Katoaako Itsenäisyydenaukio kansallisesta kulttuurimaisemasta?

Turun kaupunginvaltuusto päätti 18.10.21 tiedotusvälineiltä ja turkulaisilta salaisessa neljä tuntia kestäneessä kokouksessa rakentaa uuden konserttitalon kansalliseen kaupunkipuistoon, Itsenäisyydenaukiolle.

Päätös oli varmasti riemuvoitto etenkin klassisen musiikin ystäville ja laajemminkin kulttuuriväelle, sillä nykyinen konserttitalo Aninkaistenmäellä ei enää vastaa filharmonisen orkesterin vaatimuksia, eikä Göteborgin kaupungin lahjoitusten tuella rakennetun kiinteistön peruskorjaaminen ole osoittautunut kannattavaksi.

Suurta arvostusta nauttiva, historialtaan aina vuonna 1790 perustettuun Turun Soitannolliseen Seuraan, suomalaisen orkesterielämän perustajaan[i], ulottuva Turun filharmoninen orkesteri luonnollisesti ansaitsee ja tarvitsee ajanmukaiset toimitilat. Aivan kuten asiallisia toimintaolosuhteita tarvitsevat esimerkiksi turkulaiset taiteilijat tai vaikkapa tuhannet turkulaiset jalkapalloilijat, jotka ovat 1980-luvulta lähtien harjoitelleet talvikauden Impivaaran alimittaisessa hallissa, joka on niin ikään saavuttanut elinkaarensa lopun[ii].

Liikuntaväkeä ja ”korkeamman kulttuuriin” edustajia ei tietenkään tule asettaa vastakkain kaupungin kehittämisessä, mutta kun päätöksentekoprosessi salataan kaupunkilaisilta sekä tiedotusvälineiltä ja samassa suljetussa kokouksessa päätetään myös taiteilijoiden talon perustamisesta Rettigin arvokkaaseen, mutta kunnoltaan arvoitukselliseen kiinteistöön, syntyy väistämättä taka-ajatuksia kabinettipelistä.

Epäilyt kabinettipelistä tai lehmänkaupoista ovat kiusallisia, kun huomioidaan maan ensimmäisen pääkaupungin päätöksentekoperinteet, joita on vuosikymmenien varrella kuvailtu mm. ”Turun tauti” tai ”Turun mafia” liikanimillä ja että vastikään käyttöön otetun pormestarijärjestelmän mainostettiin lisäävän päätöksenteon avoimuutta sekä turkulaisten vaikuttamismahdollisuuksia.

Suljettujen ovien takana tehty kaksoispäätös konserttitalon rakentamisesta Itsenäisyydenaukiolle ja Taiteilijoiden talosta Rettigin tehdaskiinteistöön avaa mielenkiintoisella tavalla turkulaista kaupunkikehityskulttuuria, jos kehittämistä peilataan kulttuuripääkaupunkivuonna julkistetun Taistelu Turusta -dokumenttielokuvan kautta. Kun elokuvassa tunnetut turkulaispäättäjät vastustivat voimakkaasti 80-luvulla Rettigin tehtaan naapuriin Vartiovuorenpuiston laitaan kohonneiden kerrostalojen rakentamista, tuntuu Itsenäisyydenaukion puiston uhraaminen täydennysrakentamiselle jäävän tänä päivänä kovin vähäiselle huomiolle.

Toki hanketta on vastustettu yli puoluerajojen. Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto edustavat monissa kysymyksissä vastakkaisia näkökantoja, mutta Itsenäisyydenaukion kohtalon kysymyksessä perussuomalaiset saivat jakautuneelta Vasemmistoliitolta tukea aukion säilyttämiseksi. Puolueen kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Johannes Yrttiaho käytti valtuuston kokouksessa voimakassanaisen puheenvuoron.

”Päätös Musiikkitalosta yritetään viedä läpi aivan päinvastaisessa järjestyksessä kuin hyvä hallinto ja kunnallinen demokratia edellyttäisivät. Keskustelu ja päätös kaavasta ja hankesuunnitelmasta yritetään lukita näin jo ennakolta ja samalla sitouttaa päättäjät kustannuksiin, joista ei ole mitään tietoa. Tämä on vedätys vailla vertaa. Mitään näin härskiä ei Turussa ole nähty sitten toriparkkipäätöksenteon.

Nyt vaarannetaan arvokas kaupunkikuva, Aurajokirannan puisto sekä julkiset varat. Mutta vaarannetaan myös orkesteritoiminnan tulevaisuus. On nimittäin erittäin todennäköistä, että Itsenäisyydenaukiolle ei saada laillista asemakaavaa ja koko hanke viivästyy oikeudessa kaatuvan kaavan myötä vielä vuosilla. Voimassaolevassa kaavassa alue on suojeltu puisto. Puisto on siis katsottu niin arvokkaaksi, että se on suojeltu, ei vain merkitty kaavaan puistoksi. Kaava on kohtalaisen tuore, vuodelta 2013. Kyse on Kansallisen kaupunkipuiston osasta. Muita tontin ongelmia ovat yleinen ahtaus, liikenneongelmat, savipohja sekä tietysti ympäröivät kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti arvokkaat rakennukset: kaupunginteatteri, Väinö Aaltosen museo ja Valtion Virastotalo. Aivan tämän kokonaisuuden alla virtaa Aurajoki, jonka ranta-alue asettaa omat haasteensa asemakaavalle. On melkein mahdoton keksiä paikkaa, joka olisi yhtä vaikea kaavoittaa nyt aiottuun käyttöön – laillisesti.”[iii]

Kritiikkiä tuli myös oikealta. Koko sivun TS-haastattelussa loppiaisena 2021 moninkertainen ministeri ja tuolloin vielä puolueensa pormestarisuosikki Ilkka Kanerva peräänkuulutti arvopohdintaa, sote-uudistuksen mutkistavien talouden realiteettien tunnistamista sekä seudullista yhteistyötä[iv]. Konserttitaloasiassa Kanerva ehdotti hengähdystaukoa ja näki Itsenäisyydenaukion ongelmallisena sijaintipaikkana.

”Minä en saa toiminnallisesti sille tontille mahtumaan konserttitaloa. Se olisi rakennettava Forum Marinumin viereiselle alueelle ja sen yhteyteen myös kongressikeskus. Messukeskuksesta ei sellaiseen ole.”

