Kategoria: Yleinen

Kesälomakausi on päättynyt ja suomalaiset palaavat arkeen. Myös Rion olympiakisat päättyivät ja lehtien palstoilla ja muissa medioissa surkutellaan suomalaista olympiamenestystä. Kun Rion suomalaisjoukkueen heikkoa menestystä verrataan sotia edeltäviin Nurmen, Ritolan ja Kolehmaisen kultavuosiin tai Virenin, Karppisen ja Nykäsen aikakauteen, tuntuu suomalaisurheilun tila lohduttomalta.

Päättyneen kesän toinen suuri urheilutapahtuma, jalkapalloilun EM-kisat Ranskassa, ei tilannetta parantanut.  Suurimman menestyksensä runsaat sata vuotta sitten Tukholman olympiakisoissa saavuttanut jalkapallomaajoukkue ei taaskaan yltänyt lopputurnaukseen, ja suomalaisten jalkapallofanien tuskaa ja turhautumista lisäsi Islannin sekä Walesin kaltaisten pienvaltioiden odottamaton menestys.

Ja huolimatta olemattomasta kansainvälisestä menestyksestä, myös Suomessa on jalkapallofaneja ja lajiin intohimoisesti suhtautuvia harrastajia. Huolimatta jääkiekon poikkeuksellisesta asemasta, jalkapalloilu on myös Suomessa kiistaton ykköslaji. Suomen Palloliitto otsikoikin äskettäin (15.8.16) tiedotteensa ”Jalkapallon harrastajamäärä murskaa ennätyksiä”. https://www.palloliitto.fi/uutiset/suomen-palloliitto/jalkapallon-harrastajamaara-murskaa-ennatyksia .

Suomalainen urheilu elääkin suurta murroskautta. Ensi vuonna satavuotista itsenäisyyttään juhliva kansakunta juostiin ja kestävyysurheiltiin maailmankartalle. Vaikka uudet kamppailulajit sekä skeittauksen ja parkourin kaltaiset kaupunkiliikunnan muodot tarjoavat uudenlaisia yksilöurheilun mahdollisuuksia, ovat palloilulajit ja muu joukkueurheilu tänä päivänä myös Suomessa yhä merkittävämpi kansalaisten liikuttaja.

Ja liikuttamista ja liikkumista kohta satavuotias Suomen kansakunta tarvitsee. Teknologian kehitys, ympäristö- ja ilmastomuutokset, kaupungistuminen ja muut yhteiskunnalliset muutokset ovat vähentäneet luontaisen liikunnan tarvetta ja nykypäivän koululaisten vähäinen liikunta on kiistaton kansanterveydellinen ongelma. Vähentynyt lasten liikunta ja lisääntynyt nettiaika heijastuvat myös henkiseen hyvinvointiin. Virtuaalipelit eivät ole kaverien korvike ja lasten syrjäytymiseen, yksinäisyyteen sekä suoranaiseen kiusaamiseen tulee puuttua muutenkin kuin koulurauhan julistuksen muodossa.

Urheiluseurojen sekä muiden kansalaisjärjestöjen rooli on merkittävä, kun suomalaista yhteiskuntaa uudistetaan kohtamaan itsenäisyytensä seuraavat sata vuotta. Jotta Suomen maajoukkueet voivat tulevaisuudessa menestyä olympiakisoissa tai suurten joukkuelajien lopputurnauksissa, tulee suomalaisen urheiluväen löytää tasapaino harraste- ja kilpaurheilun välillä. Menestyvät huippu-urheilijat, kuten viime talvena voitosta voittoon pelanneet pikkuleijonat, ovat nuorille tärkeitä esikuvia ja kannustavia esimerkkejä kilpaurheilun tarjoamista mahdollisuuksista.  Mutta kaikkien ei tarvitse tähdätä olympiakisoihin tai jalkapalloilun ammatti- ja arvokisakentille. Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on tarjota nuorille hyvä harrastus, joka tuo elinikäisiä ystäviä sekä iloa ja sisältöä elämään.

Suomessa vietetään parhaillaan rasismin vastaista viikkoa.

