Kategoria: yhteiskunnallinen keskustelu

Seurapaitapäivä – aika julistaa ilosanomaa vai tarttua seuratyön ongelmiin ja uudistustarpeisiin?

Kaksi päivää sitten vietettiin Valmentajan päivää ja tänään on vuorossa Seurapaitapäivä.

Sekä valmentajat että seurat ansaitsevat oman päivänsä, mutta molemmat yhteiskunnalliset toimijat elävät suurta murrosta, joten ehkä teemapäivinä voitaisiin hashtag-vyörytyksen sijasta, tai lisäksi pysähtyä pohtimaan mihin seuratoiminta on menossa ja miten sitä voitaisiin kehittää.

Samassa some-hengessä näytetään rasismille punaista korttia lyhytkestoisin kampanjoin ja vietetään pride-viikkoa, mutta näistä tempauksista huolimatta eriarvoisuus ja yhteiskunnallinen polarisaatio jatkavat yhä suurempina ongelmina. Viimeksi eilen, Huuhkajien Kansojen Liigan ottelussa Montenegroa vastaan Glen Kamaran epäillään joutuneen rasistisen käytöksen kohteeksi[i].

Ja jos Suomen A-maajoukkueen avainpelaaja ja Glasgow Rangersin arvostettu keskikentän uurastaja kohtaa toistuvasti rasistista kohtelua, voimme vain arvailla, millaista valtaväestöstä poikkeavan lapsen tai nuoren kohtelu saattaa olla urheiluseuran ruohonjuuritasolla.

Suomalaisilla urheiluseuroilla ja muilla kansalaisjärjestöillä on kunniakkaat perinteet, ja ne ovat olleet merkittävässä roolissa kansakunnan yhtenäisyyden edistämisessä etenkin itsenäisyyden ajan alkuaikoina ja sotien jälkeisessä jälleenrakennustyössä. Ja vuosikymmeniä kestänyt ideologinen taistelu Suomen Työväen Urheiluliiton (TUL) ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) päättyi tai paremminkin lieventyi ja hämärtyi kun liitot vuonna 1994 sopivat maamme yleisurheilun yhdistämisestä.

Mutta tänä päivänä suomalaista urheilua ja järjestötoimintaa sekä yhteiskuntaa laajemminkin varjostavat erilaiset haasteet ja ongelmat. Lisääntynyt lasten ja nuorten liikkumattomuus, harrastustoiminnan kohoavat kustannukset, yksinäisyys ja syrjäytyminen, mielenterveysongelmat, maahanmuuttajataustaisen väestön kotouttaminen, alueellinen ja väestöllinen eriarvoistuminen muodostavat yhdessä huolestuttavan uhkakuvan, jonka masentavia seurauksia voimme seurata median välityksellä maailman metropoleista ja yhä useammin jopa omassa kotiympäristössämme.

”Urheiluseuratoiminnan suurin vahvuus on yhteisöllisyyden voima. On jälleen aika kaivaa kaapeista seurapaidat, -pipot ja muut seuravärein varustetut kamppeet! Tiistaina 27.9. juhlitaan seurapaitapäivää, ja me kutsumme teidät kaikki mukaan näyttämään seurarakkauttanne.”

Olympiakomitea

Olympiakomitean kehotus on luonnollisesti hyvää tarkoittava, mutta urheiluväeltä on varmasti lupa odottaa enemmän. Yhä useammat urheiluseurat viestivät verkkosivuillaan sekä juhlapuheissaan arvoista ja yhteiskuntavastuusta. Tästä huolimatta harrastamisen kustannukset jatkavat nousuaan, matkustaminen sekä brändätyt seura-asut lisääntyvät ja perinteisesti matalan aloittamiskynnyksen lajeissa kerätään olosuhdemaksuja, jotka rajaavat yhä useamman seuratoiminnan ulkopuolelle.