Suurimmista puolueista paradoksaalisesti vihreät ovat olleet viime vuosina kokoomuksen vahvin tuki täydennysrakentamisen edistämisessä, vaikka viheralueille osuva kaupunkirakenteen tiivistäminen onkin herättänyt kysymyksiä ja todennäköisesti myös vaikutti puolueen heikkoon vaalimenestykseen viime kesän kuntavaaleissa.

Koska kaupunkilaisten mielipiteet tuntuvat hukkuvan turkulaisessa päätöksentekotavassa ja kaupunkikehitysprosessissa, synnyttävät etenkin kiistanalaiset ja kiireellä eteenpäin viedyt kehittämishankkeet sosiaalisen median aikana julkisuutta, joka ei ole välttämättä ainoastaan myönteistä. Varsin pian uuden konserttitalon havainnekuvien julkaisun jälkeen sosiaaliset median alustat täyttyivät Itsenäisyydenaukion meemeillä, jotka olivat saaneet skeptiset vaikutteensa Kakolanmäen funikulaarista ja Logomon sillasta.

Kaupunkeja voi ja varmasti pitää kehittää monenlaisin motiivein ja perustein. Olen itse tutkinut pitkään kaupunkiseutujen alueellista lobbausta ja vertaillut etenkin Turun, Tampereen ja Malmön seutujen alueellista edunvalvontaa ja kehittämistyötä. Kaikilla kolmella kasvualueella on omat vahvuutensa ja myös merkittävä kansallinen tehtävä haastaa pääkaupunkiseutua elinvoimaisina kakkos-/kolmoskaupunkeina.

Turun kaupungin päätöksentekopuutteisiin turhautuneet kriittiset kommentaattorit vertaavat turkulaista kaupunkikehittämistä usein dynaamiseen Tampereeseen, mutta vaikka suunnilleen samankokoisten kaupunkien vertailu on houkuttelevaa, tulisi muistaa, että Tampere ”sisä-Suomen sulatusuunina” ja Turku maan vanhimpana kaupunkina ja suomalaisten kulttuurihistoriallisena ”ikkunana Eurooppaan” ovat hyvin erilaisia asukaskeskittymiä. Ja tämä erilaisuus on suuri suomalainen vahvuus, jota tulisi vahvistaa ylläpitämällä paikallista omaleimaisuutta, eikä yhdenmukaistamalla kaupunkikuvia Euroopasta tai Amerikasta imitoiduilla trendeillä.

Turun vetovoimatekijöitä ja turkulaista identiteettiä on tutkittu ja tiedusteltu ahkeraan mm. tutkijoiden sekä tiedotusvälineiden toimesta ja melkeinpä poikkeuksetta Aurajoen kansallismaisema kulttuuristoriallisine rakennuksineen ja julkisine tiloineen mainitaan kaupungin ykkösylpeytenä ja asukkaiden olohuoneena.  

Turun jokiranta on siis kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuinen sekoitus kansallista kulttuurimaisemaa – suomalaisuuden syntyseutua – sekä kaupunkilaisille avointa kohtaamispaikkaa ja yhteistä tapahtumatilaa. Tätä herkkää tasapainoa turvaamaan ja jokimiljöön kestävää kehittymistä tukemaan valtiohallinto päätti vuonna 2013 perustaa Turkuun maan kuudennen kansallisen kaupunkipuiston[v].

Itsenäisyydenaukio Volker von Boninin kuvissa 1970-luvulla.

Töölön kulttuurimaisema, johon vuosikymmen sitten upotettiin niin ikään suuria poliittisia intohimoja herättänyt Musiikkitalo. Tässäkin hankkeessa budjetit paukkuivat ja valtiohallinnolta pyydettiin apua. Olennainen asia kulttuurikeskuksen onnistuneen toteutuksen kannalta kuitenkin on, että eduskuntatalon ja Oodin väliin sijoitettua Musiikkitaloa ympäröivät massiiviset julkiset tilat, joissa kaupunkilaiset voivat viettää aikaa sekä järjestää tapahtumia tai vaikka demokratiaan kuuluvia mielenilmaisuja.

Itsenäisyydenaukio on osa Turun kansallista kaupunkipuistoa

Jokirannan keskiössä sijaitseva Itsenäisyydenaukio edustaa juuri sellaista kulttuurimaisemaa ja kaupunkilaisten vihreää kohtaamispaikkaa, joiden ympärille Suomessa on viime vuosina perustettu jo 11 kansallista kaupunkipuistoa.

”Kansallisten kaupunkipuistojen tavoitteena on säilyttää kaupunkiluontoa ja rakennettua kulttuuriympäristöä laajana, eheänä kokonaisuutena – kaupunkilaisten olohuoneena. Kansallinen kaupunkipuisto on maankäyttö- ja rakennuslaissa määritelty kaupunkiympäristössä sijaitseva arvokkaiden kulttuuri- ja luonnonmaisemien sekä virkistysalueiden laaja kokonaisuus, jonka säilyttämiseen ja hoitamiseen kaupunki on sitoutunut.”[vi]

Jostain syystä kansallinen kaupunkipuisto ei ole Turussa löytänyt yhtä näkyvää asemaa kuin eräissä muissa kaupungeissa ja voi ehkä epäillä, kuinka hyvin turkulaiset tuntevat Airistolta aina Kuralan kylämäelle ulottuvaa 15 kilometrin puistokokonaisuutta.  Ja kun Turun kaupungin puistokuvauksessa kerrotaan kansallisen kaupunkipuiston ytimenä olevan historiallinen Aurajoki-miljöö[vii], voisi varmasti olettaa, että jokirannassa keskeisellä paikalla sijaitseva maan ainoa Itsenäisyydenaukio edustaisi juuri sellaista kaupunkiluontoa ja kulttuuriympäristöä, joiden säilyttämiseen ja hoitamiseen kaupungit ovat sitoutuneet.

Itsenäisyydenaukiolta löytyy ympäröivien arvorakennusten sekä Soihtu (Terho Sakki, 1975) ja Taivaallinen vaunu (Mariella Bettineschi, 1994) -taideteosten lisäksi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin reliefi.

