SuburbanTurku

Suomessa vietetään parhaillaan rasismin vastaista viikkoa.

Olen itse asunut elämäni varrella Baijerissa, Baltiassa, Britanniassa, Pohjois-Saksassa, ja Suomen Turus. Olenpa ehtinyt osallistumaan World Trade Center –työntekijöiden koulutustilaisuuksiinkin jo kadonneissa kaksoistorneissa.

Kohtelu on ollut joka paikassa ystävällistä, myös tääl Turus.

Epäilisin, että syy ystävälliseen kohteluun ei johdu niinkään persoonastani vaan enemmänkin siitä, että peruseurooppalaisen näköinen turkulainen opiskelija ja työntekijä on sulautunut sikäläiseen väestöön ja kulttuuriin.

Suomessa rasismi on uusi asia, ainakin avoimessa muodossa. Meillä ei ole ranskalaisten tai brittien kokemusta entisten siirtomaiden kansalaisten hitaasta kotoutumisesta. Suomalaisilla ei sotakokemuksistaan huolimatta ole natsimenneisyyden taakkaa kantavien saksalaisten sisäänrakennettua suvaitsevaisuuden koodia. Ja viime syksyyn saakka, syrjäinen sijainti on ”suojellut” kalevalaista kansaa muukalaisilta.

Pidän itseäni suhteellisen suvaitsevaisena suomalaisena. Globaalissa, englanninkielen hallitsemassa maailmassa suvaitsevaisuus määritetään tarkoittamaan reilua, objektiivista ja sallivaa asennoitumista omasta poikkeaviin mielipiteisiin, uskonasioihin ja tapoihin.

Tämän määritelmän mukaan suvaitsevaisuuden ei pitäisi edustaa maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelussa toista ääripäätä, niin kuin se Suomessa tuntuu tekevän. Minun suvaitsevaisuudessa halutaan ymmärtää ja tukea muualta tulevia ja apua tarvitsevia, mutta kuunnellaan myös muutosta vastustavien huolia ja pelkoja.

Jos automaattisesti tuomitsemme ”toisinajattelijat” ja linnoittaudumme yhden totuuden maailmaamme, pelaamme juuri niiden pussiin, jotka tänään tuhoavat maailmansodan rauniosta rakennetun rauhanomaisen eurooppalaisen yhteisön pääkaupunkia.

Tämän fanatismin kitkeminen pitäisi olla kaikkien suomalaisten sekä koko maailman kansalaisten yhteinen tavoite. Se ei toteudu yhdessä yössä tai Internetissä. Inhimillisyys ja toisten kunnioitus rakentuvat arjen kohtaamisissa ja yhteistyössä.

Olen ollut melkeinpä koko ikäni mukana jalkapalloilussa, nykyisin juniorijalkapalloilun parissa. Kukaan ei ole messi tai litmanen syntyessään. Ja paraskin yksilö tarvitsee joukkuetta onnistuakseen. Liikunta, urheilu ja varsinkin pallopelit ovat erinomainen tapa saada erilaiset ihmiset toimimaan yhdessä.

Yhteispelin taitoa ja toisten kunnioitusta tarvitaan niin mestareiden liigassa kuin uudistuskykyisen Suomen rakentamisessa. Yksi arkinen keino on osallistua oman kotiympäristön paikallistoimintaan. Ottamalla osaa kaupunginosa-, kulttuuri- tai urheiluseuran tapahtumiin rakennamme yhdessä yhteisöllisyyttä, joka on mitä vahvin vastalääke fanatismiin ja muukalaisvihamielisyyteen.

Turussa Kaupunginosaviikot ja monet paikallistoimijat tekevät tätä arkista työtä yhteisöllisyyden kehittämiseksi. http://www.kaupunginosaviikot.net

Kirjoitin viime kesänä nettikolumnissa ennustuksen, että erään kansanedustajan Facebook-kirjoitus tulisi muuttamaan kansakuntamme kurssia enemmän kuin arvataankaan. Kun samoihin aikoihin turvapaikanhakijoiden virta yltyi Euroopassa ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, ovat käytännössä kaikki Euroopan kansallisvaltiot ajautuneet yhä syvempiin sisä- ja myös ulkopoliittisiin kriiseihin. Suuret pakolaisvirrat ja suurimuotoinen maahanmuutto eivät kuitenkaan ole uusi ilmiö Euroopassa. Molemmat maailmansodat sekä myöhemmin mm. Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoaminen synnyttivät vanhalla mantereella suuria maahanmuuttosyklejä.