Kun koronapandemia ehti kurittaa kansoja globaalisti kolmatta vuotta ja tänä vuonna maailmanlaajuisena huolena on Venäjän hyökkäys Ukrainaan, on päivänselvää, että kansalaiset – erityisesti lapset ja nuoret – tarvitsevat yhdessäoloa ja myönteisiä arjen kokemuksia.

Nykypäivän monimutkaisissa yhteiskunnallisissa haasteissa ja suoranaisissa ongelmissa urheiluseuroilla on tärkeä tehtävä ja suuri mahdollisuus tuottaa hyvinvointia. Mutta jotta kaikki pääsisivät tasapuolisesti osallisiksi tästä urheilun riemusta ja yhteisöllisyydestä, urheiluseurojen pitää kyetä kuuntelemaan harrastajiaan, jakamaan tehtäviä sekä tekemään yhteistyötä. Unohtamatta tarvetta uudistaa rakenteita ja toimintatapoja.

Seurapaitapäivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden esittää uusia ideoita sekä kertoa, millainen sinun seurasi on ja miksi sinun yhteisössäsi kannattaa harrastaa.


[i] https://yle.fi/urheilu/3-12639506 Rasismiepäily Huuhkajien ottelussa: Uefa tutkii Glen Kamaraan kohdistunutta rasistista käytöstä, 27.9.22

Derbysunnuntai ⚽️🇺🇦

Jalkapallokaupungissa sunnuntaiderbyllä on merkitystä. Turku ja Manchester ovat jalkapallokaupunkeja.

Tänään iltapäivällä Turku Energia Areenan kentän laidat olivat katsojia täynnä kun FC Interin ja TPS:n B-juniorit kohtasivat Kupittaan SM-karsintaottelussa.

Katselin itse peliä TPS-legenda Tapio Haritun sekä mm. Interin edustusjoukkueen päävalmentajana ennen Jose Riveiroa toimineen John Allenin 🏴󠁧󠁢󠁷󠁬󠁳󠁿 kanssa. ”Hara” Harittu on pelaajaurallaan yltänyt raitapaidassa kolmeen Suomen mestaruuteen ja myös toiminut TPS:n edustusjoukkueen päävalmentajana sekä lukemattomissa muissa lajin vastuullisissa tehtävissä.

Walesissa syntynyt John Allen saapui 1980-luvulla Suomeen pelaamaan ja on viime vuosina toiminut päävalmentajana niin TPS:n kuin Interin edustusjoukkueissa ja useissa muissa seuroissa. Tällä kaudella Allen valmentaa TPS:n A-junioreita yhdessä Esa ”Jönssi” Johanssonin kanssa.

Kentän laidalla tietysti puhuttiin siitä kuinka jalkapallo on vuosikymmenien varrella muuttunut ja miten tepsiläinen tapa pelata jalkapalloa poikkeaa sinimustasta pelifilosofiasta, jonka alkuaikojen menestys rakentui Job Dragtsman hollantilaiseen pelitapaan ja jota viime vuosina Jose Riveiro on ”espanjalaistanut” menetyksekkäästi. Alkuvuoden harjoituspelien perusteella Interin uusi päävalmentaja Miguel Grau tuntuu jatkavan Riveiron vuosilta tutulla pallonhallintalinjalla ja myönteistä on ollut myös nuorten omien kasvattien saama peliaika talven Liigacupin otteluissa.

Tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävän Turun Palloseuran historiaan on mahtunut niin suurta menestystä kuin laskukausia. Samalla kun jalkapallo pelinä on kuluneen vuosisadan aikana muuttunut ja kehittynyt, on tietysti myös tepsiläinen pelitapa kokenut muutoksia.

Kun Tepsin kulta-aikana 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin ja vielä 80-luvullakin turkulainen jalkapallo tunnettiin ennen kaikkea taitavista, useimmiten Turun Nappulaliigassa (TuNL) jalkapalloperusteet oppineista pelaajista, on tepsiläinen pelitapa kuitenkin viimeisen parin vuosikymmen kuluessa muuttunut, kun Inter on noussut haastamaan kaupungin herruudesta, TPS kärsinyt talousvaikeuksista ja perinteinen pelaajapolku TuNL:sta on muuntunut yhä nuorempien omien juniorien valmennukseen.