[i] https://musisoi.wordpress.com/

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/

[iii] https://johannesyrttiaho.fi/2021/10/18/turun-musiikkitalo-on-vedatys-vailla-vertaa-torkeinta-sitten-toriparkin/  18.10.21

[iv] https://www.ts.fi/uutiset/5184704 Ilkka Kanervan konserttitalo ei mahdu Itsenäisuudenaukiolle – pormestarikisassa tilaa on useammalle ehdokkaalle, 6.1.21

[v] https://www.turku.fi/kulttuuri-ja-liikunta/ulkoilualueet/puistot/turun-kansallinen-kaupunkipuisto

[vi] https://ym.fi/kansalliset-kaupunkipuistot

[vii] https://kansallisetkaupunkipuistot.fi/kaupunki/turku/

Taru ja Totuus – someilua sotesta ja kansan hyvinvoinnista

Donald Trumpin twitter-tili suljettiin vuoden takaisen Capitol kukkulan kaaokseen seurauksena, mutta brittien Brexit-pääministeri Boris Johnson puolustaa Downing Streetin puutarhajuhliaan ja Australian aikavyöhykkeellä, tennistähti Djokovicin koronakäyttäytyminen hallitsee uutisvirtaa.

Pääministeri Johnsonin puutarhajuhlaselitysten ohella brittien yhteiskuntauskoa koettelevat kuningashuoneeseen kytkeytyvät kohut. Seksiskandaalissa ryvettynyt prinssi Andrew puolustaa itseään oikeudessa yksityishenkilönä ja menettää ainakin 11 erilaista everstin ja amiraalin arvonimeä. BBC:n mukaan Andrew’sta ei myöskään enää käytetä etuliitetettä ”hänen kuninkaallinen korkeutensa”. (Kuvat: CNN)

Kymmenettä Australian Open -titteliä ja ennätyksellistä 21. Grand Slam-voittoa tavoitteleva maailman tennisykkönen Novak Djokovic on aiheuttanut Australiassa sisäpolitiittisen kriisin ja ennennäkemättömän mediasirkuksen laiminlyötyään Australian pandemiasäädöksiä.

Globaalin koronaviruksen muuttaessa muotoaan ja pandemian jatkuessa kohta kolmatta vuottaan, maailman mediaan tulvii teorioita, tarinoita ja tieteellisiä tutkimuksia planeettamme tulevasta terveystilasta. Ja ihmiskunnan hyvinvoinnista.


Koti-Suomessa somekommentoinnit koskien oman pääministerimme syksyn Kesäranta-juhlia ovat laantuneet ja saaneet tehdä tilaa poliittiselle taistelulle historiallisista hyvinvointialuevaaleista. Sen paremmin äänestäjät kuin ehdokkaat eivät kuitenkaan osaa sanoa, minkälainen asema uusilla aluevaltuustoilla tulee tulevaisuudessa olemaan hyvinvointiyhteiskuntamme turvaajina.

Siispä sosiaalinen media ja sanomalehdet ovat täynnä entistäkin epämääräisempiä vaalilupauksia tyyliin ”Näkemystä ja kokemusta”, ”Vastuu alkaa välittämisestä”, ”Ihmisen kokoista hyvinvointia”…

Tänään 14.1. on myös Sakarin ja Zachariaksen nimipäivä. Olettaisin renessanssimies Zach(a)ri(a)s Topeliuksen samaan päivään osuvalla syntymäpäivällä olevan yhteyttä tähän kalenterimerkintään. Aikansa tuhattaituri tunnetaan mm. kirjailijana, runoilijana, historioitsijana, Helsingin yliopiston professorina ja rehtorina sekä ehkäpä maamme ensimmäisenä päätoimisena toimittajana.

Zacharias Topelius nuorempi kirjoituspöytänsä ääressä Koivuniemen tilallaan Östersundomissa vuonna 1897. Finnish Heritage Agency.

Myös Topeliuksen isä, Zacharias vanhempi oli monitaitoinen suomalaisen kulttuurin ja kansanterveyden edelläkävijä. Turun akatemiassa opintonsa varojen puuteen takia keskeyttämään joutunut isä Topelius sittemmin kouluttautui köyhäinlääkärin ja Ruotsin laivastonlääkärin tehtävien lomassa Uppsalassa tohtoriksi ja palasi piirilääkäriksi Uusikaarlepyyhyn. Kansanrunouden keräämisen lääkäri Topelius oli aloittanut jo toimiessaan rokottajana vuosina 1803–1804. Runouden keräily laajeni hänen matkustaessa 1810-luvulla piirilääkärin tehtävissä Pohjanmaalla.

Z. Topelius nuoremman Sylvian laulut runokokoelmaan kuuluvat runot Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä) ja Varpunen jouluaamuna kuuluvat suomalaisten rakastetuimpien laulujen joukkoon ja suuri osa suomalaisista luultavasti muistaa laulaneensa koulussa Topeliuksen sanoittamaa virttä 484 – Totuuden henki. Yhtä tuttu lienee runo En etsi valtaa loistoa, jonka sävelen kirjoitti Jean Sibelius.

Zachris Topelius kirjoitti paljon naisille ja lapsille, mitä kautta hänet tunnetaan myös opettavaisten lastensatujen ” satusetänä”.

Toimittajana Topelius otti yhä enemmän kantaa sosiaalisiin kysymyksiin, kaupan, liikenteen ja kasvatuksen teemoihin, ja harjoitti ”tutkivaa journalismia” mm. ylioppilaiden taloudellisia oloja tai köyhien asumisoloja koskevissa kirjoitussarjoissaan. Ja Topeliuksen ehkäpä tunnetuin kirjallinen teos, kirjasarja Välskärin kertomukset kuvaa sekin yhteiskuntaluokkien kamppailua Ruotsi-Suomen historiassa.

Topelius oli eräänlainen Hannu Karpon ja Jörn Donnerin edelläkävijä. Myös nämä seuraavan vuosisadan tutkivat journalistit ja yhteiskuntakriitikot ovat kiertäneet pitkin Suomenniemeä ja kuvanneet sekä haastatelleet suomalaisia.

