnan+iloa+vahemman+elitistista+talenttien+hautomista

EURO 2021 – suomalainen kesäunelma

Tanskan loistavan keskikenttäpelaajan Christian Eriksenin sydämen pysähdys kesken Kööpenhaminan avausottelun vavahdutti jalkapallomaailmaa. Ottelussa vastustajana ollut Suomen maajoukkue on sittemmin saanut sympatiaa kunnioittavalla käytöksellään sekä hyvillä pelisuorituksillaan ensimmäisessä esiintymisessään kuningaslajin arvokisoissa.

Kun koronapandemian takia vuodella eteenpäin siirtyneet kisat etenevät ympäri Eurooppaa alkulohkojen ratkaisuvaiheeseen, käyvät spekulaatiot jatkoon yltävistä joukkueista kuumina. FIFA rankingin ykkönen Belgia on kahdella voitollaan vahvin suosikki lohkovoittajaksi, mutta lohkon itämerellisen kolmikon kohtalo selviää vasta maanantain pelien päätyttyä.

Jos turnaussuosikki Belgia jatkaa puhtaalla pelillä ja voittaa myös Suomen Huuhkajat, on lohkon kakkospaikka Venäjän omissa käsissä. Tässä tapauksessa tasapelikin Tanskaa vastaan riittää. Jos taas tanskalaiset voittavat, on koko kolmikko kolmessa pisteessä ja keskinäiset voiton ristissä. Tällöin lasketaan tehtyjä ja päästettyjä maaleja sekä tarkastellaan tilanteita muissa lohkoissa, sillä myös parhaat kolmoset etenevät jatkoon.

EM-kisojen aikana vapaan maailman uusi johtaja Joe Biden sekä itäistä imperiumia ylläpitävä Vladimir Putin kohtasivat toisensa Geneven rauhan kaupungissa. Vaikka suurvaltajohtajien vuoropuhelun tulokset jäivät vaatimattomiksi, puhuttiin Sveitsissä mm. arktisen alueen yhteistyöstä. Suomalaisille tuttu Kremlin isäntä on ennen kaikkea judo- ja jääkiekkomiehiä, mutta liikunnallinen entinen Pietarin apulaispormestari ymmärtää myös jalkapallon poliittisen ja yhteiskunnallisen merkityksen.

Vuoden 2018 Helsingin suurvaltajohtajien huippukokouksessa Putin heitti Venäjän MM-kisapallon Donald Trumpin syliin ja sinetöi tällä eleellä neuvotteluvoittonsa. Ja samaan tapaan osaavat suomalaisetkin poliitikot kuten ottelupäivänä haastatellut europarlamentaarikot avata jalkapallosydäntään ja esiintyä televisiossa maajoukkuepaidoissa. Ja myös Silvia Modigin taustalla roikkuvalla Glen Kamaran paidalla on oma yhteiskunnallinen merkityksensä.

Meni EM-alkulohkoista jatkoon mikä tahansa Itämeren itsenäisten valtioiden yhteisön edustajista, jalkapallolla ja muilla eri kansakuntien leikkimieliseen kisailuun kannustavilla tapahtumilla on suuri merkitys keskinäisen ymmärryksen ja rauhaisan rinnakkaiselon edistämisessä. Jopa Minskin mursuviikselläkin on saattanut olla vilpittömänkin oloisia ajatuksia jääkiekon ympärillä, vaikka kevään MM-kisat häneltä vietiinkin.

Liverpoolin manageri Bill Shanklyn puhki kulutettu lausahdus jalkapallon merkityksen kohottamisesta elämän ja kuoleman yläpuolelle ei ehkä automaattisesti aukea itsenäisyytensä alkuvuosikymmeninä ylettömään yleisurheilu- ja yksilöurheilumenestykseen tottuneille suomalaisille, mutta on kai skottilegendan ajatuksessa jotain perää.

Samana iltana kun suomalainen jalkapalloväki jännittää, kuinka pitkälle ”Riveluutio” riittää planeetan tämänhetkistä ykkösjoukkuetta vastaan, täyttää osuvasti myös yksi suomalaisen ja ennen kaikkea turkulaisen jalkapallon suurista tasavuosia.

Suorapuheinen ”Superhessu” on aikakautensa sekoitus Teemu Pukkia ja Joel Pohjanpaloa, maalintekijä jumalan armosta. Suomifutìs ja myös suomalainen yhteiskunta ovat muuttuneet dramaattisesti Heikki Suhosen ja Tepsin kulta-ajoista 60-ja 70-lukujen taitteessa.

Palloliiton puheenjohtajaksikin kolme vuotta sitten pyrkinyt entinen ministeri ja KaaPon kasvatti Ville Niinistö onkin oikeassa muistuttaessaan jalkapallon yhteiskunnallisesta merkityksestä ja positiivisuudesta. Europarlamentaarikko nostaa esiin Huuhkajien voittajatyypit ja mahtavat hahmot kuten huumorintajuisen Lukas Hradeckyn ja kansallislaulua intohimolla ja valloittavalla hymyllä laulavan Paulus Arajuuren.

Äskettäin myös Turun kaupunginvaltuustoon valittu Niinistö meni MTV3-haastattelussa myös konkretiaan peräänkuuluttaessaan kunnallisia panostuksia seuratoimintaan ja seurojen rooliin lasten ja nuorten liikuttajina sekä sosiaalisena yhdistäjänä. ”Jalkapallo on kieli, joka yhdistää ihmisiä, jotka eivät välttämättä ymmärrä sanallisesti toisiaan. Futiskentällä kaikki ovat tasa-arvoisia. Sellaisena peli pitääkin pitää. Harrastuskustannukset on pidettävä matalina, että kaikki pääsee mukaan. Siitä tulee se osallistumisen riemu.”

Nyt kun Heikki Suhosen ja niin monien muiden suomalaisten jalkapallosukupolvien pitkä odotus on päättynyt ja arvokisasosallistumisen riemu on todellista, lienee aika nauttia suomalaisesta kesäunelmasta – Onnea Hese & tsemppiä Huuhkajat sekä Suomifutis!

Artikkelikuvassa Suomen A-maajoukkue puolen vuosisadan takaa vuodelta 1971.

Tampereen Ilves – 90 vuotta suomalaista seuratyötä korttelisarjasta huipputasolle

Koronapandemia koettelee urheiluseuroja, mutta yksi Suomen suurista saa 10.4.2021 täyteen 90 toimintavuotta. Olen omalla palloilutaipaleellani kohdannut Tampereen keltavihreät lukemattomia kertoja niin pelaajana, valmentajana kuin katsojana ja vaikka voittojen väliin on mahtunut karvaitakin tappioita, Ilves-ottelut ja vastassa olleet ilvesläiset ovat jääneet mieleen kovina, mutta reiluina vastustajina.


”Uuden palloiluseuran perustamisesta Tampereelle oli puhuttu jo pitkään ennen vuotta 1931. Poikajoukko istui ja mietti Pyrinnön luistinradan pukukopissa. Pojilla oli valtava halu pelata, muttei heillä ollut joukkuetta. Ongelman huomasi Tampereen lyseon voimistelun lehtori Niilo Tammisalo, joka päätti toimia. Tammisalo kutsui koolle asiaan innostuneita nuoria keskustelemaan uuden palloseuran perustamisesta Tampereelle. Suunnittelukokouksen jälkeen pidettiin perustava kokous 10.4.1931 Tampereen lyseon la 30 hengen läsnä ollessa.”


Seuran nimeksi oli tarjolla viisi vaihtoehtoa: Niilon pojat, Pallopojat, Näsin pojat, Haukat ja Ilves. Perustavan kokouksen nimiäänestyksessä Ilves vei voiton, mutta tarkempaa tietoa nimen syntyhistoriasta ei ole. Seuran perustaja Tammisalo muisteli myöhemmin, että Ilves-nimi kaapattiin Hämeenlinnasta, kun sikäläinen Ilves oli lopettanut toimintansa. Myös Hämeen vaakunan Ilves-tunnuksella lienee ollut vaikutusta valintaan.


Seuran ensimmäisiä lajeja olivat jalkapallo, jääkiekko ja jääpallo. Ilves pelasi ensimmäiset ottelunsa näissä lajeissa Tampereen Palloilijoita vastaan. Ensin jalkapallossa 7.5.1931, sitten jääkiekossa 24.1.1932 ja jääpallossa 19.2.1932.


Sittemmin seuran lajikirjo on laajentunut. Ringette aloitettiin vuonna 1992, salibandy kolme vuotta myöhemmin ja Futsal vuonna 2001. Ilveksellä on myös ollut edustusjoukkueita koripallossa, käsipallossa, keilailussa, taitoluistelussa ja amerikkalaisessa jalkapallossa.

Vaikka seuratunnus on vuosikymmenien kuluessa vaihtunut moneen kertaan, keltainen kissaeläin on säilynyt tunnistettavana. Useimmiten vihreällä taustalla. Vuonna 1962 Ilves otti käyttöönsä Rauno Bromsin suunnitteleman Ilveksen päätä kuvaavan tunnuksen. Ärjyvä Ilves lienee tänä päivänä Suomen tunnistettavimpia urheilubrändejä.


Joukkue- ja junioriurheilun erikoisseura

Ilves ry on Tampereen seudun johtava urheiluseura, jonka vahva juniorityö tunnetaan ympäri Suomea. Seura liikuttaa eri lajeissa pelaajia aina päiväkoti-ikäisistä 70-vuotiaisiin saakka. Toiminnan parissa on yhteensä jopa 5000 pelaajaa, mikä tarkoittaa, että Ilves on harrastajamäärissä mitaten maan suurin urheiluseura.

Tampereen Tammelan uuden stadionin rakennustyöt on määrä alkaa keväällä 2021. Ilveksen edustusjoukkueiden kotiareenan kasvojen kohotuksessa katsojakapasiteetti kohoaa 8000 katsojaan. Uudisrakennuksen kustannusarvio on yli 23 miljoonaa euroa.