Kun viimeisen reilun vuosikymmenen aikana olen valmentajana kohdannut muun Suomen kanssakilpailijoita Etelä-Länsi sarjoissa ja turnauksissa, tämän vuosituhannen aggressiivisesti prässäävää ja fyysistä Tepsiä on usein kuvailtu tyyliltään ”katupoikafutiksen” edustajaksi.

Kentän laidalla keskusteltiin myös siitä, kuinka vähän suomalaiset pelaajat puhuvat pelikentällä vaikkapa brittipelaajiin verrattuna 🗣🇬🇧. Koska 11 pelaajan saumaton yhteistyö edellyttää jatkuvaa kommunikointia – ohjeistusta, varoittelua ja kannustusta – on tässä kiistatta aihealue, missä Suomifutiksella paljon työsarkaa. Puhumista ja yhä parempia sosiaalisia taitoja vaaditaan tietysti myös suomalaisilta talenteilta, jotka pyrkivät ja yltävät ulkomaisiin akatemioihin kilpailemaan pelipaikoista alati kovenevassa kilpailussa ammattilaisseurojen pelipaikoista.

Paikallisottelu itsessään oli tasainen, mutta kaksijakoinen. Inter siirtyi nopeasti 2-0 johtoon, mutta TPS hallitsi selkeästi toista puoliaikaa. Katsomon puolella taidettiin olla yhtä mieltä siitä, että Palloseura oli tänään parempi, vaikka ottelu 2-2 tasatulokseen päättyikin.

llalla taivaskanavat välittivät myös Turkuun toisenlaisen derbyn Koillis-Englannista. Cityn ja Unitedin Valioliigan paikalliskamppailua Manchesterin herruudesta pidetään ehkäpä maailman katsotuimpana jalkapalloderbynä.

Teollisen vallankumouksen merkkikaupungin paikallisotteluun liittyy itsellänikin ylimääräistä kiinnostusta, koska olen opiskeluaikoina asunut Manchesterissa ja pelatessani sikäläisiä yliopisto- ja alasarjapelejä, joukkueemme harjoitteli ManU:n harjoituskeskuksessa Cliffillä, Unitedin juniorivalmentajan johdolla.

Jalkapalloon liittyy siis helposti nostalgiaa ja intohimoja, mutta kuningaslaji on myös erinomainen yhteiskunnan peili ja maailman kaikissa kolkissa harrastettava sekä seurattava urheilu- ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto voi myös lievittää maailmanpoliittisia jännitteitä.

Vladimir Putinin johtama Venäjä hyökkäsi reilu viikko sitten aseellisesti naapurimaa Ukrainaan ja siitä asti jatkunut hyökkäys on kylvänyt kuolemaa, tuhonnut kaupunkeja ja aiheuttanut yli miljoonan ukrainalaisen maasta paon.

Jalkapallo ei luonnollisestikaan pysty yksin päättämään sotia tai poistamaan muita yhteiskuntien epäkohtia, mutta vastuulliset jalkapalloseurat, suurta vaikutusvaltaa nauttivat pelaajat ja näiden eettisiä arvoja valvovat kannattajat voivat vaikuttaa siihen, että diktaattorien hirmuteot tullaan maailmanlaajuisesti huomioimaan. Ja ennen pitkää myös tuomitsemaan.

Vastakkainasettelu ei vähennä rasismia: tapaus Ebrahimi vs Valtaoja

Viikonloppuna käytiin Ylen ajankohtaisohjelmassa keskustelu, joka jatkui poikkeuksellisen polarisoituneena sosiaalisessa mediassa. Toimittaja Marja Sannikan vetämässä ohjelmassa avaruustieteilijä Esko Valtaoja ja toimittaja Renaz Ebrahimi keskustelivat rasismista ja ns. cancel-kulttuurista.