Valtaapitävien toimintatapoja tutkivia journalisteja ja kansan tunteiden tulkkeja tarvitaan myös 2000-luvun some- ja sote-aikoina. Vaikka sosiaaliseen mediaan kytkeytyy vahvasti eripuraa synnyttävä mielipiteiden polarisoituminen ja muita lieveilmiöitä, tarjoaa Internetin ihmeellinen maailma silti meille ainutlaatuisen mahdollisuuden ilmaista mieltämme.

Topeliuksen muistomerkistä käytiin kova kiista 1920-luvun lopulla. Gunnar Finnen veistos Taru ja Totuus voitti Ruotsalaisen kirjallisuusseuran järjestämän muistomerkkikilpailun 1928. Finnen veistoksen tyylitelty muoto ei kuitenkaan miellyttänyt niitä, jotka toivoivat muistomerkin edustavan samaa ihanteellista realismia, joka oli ollut tyypillinen Topeliuksen ajalle ja hänen omille kirjoituksilleen. Kirjailija Maila Talvio käynnisti toisen veistoshankkeen. Talvion järjestämä kansalaiskeräys sai aikaan, että Ville Vallgrenin (1855-1940) vuonna 1909 valmistunut ja alunperin hautamuistomerkiksi kaavailtu veistos valettiin pronssiin ja paljastettiin Floran päivänä 13.5.1932 suuressa kansanjuhlassa. Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvudin läsnäollessa suomen- ja ruotsinkieliset lapsikuorot lauloivat, Suomen liput liehuivat, juhlapuheita pidettiin ja koululaisista koostunut juhlakulkue marssi muistomerkin editse. Finnen Taru ja totuus -veistos paljastettiin vaatimattomammin menoin saman vuoden lokakuussa. Vallgrenin Topelius-muistomerkissä satusetä Topelius istuu iloisten ja opinhaluisten lasten ympäröimänä. (Lähde: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/topelius-ja-lapset-ville-vallgren/ , Kuva Vallgrenin veistoksesta: Wikimedia Commons, 2012)

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä, Zachris Topeliuksen muistolle omistettu Taru ja Totuus veistos on sekin jakanut ajan hengen mukaisesti voimakkaasti mielipiteitä. Esplanadilla sijaitseva Gunnar Finnen vertauskuvallinen veistos sai aikanaan kilpailijaksi näköispatsaan, joka pystytettiin koulupuistikkoon puolta vuotta ennen Finnen veistosta.

Kun suomalaiset lähipäivinä äänestävät pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntansa tulevaisuudesta, kannattanee pitää mielessä Topeliusten yhteiskuntavastuullista ajattelua eli lasten ja nuorten hyvinvointia sekä vähävaraisempien asuinoloja. Unohtamatta ikäihmisiä, joita on maassa enemmän kuin koskaan. Ja tähän voi vielä yhdistää edesmenneen kansantaiteilija-monitaituri Jope Ruonansuun elämänviisaus – Aatteleppa ite.   

Silta – draamaa Turusta

Turku on panostanut viime vuosina voimakkaasti täydennysrakentamiseen sekä ns. vau-arkkitehtuuriin ja kasvuvisioissa vuoden 2029 800-vuotisjuhliin valmistautuva ”Pohjolan Pariisi”[i] korostaa asemaansa eurooppalaisena kulttuurikaupunkina.

”Turun seutu haluaa olla vuonna 2029 pohjoismaiden kiinnostavin elämyskeskittymä, jossa toimii yhä suurempi joukko av-alan, matkailun ja peliteollisuuden yrityksiä. Näiden yritysten, koulutussektorin ja kuntien muodostama tiivis verkosto, ExperienceTurku, tarjoaa kansainvälisille tuotannoille, sijoittajille, uusille yrityksille ja osaajille upeita mahdollisuuksia.”[ii]

Vaikka koronapandemia on rajoittanut matkailua ja kansainvälistä yhteistyötä, Suomen Turku, suomalaisten vuosisatojen silta Pohjolaan ja Manner-Eurooppaan on kyennyt ylläpitämään laajentunutta ulkomaan lentojen valikoimaa ja kaupunki nimettiin äskettäin Euroopan kymmenen kiinnostavimman matkakohteen eliittiin[iii].

Ja suoratoistoformaattien myllertäessä viihdeteollisuutta ja nykyihmisen ajankäyttöä, televisio-, internet- ja muu virtuaalimaailma yhdistää maailman kansoja tarvitsematta matkustaa maan rajojen ulkopuolelle.

Jo pari vuosikymmentä sitten, uuden vuosituhannen alkuvuosina Turun taideakatemian piirissä valmisteltiin luovien alojen palvelukeskusta, joka yhdistäisi kehittämiskeskuksen, kulttuuritoimen ja matkailualan sekä korkeakoulujen ja oppilaitosten osaamista[iv].

Länsisuomalaisen elokuvaväen keskeisenä suunnannäyttäjänä on eittämättä toiminut Skoonen elokuvatuotanto, joka käynnistyi 1990-luvun loppupuolella Film i Skåne yhdistyksen ympärillä ja saavutti suurta kansainvälistä huomiota etenkin Henning Mankellin menestysromaanien pohjalta kuvattujen Wallander-elokuvien ja tv-tuotantojen myötä. Vuoteen 2013 mennessä Ystadin studiolla ja ympäristössä oli kuvattu yhteensä 32 ruotsinkielistä Wallander-elokuvaa[v].

Vaikka ystadilaista rikoskomisariota on sittemmin esittänyt BBC:n englanninkielisessä tuotannossa myös maailmankuulu brittinäyttelijä Kenneth Branagh, on syyskuussa 2011 Ruotsin televisiossa ensiesityksensä saanut Bron – Silta – kiistatta Film i Skånen ja yhteispohjoismaisen elokuvatuotannon kiistatta suurin kansainvälinen menestystarina. Sarjan toisen kauden alkaessa Silta oli myyty 135 maahan ja tähän päivään mennessä tätä Scandicrimen tai Nordic Noirin lippulaivaa on esitetty lähemmäs 200 maassa ja erilaisia ulkomaisia versioita on seitsemän sijoittuen mm. Eurotunneliin, Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle sekä Narvan ympäristöön Viron ja Venäjän rajalle[vi].

