Juniorijalkapallon sarjakausi on päättymässä ja jokasyksyisen seurahämmennyksen keskellä jalkapalloväki tiedustelee kokemuksia joukkueenjohtajakäytännöistä. Sosiaalisessa mediassa jaetut jojo -kokemukset ja näkemykset vaikuttavat yhtä kirjavilta kuin suomalaisen junioriurheilun valmennukselliset linjaukset.
Kun luin mielestäni aika erikoisistakin mielipiteistä ja ilmeisesti myös käytössä olevista käytännöistä, aloin itsekin hieman pohtimaan tuota juniorijoukkueen johtamista. Uskon olevani jonkinlaiseen ”hybridisajatteluun” taipuvainen jalkapallotoimija, mikä tässä tarkoittaa sitä, että kunnioitan suuresti perinteisellä mustikkakeitto- ja talkoomallilla toteutettua seuratyötä, mutta näen samalla suurta tarvetta urheilujärjestöjen ja koko kolmannen sektorin roolin terävöittämiseen sekä aktiivisempaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Unohtamatta tietenkään vastuullisuutta.
Ja mitä tulee ”jojoiluun”, ensimmäiset omat epämääräiset kokemukset liittyvät vuosikymmenien takaiseen nappulaliiga-aikaan, jolloin pesäpallopaikkakunnalla kasvanut isäni ilmeisesti suostuteltiin pelaaja- ja todennäköisesti myös toimihenkilövajeesta kärsineen keskusta-alueen kaupunginosajoukkueen joukkueenjohtajaksi.
Hieman myöhemmin juniorin matka vei paikalliseen palloseuraan ja tällöin joukkueenjohtajan tehtäviin muistaakseni liittyi turnaustapahtumien ja ehkä myös pienimuotoisen sponsoroinnin organisointia. Ainakin osallistuimme kansainvälisiin Helsinki Cup- ja Gothia Cup -turnauksiin sekä pienempiin ottelutapahtumiin muilla paikkakunnilla.
A-juniori-iässä koetut perinteiset Saksan turnausmatkat tuntuvat ainakin näin jälkikäteen jotenkin Kekkos-Karjalais-ajan protokollan henkiseltä kulttuurimatkailulta. Joukkueen- tai matkanjohtajana toimi myös silloinen seuran puheenjohtaja ja jo tällöin täkäläisiä junioritalentteja kaupiteltiin keskieurooppalaisiin ammattilaisorganisaatioihin.
En tiedä onko näillä nuoruusmuistoilla ollut merkitystä omakohtaisiin jojoasenteisiin, mutta myöhemmin joukkueenjohtajan rooli neutralisoitui ja muistelen lämmöllä aikuispelaaja-aikani tärkeimmän seurani, jo toiminnasta poistuneen Turun Pallon silloista joukkueenjohtajaa. En tiedä sitäkään, oliko 60-luvun lopulla suomalaista jalkapalloa dominoineen TPS:n ”kultaiseen sukupolveen” kuuluneen Kari Kuisman kunniakkaalla pelaajataustalla ratkaiseva merkitys pitkään säilyneessä arvostuksessani silloista joukkueenjohtajaa kohtaan. Joka tapauksessa ”Tikka” osasi käsitellä nuoria pelaajia ja toimi tärkeänä linkkinä pelaajiston ja valmentajien välillä.
Paljon myöhemmin, omien lasteni eri lajien urheiluharrastuksien osana joukkueenjohtajan rooli tuntuu jotenkin muuttuneen viime vuosituhannen talkooajoista. Keskeisimpiä muutoksia ovat mielestäni ainakin rahan, tai taloudellisten tekijöiden korostunut merkitys, vanhempien lisääntynyt vaatimustaso sekä viime vuosina lisääntynyt valmennuksen päätoimisuus. Tarkoittaako päätoimisten valmentajien yleistyminen myös joukkueenjohtajien ja muiden toimihenkilöiden tehtävien muuttumista palkallisiksi kuten tuoreessa suomalalainen junnufutis -facebook-ryhmän keskustelussa annettiin ymmärtää?
En tiedä. Ja kieltämättä yllätyin, kun luin tarinoita ja ehdotuksia ulkoistetuista ja säännöllistä taloudellista korvausta nauttivista joukkueenjohtajista. Ymmärrän, että suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen junioritoiminta edellyttää erilaista organisatorista osaamista, mutta vielä vahvemmin tiedostan urheiluseuratoiminnassa viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet harrastuskustannukset ja sitä kautta huolestuttavasti voimistuneen lasten ja nuorten vapaaehtoistoiminnan elitistymisen.
Brändätyt ja nimikoidut varusteet, huippuluokan harrastusolosuhteet ja kilpailutapahtumat, yhä nuoremmille lapsille jopa kansainväliset turnaukset ja leirit ovat yhä useammin osa ympärivuotista junioritoimintaa ja jos näin on, ehkä myös joukkueenjohtajalle maksettavat palkkiot tai korvaukset koetaan oikeutettuina?
Itse kuitenkin näen juniori- ja järjestötoiminnan aivan keskeisenä vahvuutena yhä vapaaehtoisuuden ja perinteisen talkoohengen. Kun voit olla mukana seura- tai järjestötyössä, vaikka vain pienin satunnaisin tehtävällisin panostuksin, koet todennäköisesti olevasi enemmän osa yhteistä yhteisöä kuin vain maksamalla jatkuvasti kohoavia kuukausimaksuja olosuhteista tai usein vaihtuvista seura-asuista.