Avoimuus ja sivistynyt keskustelu ovat keinoja vähentää yhteiskunnallisia epäkohtia, mutta tänä päivänä perinteinen media, jopa Yleisradio hakee ajoittain näkyvyyttä kyseenalaisin, vastakkainasettelua synnyttävin keinoin.

Toimittaja Sannikalla näyttäisi olevan Ylellä provokatiivisen journalistin rooli. Hieman samanlainen kuin Iltalehteen siirtyneellä Susanne Päivärinnalla sekä samaan mediataloon kolumnistiksi päätyneellä kolmannella ärhäkällä naistoimittajalla, Sanna Ukkolalla[i].

Koska itse uskon ongelmien ratkaisussa enemmän vastapuolen kunnioittamiseen sekä näkemysten asteittaiseen lähentymiseen kuin aggressiiviseen provosoimiseen, toivoisin keskustelua johtavalta medialta, etenkin valtio-omisteiselta Yleltä, analyyttisempaa ja sivistyneempään mielipiteenvaihtoon johtavaa keskustelun moderointia.

Vai oliko laajaa julkisuutta saaneen keskustelun tarkoitus synnyttää somekohua, ruokkia klikkiotsikointia ja lisätä vastakkainasettelua?

Näin joka tapauksessa näyttää käyneen. Laajasti arvostettu 70-vuotias emeritus tähtitieteen professori on nostettu samanaikaisesti niin suvaitsevaisuuden kuin valkoihoista eliittiä ja vanhoillisuutta edustavaksi kansalliseksi keulakuvaksi.

Ja toiselle puolelle toimittaja Sannikka toi nuoren naistoimittajan, jonka johtoajatuksena tuntui olevan vahva vastakkainasettelu ja olemassa olevien valtarakenteiden romuttaminen.

Kun Valtaoja kokee cancel-kulttuurin kyttäyksenä, toimittaja Renaz Ebrahimi näkee asian toisin. Hänen mielestään kyse ei ole kyttäämisestä, vaan ihminen leimautuu pahaksi tai joksikin muuksi ainoastaan siinä tapauksessa, jos hän ei ota vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään[ii].

”Vihdoin myös vähemmistöillä on mahdollisuus puhua sekä ottaa tilaa mediasta ja sosiaalisen median kautta. Niitä vääryyksiä, joita on monta sataa vuotta hyväksytty ja pidetty normina, nostetaan nyt tapetille.”

Ebrahimin mielestä usein on kyse siitä, että etuoikeutetut ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi, kun vääryyksistä puhutaan.

– Koen, että me teemme tällä hetkellä oikein. Meidän pitää olla herkillä ja meillä kaikilla pitää olla vähän epämukavaa, jotta me pääsemme oikeasti siihen tasa-arvoiseen maailmaan.

Huonompiosaisten aseman parantaminen ja tasa-arvon tavoittelu ovat luonnollisesti kunnioitettavia päämääriä, mutta onko maailman mustavalkaiseminen ja esimerkiksi Maustetyttöjen demonisointi sekä sudanilaislapsiin viittaavan sanavalinnan julkinen tuomitseminen polarisaatiota hillitsevää aktivismia?[iii]


Itse olen yksinkertaisen optimistinen, tai optimistisen yksinkertainen ihminen alati monimutkaistuvassa maailmassa. En usko sensuurin, aggressiivisen ulos sulkemisen – ns. cancel-kulttuurin – olevan ratkaisu yhä kompleksisemmaksi muuttuvassa maailmassamme.

Sen sijaan uskon erilaisten, toisiaan kunnioittavien, yhteistä hyvää ajavien ihmisten rakentavaan kritiikkiin sekä vaihtoehtoja hakevaan vuoropuheluun ja tätä kautta yhdessä haettaviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Uudistuksia tarvitaan ja niiden toteuttamiseen tarvitaan eri vähemmistöjen edustajia, mutta myös mittavaa elämänkokemusta ja tieteen tuntemusta tuovia setä- tai täti-ihmisiä. Yhteistyökykyisiä ja uudistushenkisiä kansalaisia kaikilta yhteiskunnan alueilta.