Olen itse asunut elämäni varrella Baijerissa, Baltiassa, Britanniassa, Pohjois-Saksassa, ja Suomen Turus. Olenpa ehtinyt osallistumaan World Trade Center –työntekijöiden koulutustilaisuuksiinkin jo kadonneissa kaksoistorneissa.

Kohtelu on ollut joka paikassa ystävällistä, myös tääl Turus.

Epäilisin, että syy ystävälliseen kohteluun ei johdu niinkään persoonastani vaan enemmänkin siitä, että peruseurooppalaisen näköinen turkulainen opiskelija ja työntekijä on sulautunut sikäläiseen väestöön ja kulttuuriin.

Suomessa rasismi on uusi asia, ainakin avoimessa muodossa. Meillä ei ole ranskalaisten tai brittien kokemusta entisten siirtomaiden kansalaisten hitaasta kotoutumisesta. Suomalaisilla ei sotakokemuksistaan huolimatta ole natsimenneisyyden taakkaa kantavien saksalaisten sisäänrakennettua suvaitsevaisuuden koodia. Ja viime syksyyn saakka, syrjäinen sijainti on ”suojellut” kalevalaista kansaa muukalaisilta.

Pidän itseäni suhteellisen suvaitsevaisena suomalaisena. Globaalissa, englanninkielen hallitsemassa maailmassa suvaitsevaisuus määritetään tarkoittamaan reilua, objektiivista ja sallivaa asennoitumista omasta poikkeaviin mielipiteisiin, uskonasioihin ja tapoihin.

Tämän määritelmän mukaan suvaitsevaisuuden ei pitäisi edustaa maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelussa toista ääripäätä, niin kuin se Suomessa tuntuu tekevän. Minun suvaitsevaisuudessa halutaan ymmärtää ja tukea muualta tulevia ja apua tarvitsevia, mutta kuunnellaan myös muutosta vastustavien huolia ja pelkoja.

Jos automaattisesti tuomitsemme ”toisinajattelijat” ja linnoittaudumme yhden totuuden maailmaamme, pelaamme juuri niiden pussiin, jotka tänään tuhoavat maailmansodan rauniosta rakennetun rauhanomaisen eurooppalaisen yhteisön pääkaupunkia.

Tämän fanatismin kitkeminen pitäisi olla kaikkien suomalaisten sekä koko maailman kansalaisten yhteinen tavoite. Se ei toteudu yhdessä yössä tai Internetissä. Inhimillisyys ja toisten kunnioitus rakentuvat arjen kohtaamisissa ja yhteistyössä.

Olen ollut melkeinpä koko ikäni mukana jalkapalloilussa, nykyisin juniorijalkapalloilun parissa. Kukaan ei ole messi tai litmanen syntyessään. Ja paraskin yksilö tarvitsee joukkuetta onnistuakseen. Liikunta, urheilu ja varsinkin pallopelit ovat erinomainen tapa saada erilaiset ihmiset toimimaan yhdessä.

Yhteispelin taitoa ja toisten kunnioitusta tarvitaan niin mestareiden liigassa kuin uudistuskykyisen Suomen rakentamisessa. Yksi arkinen keino on osallistua oman kotiympäristön paikallistoimintaan. Ottamalla osaa kaupunginosa-, kulttuuri- tai urheiluseuran tapahtumiin rakennamme yhdessä yhteisöllisyyttä, joka on mitä vahvin vastalääke fanatismiin ja muukalaisvihamielisyyteen.

Turussa Kaupunginosaviikot ja monet paikallistoimijat tekevät tätä arkista työtä yhteisöllisyyden kehittämiseksi. http://www.kaupunginosaviikot.net

Kirjoitin viime kesänä nettikolumnissa ennustuksen, että erään kansanedustajan Facebook-kirjoitus tulisi muuttamaan kansakuntamme kurssia enemmän kuin arvataankaan. Kun samoihin aikoihin turvapaikanhakijoiden virta yltyi Euroopassa ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, ovat käytännössä kaikki Euroopan kansallisvaltiot ajautuneet yhä syvempiin sisä- ja myös ulkopoliittisiin kriiseihin. Suuret pakolaisvirrat ja suurimuotoinen maahanmuutto eivät kuitenkaan ole uusi ilmiö Euroopassa. Molemmat maailmansodat sekä myöhemmin mm. Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoaminen synnyttivät vanhalla mantereella suuria maahanmuuttosyklejä.