Ja onhan pohjoismaisen rikoselokuvan ja tv-sarjan tekeminen levittäytynyt myös Suomeen. Kun Vares-elokuvat olivat eräänlainen päänavaus Turun kulttuuripääkaupunkivuoden imussa, Lappeenrantaan sijoittuvaa Sorjosta voidaan pitää eräänlaisena Sillan suomalaistulkintana. Englanninkielisessä levityksessä käytetty nimi Bordertown vahvistaa entisestään yhteyttä Siltaan ja pohjoismaiseen rikossarjalajityyppiin. Ja samaan genreen kuuluvat mm. myös Helsinki-Tallinnan tunnelmin teeman ympärillä pyörivä Karppi (Deadwind), niin ikään itärikollisuudesta ammentava Viktor Kärppä -sarja (Tappajan näköinen mies), Tampereelle sijoittuva Koskinen sekä joulun alla toisen suoratoistokautensa aloittanut Lapissa kuvattu Ivalo (Arctic Circle).    

Nouseeko ”Pohjolan Pariisi” ja Vareksen Turku Nordic Noir -elokuvakaupunkien joukkoon?    

Kun elokuva-Turku ja Länsi-Suomen elokuvakomissio saivat Turun kulttuuripääkaupunkivuoden alla aikaan merkittävän läpimurron solmimalla Solar Filmsin kanssa sopimuksen Suomen kaikkien aikojen mittavimmasta elokuvasarjasta, filmiväki ymmärrettävästi vertasi kuuden Vares-elokuvan sarjaa Wallander-tuotantoon. Lisäuskottavuutta hankkeelle toi mm. Anna Holt- ja Irene Huss-rikoselokuvia ohjanneen Anders Engströmin mukaantulo. Lauri Törhösen kanssa ohjaajavastuuta kantanut Engström maalailikin Vares-sarjalle asemaa Euroopan uutena rikoselokuvan suuntauksena, joka voisi kantaa nimeä Finn-crime. ”Meillä on kaikki edellytykset kansainväliseen läpimurtoon. Turku on Vareksen maisema siinä kuin Ystad Wallanderin. Meillä on hyvät käsikirjoitukset, kiinnostavat suomalaiset tarinat ja hienot näyttelijät”, Engström luetteli sopimuksen julkistamisen yhteydessä kesällä 2010[vii].

Vaikka ensimmäiset Vares-elokuvat olivat yleisömenestyksiä ja jopa katsotuimpia kotimaisia elokuvia, etenkin sarjan myöhempiä tuotantoja on arvosteltu huonolaatuisiksi sekä kiirehdityiksi. Tammikuussa 2015 ensi-iltaan tullut, tähän mennessä viimeinen Vares-tuotanto, Sheriffi, ei ole saanut valkokankaalle jatkoa, vaikka Hannu Salosen ohjaustyötä markkinoitiin lännen trilogian avausosana.

Kun kaupungin oman kirjailijan Reijo Mäen dekkarien filmatisointitahti on tauonnut, on Turku ja lähiympäristö kuitenkin toiminut elokuvamiljöönä toisenlaiselle tuotannolle. Turussa ja lähistöllä on kuvattu mm. Tyttökuninkaan, Toven ja Hella W:n kaltaista historiallista draamaa, komediaa (Fingerpori ja Elämältä kaiken sain) sekä ennen kaikkea lastenelokuvia (Ella ja kaverit 2, Rölli, Onneli & Anneli ja Timo Koivusalon Risto Räppääjät).  

Lajityyppien kirjo kertoo merellisyyttä ja historiaa huokuvan Turun ja Lounais-Suomen sopivuudesta monenlaisten tuotantojen kuvauspaikaksi. Taideakatemia ja monipuolinen kulttuurialan korkeakoulutarjonta tuo myös lisämahdollisuuksia. Tänä vuonna kymmenen vuotta täyttänyt Logomo on vakiinnuttanut asemansa monipuolisena valtakunnan tason kulttuurikeskuksena ja ratapihan naapuritontille suunnitteilla oleva Elämyskeskus tarjoaa ainutlaatuisia kulttuurialan laajentamismahdollisuuksia.

Logomon silta -saaga suunnitteluvaiheesta toistaiseksi lyhyeen toiminta-aikaansa täyttää turkulaisen kaupunkisuunnittelun varsin värikkäät ja omintakeiset standardit. Toimintatavasta löytyy jopa valtakunnalliseen käyttöön levinnyt turkulaistermi. Turun Sanomat 29.12.21

Ja sama pätee kaupungin muulle historialliselle rakennus- ja tonttikannalle, joka on maailman myllerryksessä menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Ei kai kaikkia turkulaista teollisuushistoriaa ja muita perinteitä henkiviä arvokiinteistöjä tai julkisia tiloja tule valjastaa yhä tiiviimmäksi käyvälle asuntotuotannolle ja täydennysrakentamiselle?

Puolustusvoimien käytöstä poistuva Heikkilän kasarmialue voisi muodostaa Ystadin vanhojen kasarmien tapaan elokuvateollisuuden tai muiden luovien alojen keskuksen, Aninkaistenmäeltä väistyvän vanhan konsertti- ja koulutalon voisi kuvitella sopeutuvan erityisesti seniorikansaa palvelevaksi kulttuurikeskittymäksi ja jopa Artukaisten hyväkuntoiselle areenalle luulisi luovuudella löytyvän käyttöä.

Rettigin tehdaskiinteistön osoittaminen turkulaistaiteilijoille ”taiteiden talona” on askel oikeaan suuntaan ja toivottavasti vanhasta kiinteistöstä ei löydy arvokasta kulttuurityötä estävää tai käyttökustannuksia kohottavia vikoja. Ja perinteisen kulttuurin ohella alkuperäisestä käytöstään poistuville kiinteistöille voisi harkita myös liikuntakulttuuria edistävää toimintaa. Monet tehdaskiinteistöt soveltuisivat myös liikuntahalleiksi tai muunlaisiksi kaupunkilaisten sosiaalisiksi kohtaamispaikoiksi.

Katajanokan vanha konepaja muutettiin 2000-luvun alkuvuosina yhteistyössä alueen asukkaiden kanssa suosituksi liikuntahalliksi. 1900-luvun alussa rakennetun rakennuksen julkisivu on asemakaavassa suojeltu. Matalan kynnyksen lähiliikuntapaikka palvelee tänä päivänä kaikenikäisiä liikkujia ja lajikirjo ulottuu joogasta, tanssista ja voimistelusta suosituimpiin sisäpallopeleihin.