Uskon myös, että erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien myötä asuinpaikkaansa vaihtamaan joutuva maahanmuuttajataustainen väestö voi kotoutua etenkin lasten ja nuorten harrastustoiminnan, muun muassa koko perhettä liikuttavan kuningaslajin kautta. 

[i] https://suburbanturku.wordpress.com/2021/07/18/iltapaivalehtikolumnisti-kirjoittaa-vihaavansa-jalkapalloa-onko-meilla-tana-paivana-varaa-vihamielisyytta-lietsoviin-mediavaikuttajiin/

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-12195118 Esko Valtaoja ja Renaz Ebrahimi ottivat rajusti yhteen nykyaktivismista Sannikka-ohjelmassa perjantaina, 19.11.21

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-11114400 Maustetytöt kohun keskelle nostanut Emma-raadin jäsen: “Valkoisen musiikkitoimittajan voi olla vaikeaa tajuta, miltä tuntuu, kun n-sanan käyttäminen ei ole kunnon anteeksipyynnön arvoista”, 12.12.19

Onnellisuus, myötätunto ja tasa-arvo

Ranskan kuuluisa vuoden 1789 vallankumous tunnetaan iskulauseestaan ja ihanteistaan ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”. Täällä toisessa tasavallassa, tai sen esiasteessa, Suomen suuriruhtinaskunnassa, naiset käyttivät ensimmäisinä täysimittaisesti äänioikeuttaan ja vaalikelpoisuuttaan, kun edustajia valittiin vuoden 1907 valtiopäiville[i].

On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan. Tai on ainakin sanottu. Lottovoittoajattelua tukee tänään julkistettu Maailman onnellisuusraportti, jonka mukaan Suomi on neljättä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa. Seuraavilla sijoilla ovat Islanti, Tanska, Sveitsi ja Hollanti. Kaikki pohjoismaat ovat kärkikymmenikössä[ii].

Hyvinvointivaltiomallistaan tunnettu Pohjola on myös Ruotsia lukuun ottamatta onnistunut poikkeuksellisen hyvin koronapandemian torjunnassa. Rajoitukset ja niiden tulkintaerot toki koettelevat kansalaisten kärsivällisyyttä niin täällä kuin huomattavasti pitempään tiukemmissa lockdowneissa eläneissä maissa.

Tänään vietetään Minna Canthin päivää, joka on pyhitetty tasa-arvolle.  Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat arvokkaita asioita, joita kannattaa vaalia ja kehittää. Nyky-yhteiskunta poikkeaa kuitenkin merkittävästi ajoista, jolloin Miina Sillanpää ja aikalaisnaiset äänestettiin ensi kertaa Arkadianmäelle. Kun viime vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin miehet olivat koulun käynnissä etuoikeutetussa asemassa, ovat voimasuhteet viime vuosikymmeninä muuttuneet merkittävästi.

Tämän päivän Suomessa naisten koulutustaso on miehiä korkeampi. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden naisten osuus kaikista työikäisistä naisista alkoi kasvaa huomattavasti miehiä nopeammin 1990-luvun alussa. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneista 58 prosenttia oli naisia vuonna 2018[iii]. Vuonna 2019 sekä lukiossa opiskelevista että ylioppilastutkinnon suorittaneista niin ikään 58 prosenttia oli naisia.

Ammattikorkeakoulututkinnoista naiset suorittivat noin 62 prosenttia vuonna 2018. Naisten ja miesten osuudet ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista vaihtelevat edelleen suuresti eri koulutusaloilla. Stereotypia naisten hoitoaloista ja miesten teknisestä maailmasta elää yhä ammatillisessa koulutuksessa. Vuonna 2018 terveys- ja hyvinvointialojen tutkinnon suorittaneista 87 % oli naisia ja 11 % miehiä.