Pirkanmaan keltavihreät tunnetaan etenkin pitkäkestoisen jääkiekko- ja jalkapallomenestyksen kautta. Maan huippua Ilves edustaa toki myös uusimmassa lajissaan. Ilves Futsal on Suomen menestynein pääsarjatason joukkue.


Jääkiekossa Ilves on voittanut edustusjoukkue mukaan lukien 73 Suomen mestaruutta ja kaikkiaan 154 SM-mitalia, mitkä ovat ylivoimaisia Suomen ennätyksiä.


Myös jalkapallossa Ilves edustaa maan ehdotonta kärkeä. Seurassa on yli neljäkymmentä junioriedustusjoukkuetta ja sekä miesten että naisten edustusjoukkueet pelaavat ylimmällä sarjatasolla.


Varsinkin miesten Veikkausliigan joukkue on Jarkko Wissin päävalmentaja-aikana noussut kestomenestyjäksi ja nuoria pelaajia suosiva valmennuslinja on houkutellut seuraan maajoukkuetason junioreita ja kirkkaimmat nuoret kyvyt ovat edenneet europelien kautta ulkomaan ammattilaiskentille.


Juniorityön perustana on vuodesta 1975 lähtien toiminut Futis-Liiga, jonka pelitoimintaan osallistui viime kaudella noin 200 joukkuetta ja reilusti yli 3000 tyttö- ja poikapalloilijaa. Näillä luvuilla Ilves kamppailee HJK:n kanssa maan suurimman jalkapalloseuran tittelistä.


Ilveksen Futis-Liiga on jaettu neljään alueeseen (itä, etelä, pohjoinen ja länsi) ja kuhunkin alueeseen kuuluu 3-4 kaupunginosaa, joiden mukaan joukkueet muodostetaan ja nimetään. Aluetoimintaa pyörittävät seuran päätoimiset aluevalmentajat sekä vapaaehtoisten toimihenkilöiden (mm. aluepäällikköt, yhdyshenkilöt) verkosto. Ruohonjuuritason jalkapallotoimintaan osallistuu vuosittain jopa 600-700 valmentajaa ja joukkueenjohtajaa. Sopimusvalmentajia rekrytoidaan junioriedustusjoukkueisiin vuosittain yli sata.


Futis-Liigan päätavoitteena on antaa kaikille jalkapallosta kiinnostuneille junioreille ja vanhemmille mahdollisuus harrastaa lajia oman taitonsa ja halunsa mukaisesti joko pelaajana tai toimihenkilönä. Tavoitteena on myös tarjota lahjakkaille ja halukkaille pelaaja- ja toomihenkilöpolku junioriedustusjoukkueisiin. Harrastuksen kustannukset pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina ja osallistumista helpotetaan tuomalla toiminta lähikentille.


Ilveksen junioritoiminta muistuttaa läheisesti Turussa vuodesta 1965 toteutettua Nappulaliigatoimintaa, jossa aluejoukkueet ovat vastanneet ruohonjuuritoiminnasta ja edustusjoukkueet – ”Kaupparit” – toteuttaneet käytännössä katkeamattoman ketjun maajoukkuepelaajia eri palloilulajeihin Koivun ja Kiprusoffin veljeksistä Teemu Rannikkoon ja tämän päivän huuhkajiin kuten Lukas Hradecky, Joni Kauko ja Jere Uronen.

Tampereella Ilveksen alueellinen asema kuitenkin poikkeaa olennaisesti Turun Nappulaliigasta, joka kilpailee tänä päivänä kaikissa ikäluokissa etenkin kahden nimekkään pääsarjaseuran laajentuneen juniorityön kanssa.

Tampereen seudulla, ja laajemminkin Pirkanmaalla Ilves on suuri suunnannäyttäjä sekä lasten ja nuorten merkittävin alueellinen liikuttaja. Pirkanmaalaiset naapuriseurat saattavat kokea keltavihreän jättiläisen ajoittain ylivoimaisena kilpakumppanina, mutta hyvin organisoitu ja juniorityöhön vahvasti panostava Tampereen Ilves kuuluu kiistatta suomalaisten urheiluseurojen aateliin ja nuorisotyön edelläkävijöihin.

Koska Ilveksellä on alueellaan niin hallitseva asema, keltavihreiden edustusjoukkueet ovat tuttu vastustaja etenkin turkulaisille ja muille Lännen kilparyhmille. Sarjaotteluiden ohella Ilves nähdään usein naapurimaakunnissa usein harjoitusvastustajana ja turnausvieraana.


Onnea 90-vuotias Ilves ja ”ipalaiset” Kaupista Vuorekseen sekä Hervannasta Tesomaan!

Lähteet:

Etusivu

https://ilvesfutisliiga.fi/

    Junnufutis – ekkono-ontologista fundamentalismia vai pitkäjänteistä ruohonjuuritason nuorisotyötä?

    Kohdeltiinko Kamaraa rasistisesti?, onko Pukki parempi kuin Litmanen?, salliiko oikeaoppinen ”riveluutio” pelaamisen kolmella topparilla? ovat kysymyksiä, joihin törmää somen suomalaisissa jalkapallokeskusteluissa.

    Suomalaisella junnufutiksella on myös oma yli 8000 jäsenen Facebook-ryhmänsä, jonka keskustelut tuntuvat niin ikään jakavan voimakkaasti mielipiteitä.

    Suuri jäsenmäärä sekä keskustelun aktiivisuus ja aiheiden monipuolisuus viestivät laajasta futisintohimosta ja sitoutumisesta seuratoimintaan. Ryhmässä vaihdetaan säännöllisesti hyödyllisiä vinkkejä, vertaillaan kokemuksia ja kannustetaan joukkueiden sekä seurojen väliseen yhteistoimintaan.

    Mutta palloiluväen pimeämmältä puolelta löytyy muualtakin sosiaalisesta mediasta tuttua kaikkitietävyyttä, toisinajattelijoiden vähättelyä ja myös rakentavaa vuoropuhelua vaikeuttavaa omiin taloudellisiin intresseihin pohjautuvaa myynnin edistämistä.

    Nykymaailmaa kutsutaan aika ajoin kilpailuyhteiskunnaksi. Harva kai kiistää, etteikö kilpailu esimerkiksi työ- ja opiskelupaikoista olisi kiristynyt omien vanhempiemme lapsuus- tai nuoruusajoista.

    Lasten ja nuorten harrastustoiminnassa kilpailu on samanaikaisesti sekä motivoiva kannustin että eräänlainen eriarvoisuutta aiheuttava ”kastijärjestelmä”. Kaikki junioriurheilussa toimintaa pyörittäneet (toivon mukaan) tietävät käyttävänsä suurta valtaa kun jaottelevat eri kehitysvaiheessa olevia lapsia tasoryhmiin ja jakavat näille peliaikaa ja vastuuta joukkueissa.

    Jotkut meistä valmentajista tunnistavat ”talentin”, tuon poikkeusyksilön, joka kukkaan puhjetessaan tuo meille kaikille kunniaa Mestareiden liigassa tai NHL:ssä.

    Itse tunnustaudun tietämättömämmäksi, koska koen että lahjakkuutta on niin monenlaista, eikä sen havaitseminen suuressa harrastajamassassa ole aivan yksinkertaista. Taito- ja nopeusominaisuuksia on suhteellisen helppo mitata testien ja kellon avulla, mutta kuinka arvioida nuoren pelaajan henkisiä voimavaroja, pelin ymmärrystä tai harjoittelulahjakkuutta?

    Kun lahjakkaan juniorin kehitykseen lisäksi vaikuttavat ainakin perintötekijät ja kotiolot sekä vanhempien suhtautuminen harrastamiseen, uskon itse varhaista erikoistumista ja talenttikarsinointia enemmän pitkäjänteiseen ja mahdollisimman tasapuoliseen ruohonjuuritoimintaan.

    Tasapuolisuudella en tarkoita tasapäistämistä tai kilpailun rajoittamista, vaan joustavien tasoryhmien käyttöä, jolloin hitaammin kehittyvällä tai myöhemmin harrastuksen aloittaneella lapsella on mahdollisuus aktiivisella harjoittelulla nousta vaativammalle tasolle.

    Ja kääntäen, jos varhaisesta aloittamisesta, fyysisestä edusta tai muusta tekijästä aiemmin hyötynyt juniori näyttää putoavan kilparyhmänsä tahdista, voidaan hänen kehitystä ja harrastusintoa ehkä paremmin ylläpitää harjoittelemalla alemmalla tasolla.

    Nuori urheilija, ja myös tämän vanhemmat saattavat reagoida ”tason pudotukseen” hyvin eri tavoin, joten on tärkeää, että valmennus viestii toimintalinjasta selkeästi ja myös yksilöllisesti.
    Kannustavasti toteutettu tason vaihto voi olla yhä harvemmin onnistumisia kokevalle nuorelle pelaajalle helpotus ja suurempi rooli alemmalla tasolla uudenlainen innostuksen lähde.

    Koska alaspäin tapahtuvaan tasoryhmän vaihtoon liittyy väistämättä myös pettymys, on tärkeää, että muutokset perustellaan pelaajalle ja tarvittaessa myös vanhemmille. Ei liene niin harvinaista, että lapsen harrastus saattaa olla joillekin vanhemmille jopa tärkeämpää kuin lapselle itselleen.

    Oikeudenmukaisesti ja joustavasti käytetyt tasoryhmät sekä niistä selkeästi viestiminen ovat mielestäni tänä päivänä hyvin hoidetun urheiluseuran suuri vahvuus, ja enenevästi jopa perusedellytys.

    Pienpaikkakunnilla harrastajamäärät saattavat olla niin alhaisia, ettei tasoryhmiin ole mahdollisuuksia, mutta suurimmissa seuroissa yksilön kehitystä tukevat tasoryhmät ja pelaajien yksilöllisen kohtelun tulisi mielestäni olla keskeinen tekijä seuran toimintatavoissa ja -arvoissa.

    Yksilön huomioiminen liittyy myös huolestuttavasti kohonneisiin harrastuskustannuksiin, pandemian kiihdyttämään drop outiin sekä myös seuroja yhdistävään tavoitteeseen ”tuottaa” huippu-urheilijoita.