Luovat ratkaisut edellyttävät kuitenkin luovuutta sekä kaupunkilaisten ja eri paikallistoimijoiden parempaa huomioimista päätöksenteossa ja kaupunkisuunnittelussa. Juhlavuoteen 2029 tähtäävistä kehittämisvisioista löytyy myös ”historia museo”, jonka toteuttamisessa tulisi kuulla kaupunkilaisia ja ehkäpä myös huomioida esimerkiksi Sigyn salin tavoin olemassa olevaa historiallista rakennuskantaa.

Suomalaisen kulttuurin synnyinsijoilla kaupungin kehittäminen on huomattavasti haastavampaa kuin alueilla, joilla historia ja kansallinen kulttuuri esittäytyy ohuemmin.  

Jotta Turun seudun elokuva-, tv- tai muu kulttuurituotanto ja kaikille kaupunkilaisille ulottuvilla olevat kulttuuri- ja vapaa-ajanpalvelut voivat auttaa vanhaa pääkaupunkia kohoamaan edistyneimpien eurooppalaisten kulttuurikaupunkien tasolle, turkulaisten päättäjien tulee oivaltaa myös olemassa olevien kulttuuriarvojen sekä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja sitten rakennetun kaupunkimiljöön merkitys ja tulevaisuuden mahdollisuudet.

[i] https://www.ts.fi/uutiset/3924638 Varför Paris, vi har ju Åbo? – Minna Arve kertoo, miksi Turku kampanjoi tänään Pariisissa, 24.4.18

[ii] https://turkubusinessregion.com/experienceturku/

[iii] https://www.timeout.com/about/latest-news/time-out-reveals-the-16-best-city-breaks-in-europe-for-2022-120121, 1.12.21

[iv] https://www.ts.fi/kulttuuri/1074189393 Länsi-Suomen elokuvakomissio saamassa vihdoin muotoaan, 24.3.07

[v] https://filmiskane.se/sv/film-i-skane-25-ar/wallander-och-historien-om-ystad-studios

[vi] https://filmiskane.se/sv/film-i-skane-25-ar/bron-serien-som-spreds-over-varlden

[vii] https://solarfilms.com/uutiset/turun-osuuskauppa-ja-solar-films-solmivat-vares-elokuven-yhteistyosopimuksen/

Miljoonien mahdollisuus edistää turkulaisten hyvinvointia

Turku ja moni muu suomalaiskaupunki seurasi pari vuotta sitten Helsingin ja maailman metropolien mallia ottamalla käyttöön kaupungin asukkaita aktivoivan osallistuvan budjetoinnin. Kapulakielisestä termistöstään huolimatta asukasbudjetti ja osallistuva budjetointi tarjoavat turkulaisille uuden tavan osallistua kotikaupunkinsa päätöksentekoon tekemällä ehdotuksia, joiden toteuttamiskelpoisuudesta päättävät viime kädessä kaupunkilaiset itse.

Turussa toista kertaa toteutettavan asukasbudjetin teemana on lasten sekä nuorten hyvinvoinnin edistäminen ja hankkeiden toteuttamiseen on varattu kolme miljoonaa euroa, eli kolminkertainen summa Turun ensimmäiseen asukasbudjettiin verrattuna.

Koska pitkittynyt koronapandemia sekä monet muut muuttuvan yhteiskunnan haasteet maalta- ja maahanmuutosta liikkumattomuuteen, syrjäytymiseen, eriarvoistumiseen, mielenterveysongelmiin ja väestön ikääntymiseen uhkaavat suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, on suorastaan välttämätöntä, että kansalaiset sekä pitkät perinteet yhteisöllisestä vastuunkannosta omaavat kolmannen sektorin järjestöt tarttuvat tähän uuteen mahdollisuuteen kehittää kotiympäristöään.

Turun asukasbudjetoinnin ensi yrityksellä turkulaiset tekivät reilut 300 ehdotusta, joista 52 valikoitui toteutettavaksi äänestyksessä, johon osallistui 3001 turkulaista. Se, että yhteensä vain neljä ehdotusta sai yli sata ääntä ja menestyneimmäksi suunnitelmaksi äänestettiin 173 äänellä Nummi-Halisten suuralueella 5 000 euron budjetin hanke kaupungin reuna-alueiden kedotuksesta, kertonee, että turkulaisten aktivointi vaatii vielä lisähuomiota.

Onkin tärkeää, että vuosina 2020-21 toteutetusta asukasbudjettiprosessista otetaan mahdollisimman paljon oppia nyt käynnissä olevaan osallisuusohjelmaan. Eli hyödynnetään hyviä kokemuksia, mutta ennen kaikkea korjataan käytännöt ja toimintatavat, jotka eivät edistä asukkaiden osallistumista ja saattavat jopa vahingoittaa prosessin uskottavuutta tai vaikeuttaa paikallisten päämäärien tavoittelua.

Eräs, jollei nyt suoranainen valuvika, niin ainakin huomiota ansaitseva tekijä prosessissa on samankaltaisten ehdotusten erikseen kirjautuminen ja tätä kautta toistensa kannatuksen syöminen. Jopa samalla suuralueella. Esimerkiksi konkreettisia, suuria väestöryhmiä palvelevia kuntoporras-, ulkokuntosali- ja frisbeegolfratahankkeita ehdotettiin joka puolella kaupunkia ja suhteellisen suurella kannatuksella, mutta koska äänet sirpaloituivat, keskenään kilpailevien suunnitelmien menestys jäi kokonaiskannatusta merkittävästi laihemmaksi.  

Lapsiperheiden suosimalla Maaria-Paattisten suuralueella tehtailtiin ehdotuksia enemmän kuin missään muualla ja mikäli frisbeegolfradoille annetut äänet olisi keskitetty yhden suunnitelman taakse, rata olisi ollut suuralueen selkeä ykköshanke. Nyt äänet jakautuivat kuuden eri esityksen kesken ja toteutukseen eteni Maarian kylätalo sekä useampia pienempiä projekteja. Hieman samoin kävi niin ikään laajasti toivotuille ulkokuntosaleille. Kun pohjoisimman suuralueen asukkaat ehdottivat ulkokuntokeskuksia Paimalasta Paattisille ja Jäkärlästä aina Yli-Maariaan ja Tortinmäkeen, ei lopulta näistä mikään saanut riittävästi ääniä.