Yhteiskunnallisen alan tutkinnon suorittaneista 86 % oli naisia ja 14 % miehiä. Tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen (ICT) tutkinnon suorittaneista 21 % oli naisia ja 79 % miehiä ja tekniikan alan tutkinnon suorittaneista 19 % oli naisia ja 81 % miehiä (THL, 2020).

Kuinka se, että naiset dominoivat hoito- sekä myös yhteiskunnallisia sektoreja ja miehet teknistä alaa, heijastaa suomalaisten yhteiskunnallista ajattelua, onkin monimutkaisempi kysymys. Ja tähän varsin arkaluontoiseenkin aiheeseen liittyy toinen kasvava haaste – kuinka kotouttaa maahanmuuttajataustaista kansan osaa, kun heitä tarvitaan tasapainottamaan kantaväestön ikääntymisen ja alhaisen syntyvyyden aiheuttamaa ongelmaa?  

Vaikka naisten osuus elinkenoelämän johtotehtävistä on edelleen selkeästi alhaisempi kuin miesten, on merkittävää muutosta tapahtunut koko 2010-luvun. Kun vuonna 2011 naisten osuus suomalaisten pörssiyhtiöitten hallituspaikoista oli 18 prosenttia, oli vastaava luku vuonna 2020 jo 30 prosenttia[iv].

Kiistatta voimakkain, suorastaan dramaattinen naisten esiinmarssi on tapahtunut politiikan kentällä. Maatamme johtaa nimityshetkellä maailman nuorimman pääministerin tittelillä maailman maineeseen noussut Sanna Marin, ja mikä vieläkin merkittävämpää, nuoren tamperelaisministerin hallituksen ydinnyrkki muodostuu viiden hallituspuolueen naisministereistä, jotka ovat kaikki puolueidensa puheenjohtajia ja vaikutusvaltaisimpien ministerisalkkujen haltijoita.  

Kun Suomi valmistautuu poikkeusoloissa huhtikuusta kesäkuuhun lykättyihin kuntavaaleihin, on tärkeää, että puoluepoliittisessa johdossa tiedostetaan poliittisten voimasuhteiden muutoksen yhteiskunnalliset vaikutukset poikkeuksellisissa oloissa.  

”Yhteistyökyky ja kansallinen yhtenäisyys on kriisioloissa poikkeuksellisen tärkeää, varsinkin kun myös suomalaisen yhteiskunnan toimintakykyä on viime vuodet vaivannut voimistunut poliittinen vastakkainasettelu. Erityisen huolestuttava piirre polarisaatiossa on ollut jakolinjojen syventyminen sukupuolien välillä. Marinin viisikko on profiloitunut vahvasti tasa-arvon tukijana, joten on tärkeää, että hallitus reagoi puoluekannatusmittausten tuloksiin, jotka paljastavat, että Sdp ja vihreät ovat naisten suosikkipuolueita, mutta perussuomalaiset ja kokoomus keräävät yhdessä yli puolet miesten äänistä.”[v]

Tasa-arvon päivänä Ylen aamussa keskusteltiin laajasti tasa-arvosta. Kun Kauppakamarin Ville Kajala kertoi naisten asemasta yrityselämässä, naisten European Women on boards -järjestön puheenjohtaja Päivi Jokinen näki kehityksen kriittisemmin ja puhui myönteisesti muissa maissa käytössä olevista kiintiöjärjestelmistä. Ja naisjärjestön puheenjohtajan kahdesti mainitsema uhka- tai kielikuva ”naisien lyömisestä viivoittimella” tuntui enemmän muistikuvalta menneestä maailmasta kuin viittaukselta tämän päivän etätöiden hallitsemaan työelämään.   