Vaikka mantereen pohjoisrajoilla sijaitsevan Suomen rooli eurooppalaisessa massamaahanmuutossa on jäänyt kansainvälisessä vertailussa pieneksi, on silti aiheellista muistaa, että sotien jälkeen Ruotsiin työn perässä siirtyneet suomalaiset muodostavat tänä päivänäkin länsinaapurimme ylivoimaisesti suurimman maahanmuuttajavähemmistön. Suurimuotoinen maahanmuutto ei siis ole ainutlaatuinen ilmiö sodanjälkeisessä Pohjolassa, mutta loppuvuonna toteutuneessa mittakaavassa ja koostumuksessa se on kiistatta poikkeuksellinen pohjoismaista ja länsieurooppalaista yhteiskuntamallia muokkaava tapahtumasarja. Merkittävät kulttuurierot muuttajien ja vastaanottajamaiden kantaväestön välillä eivät luonnollisestikaan helpota väestöjen kohtaamista ja turvapaikanhakijoiden kotoutumista.

Suomessa maahanmuuttovirta ja ”monikulttuurisuus-keskustelu” ovat vieneet huomion hyvinvointiyhteiskuntaa nakertavilta muilta ongelmilta ja epäkohdilta. Suomen kansantalouden ja viennin viime vuosien romahdus, korporativismin kriisi, kiihtyvän kaupungistumisen ja maakuntapolitiikan epätasapaino, väestön ikääntyminen ja lisääntyvä syrjäytyminen sekä suoranainen köyhyys ovat kaikki jo yksinään yhteiskunnallisia ongelmia, jotka edellyttävät niin päättäjiltä kuin kansalaisilta yhteistyökykyä ja epäitsekkyyttä. Saavutetuista eduista on kyettävä luopumaan ja uuteen tilanteeseen on sopeuduttava.

Mikä on sosiaalisen median ja tiedotusvälineiden rooli suomalaisen sisukkuuden alasajossa?

Mielipiteen ilmaisuvapaus kuuluu kiinteästi vapaaseen yhteiskuntaan, mutta kyllä kai yksilön vastuulla ja toisten kunnioituksella tulisi olla sijansa itsekeskeisyyttä korostavassa internetajassa?

Suomalaiset someilevat tänään niin kiihkeästi omien uskomustensa puolesta, että monet sanat ja kokonaiset käsitteet ovat alkaneet muuttaa merkitystään. Esimerkiksi sanat suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus tai leijonariipus ja maahanmuuttokriittisyys alkavat olla tietyissä piireissä lähellä kirosanamerkitystä. Se, kuinka kalifornialaisen kiekkoeläkeläisen etäkommentointi ja muiden ei-poliittisina pidettyjen mielipidevaikuttajien kannanotot hämmentävät jännittynyttä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jää nähtäväksi.

Omassa suussani imelänmakuinen sana yhteisöllisyyskin alkaa olla lähellä käyttökelvottomuutta. Se on kuitenkin käsite ja tahtotila, jota kohtaan niin monikulttuurisuuden kuin maahanmuuttokriittisyyden kannattajat tuntevat sympatiaa. Minulla onkin unelma, että ulkomailla ainakin ennen sisukkuudestaan ja yhteistyökyvystään tunnetut suomalaiset hillitsisivät sosiaalisen median paatostaan ja pysähtyisivät edes hetkeksi pohtimaan mitä ”vastapuoli” yrittää viestiä. Ehkä sitä kautta ymmärrämme paremmin millaisin askelin 98-vuotiasta Suomi-neitoa tulisi globaaleilla parketeilla tanssittaa.  Perinteinen tango tai edes urbaani hiphop ei taida tänään yksin riittää.