Kuntoporrasehdotuksia tehtiin toistakymmentä ympäri kaupunkia, mutta lopulta vain Länsi-Turussa ehdotus eteni toteutukseen ja sielläkin vasta tiukan uusintaäänestyksen kautta.   

Jotta asukkaat saadaan osallistumaan nykyistä aktiivisemmin ja heidän aloitteensa toteutumaan demokraattisemmin, kaupunkilaiset tarvitsevat asukasbudjetoinnissa ja myös arkisessa asuinalueensa kehittämistyössä kaupungin tukea. Etenkin pandemia-aikana, kun hankevalmisteluun kaavaillut alueelliset työpajat ovat peruuntuneet.

Asukasbudjettimäärärahojen selkeä korotus on tervetullut toimenpide, mutta etenkin pitkittyneenä pandemia-aikana asukkaat ja paikallistoimijat tarvitsisivat ehdottomasti alueellista tukihenkilöä valmistelemaan ja koordinoimaan kehittämisehdotuksia. Muuten uhkana on vuoden 2020 ongelmien uusiutuminen eli yhtäällä asukkaiden passiivisuus ja toisaalla samankaltaisten tai toteuttamiskelvottomien ehdotusten useaan kertaan toistuva kirjautuminen budjettiin. Alueellisen koordinoinnin puute vaikeuttaa merkittävästi asukkaiden ja järjestöjen osallistumista sekä rajoittaa käytettyjen resurssien hyvinvointivaikutuksia.  

”Turkulainen asukasosallisuus ja -vaikuttaminen otti paradoksaalisesti askeleen taaksepäin kulttuuripääkaupunkivuoden alla, kun ns. aluekumppanuustoiminta ajettiin alas suuralueilla. Vuosina 2011-15 Turussa toteutettiin asukkaiden hyvinvointiin ja vapaa-ajanpalveluiden kehittämiseen tähtäävää EVIVA toimintaohjelmaa, mutta tämäkin panostus rajattiin toteutettavaksi em. neljällä suuralueella. 

EVIVAn aikana järjestettiin useita työpajoja, joissa eri alojen paikallistoimijat ja muut osallisuustyön asiantuntijat linjasivat keinoja kehittää turkulaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Turun yliopiston asiantuntijat esittelivät työpajatyön tuloksia keväällä 2016 Logomossa. Ohjeistus turkulaisen asukasosallisuuden edistämiseksi oli selkeä. ”Aluetyötä toteuttaa palkattu työntekijä, joka toimii fyysisesti omalla alueellaan ja jonka vastuulla on kuunnella asukkaita ja reagoida asukkailta tulleisiin impulsseihin,”,  ”Hän on yhteyshenkilö ja dialogin ylläpitäjä eri yhteistyökumppaneiden välillä.”, ”He eivät istu toimistossa, vaan menevät lähelle asukasta kuullen ja keräten ideoita nuorilta, senioreilta, metsäpubista jne.”. Osallisuuden Turun mallin alueellinen avainhenkilö muistuttaa toimenkuvaltaan siis hyvin pitkälti Helsingin stadiluotseja.”[i] 

Asukkaiden ja paikallistoimijoiden pitkäjänteinen sekä tuloksellinen työ edellyttää kaupungin alueellista tukea ja tunnistettavaa paikallista partneria. Helsingissä asukkaita ja aluetoimijoita tukee ja sparraa kohta jo viidettä vuotta seitsemän alueellista stadiluotsia.

Tampere on äskettäin uudistanut aluetyötään ja tänä päivänä nopeasti kasvavan kaupungin asukkaita ja paikallistoimijoita palvelevat alueellisiin hyvinvointikeskuksiin jalkautuvat alue- ja yhteisökoordinaattorit sekä samaan tiimiin kuuluvat palveluneuvojat.

Turussa asukasbudjetoinnin panostusta on kohotettu kunnioitettavaan kolmeen miljoonaan euroon, mutta osallistuvan budjetoinnin ja kaupunginosatyön alueellisessa organisoimisessa ja paikallisessa sparrauksessa ollaan Helsinkiä ja Tamperetta jäljessä. Jo Turun takavuosien budjetiltaan mittavan alueellisen osallisuuden EVIVA-toimintaohjelman (2011-15) työpajoissa todettiin, että Turun aluetyön onnistumiseen tarvitaan pysyvää paikallista sparrausta, alue-emäntää, -isäntää tai muuta paikallisoloja ja asukkaiden tarpeita tuntevaa kumppania.

[i] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/04/11/asukasbudjetointi-alkaa-riittavatko-resurssit-ja-tietavatko-turkulaiset-kuinka-osallistua-ja-vaikuttaa/

Kirjoitus on julkaistu 28.12.21 Turun Sanomissa aliona.

Ehdotuksia käynnissä olevaan asukasbudjettiin voi tehdä 31.12.21 saakka osoitteessa https://asukasbudjetti.turku.fi/

Liikuntapaikkasuunnitelmalla kauaskantoiset vaikutukset turkulaisten hyvinvoinnille

Koronan ja omikronuutisten varjossa tehdään myös kauaskantoisia paikallisia hyvinvointipäätöksiä. Kun päättäjät ja poliitikkokandidaatit valmistautuvat yhä melko mystisiksi jääneisiin tammikuun aluevaaleihin, kansalaisten liikunnallisuuden edistäminen ja julkinen organisointi jää yhä kuntien vastuulle.

Turussa liikuntalautakunta päätti 14.12.21 hyväksyä suuren liikuntapaikkasuunnitelman*, joka etenee seuraavaksi kaupunginhallituksen käsittelyyn. Edellisessä, marraskuun kokouksessaan lautakunta jätti asian tiukan äänestyksen jälkeen pöydälle Berhan Ben Ahmadin (sd) esityksestä. Sosialidemokraatit, Vasemmistoliitto ja perussuomalaiset äänestivät pöydälle jättämisen puolesta, kun taas kokoomus, keskusta ja vihreät olisivat vieneet suunnitelman jo kaupunginhallitukselle.