    Jos kustannukset jatkavat nykyistä nousuaan, yhä useampi lasten ja nuorten harrastus on vain varakkaampien perheiden arkea ja juhlaa. Ja jos intohimoisesti lajiin suhtautuvat vähävaraiset lapset putoavat pois haastamasta etuoikeutettuja isä/äitivalmentajien lapsia, kuinka nimelliseksi kilpailu näivettyy kilpatasolla?

    Maailma muuttuu hurjaa vauhtia, mutta yhä kuulee sanottavan, että Suomi juostiin maailmankartalle ja että Suomi on yhdistysten luvattu maa.

    Pitkään kestäneiden vaikeiden vuosien jälkeen, suomalainen juoksu ja yleisurheilu on korona-aikana nostanut ilahduttavasti tasoaan varsin laajalla rintamalla nuorten, sekä suorastaan yllättävien urheilijoiden toimesta.

    Samaan aikaan myös suomalaiset palloilulajit menestyvät ilahduttavasti, vieläpä ikuisen alisuorittajan, viime vuosina kansallisissa urheilugaaloissa pöytää puhdistaneiden jalkapallomaajoukkueiden johdolla.

    Tämä jonkinlainen rakkaudentunnustus ruohonjuuritason seuratyölle ei ole sodanjulistus tai edes pyllistys talenttivalmennukselle tai viimeisimpiä valmennustrendejä viljeleville konsulttikoutseille.

    Uutta tietoa, hyviä ideoita ja uudistuksia seuroissa tarvitaan, jotta liikkumattomuudesta kärsivät suomalaiset liikkuvat enemmän ja kokevat urheiluseurat yhteisöiksi, jotka tarjoavat elämään sisältöä ja myös koronan horjuttamaan arkeen turvallisuuden ja terveyden tuntua.

    Mielestäni lasten ja nuorten harrastusmaailmaa ei siis pitäisi jakaa ”tavoitteelliseen talenttitoimintaan” ja jotenkin toisarvoiseen harrastustoimintaan. Jokainen harrastamisen taso ja kaikki harrastajat ovat yhtä arvokkaita ja ahkeralla harjoittelemisella, oikealla asenteella sekä valmennuksen tuella hitaammin edistyvä harrastaja tai ”late bloomer” voi urheilussa yltää pitemmälle kuin liian aikaisin lapsitähdeksi kohotettu talentti.

    Enemmän yhdessä turhaa talkootyötä vai ulkoliikuntaa tukevaa liikuntapolitiikkaa poikkeusoloissa?

    Maailmanlaajuinen pandemia on edennyt toiseen aaltoon. Globaalissa ja Euroopan laajuisessakin vertailussa suomalaiset ovat selvinneet koronakriisistä toistaiseksi kunnialla, mutta pandemian pitkittyessä, mahdollisimman normaalin arjen ja sitä kautta myönteisen ilmapiirin ylläpitäminen on yhä tärkeämpää. Kuten keväällä voimakkaasti kiristetyt rajoitustoimet ja valmiuslakiaika osoittivat, ulkoliikunta ja lähiliikuntapaikat ovat suomalaisten fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnille korvaamattoman tärkeitä.

    Ilmastomuutoksen vakavuudesta kiistellään politiikan areenoilla, mutta neljän tunnistettavan vuodenajan Suomessa on aina osattu reagoida säätilan muutoksiin. Ulkona liikkumaan tottunut metsäläiskansa on pilkkinyt satoja vuosia tuhansien järvien jäillä, kehittänyt kerrospukeutumisen ja kaluston arktiseen ulkoiluun sekä suunnistanut sukset jalassa. Suomalaiset ja Pohjolan naapurit ovat myös synnyttäneet tasa-arvoon ja demokratiaan perustuvat hyvinvointivaltioyhteiskunnat, joita kadehditaan ja kopioidaan ympäri maailman.

    Mutta maailma muuttuu, eivätkä suomalaisetkaan enää liiku luonnostaan kuten Paavo Nurmen tai edes kuin kansanedustajiksi urheilleiden Juha Miedon, Lasse Virenin ja Sari Essayahin kulta-aikoina.

    ”Ihmiskunta ikääntyy ja elämäntavat sekä arkikäyttäytyminen muuttuvat. Luonnollinen liikkuminen vähenee, kun teknologia ottaa isompaa roolia. Uudessa yhä urbaanimmassa ajassa ei enää hiihdetä kouluun, mutta lisääntynyt liikkumisen lajikirjo, monikäyttöiset lähiliikuntapaikat sekä koulun ja kolmannen sektorin yhteistyö tarjoavat koululiikunnasta traumatisoituneillekin mahdollisuuden löytää liikkumisen ilo ja urheilun yhteisöllisyys.”[i]

    Suomalaisten ja muidenkin kansakuntien huolestuttavalla vauhdilla vähentyneestä liikkumisesta ja tämän ”kehityksen” kielteisistä terveys- ja talousvaikutuksista on julkaistu läjäkaupalla tutkimuksia ja selvityksiä. The Lancet Global Health -tiedejulkaisussa julkaistun tutkimuksen mukaan liian vähäinen fyysinen rasitus on jopa yli kaksi kertaa yleisempää vauraissa maissa kuin kehittyvissä talouksissa[ii]. Tutkijat selittävät tuloksia mm. istumisen yleistymisellä sekä töissä että vapaa-ajalla.

    Vaikka kouluilla ja urheiluseuroilla toivoisi olevan positiivinen vaikutus lasten ja nuorten liikkumiseen, on näilläkin paljon parannettavaa liikuntakasvatuksessa. Kun vähän liikkuvilta nuorilta aikuisilta kysyttiin laajassa Turun yliopiston tutkimuksessa, mitkä tekijät tai tahot ovat vähentäneet mielenkiintoa liikuntaa kohtaan, kolme yleisintä vastausta olivat koulu, liikunnanopettaja ja urheiluseurat[iii].

    Äskettäin Lounais-Suomen aluehallintovirasto antoi Turun Mikaelin koululle huomautuksen lainvastaisesta menettelystä, kun lapselta evättiin osallistuminen kaikkiin liikuntapäivän aktiviteetteihin unohtuneiden pelikenkien takia. Aluehallintovirasto katsoi, että osallistumisen kieltäminen ei tukenut tavoitteita liikunnan ilosta, osallisuudesta ja leikinomaisesta kisailusta. Avin mukaan koulun sisäiset ohjeet ja toimintakulttuuri eivät voi olla ristiriidassa lainsäädännön ja opetussuunnitelman kanssa. Liikunnan epääminen yksittäisen varustepuutteen takia ei ollut oikeasuhtainen toimenpide[iv].

    Pääministeri peräänkuuluttaa suomalaisilta ryhtiliikettä, toivottavasti myös kansanterveyttä edistävän ulkoliikunnan muodossa

    Koska Helsingin ja Uudenmaan sekä Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirit ovat siirtyneet epidemian leviämisvaiheeseen, on alueilla astunut ja astumassa voimaan kolmeksi viikoksi tiukempia rajoituksia ja suosituksia. Nämä toimenpiteet lienevät välttämättömiä terveydenhuollon toimivuudelle ja sitä kautta suomalaisten turvallisuudelle, mutta päätökset aiheuttavat myös monenlaisia hankaluuksia urheiluseuroille ja yksittäisille liikunnan harrastajille.

    Covid19 pandemia on poikkeuksellisen suuri haaste niin poliittisille päättäjille kuin kansallisen ja paikallistason virkamieskunnalle, mutta ehkä koko kansaa koetteleva koronakriisi tulisi myös nähdä mahdollisuutena uudistaa yhteiskuntaa ja sen luutuneimpia rakenteita?

    Johtavat suomalaispäättäjät ovat usean hallituskauden ajaneet suurta sote-uudistusta, mutta reformit ovat toistaiseksi aina kariutuneet puolueiden välisiin erimielisyyksiin ja intressiristiriitoihin. Voisiko korona kuitenkin vauhdittaa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamista ja ehkäpä tuoda myös liian vähälle huomiolle jääneen liikuntapolitiikan osaksi ennaltaehkäisevää sote-työtä?

    Suomella on pitkät ja ansiokkaat liikuntaperinteet sekä myös paikoin erinomaiset liikuntaolosuhteet, joten suhteellisen vähillä toimenpiteillä ja ennen kaikkea liikuntamyönteisillä päätöksillä suomalaiset on yhä mahdollista kohottaa liikunnallisten hyvinvointikansojen joukkoon. Pandemia ja poikkeusolojen kokoontumisrajoitukset vaikeuttavat merkittävästi sisäliikuntaa, joten tulevana talvena kuntapäättäjien tulisi suhtautua poikkeuksellisen myönteisesti ulkoliikuntaan ja kannustaa kansalaisia lenkkipoluille, puistoihin ja lähiliikuntapaikoille.  

    Valitettavasti kuitenkin ulkoliikuntapaikkakäytännötkin ovat kovin kirjavia eri puolilla maata. Aiheesta keskusteltiin äskettäin aktiivisesti yli 8000 jäsenen Suomalainen junnufutis Facebook-ryhmässä, kun ryhmäläisiltä tiedusteltiin liikuntapaikkakokemuksia urheilukenttien talvikunnossapidosta.

    Alla muutamia junnufutistoimijoiden kokemuksia eri puolilta Suomea.

    ”Lahdessa edellisvuosien kokemuksella erittäin surkeaa ja täysin välinpitämätöntä suhtautumista.”

    ”Helsinki, Pajamäki tekonurmi välillä sammuu valot ennen treenien loppua. Lumisena talvena peruttuja vuoroja. Lempi kenttä Kadetinkenttä epävirallisesti käytössä, ei talvikunnossapitoa. Tali ok, mutta paljon käyttäjiä. Vesisateen jälkeen ihmeen paljon peruttuja vuoroja.”

    ”Sama homma oli perjantaina ja lauantaina Helsingissä, Puotilassa. Vähän jopa hirvittää katsella lasten treenejä/ pelejä kun kenttä on niin liukas lumesta.  Voi tulla pahaa jälkeä jos sopivasti nilkat tai selkä nyrjähtää. Toivoisi kaupungilta enemmän ja parempaa ylläpitoa kentille kun kuitenkin lasten halutaan ulkoilevan ja liikkuvan.”