Ystävällisyys ja jämäkkyys mahtuvat samaan pakettiin

Yrityskulttuurikeskustelun jälkeen tasa-arvo teemaa sivuttiin toisessa monimutkaisessa ja alati muuttuvassa aiheessa. Äskettäin ”Myötätuntoinen valmennus” -kirjan julkaissut vuorovaikutuskouluttaja Pekka Hämäläinen ja Marigold IceUnityn päävalmentaja Anu Oksanen keskustelivat tämän päivän urheiluvalmennuksesta. Anu Oksasen ohella mm. Henrik Dettmania, Jukka Jalosta, Marianne Miettistä ja Antti Pennasta kirjaan haastatellut kirjailija-terapeutti Hämäläinen tiivisti urheilumaailman muutoksen siirtymisestä valmentajakeskeisestä järjestelmästä urheilijalähtöiseen valmennukseen.

”Aikaisemmin oli käsitys, että valmentajan tehtävä oli kaataa oppia urheilijan päähän ja urheilijan tehtävä on noudattaa ohjeita. Nykyisin ajatellaan, että ollaan tasavertaisia, urheilija ja valmentaja ovat samalla viivalla ja molemmat sparraavat toisiaan. Kielenä on kunnioittava dialogi, eli pelaaja ei ole valmentajan alapuolella.”

Muodostelmaluistelussa viisi kertaa maailmanmestaruuteen yltäneen joukkueen valmentaja Anu Oksanen tunnistaa niin ikään urheilijan ja joukkueen kasvaneen roolin. ”Valmentaja on nimenomaan urheilijaa tai joukkuetta varten ja valmentajan sekä tiimin tehtävänä on auttaa joukkuetta pääsemään tämän asettamiin tavoitteisiin tai ainakin toimimaan niiden suuntaan.”

Hämäläisen mukaan myötätuntoisen valmentajan tulee myös vaatia valmennettavilta. On kysymys luottamussuhteesta. Haastatteluun osallistuneet valmentajat olivat kertoneet, että mikäli urheilijalta ei vaadita, hän saattaa mennä sieltä missä aita on matalin.  

”Sanomisen tapa on ratkaisevaa. Ystävällisyys ja jämäkkyys mahtuvat samaan pakettiin.”

Anu Oksasen mukaan muodostelmaluistelussa puhutaan positiivisesta vaateesta. Politiikassa, elinkeinoelämässä ja laajemminkin yhteiskunnassa lainataan usein urheiluelämän lainalaisuuksia ja kielikuvia. Ehkä meidän kaikkien arkielämää kuormittavissa poikkeusoloissa kanssaihmisten myötätuntoinen ja tasa-arvoinen kohtelu sekä ”positiivinen vaade” ovat avain onnellisuuteen. Ja tätä kautta toivon mukaan myös terveelliseen ja turvalliseen elämään.  

[i] https://web.archive.org/web/20110720180819/http://www.aanioikeus.fi/index.htm

[ii] https://worldpopulationreview.com/country-rankings/happiest-countries-in-the-world

[iii] https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/tasa-arvon-tila/koulutus-ja-kasvatus/koulutuksen-sukupuolen-mukainen-segregaatio

[iv] https://yle.fi/uutiset/3-11843615 IBM Suomen toimitusjohtajan mukaan naisten uraa jarruttaa liika säntillisyys: ”Hyppää! Yhdessä opitaan, miten asiat toimivat”, 19.3.21

[v] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/05/06/hyvista-veljista-vogue-viisikkoon-muuttuuko-maan-tapa-kun-koittaa-uusi-normaali-koronatrilogia-i/

Turkulainen tulevaisuuden dystopia ja utopia

Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion ilmaisutaidon oppilaat esittivät koulun itsenäisyyspäivän juhlassa kauas vuoteen 2080 katsovan ”Kaksi tulevaisuutta” -näytelmän. Yuval Noah Hararin ”Sapiens” ja ”Homo Deus” teosten tekstiin pohjautuva näytelmä vie katsojan samanaikaisesti kahteen tulevaisuuteen – bladerunnermaisen dystooppiseen sekä nostalgisia muistoja peilaavaan valoisempaan huomiseen.