Oma, toistaiseksi varsin lyhyt ”jojourani” alkoi tyypilliseen tapaan eli täyttämällä toimihenkilörooli, johon muut eivät suostuneet. Ja aikani joukkueenjohtajana päättyi, kun joukkueen valmennus syksyllä vaihtui ja joukkueeseen liitettiin kilpailevan seuran avauskokoonpano. Toimihenkilöineen. Saattaa olla, että näkemyseroilla ja toimintatavoilla oli myös vaikutusta toimihenkilöstön vaihdoksiin. Joka tapauksessa niin valmentajat kuin muut toimihenkilöt ovat joukkueessa sittemmin vaihtuneet useaan otteeseen.
Olen itse alueellisen vaikuttamisen tutkijana ja järjestötyön asiantuntijana puhunut paljon erilaisia vahvuuksia täydentävän joukkuekohtaisen tiimityön ja vastuiden jakamisen puolesta, mutta ehkä olin itse pelaajien entisenä valmentajana liian voimakkaita mielipiteitä omaava ryhmän jäsen, koska seurajohto ainakin epäsuorasti liputti toisentyyppisen joukkueenjohtajan tarpeesta. Valmennuksen ja palkallisen henkilöstön työrauhan turvaaminen on luonnollisesti tärkeä asia seuratyössä, mutta niin on myös avoimuus ja yhä vaikeaselkoisemmaksi muuttuvan junioritoiminnan avaaminen ja tulkkaaminen yhä suurempia kustannuksia maksaville juniorien vanhemmille, ja enenevästi myös itse junioreille. Jotain uusien haasteiden kohtaamisen tarpeesta kertoo Palloliiton ja Opetushallituksen käynnistämä kaksivuotinen seurakehityshanke, jossa 14 eri seuraa pyrkivät erilaisten ”kulttuuritulkki” -käytäntöjen avulla kehittämään seuran ja vanhempien keskinäistä vuorovaikutusta[i].
Elämme aikaa, jolloin kyseenalaistamme vanhoja käytäntöjä ja myös arvoja, mutta jotta välttyisimme yhä voimakkaammalta lähiyhteisöjemme, ja koko yhteiskunnan laajemmaltakin polarisoitumiselta, tulisi meidän samalla kyetä säilyttämään keskusteluyhteys vanhoillisempien arvokonservatiivien sekä kunnianhimoisten uudistajien välillä.
Jalkapallon ja muiden suurien joukkuelajien yhteiskunnallinen ja myös taloudellinen merkitys on kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Ja koska urheilumenestys edellyttää yhä varhaisempaa sitoutumista ja ammattitaitoista valmentautumista, on perusteltua edellyttää myös korkeita harrastuskustannuksia veloittavilta urheiluseuroilta aiempaa ammattimaisempaa otetta. Kuukausipalkkaisten työntekijöiden palkkaaminen ei kuitenkaan ole automaattinen tae ”ammattimaisuuteen”.
Palkallinen valmennuspäällikkö, toiminnanjohtaja ja mahdolliset muut säännöllistä korvausta saavat seuran työntekijät ovat luonnollisesti keskeinen seuratyön voimavara, mutta koska urheilu- ja harrastustoiminnan kustannukset ja vaatimukset ovat jatkaneet kohoamista, on vapaaehtoistyön merkitys edelleen korvaamaton.
Vapaaehtoistoiminnan tärkeys liittyy myös urheiluseurojen yhteiskunnalliseen rooliin ja tavoitteeseen toimia lapsille ja nuorille kavereita sekä iloa tuovana yhteisönä. Nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa köyhyys, syrjäytyminen ja nuorten henkinen pahoinvointi ovat valitettavan arkisia ongelmia. Jos kotona tai koulussa on ongelmia, lapsi tai nuori ei välttämättä halua harrastuksessaan kilpailla hampaat irvessä vaan hakee pelikentiltä ehkä ennemmin liikunnallista iloa ja yhdessäoloa kavereiden kanssa.
Urheilujoukkueen sekä urheiluseuran johtaminen on vastuullinen ja haastava tehtävä, jonka täyttämiseen tulisi järjestötyössä huolella paneutua. Kun vanhempien vaatimukset kasvavat ja juniorien elämäntilanteet vaihtelevat, edellytetään joukkueiden sekä seuran johdolta yhä monipuolisempaa osaamista ja avoimuutta. Kukaan ei osaa kaikkea, joten hyvin toimivassa joukkueessa ja onnistuneesti organisoidussa seurassa eri vahvuuksia omaavat toimihenkilöt täydentävät toisiaan ja toiminta nojaa yhteistyöhön. Onhan kyse joukkueen[ii] johtamisesta.
[i] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/ymmarretaan-toisiamme-kotoutumisen-edistaminen-seuratoiminnassa-vauhdilla-kayntiin
[ii] Englanninkielessä sana joukkue – team – määritetään ryhmällä ihmisiä, jotka harrastavat urheilua tai pelaavat tiettyä peliä yhdessä toista samanlaista ryhmää vastaan. ”Team is a group of people who play a particular sport or game together against other similar group of people.” (Collins Cobuild Dictionary). Suomenkielessä sanakirjat ja nettihaku määrittävät joukkue -sanan ensisijaisesti sotilaallisessa asiayhteydessä. Yksilöurheilun sankariteot liittyvät olennaisesti itsenäisen Suomen historian alkuvuosikymmeniin, mutta joukkueurheiluperinteemme lienevät merkittävästi ohuemmat?