    ”Hämeenlinnassa lämmitettävä tekonurmi menee talveksi kiinni ”

    ”Viime talvena pk-seudulla oli koko talven erinomaiset ulkopeliolosuhteet. Mitä teki Espoo? Lasautti lamput kiinni, kun kenttiä ei voitu jäädyttää luistelijoille. Eipä niitä säkkipimeässä pystynyt futaritkaan käyttämään.”

    ” Lappeenrannassa ainoa lämmitettävä tekonurmi tulee useimmiten kaupungin toimesta puhdistetuksi lumesta, mutta lämmöt surkeat eikä kestä sulana jos pakkaselle menee edes muutaman asteen. Ollaan toki totuttu ottamaan kolat mukaan etenkin jos treenit viikonloppuna, kun silloin tuntuu unohtuvan se putsaus.”

    Ja tyytymättömyyttä ilmassa myös Suomen Turussa.  Hallinnollinen linja, jonka päätöksellä kenttiä ei lämmitetä, eikä myöskään aurata marras-joulukuussa turhauttaa turkulaista jalkapalloväkeä.

    ”Meillä piti olla lauantai aamuna Kupittaa 5 matsi. Oltiin ryhtymässä näihin kolaushommiin koska kaupunki oli jättänyt tekemättä. No sieltä marssi joku nainen ja kielsi tämän operaation. Eli kenttää ei saa putsata eikä siellä saa kuulemma pelata. että semmosta…”

    ”adressi pystyyn ja vaaditaan liikuntapalvelut Kupittaan osalta ulkoistettavaksi yksityiselle toimijalle. Sopimukseen velvoite putsata tekonurmet lumesta. Kun ei kerran muuten tunnu sana kuuluvan… *kele.”

    Kaikki palaute ei kuitenkaan ollut kielteistä. Keski-Espoossa kenttätyöntekijät saivat kiitosta:

    ”Jos on kenttavaraus kaupungilta, niin kentän pitää olla käyttökunnossa. Keski-Espoon kentällä kaupungin mahtavat työntekijät on joka päivä töissä.”

    Itsellänikin on paljon myönteisiä kokemuksia turkulaisen liikuntapalveluhenkilöstön palvelualttiudesta ja ammattitaidosta, joten vaikuttaisi siltä, että kritiikin taustalta löytyy johtamisongelmia. Tarve säästää on tietysti koronan kurittamissa kunnissa todellinen, mutta futisväen keskustelussa esitetty kysymys – Mikä idea lämmitettävällä tekonurmella, jos sitä ei lämmitetä  – on varmasti silti perusteltu.

    Liikuntapaikkojen lämmityksestä ja valaisemisesta säästämisen sijasta tulisi mielestäni paneutua liikuntapaikkaverkoston uudistamiseen sekä yhteistyön tiivistämiseen liikuntajärjestöjen kanssa. Jokaista koulun kenttää tuskin kannattaa yrittää jäädyttää tämän päivän talvioloissa ja kaupungeista löytyy myös väestörakenteen muutoksen myötä lähes hylättyjä kenttiä, joiden uudelleenkaavoituksella kunta saisi tuloja. Mielellään lähiliikuntapaikkojen kehittämiseen. Ja urheiluseuraväki on edelleen usein valmiina talkootyöhön, varsinkin jos vapaaehtoispanoksella pystytään painamaan alaspäin jatkuvasti kohoavia harrastusmaksuja.

    Jotain hieman samansuuntaista mielestäni visioi maan johtava kunnallinen liikuntajohtaja, Helsingin väistyvä pormestari Jan Vapaavuori, joka vastikään käydyssä Olympiakomitean puheenjohtajakisassa korosti kansalaisten liikkumisen tärkeyttä, varoitti liikkumattomuudesta suurimpana liikuntapoliittisena ongelmana ja kuvaili urheiluyhteisöä maan suurimmaksi kansanliikkeeksi[v].

    Tultuaan myös valituksi, uusi Olympiakomitean puheenjohtaja, pormestari Vapaavuori muistutti miltei presidentillisesti liikunnan yhteiskunnallisesta merkityksestä. Toivottavasti nykyiset ja keväällä valittavat kuntapäättäjät kuuntelevat.

    ”Savottaa riittää. Maailma muuttuu valtavaa vauhtia. On valtava määrä isoja trendejä ikääntymisestä ilmastonmuutokseen ja koronasta kaupungistumiseen, jotka vaikuttavat myös liikuntaan ja urheiluun. Toisaalta olen vakuuttunut siitä, että liikunnan ja urheilun yhteiskunnallinen merkitys on niin vahva, kansanterveydelliset, kansantaloudelliset ja monet muut hyödyt, jotka liittyvät vaikka kansallisen identiteetin vahvistamiseen ja maahanmuuttajien integroimiseen, ovat niin merkittäviä, että kyllä me pärjäämme.”[vi]

    [i] https://suburbanturku.wordpress.com/2018/10/07/ihmiskunnan-liikkumattomuus-kasvava-ongelma-koulut-urheiluseurat-ja-muu-kolmas-sektori-avainasemassa/

    [ii] https://www.thelancet.com/journals/langlo/article/PIIS2214-109X%2818%2930357-7/fulltext

    [iii] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/20/tutkimus-liika-kilpailu-koululiikunnassa-ja-urheiluseuroissa-saa-nuoret

    [iv] https://yle.fi/uutiset/3-11666744 Avi huomautti Turun Mikaelin koulua liikuntapäivän menettelytavasta – oppilas suljettiin opetuksen ulkopuolelle varustepuutteen perusteella

    [v] https://yle.fi/urheilu/3-11660555 Kommentti: Olympiakomitean hallitus uudistui rajusti, saako Jan Vapaavuori hajanaisen kansanliikkeen kulkemaan samaan suuntaan?

    [vi] https://yle.fi/urheilu/3-11659768 Jan Vapaavuori Olympiakomitean puheenjohtajaksi

    TPS juhlavuoden alla Ykköseen – takaisin liigaan turkulaisilla talenteilla ja paikallisella yhteistyöllä?

    Turku on mustavalkoinen, usein sanotaan. Monilajiseura TPS on kiistatta tunnetuimpia turkulaisuuden ilmentymiä, tai brändejä, kuten tänä päivänä tavataan sanoa.

    Kuten laajalti tunnistettavasta seuratunnuksesta käy ilmi, Turun Palloseura on perustettu vuonna 1922. Seura syntyi, kun Turun suomenkieliset jalkapalloilijat yhdistivät voimansa vastavoimaksi ruotsinkieliselle ÅIFK:lle. Ensimmäinen Suomen mestaruus saavutettiin vuonna 1928. Sittemmin mestaruuksia on tullut kaikkiaan kahdeksan, mutta viimeisin on vuodelta 1975, kauan ennen vuonna 1990 perustettua Veikkausliigaa. Cup-mestaruuksia TPS on voittanut kolme, nämä veikkausliiga-aikana.

    SM-kultaa: 8 (1928, 1939, 1941, 1949, 1968, 1971, 1972, 1975)
    SM-hopeaa: 12 (1923, 1925, 1926, 1930, 1938, 1944, 1946, 1948, 1960, 1984, 1986, 1989)
    SM-pronssia: 11 (1929, 1931, 1957, 1967, 1977, 1987, 1996, 2007, 2009, 2010, 2012)

    Suomen Cup-mestari: 3 (1991, 1994, 2010)[i]

    Turun Palloseuran kultakauden tuplamestareiden ensimmäinen vuosikerta, mestarit mallia 1971. Rivit täynnä maajoukkuepelaajia. Kuva: Kultaiset vuodet 1922-1997, Mäki-Toivola, 1997

    Jalkapallo, kuten ympäröivä yhteiskunta on muuttunut merkittävästi mustavalkoisten kulta-ajoista 60-70-lukujen taitteesta ja myös sarjamuodon muutosajoista. Sattumoisin Veikkausliigan kanssa samanaikaisesti 30-vuotista toimintataivaltaan juhliva FC Inter on vanhempien seurojen väsyessä ja väistyttyä noussut Veikkausliigan maratontaulukon kärkinelikkoon, ja viime vuosina hissijoukkueeksi ajautuneen paikalliskilpailijan edelle.  

    HJK                                                   1713 pistettä

    MYPA                                              1046

    Valkeakosken Haka                   1008

    FC Inter                                            983

    TPS                                                    919

    RoPS                                                  855

    FC Lahti                                            828

    VPS                                                    811

    KuPS                                                  786

    FF Jaro                                              738[ii]

    Olen itse TPS-kasvatti ja tunnen suurta ylpeyttä oman lapsuuteni sankareiden taitopainotteisista jalkapalloperinteistä, jotka ulottuvat Timo Nummelinista, ”Superhessu” Suhosesta ja Jalojen sekä Lipposen veljessarjoista tämän päivän TPS-taustaisiin turkulaistähtiin kuten Jere Uronen ja Moisanderin sekä Hradeckyn veljekset.  

    Ja löytyy mielestäni myös maskulaislähtöisissä seutukunnan futisylpeyksissä kuten Kappe Hämäläisessä ja Riskin veljeksissä ”vanhan ajan tepsiläistä taitojalkapalloperinettä”.

    Ja turkulaista taitojalkapalloperinnettä on voitu Veikkausliigassa todistaa kahden viime kauden ajan, kun Jose Riveiron viihdyttävää jalkapalloa pelaava joukkue on kahdesti peräkkäin yltänyt valtakunnan kakkoseksi. Uudistuneen Interin ehkä ainoa Akilleen kantapää on ollut vierastyövoiman vahva osuus ja turkulaisten nuorten vähäinen rooli joukkueessa. Erinomaisen alkukauden pelannut Elias Mastokangas jäi Benjamin Källmanin ja Filip Valencicin paluun myötä syksyllä vähemmille minuuteille ja maajoukkuetason 2002-syntyneet lupaukset Roope Kantola ja Jan Heinonen jäivät ilman veikkausliigadebyyttiä ja pelasivat jo toisen peräkkäisen kauden reservijoukkueen kanssa Kolmosessa.