Kaksi tulevaisuutta ei ole ilmastoepätoivolla ja synkkyydellä saarnaava vaan enemmänkin tieteellisiin faktoihin tukeutuva analyyttinen kuvaus kahdesta vaihtoehtoisesta vuodesta 2080. Kun aurinkoista utopiaa ja marraskuisen mustaa dystopiaa erottaa vain Napakympin rakkauden mystistä seinää muistuttava väliverho, on kontrasti vaikuttava.

IMG_9459 (2).JPG

Vaikka teema on globaali ja uhkakuvat kiistatta huolestuttavia, herättää näytelmän sanoma sekä suomalaisuutta huokuva ja Pohjolan luontoarvoja ylistävä musiikki enemmän uskoa utopistiseksi kuvailtuun kuin dystooppiseksi turmeltuneeseen tulevaisuuteen. Aleksis Kiven Oravan laulu, Jean Sibeliuksen Romanssi ja Kuhankuonon luonnonpuiston liepeillä asuvan Lauri Tähkän säveltämä ja sanoittama sekä Paula Vesalan sovittama Tulkoon mitä vaan edustavat kaikki omalla tavallaan melankolista, mutta luonnosta voimaa ottavaa kalevalaista kansanperinnettä.

Kun dystopiahuoneessa eletään ravintopatukoilla ja kaasunaamarit käden ulottuvilla, on utopiahuoneessa jo ohitettu raitiotie- ja tunnin juna -taistelut, ja Turusta matkustetaan levitaatiotekniikalla toimivalla Maglev -superjunalla Kemiin alle kahdessa tunnissa ihailemaan harvinaista yhtenäistä jääpeitettä.  Utopiamaailmassa iloitaan melkein unohdettujen kirjojen olemassaolosta ja fiilistellään mummin lempilaulun, Sannin ”2080-luvulla” tahdissa.

Mediassa ja juhlapuheissa puhutaan uupumukseen asti syrjäytymisestä, maahanmuutosta, ilmastouhista ja muista yhteiskunnallisista ongelmista, mutta valitettavan usein pessimismi ja vastakkainasettelu valtaavat alaa rakentavalta keskustelulta. Tänä vuonna itsenäisyyspäivänä Linnan juhlien teemana on tieto ja yhteiskunnallinen keskustelu, joten ehkä myönteisiä muutoksen tuulia on ilmassa. Yle myös haastatteli itsenäisyyspäivän alkuillan ohjelmassa keksijä-futurologi-säveltäjä-start-up yrittäjä Perttu Pölöstä. Tämä 24-vuotias renessanssimies muistutti eri sukupolvien elävän tänä päivänä poikkeuksellisen erilaisissa todellisuuksissa ja että tarvitaan sekä nuorten tukemista että yhä aktiivisempaa sukupolvien välistä vuoropuhelua.

Nuoret elävät Insta- ja Snapchat -maailmoissaan, aikuiset enemmän Facebookissa, Twitterissä tai yhä kokonaan somen ulkopuolella ja päättäjät muodostavat maailmankuviaan samanhenkisten kuplissaan. Itsenäisyyspäivän yksi suurimmista merkityksistä on kunnioittaa itsenäisyyden turvanneiden sotaveteraanien ja Lottien mittaamattomia uhrauksia sekä korvaamatonta panosta Suomen rakentamisessa. Juhlapäivän toinen suuri merkitys on varmasti kansakunnan yhtenäisyyden säilyttämisessä sekä tasa-arvoisen tulevaisuuden turvaamisessa kaikille suomalaisille.

IMG_9476 (2).JPG

Yksi tapa edistää näitä tavoitteita on kuunnella tarkemmalla korvalla Perttu Pölöstä sekä muita fiksuja nuoria ja yleensäkin murtaa sukupolvien välisiä raja-aitoja. Ei kai kukaan usko kapeakatseisen ajattelun ja vastakkainasettelun kantavan Suomea itsenäisen taipaleensa toisella vuosisadalla?