Vaikka mantereen pohjoisrajoilla sijaitsevan Suomen rooli eurooppalaisessa massamaahanmuutossa on jäänyt kansainvälisessä vertailussa pieneksi, on silti aiheellista muistaa, että sotien jälkeen Ruotsiin työn perässä siirtyneet suomalaiset muodostavat tänä päivänäkin länsinaapurimme ylivoimaisesti suurimman maahanmuuttajavähemmistön. Suurimuotoinen maahanmuutto ei siis ole ainutlaatuinen ilmiö sodanjälkeisessä Pohjolassa, mutta loppuvuonna toteutuneessa mittakaavassa ja koostumuksessa se on kiistatta poikkeuksellinen pohjoismaista ja länsieurooppalaista yhteiskuntamallia muokkaava tapahtumasarja. Merkittävät kulttuurierot muuttajien ja vastaanottajamaiden kantaväestön välillä eivät luonnollisestikaan helpota väestöjen kohtaamista ja turvapaikanhakijoiden kotoutumista.

Suomessa maahanmuuttovirta ja ”monikulttuurisuus-keskustelu” ovat vieneet huomion hyvinvointiyhteiskuntaa nakertavilta muilta ongelmilta ja epäkohdilta. Suomen kansantalouden ja viennin viime vuosien romahdus, korporativismin kriisi, kiihtyvän kaupungistumisen ja maakuntapolitiikan epätasapaino, väestön ikääntyminen ja lisääntyvä syrjäytyminen sekä suoranainen köyhyys ovat kaikki jo yksinään yhteiskunnallisia ongelmia, jotka edellyttävät niin päättäjiltä kuin kansalaisilta yhteistyökykyä ja epäitsekkyyttä. Saavutetuista eduista on kyettävä luopumaan ja uuteen tilanteeseen on sopeuduttava.

Mikä on sosiaalisen median ja tiedotusvälineiden rooli suomalaisen sisukkuuden alasajossa?

Mielipiteen ilmaisuvapaus kuuluu kiinteästi vapaaseen yhteiskuntaan, mutta kyllä kai yksilön vastuulla ja toisten kunnioituksella tulisi olla sijansa itsekeskeisyyttä korostavassa internetajassa?

Suomalaiset someilevat tänään niin kiihkeästi omien uskomustensa puolesta, että monet sanat ja kokonaiset käsitteet ovat alkaneet muuttaa merkitystään. Esimerkiksi sanat suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus tai leijonariipus ja maahanmuuttokriittisyys alkavat olla tietyissä piireissä lähellä kirosanamerkitystä. Se, kuinka kalifornialaisen kiekkoeläkeläisen etäkommentointi ja muiden ei-poliittisina pidettyjen mielipidevaikuttajien kannanotot hämmentävät jännittynyttä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jää nähtäväksi.

Omassa suussani imelänmakuinen sana yhteisöllisyyskin alkaa olla lähellä käyttökelvottomuutta. Se on kuitenkin käsite ja tahtotila, jota kohtaan niin monikulttuurisuuden kuin maahanmuuttokriittisyyden kannattajat tuntevat sympatiaa. Minulla onkin unelma, että ulkomailla ainakin ennen sisukkuudestaan ja yhteistyökyvystään tunnetut suomalaiset hillitsisivät sosiaalisen median paatostaan ja pysähtyisivät edes hetkeksi pohtimaan mitä ”vastapuoli” yrittää viestiä. Ehkä sitä kautta ymmärrämme paremmin millaisin askelin 98-vuotiasta Suomi-neitoa tulisi globaaleilla parketeilla tanssittaa.  Perinteinen tango tai edes urbaani hiphop ei taida tänään yksin riittää.

Syksyisin perheissä pohditaan kuumeisesti lasten harrastusvaihtoehtoja. Pohdinta onkin paikallaan, sillä nykypäivänä yhden kilparyhmässä harrastavan lapsen liikuttaminen on koko perheen ja usein myös isovanhempien logistista ja taloushallinnollista suunnittelua edellyttävä projekti. Kysymykset kuka kuskaa ja mitä maksaa rajaavat Nyky-Suomessa liian monet lapset arkiharrastusten ulkopuolelle.