    Aika kypsä Turun seudun junioriyhteistyölle?

    Kun TPS Kotkalle kärsityn karsintatappion myötä joutuu ottamaan uudelleen vauhtia Ykkösestä, voidaan ehkä kysyä, olisiko aika kypsä Interin ja Tepsin väliselle yhteistyölle?

    Kokemukseen ja tiiviiseen permanenttiin ilmiselvästi uskovalla Riveirolla on jo tässä vaiheessa vuotta hyvä sopimustilanne[iii] ja ensi kauden joukkueen runko vahvasti kasassa[iv][v]. Kun sinimustien kausi päättyi toiseen perättäiseen hopeaan ja erinomaiseen loppukauteen[vi], voidaan perustellusti olettaa Interin tähtäävän tulevana kaudella mestaruuteen ja eurokentille. Näistä lähtökohdista katsottuna nuorten turkulaiskykyjen kynnys yltää Veikkausliigassa pelaavaan kokoonpanoon saattaa olla edelleen liian korkea ja juniori-ikäisille talenteille tulisi löytää kehitystä tukeva pelipaikka riittävän vaativalla tasolla. Kuten Suomessa ylivertaisella pelaajamateriaalilla operoiva HJK on toiminut mm. RoPS:in, Ilveksen ja Ykköseen nousseen Klubi 04:n kanssa. Ja on Turkuunkin päätynyt yksi Pikkuhuuhkajissa esiintynyt Klubin lainapelaaja[vii].

    Kun alkavalla kaudella Turun seudulta löytyy Veikkausliigan suursuosikkien joukkoon kiistattomasti kuuluva Inter, Ykkösestä takuuvarmasti juhlavuodeksi ylimmälle tasolle tähtäävä TPS sekä viime ajat hyvää työtä Kakkosessa tehneet PIF ja KaaPo sekä vielä SalPa Salosta, on nuorille lupaaville pelaajille ainakin paperilla tarjolla monipuolinen ja hyviä vaihtoehtoja tarjoava pelaajapolku.

    Mutta jotta järjestelmä toimisi ja turkulaiset talentit saisivat kullanarvoista pelikokemusta kotikulmillaan, tarvitaan seurojen välistä alueellista yhteistyötä. Muuten turkulaiset lupaukset saattavat päätyä epämääräisillä lainasopimuksilla Kemi[viii]-Kajaani[ix]-akselin maakuntakierrokselle, ja todelliset turkulaishelmet ja potentiaaliset Kupittaan yleisömagneetit ajautua toisen alueen liigajalkapallon pelastajaksi.

    ”Oli varsin selvää, että halusimme käyttää option, sillä Albion on ollut vähintäänkin niin hyvä, ellei jopa parempi, kuin osasimme toivoa. Albion myös nauttii ollessaan täällä. Hän on saanut paljon vastuuta valmentajalta ja se heijastuu hänestä kentällä. Albionia kohtaan kohdistuu tietenkin paljon kiinnostusta myös muista seuroista ja nyt olemme varmistaneet sen, että hän joko pelaa meillä ensi kaudella tai saamme hänestä taloudellisen korvauksen, joka on tärkeä pitää mielessä tänä päivänä, seurajohtaja Peter Mattsson toteaa seuran tiedotteessa.”[x]

    Kosovossa syntynyt Ademi kuuluu turkulaiseen ”Runosmäen akatemiaan”, jossa ovat kasvaneet esimerkiksi Joni Kauko, Kaan Kairinen, Otso Virtanen sekä Matej, Tomas ja Lukas Hradecky[xi]. Runosmäen jalkapallolähettiläiden pelaajapolut luonnollisesti poikkeavat toisistaan, mutta ehkä nämä yhdestä kaupunginosasta alkaneet menestystarinat muistuttavat nuorille omille kasvateille tarjottujen mahdollisuuksien merkityksestä.

    Jarkko Wissin Ilves esimerkkinä edustusjoukkueen ja junioritoiminnan yhteistyöstä?  

    2003-syntyneen Niklas Pyyhtiän vahva kausi mustavalkoisten edustuksessa pitäisi olla kannustin rohkeampaan juniorilinjaan, jossa turkulaiset voisivat ottaa oppia Ilveksestä ja mestari HJK:sta. Takavuosien talousvaikeuksista toipunut Tampereen Ilves on valmentaja Jarkko Wissin aikana vakiinnuttanut paikkansa Veikkausliigan kärkiviisikossa ja entinen poikamaajoukkueen valmentaja on tullut tunnetuksi nuoria pelaajia tukevasta valmennuslinjastaan. Koronakauden päätöskierroksella valmentaja Wiss juoksutti kokenutta FC Honkaa vastaan Tammelan stadionille kokoonpanon, jossa omia kasvatteja oli avauksessa seitsemän ja koko ottelun aikana kentällä yhdeksän.

    ”Aloituksen keski-ikä oli alle 21 tänään. Se antaa uskoa Ilveksen toimintaan niin edustuksessa, kuin junioreissa. Tällä voitolla on isompi symbolinen merkitys, kuin vain kolme pistettä sarjassa, Wiss alleviivaa.”[xii]

    Nuoret ovat saaneet mahdollisuuksia myös muualla. Ykkösestä suoraan Veikkausliigaan nousseen AC Oulun takalinjoilla 2003-syntynyt Miika Koskela pelasi läpi kauden täysiä minuutteja ja myös toinen saan ikäluokan poikamaajoukkuepelaaja Lasse Ikonen, ylsi nousijajoukkueen pelaavaan kokoonpanoon. Toisessa nousijajoukkueessa, KTP:ssä niinikään 2003-vuosikertaa edustava Niklas Leinonen on noussut edustuksessa pelaavaan asemaan, samoin kuin vuotta vanhemmat Juuso Anttila ja Kimi Kolsi. Ja useita muitakin tulevaisuuden lupauksia[xiii] löytyi kotkalaisten kokoonpanosta, joka toi KTP:lle Kupittaan karsinnasta paikan Veikkausliigaan[xiv]. sss

    Suomalaisessa jalkapallossa on viime vuosina nostettu usein esiin vuonna 2014 käyttöön otettu seuroja koskeva laatujärjestelmä. Viisitasoisessa järjestelmässä on painotettu strategisia aihealueita kuten urheilutoiminta, ja sitä tukevat johtaminen sekä viestintä ja markkinointi[xv], mutta ehkä tulevaisuudessa laatujärjestelmän avulla seuroja voitaisiin ohjata tiiviimpään edustusjoukkueen ja junioritoiminnan yhteistyöhön.

    Junnufutiksessa vastuulliset ja pitkäjänteistä työtä tekevät seurat antavat nuorille lupauksille varhain mahdollisuuksia, mikä tarkoittaa, että yhä nuoremmat pelaajat ovat valmiimpia pääsarjatasolle ja myös ulkomaiden suurseurojen organisaatioihin.

    Luottamus omiin kasvatteihin edistää myös laji- ja seurakulttuurin kehitystä. Välillä käy mielessä, eivätkö paikalliset seurapomot ymmärrä kannattajien kiinnostusta oma kylän kasvatteja kohtaan ja nuorten esikuvien kannustavaa merkitystä omien juniorien piirissä. Tällä kaudella yksi turkulaisjuniorien suurimmista suosikeista, TPS-kasvatti Albion Ademi mätti maaleja Maarianhaminalle turkulaisseurojen sijasta ja saarelaiset säilyttivät sarjapaikkansa.

    Turkulaiskykyjen urakehityksen kuoppaisuus näkyy myös Tepsin kolme vuotta sitten karsintamaalillaan liigaan nostaneen Ilari Mettälän pelaajapolussa. Yläneeltä liigaan ponnistanut hyökkääjä valitsi Turun sijasta Tampereen pitkälti nuoria pelaajia huomioivan valmennuksen perusteella:

    ”Olen kuullut paljon hyvää Ilveksestä ja joukkueen valmennuksesta. Täällä osataan kehittää nuoria pelaajia, jollaiseksi itsenikin vielä lasken.”[xvi]

    Turkulaisseurat ovat pärjänneet varsin hyvin kansallisessa juniorikilpailussa etenkin 2003-04 ikäluokissa, mutta nuorten lahjakkuuksien kehitys saattaa pysähtyä, jollei tarjolla ole riittävää haastetta tarjoavia pelimahdollisuuksia.

    Haaste on periaatteessa sama kuin nuoremmissa junioreissa, joissa taitavat, mutta fyysisesti isompien ja vahvempien varjoon jäävät ”late bloomerit” eivät löydä paikkaa pelaavassa kokoonpanossa. Toivottavasti turkulaisseurat kuitenkin jatkossa ottavat kilpailijoista oppia ja panostavat juniori-ikäisten sisäänajoon edustusjoukkueissa tai ainakin alueen muissa valtakunnan tasolla pelaavissa kokoonpanoissa. Eri sarjaportaita edustava valtakunnallisten sarjojen viisikko Inter, TPS, KaaPo, PIF ja SalPa tarjoavat jalkapalloon panostaville nuorille kyvyille vaihtelevat portaat tavoitella jatkoa kunniakkaille turkulaisperinteille.

    Viime viikkoina A-maajoukkueen mukana jalkapallomaailman ja myös lajin maailmanmestarit yllättäneet U21-ikäiset Marcus Forss ja Onni Valakari ovat osoittaneet, että erilaisia pelaajapolkuja pitkin voi myös Turun kautta kohota hyvin korkealle kuningaslajissa. Kunhan nuori pelaaja saa tukea ja vastuuta.

    [i] https://fc.tps.fi/fi/seura/historia

    [ii] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2020/11/08/pienta-muutosta-veikkausliigan-maratontaululossa-hifk-nousi-kolme-sijaa

    [iii] https://fcinter.fi/engstrom-haukioja-ja-kagayama-jatkavat-interissa-myos-ensi-kaudella/

    [iv] https://fcinter.fi/hamalainen-ja-paananen-jatkosopimuksiin-interin-kanssa/

    [v] https://fcinter.fi/moisander-jatkaa-interissa-maalivahdilla-edessaan-jo-kuudes-kausi/

    [vi] https://fcinter.fi/fc-interista-viisi-pelaajaa-ja-jose-riveiro-nimetty-veikkausliigan-kuukauden-joukkueeseen/

    [vii] https://www.hjk.fi/artikkelit/miehet/kevin-kouassivi-benissan-lainalle-interiin/

    [viii] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2017/07/27/ademi-loppukaudeksi-lainalle-ps-kemiin

    [ix] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2019/07/14/inter-hyokkaaja-siirtyy-ykkosen-ac-kajaaniin-loppukaudeksi

    [x] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2020/09/28/ifk-mariehamn-ja-albion-ademi-kayttivat-sopimuksen-option

    [xi] https://www.iltalehti.fi/veikkausliiga/a/10553cdc-3602-4bbd-9038-a55fb1a20686

    [xii] https://ilvesedustus.fi/1420280/

    [xiii] http://www.fcktp.fi/ktp-kiinnitti-tulevaisuuden-lupauksiaan/

    [xiv] https://www.palloliitto.fi/ottelu/1921250

    [xv] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/sjk-viidentena-seurana-laatujarjestelman-tasolle-5

    [xvi] https://www.aamulehti.fi/jalkapallo/art-2000007466891.html

    Jalkapallo palaa poikkeusoloista – Turun seudulla vaihtelevat viruskesän menestysodotukset

    Korona siirsi keskikesän huuhkajahuumaa vuodella, mutta myös kotimaan futiskauden käynnistyminen lykkääntynyt poikkeusolojen takia. Pelaajat ja joukkueet nappuloista ylimmille sarjatasoille pitäneet keväällä valtioneuvoston ohjeistamaa fyysistä etäisyyttä, joten pitkään näytti siltä, että jalkapallokausi peruuntuu kokonaan. Kesäkuussa sarjat kuitenkin käynnistyivät ilman virustartuntoja ja heinäkuussa sarjoja on jo pelattu tiiviillä tahdilla ja kasvavilla katsojamäärillä.

    Veikkausliigan ensi kierrokset pelattiin lähes ilman yleisöä, mutta viime viikkoina katsomorajoitukset ovat asteittain höllentyneet ja ylimmällä sarjatasolla Turussa lupa odottaa kiinnostavaa kautta ja jopa menestystä.

     

    Interillä eväät menestykseen?

    Inter on jo edennyt loppusyksystä pelattavaan Suomen Cupin finaaliin ja Jose Riveiron ryhmällä pelaajamenetyksistä huolimatta edellytyksiä pelata viime kauden tapaan mitaleista. Tappioon päättynyt kakkoskierroksen vierailu Kuopiossa oli suuri pettymys, mutta kotona Veritas Stadionilla sinimustien hyökkäysvoima on ollut tyrmäävää. Cupin pelit huomioiden, Inter teki neljässä koronatauon jälkeisessä kotipelissä KuPS:aa, FC Lahtea, RoPS:aa ja Ilvestä vastaan yhteensä 17 maalia, eli keskimäärin 4,25 maalia per ottelu.

    Valmentajanvaihtovuosien jälkeen sinimustat ovat löytäneet Riveiron alaisuudessa tasapainoisen ja viihdyttävän hyökkäävän pelitavan. Huolimatta supistuneesta pelaajabudjetista, hopeakauden jälkeen menetetyt keskeiset pelaajat – vuoden Veikkausliigapelaaja Filip Valencic, A-maajoukkueeseen noussut Niko Markkula, seuraikoni Mika Ojala ja HJK:n houkuttelema toppari Miro Tenho – on kyetty korvaamaan ilman merkittävää muutosta toimivaan pelitapaan.

    Joukkueen perustan muodostamassa kolmen topparin alakerrassa jatkavat parasta peli-ikää lähestyvät omat kasvatit Juuso Hämäläinen (26 v.) ja Arttu Hoskonen (23 v.). Uutta voimaa ja monipuolisuutta tuovat pääpelivoimainen, Maarianhaminassa erinomaisen kauden pelannut Rick Ketting ja viime vuoden poikapelaaja, Tanskan ”suomalaisseura” Esbjergistä lainalla oleva KäPa-kasvatti Noah Nurmi.

    Vasemmalle laidalle vahvistuksia löytyi syksyllä Ykköseen pudonneesta Vaasan Palloseurasta. Kokenut Jesper Engström tarjoaa vaativalla vasemman wing-backin tontilla vaihtoehdon viime kaudella Interiin tulleelle Connor Ruanelle ja 188-senttinen 20-vuotias Martti Haukioja tuo vasenjalkaisena syvyyttä etenkin pelikielto- ja loukkaantumisalttiille toppariosastolle. Engströmiä on käytetty myös oikealla.

    Puolustuslinjan takana ykkösmaalivahtina näyttäisi jatkavan kokenut Henrik Moisander, mutta myönteisesti myös nuori oma kasvatti Aati Marttinen on nauttinut valmennuksen luottamusta ja ehtinyt nousta avaukseen kahdessa alkukauden sarjaottelussa.

    Keskikentän keskellä Alvaro Muniz on pelin sielu ja kapellimestari, jonka isoa roolia uuttera ja oikea-aikaisia nousuja tekevä Aleksi Paananen erinomaisesti tukee ja täydentää. Kolmantena vaihtoehtona Interillä on yksi Veikkausliigan kansainvälisesti menestyneimmistä pelaajista. 34-vuotias 67 maaottelun mies Anthony Annan pelasi Etelä-Afrikan MM-kisoissa lähes maksimiminuutit ankkuriroolissa Kevin Prince Boatengin tukena, kun Ghana ylsi aina neljännesfinaaleihin. Vuosikymmen sitten Annanin ja Ghanan matkan MM-mitalipeleihin katkaisi eräs ristiriitaisia tunteita herättävä Barcelonan uruguaylaispelaaja, joka torjui viime hetkillä käsin Ghanan varman voittomaalin.

    Kokeneiden keskikenttäpelaajien takana pääsarjakokemusta kärkkyvät nuorten maajoukkuerinkiin kuuluvat 02-syntyneet Inter-kasvatit Roope Kantola sekä keskikentältä enemmän topparin tontille siirretty Jan Heinonen. Asema edustuksen vaihtopenkillä ja peliaika toista kautta Kolmosessa ei ole pikkuhuuhkajatasoisen pelaajan kehitykselle ihanteellinen.

    Oikean wing-backin paikalla, eli Niko Markkulan roolissa on useimmiten etenkin alkuvuodesta pelannut HJK:sta täksi kaudeksi lainattu alle 21-vuotiaiden maajoukkueen laituri Kevin Kouassivi-Benissan.

    Kun viime kaudella Interin tehoista pääasiassa vastanneesta nelikosta Valencic-Furuholm-Ojala-Markkula kolme poistui, odotetti todennäköisesti hyökkäysvoiman hiipuvan. Riveiro näyttää kuitenkin onnistuneen hyökkäysryhmityksen uudistuksessa. Aiempaa lähempänä perinteistä target-hyökkääjän roolia pelaava kapteeni Timo Furuholm on ollut terävässä vireessä ja Valencic-Ojala akseli on korvattu useammalla energisillä, paikkaa nopeasti vaihtavilla ”messi-hazard -ruumiinrakenteen” omaavalla pelaajalla.

    Oma kasvatti ja U19 maajoukkuepelaaja Elias Mastokangas on tekemässä läpimurtoa ja hieman samantyyppinen, MuSasta KPV:n kautta Interiin tullut Taiki Kagayama tekee sekä maaleja että arvokasta puolustustyötä eri pelipaikoilla. Niin ikään pienikokoinen ja monipuolinen Ilveksestä tullut Matias Ojala edustaa samaa modernia, hyvin liikkuvaa ja taitavaa keskikentän ja hyökkäyksen rajoilla, ns. kymppipaikalla tai ”taskuissa” pyörähtelevää pelaajatyyppiä.

    Ja kun sentteri Furuholmille vaihtoehtona löytyy erinomaisen maalitekotilaston omaava brassikärki Liliu, näyttäisi Interin määrällisesti niukka pelaajamateriaali olevan erinomaisesti roolitettu. Teknisen johtajan Vesa Mäen mukaan edustusjoukkueeseen haetaan yhä yhtä, kahta pelaajaa ja kun tiiviin Veikkausliigaohjelman lisäksi Inter on mukana Eurooppa-liigassa, Norjassa vähälle peliajalla jäänyt Valencic yhdistetään yhtä turkulaisseuraan[i].

    Vaikka koronan viivästyttämästä Veikkausliigan runkosarjasta on toistaiseksi pelattu vasta vajaa neljännes, on viime kauden sarjakakkonen osoittanut, että sinimustilla on syksyllä edellytykset pelata lokakuun Suomen Cupin finaalin ohella myös pääsystä kuuden joukkueen mitalisarjaan ja kamppailla viime kauden tapaan jopa mestaruudesta.

     

     

    TPS:n edustusjoukkueiden tahmea alkukausi koettelee mustavalkoista uskoa 

    Turkulaisen jalkapallon vanhempi johtotähti TPS tekee toisen perinneseura Hakan ohella paluuta pääsarjaan yhden Ykkösessä vietetyn kauden jälkeen. Vaikka Tommi Pikkaraisen valmentama TPS pelasi tasaisen kauden toiseksi ylimmällä sarjatasolla ja kaatoi syksyn karsinnassa ansaitusti KPV:n on Veikkausliigakausi alkanut tahmeasti. Erityisesti maalinteko on ollut Tepsille työlästä, joten sarjapaikan uusiminen lienee kahden ylimmän sarjatason väliä viime vuodet sahanneen seuran ykköstavoite.