Onko meillä tähän varaa? Haluammeko, että kohta satavuotiaan Suomen väestön enemmistö koostuu suurten ikäluokkien eläkeläisarmeijasta ja liikuntakyvyttömistä virtuaalisurffareista?

Tuoreen (julkaistu Ylessä 8.9.15) Liikkuva koulu -tutkimuksen kyselyiden perusteella yhtenä syynä on se, että koululaiset istuvat tv- ja tietokoneruutujen ääressä liikaa, kahden tunnin suosituksiin nähden jopa moninkertaisia aikoja.

Perinteinen, fyysisesti raskas tehdasteollisuus on nopeasti katoamassa länsimaissa, mutta kyllä kai edelleen kasvava palvelu- ja vapaa-ajan sektori tarvitsee ihmisiä, joille kuperkeikka tai kärrynpyörä ei ole ylivoimainen liikunnallinen suoritus?

Liikunnalla – ja ennen kaikkea joukkueurheilulla – on myös merkittävä sosiaalinen vaikutus. Ei kaikkien tarvitse olla teemu, petsku tai roman, terveellä pohjalla toimivassa joukkueessa tai liikuntaryhmässä porukan heikoimmallakin lenkillä on oma merkittävä roolinsa.

Turun Nappulaliiga on tuottanut viimeisen 50 vuoden aikana ison joukon eri tasoisia joukkuepelaajia. Joukosta löytyy Hradeckyjä, Lipposia, Moisandereita, Rajamäkiä sekä alaa vaihtaneita yhteiskunnallisia esikuvia kuten Koivu, Nummelin, Rannikko, Ristolainen. Ja aika monta muuta.

Niin houkuttelevaa kuin menestyvien ammattiurheilijoiden tuottaminen nykypäivänä onkin, tulisi liikuntaa tarkastella laajemmassa, koko yhteiskuntaa peilaavassa perspektiivissä. Suomi on tänä päivänä monien muiden ongelmiensa ohessa ajautunut osaksi kansainvälistä maahanmuutto- ja pakolaiskriisiä. On täysin ymmärrettävää, että globaalin kilpailun kurjistamat kantasuomalaiset ja katoavan teollisuuden osaajat suhtautuvat epäluuloisesti, jopa vihamielisesti voimistuvaan maahanmuuttajavirtaan.

Jalkapallo ja liikunta yleensä ovat nykyisessä kriisissä merkittävä yhteiskunnallinen voimavara. Noin 1700 harrastajan Turun Nappulaliiga on Suomen kolmanneksi suurin jalkapalloseura ja tarjoaa tänä päivänä alle sadalla eurolla ympärivuotisen harrastemahdollisuuden 5-12-vuotiaille pojille ja tytöille. Vieläpä lähellä kotiovea ja koulukaverien piirissä. Se, että Pansion vastaanottokeskuksen läheisyyteen avattiin syyskuun alussa upouusi tekonurmikenttä on merkittävä yhteiskunnallinen voimavara, jota tulisi osata hyödyntää.

Juhlavuottaan viettävä viisikymppinen turkulainen lähiliikunnallisuuden instituutio ja kymmenien kansainvälisen tason pallotaiturien hautomo kokoaa tänä viikonloppuna vanhimman ikäluokkansa Impivaaraan mittelemään Jukka Paatelon nimeä kantavasta kiertopalkinnosta. Harraste- ja kilpafutarit kokoontuvat lauantaiaamuna Kiprusoffien, Koivujen, Nummelinien ja monien muiden turkulaisten urheilijaesikuvien kotikulmille pelaamaan viimeiset aluejoukkuepelinsä.

Toivottavasti mahdollisimman monen liikuntaharrastus sekä nappulaliigalaisten piiriin erottamattomasti kuuluvat koko elämän kattavat kaverisuhteet jatkuvat myös 04-syntyneiden pelurien piirissä.

Tietoa Turun Nappulaliigasta ja Jukka Paatelo-turnauksesta löytyy http://www.turunnappulaliiga.fi/ -sivustolta.