    Vakavat talousvaikeudet ovat vaivanneet tätä yhtä maan menestyksekkäintä jalkapalloseuraa jo usean vuoden ajan ja vaikka maineikkaan mustavalkoisen raitapaidan väriä yhä tunnustetaan turkulaisten keskuudessa, alkavat TPS:n edustusjoukkueiden menestysvuodet olla jo huolestuttavan kaukana. Seura toki menestyi erinomaisesti reilu vuosikymmen sitten kun sijoittaja Sairanen investoi voimakkaasti niin pelaajiin kuin valmennukseen. Kun samoihin aikoihin Inter otti toistaiseksi ainoan mestaruutensa (2008), puhuttiin Turusta jopa Suomen jalkapallopääkaupunkina. TPS:n naiset ylsivät vielä vuonna 2016 hopealle, mutta harvemmin mainitaan, että vuonna 2022 täydet 100 vuotta täyttävä Turun monilajiylpeys on viimeksi voittanut miesten jalkapallomestaruuden 45 vuotta sitten ja naisten ainoa mestaruuskin on sekin niin kaukana kuin vuodelta 1978.

    Kun juhlavuosi lähestyy, on tietysti tärkeää, että lippulaivajoukkueet pelaavat mahdollisimman korkealla tasolla ja mielellään yleisöä viihdyttävällä tavalla. Pandemian vuoksi poikkeuksellisen kevään ja alkukesän vaikutuksia on varmasti ennenaikaista arvioida, mutta toistaiseksi niin Tepsin miehet kuin naiset ovat olleet sarjoissaan vaikeuksissa. Sarjataulukot kertovat varsin karua kieltä. Veikkausliigassa TPS on pelannut neljä ottelua häviten niistä jokaisen ja maaliero on 1-7.

    Naisten ylin sarjataso brändättiin tänä keväänä kunnianhimoisesti Subway Kansallinen Liigaksi. Samanarvoisuuden, rohkeuden ja menestyshalun ydinarvoja peilaava sarjauudistus on lajikulttuurikehityksen kannalta tervetullut, mutta ajoittui valitettavasti pahimpaan koronakaaokseen. Ehkä eräänlaisena onnena onnettomuudessa Tepsin startti Kansallisessa Liigassa on jäänyt Turussa vähemmälle huomiolle kuin miesjoukkueen menestymättömyys. Naisten numerot ovat vielä miehiäkin synkempiä. Kuusi pelattua ottelua, joissa kuusi tappiota maalierolla 1-18.

    Jalkapallossa suhdanteet saattavat kuitenkin vaihtua nopeasti. Vielä muutama vuosi sitten valmentajia ahkeraan vaihtanut Inter pelasi putoamisesta ja joutui jopa karsimaan sarjapaikasta. Kohdaten karsinnassa kaikista mahdollisista joukkueista tietysti TPS:n. Viime viikkoina TPS:n naisten valmennusryhmään on liittynyt kokenut valmentaja ja entinen TPS:n edustuspelaaja John Allen. Allen oli pari vuotta sitten mukana nostamassa sinimustaa varustamoperheen joukkuetta omasta aallonpohjastaan, joten ehkä hän saa myös mustavalkoisen turkulaisylpeyden kurssia käännettyä.

    Ja valmentajavaihdoksella haetaan muutosta myös mustavalkoisten veikkausliigatuloksiin. Perjantaina 24.7.20, kaksi päivää HJK:lle kärsityn kotitappion jälkeen, TPS johto tiedotti ensin aamulla vapauttaneensa päävalmentaja Pikkaraisen tehtävistään[ii], ja kahta tuntia myöhemmin uutisoitiin, että TPS jalkapallon taustayhtiö, FC TPS Turku Oy, on valinnut miesten edustusjoukkueen uudeksi päävalmentajaksi Jonatan Johanssonin[iii].  

    Menestyksekkään maajoukkue- ja Valioliigauran ( 105 A-maaottelua, 22 maaottelumaalia) pelannut Johansson on TPS:n nimekkäin päävalmentaja sitten Sairasen suuren rahan vuosien, jolloin Tepsiä luotsasi peräkkäin Mixu Paatelainen, Martti Kuusela ja Pasi Rautiainen. Uusi päävalmentaja on meriiteiltään edellä mainitun kolmikon kaltainen Suomifutiksen ikoni, mutta ehdottoman myönteisenä lisätekijänä ”Tintti” Johanssonin valinnassa ovat tämän luontaiset juuret Tepsiin ja Turun seudulle. Piffenin kasvatti sekä aloitti että lopetti Veikkausliigauransa Tepsissä ja myös valmentajatehtävät alkoivat TPS:ssä, vuonna 2012 Palloseuran B-junnujen parissa. Sittemmin Johansson on toiminut Skotlannissa mm. Motherwellin U20:n ja Greenock Mortonin päävalmentaja sekä Glasgow Rangersin apuvalmentajana.

    Kun 2+1 vuotisen päävalmentajasopimuksen solminut paluumuuttaja on myös ollut mukana Huuhkajien valmennusryhmässä, voitaneen juhlavuoteen valmistautuvaa Palloseuran johtoa onnitella korkean profiilin valmentajanimityksestä. Päävalmentajavaihdoksen pelillisiä vaikutuksia on tietysti ennenaikaista arvailla, mutta Johanssonin palkkaus varmasti lisää niin pelaajien kuin turkulaisen jalkapalloväen kiinnostusta Tepsiä kohtaan. On myös erittäin mielenkiintoista nähdä, löytyykö uudelle päävalmentajalle resursseja tuoda Britanniasta pelaajavahvistuksia vai avautuuko kenties kotikaupungin tai lähialueiden nuorille kyvyille mahdollisuuksia näyttää kykyjään kuten Piffenin kasvatille aikoinaan.

     

    Veikkausliigan ja Kolmosen välinen kuilu juniorien pelaajakehityksen uhkana?

    Kaksi turkulaista Veikkausliigaseuraa on luonnollisesti myönteinen merkki lajin asemasta kaupungissa, mutta se, ettei kahdella seuraavalla sarjatasolla ole lainkaan turkulaista joukkuetta aiheuttaa merkittäviä vaikeuksia juniorityölle ja etenkin lahjakkaiden nuorten tasapainoiselle pelaajakehitykselle.

    Pääsarjatason turkulaisseurat kuten maan muutkin eliittiorganisaatiot toki viestivät näkyvästi junioristrategioistaan ja yhteisöllisestä toimintafilosofiastaan, mutta liian usein paljon puhuttu pelaajapolku tuntuu ohjaavan aiemmin ”akatemiatasoisiksi” arvioidut ”tähtitarhalaiset” joko A- tai B-luokan harhapoluille. Eli kovin odotuksin vuosia harjoitellut ja lajiin panostanut juniori saattaa yhtäkkiä huomata vaihtoehtojen kaventuneen dramaattisesti.

    Turussa pelaajapolku muuttui olennaisesti, kun TPS, Sami Hyypiä Akatemia -kriteereihin vedoten, laajensi junioritoimintansa alle D-juniori-ikäisiin, joka oli tähän saakka ollut Turun Nappulaliigan aluejoukkueiden tonttia.  ”Vaikka tämä uusi linjaus herätti kaupungissa kritiikkiä, on syytä huomioida, että Nappulaliigan toiminta oli päättynyt tai olennaisesti supistunut useilla merkittävillä alueilla – mm. Halinen, Pansio ja Varissuo – joten harrastustoimintaa tarjoavan TPS:n voidaan nähdä myös astuneen täyttämään Nappulaliigan jättämää tyhjiötä.”[iv]

    Myös lajiliiton toimintaa tai vähäistä aktiivisuutta on arvosteltu, mutta ainakin Lännen alueella suuri joukko lounaissuomalaisia junioreita saa vuosittain mahdollisuuden näyttää kykyjään alueleirien muodossa. Erilaiset pelaajakatsastukset ja ensimmäiset leiritykset alkavat n. 13-14 vuoden iässä ja seurat kilpailevat hyvinkin näkyvästi näistä talenteista. Eerikkilässä kesällä järjestettävä valtakunnallinen Tähtitarha-tapahtuma on eräänlainen lähtölaukaus maajoukkuevalinnoille ja vaikka huuhkajapaitaan yhä ylletään pienpaikkakuntien seuroista, on silmiinpistävää, kuinka pääsarjaseurat dominoivat tähtitarhavalintoja. Kolmen viime vuoden aikana (ikäluokat 2003-2005) Tähtitarhan 72-80 pelaajan joukkoon on valittu vuosittain 10 (2003), 8 (2004) ja 7 (2005) pelaajaa Turun seudulta, joista jokainen on edustanut joko FC Interiä tai TPS:ä[v].

    Veikkausliigastatuksen omaavan seuran vetovoima on huomattava ja on ymmärrettävää, että kovat tavoitteet omaava juniori tai tämän kunnianhimoinen vanhempi haluaa sinne, missä menestymispolku näyttää suorimmalta ja treeniasut hohdokkaimmilta. Lajiliiton ylimmän laatutason pääsarjaseura on paperilla aivan eri asemassa kuin paikallinen nappulaliiga tai menneen maailman ideologioihin viittaavat Pallo-Veikot tai -Toverit.

    Pelaajien pakkautuminen pääsarjaseuroihin ja vaihtoehtojen väheneminen aiheuttaa monia ongelmia tai ainakin kyseenalaisia kehitysnäkymiä. Ensinnäkin pienempien, usein perinteikkäitten paikallisseurojen toimintaedellytykset kaventuvat ja usein jopa katoavat. Miksi harrastaa hieman vanhahtavassa verryttelyasussa jäännösvuoroilla, kun vähän isommalla kustannuksella sekä juniori että vanhemmat voivat olla enemmän yhdessä sekä sydän pelissä rakentamassa elämyksiä omassa hallissa tai muissa FIFA-luokan fasiliteeteissa.

    Samalla tulisi kuitenkin kyetä miettimään, millaisia näköaloja pääsarjaseura tarjoaa 3.-4. joukkueessa pelaavalle D-juniorille B- tai A-juniori-iässä. Ja koska lajiliiton laatustandardeihin liittyvät ammattivalmentajat ja yhä tiukemmat olosuhdevaatimukset, perusajatukseltaan edullinen jalkapalloharrastus on asteittain muuttumassa yhä kalliimmaksi sekä suosittujen jääurheilulajien tapaan yhä eksklusiivisemmaksi eliittilajiksi.

    Turussa tähtitarhaan tähtäävät tai sinne jo yltäneet jalkapallolupaukset vaihtavat yhä useammin seuraa menestyksen ja toivon mukaan myös pelaajakehityksen perässä. Tämä ”seurashoppailu” aiheuttaa monenlaisia lieveilmiöitä ja suoranaisia ongelmia etenkin pienempien seurojen piirissä. Kun ikäluokan yksi tai kaksi huippua siirtyy yhä nuoremmassa iässä pääsarjaseuraan, seuraa usein mukana myös joukko heikompia pelaajia. Tämä luonnollisesti heikentää ratkaisevasti ja usein jopa kokonaan halvaannuttaa pienseuran toiminnan tässä ikäluokassa.

    Kun omat pelaajat eivät enää riitä, kootaan yhä mielikuvitusrikkaampia yhdistelmäjoukkueita. Paradoksaalisesti myös pelaajamääriltään suurimmat seurat operoivat YJ-joukkueilla. TPS on jo vuosien ajan poiminut maakunnan yksittäisiä kykyjä Southwest United -verkostoonsa. C15-ikäluokassa kaudella 2019 TuNL-KaaPo-SalPa YJ menestyi lopulta huomattavasti paremmin kuin ikäluokan Interin joukkue, joka puolestaan oli alun perin eräänlainen yhdistelmä TuNL Kaupparin ja TPS:n parhaimmistoa. On kai jonkinlaista juniori-ironiaa, että moni seuraa jo useammin vaihtanut 04-ikäinen talentti on sittemmin B-junnuiässä ehtinyt turhautua suurseuran lupauksiin ja palannut lähtöseuraan tai siirtynyt pienemmän paikkakunnan 2. divisioonaa pelaavaan joukkueeseen.

    Turun seudulla Ykköstä pelataan tällä hetkellä ainoastaan naisten puolella TuWen toimesta. Toki sielläkin kyse on käytännössä TuWe-TPS yhdistelmäjoukkueesta.

    Turkulaisjoukkueet ovat menestyneet perinteisesti hyvin valtakunnallisissa juniorisarjoissa. A20 SM-sarja näyttää nostavan profiiliaan veikkausliigaseurojen panostaessa mm. reservijoukkuetoimintaan ja valmennukseen. Esimerkiksi HJK:n A-junioreita valmentaa tällä kaudella Jonatan Johanssonin veroisen lajistatuksen omaava Mikael Forssell.

    Turusta karsintojen kautta A20 SM-sarjaan ylsivät sekä FC Inter ja TPS, mutta molemmissa seuroissa työnjako A-juniorien ja Kolmosta pelaavan reservijoukkueen välillä näyttää ainakin ajoittain sekavalta ja jopa ongelmalliselta. Niin sanottuja akatemiapelaajia liikutellaan edustus-, reservi-, A20- ja jopa B-juniorien peli- ja harjoitustapahtumien välillä, minkä täytyy olla haastavaa niin nuorille pelaajille kuin jatkuvaa vaihtorulettia pyörittävälle valmennukselle. Niko Valikaisen, Kari Lehtisen ja Juha Lipposen valmennustiimin johdolla karsinnat tyylikkäästi selvittäneen Inter A-juniorien harjoituksissa on ollut koronatauon jälkeenkin krooninen pelaajapula ja varsinkin maalivahdit tuntuvat useimmiten harjoittelevan jossain muualla.

    Karsinta kovatasoiseen BSM-sarjaan päättyi heinäkuun alussa. Kim Suomisen valmentama TPS selviytyi SM-sarjaan karsinnan kolmosena, mutta viime kauden SM-nelonen, myös menestyksekkään pelaajauran omaavan Jussi Nuorelan luotsaama FC Inter jäi niukasti karsintaviivan alle. Kun Tepsin menestystä voidaan pitää positiivisena yllätyksenä, aiheutti SM-sarjasta karsiutuminen Interille dominoefektimäisesti kertaantuvaa päänvaivaa. Kuinka saada pelaajat riittämään kahteen P17 Ykkösen joukkueeseen, kun pelaaja ei saa pelata kuin toisessa? Kuinka motivoida viime vuonna mitaleista pelanneita 03-akatemiatalentteja pelaamaan Ykkösessä etupäässä 04-pelaajia vastaan ja lunastamaan seuraavalle ikäluokalle BSM-karsintapaikka? Kuinka organisoida valmennus, kun pelit menevät päällekkäin? Jne.

    Alemmissa ikäluokissa turkulaiset juniorijoukkueet ovat pelanneet ELL-sarjaa vaihtelevalla menestyksellä.  Interissä BSM-karsinnan aiheuttama dominoefekti ulottuu myös C15-ikäluokkaan, sillä P17 Ykkösessä Interin toinen joukkue on käytännössä 04-pelaajien runko vahvistettuna parhaimmilla 05-pelaajilla. Tätä ratkaisua todennäköisesti tuki heikko alkukauden menestys C15 ELL-sarjassa ja mahdollisuuksien kariutuminen mitalisarjasta ja Kai Pahlman -turnauksesta. TPS on sarjan puolessa välissä kuudentena eli viimeisellä mitalisarjaan yltävällä sijalla.

    Miesten sarjoissa turkulaisilla ei ole tänä vuonna edustusta Kakkosessa, lähialueen nousijajoukkue Piffen näyttää vetovoimaiselta turkulaislupausten silmissä. Nuoria pelaajia on siirtynyt etenkin Interistä kokeneiden valmentajien Stefan Strömborgin ja Karo Virtasen alaisuuteen Paraisten hyviin harjoitusolosuhteisiin. Erinomaista seuratyötä tekevä naapurikaupungin KaaPo on pelannut jo vuosia Kakkosessa ja myös kaarinalaisten riveistä löytyy sekä Interin että TPS:n edustuksessa esiintyneitä nuoria pelaajia.

    Pääsarjaseurojen juniorien siirtyminen alueen alemman sarjatason joukkueisiin on luonnollinen prosessi, sillä vain murto-osa koko junioripolun läpi käyvistä pelaajista yltää pääsarjatasolle. Turussa pelaajakehitystyön yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi on kuitenkin noussut I- ja II-divisioonatason joukkueen puuttuminen. Kun johtavilla Veikkausliigan seuroilla on reservijoukkue vähintään Kakkosessa, pelaavat Inter 2 ja TPS U23 Kolmosessa.

    Jotta seuran omia nuoria lupauksia nähtäisiin enemmän ja useammin ylimmällä sarjatasolla, pitäisi turkulaisillekin talenteille löytyä luonteva välilaskupaikka Veikkausliigan ja Kolmosen väliltä. Kun muualla, myös lähialueella, useampi 04-syntynyt (vielä ensi vuonna B-juniori-ikäinen) lupaus on saanut runsaasti peliaikaa Kakkosessa, ei liene lähelläkään ihanteellista, että U17 maajoukkueessakin esiintyneet Interin akatemiapelaajat (mm. Tegra Mukuna, Linus Rönnberg ja Jasper Yrjas), puhumattakaan U18 maajoukkue-ehdokkaat Roope Kantola ja Jan Heinonen, pelaavat Kolmosessa tai B-juniorien Ykkösessä.

     

    Jasper Yrjas ja Linus Rönnberg (vasen kuva) ja Roope Kantola Kolmosen ottelussa PaiHa-FC Inter 2 23.7.20 Paimiossa

     

    TPS:ssä ongelma on sama, mutta yksittäisten pelaajien polut erilaisia. TPS-taustaisesta U17 maajoukkueen kolmikosta Nikolas Talo–Onnipekka Pajula–Niklas Pyyhtiä kaksi ensimmäistä pelaa tällä hetkellä hollantilaisessa akatemiassa ja Pyyhtiä teki ensiesiintymisen Veikkausliigaottelun avauksessa 22.7.20. Ja vielä hankalampia ovat Turustakin tutut tapaukset, kun maajoukkuetasolle yltänyt juniori-ikäinen pelaaja menettää motivaationsa ja lopettaa kokonaan harjoittelun.

    Kilpailu pelipaikasta ja -ajasta maailman kilpailluimmassa urheilumuodossa on hämmentävän kovaa EU:n ja käytännössä globaalin pelaajaliikenteen aikana, mutta Suomessakin tulisi ymmärtää, millaisia myönteisiä vaikutuksia konkreettinen ja systemaattinen panostus omiin kasvatteihin tuo jalkapalloseuralle. Omat kasvatit ovat pääsääntöisesti edullisempia kuin usein arvaamaton vierastyövoima. Omat juniorit voidaan kasvattaa edustusjoukkueen pelitapaan ja -filosofiaan. Hyvin valmennettu oma juniori on investointi, joka saattaa tuottaa voittoa pelaajan edetessä urallaan ulkomaille. Hän saattaa myös paluumuuttajana osoittautua arvokkaaksi voimavaraksi, kuten toivon mukaan käy TPS:n ja Jonatan Johanssonin tapauksessa. Ja seuran omat kannattajat haluavat nähdä joukkueessaan ennen kaikkea kaupungin omia kasvatteja. Kyse on siis talouden ohella myös arvoista ja lajikulttuurista.

    * Artikkelikuvassa Interin edustusjoukkueen Noah Nurmi, joukkueenjohtaja-mv-valmentaja Jani Meriläinen ja Taiki Kagayama. Taustalla harjoittelee Interin B-juniorit Kupittaa 6:lla

    [i] Vesa Mäen haastattelu, Turun Sanomat, 18.7.20

    [ii] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/tps-vaihtaa-paavalmentajaa-tommi-pikkarainen-on-vapautettu-tehtavistaan

    [iii] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/tps-nimitti-jonatan-johanssonin-uudeksi-paavalmentajaksi

    [iv] https://suburbanturku.wordpress.com/2017/03/04/juniorijalkapallon-kylma-sota-manchesterissa-ja-suomen-turussa/

    [v] https://www.palloliitto.fi/maajoukkueet/pojat/aluejoukkuetoiminta/tahtitarha