Kyseessä on jopa sadan miljoonan euron suunnitelma Turun liikuntapaikkojen uudistamisesta.

Mittavaa uudistusta, jopa totaalista remonttia kaipaavat mm. Impivaaran jalkapallo- ja jäähallit, Kupittaan maauimala ja urheiluhalli, Petreliuksen uimahalli, Samppalinnan palloiluhalli, Alfan liikuntakeskus sekä Lintulan voimistelu- ja sirkustila.

Ja näiden päälle päättäjien päänsärkynä on vielä Turku-halli, josta on kehittynyt mittavasta kapasiteetistaan huolimatta Aninkaisten konserttitalon kaltainen kiinteistöongelma.

Turkulaiseen tapaan kaupungin kabineteissa valmistellaan kunnianhimoisia kehityssuunnitelmia ja yhä laaja-alaisempaa täydennysrakentamista, joiden moottorina toimivat optimistiset väestönkasvuennusteet.

Asumisen ahtaus uhkaa suomalaisten viihtyvyyttä ja hyvinvointia

Liikuntapaikkasuunnitelma ja siihen liittyvät mittavat uudistukset liittyvät luonnollisesti läheisesti laajempaan kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkirakenteen tiivistymiseen. Kun etenkin ydinkeskustassa asuminen tiivistyy, nousee asumisviihtyvyys ja sitä kautta lähiluonnon sekä lähiliikuntapaikkojen merkitys yhä suuremmaksi.

Tutkijat ovat jo pitkään ilmaisseet huolensa suomalaista asuntotuotantoa ja täydennysrakentamista kohtaan.

”Kaupunkiasuntojen koko on jo vuosia pienentynyt, vaikka ihmiset kaipaavat avaria ja valoisia koteja. Usein rakentamista sanelee sijoittajien tuottotavoitteet eivätkä vuokralaisten mielipiteet.”[i]

Etenkin Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara on jo pitkään ollut huolissaan rakennustrendistä. Hänestä tämänhetkinen tapa rakentaa asuntoja eriarvoistaa ihmisiä.

”On surullista, että pienistä asunnoista 90 prosenttia menee vuokralle. Ihmiset, joilla on mahdollista omistaa koteja, hankkivat jotain toisenlaista. Vähäosaisille tarjotaan ilman asuntopoliittista viisautta vuokra-asunnoiksi lähes huonointa ja pienintä asuntokantaa koko läntisessä Euroopassa.”.

Äskettäin julkaistussa Yhteiskunta, ihminen ja ihana kaupunki kaupunkipolitiikassa -kirjassa kerrotaan, kuinka valmistuneiden asuntojen keskikoko on romahtanut kahdessakymmenessä vuodessa suurissa kaupungeissa. Esimerkiksi eräiden turkulaisten usein kadehtimassa Pirkanmaan ratikkakaupungissa asuntojen keskikoko on pudonnut noin 60 neliöstä 40 neliöön. Vantaalla asuntojen keskikoko on puolittunut samassa ajassa.

Turun yliopiston kaupunkitutkimuksen tutkimusjohtaja Sampo Ruoppilan mukaan ihmisten perustoiveet ovat pysyneet samanlaisina vuosikymmenestä toiseen, asunnoilta halutaan valoisuutta ja avaraa näkymää, jossa on edes vähän jotain vihreää.

Tästä huolimatta kaupunkeihin rakennetaan yhä enemmän asuntoja, jotka eivät vastaa näitä haluja. Turussa etenkin ydinkeskusta tiivistyy juuri sijoittajien ja rakentajien ehdoilla. Esimerkiksi keskustan kouluja ja asukkaita vuosikymmeniä palvellutta Parkin kenttää on viime vuodet kehitetty nimenomaan asumisen, toimitilatuotannon ja täydennysrakentamisen näkökulmasta[ii].  

Ja jos Parkin kentän merkitys keskustan lähiliikuntapaikkana on ylikorostunut ja ylikuormittunut, tilannetta ei auta lainkaan, että ruutukaava-alueen toinen pallokenttä, pari vuotta sitten kauan kaivatun kierrätystekonurmen saanut Tallimäen kenttä on uhrattu koulun väistötilaksi. Eli kentän täyttää tällä hetkellä konttikoulu.

Tässäkin mielessä tuntuu huolestuttavalta, kuinka marginaalisen roolin liikuntapaikat ovat saaneet Turun kaupunkikehitysvisioissa. Keskeisen kärkihankkeen Kupittaan tiedepuiston takavuosien havainnekuvissa asuntotuotantoa on surutta sijoitettu maan ensimmäisen kaupunkipuiston alueelle, pesäpalloareenan, pyöräilyvelodromin ja skeittiparkin päälle.

Asuinkortteleiden ryhmä Lemminkäisenkadun varrella Kupittaanpuiston laidalla. Cederqvist & Jäntti Arkkitehdit Oy. 2017 (vas.). Havainnekuva Turun Tiedepuistoon keskustan suunnasta. Korkeimpien rakennusten takana avautuu Tiedepuiston laajentumisalue Itäharjulla. Cederqvist & Jäntti Arkkitehdit Oy. 4.12.2017 (oik.)

Etenkin jalkapalloväen mielissä huolta herättävät myös puheet jo alun alkaen alimittaisena neljä vuosikymmentä jalkapalloilijoita ja monia muita lajeja palvelleen Impivaaran hallin korvaamisesta markkinavetoisella halliratkaisulla Artukaisissa. Pitkään palvelleen Impivaaran jalkapallohallin merkitys ja ansiot urheiluväen piirissä ovat kuitenkin kiistattomat ja hallin vuosittainen 80 000 liikkujan käyttäjäkunta tarvitsee muiden urheilukaupunkien tavoin ehdottomasti julkisen palveluntarjoajan tuhansille jalkapalloilijoille ja muille Impivaaraa käyttäville tahoille [iii].

Impivaaran ylikuormitettu alimittainen jalkapallohalli on elinkaarensa lopussa.

Ja Linnanfältissä uusia asuntoalueita kohoaa nopealla tahdilla historiallisen linnan kupeessa, mutta missä ovat uusien asukkaiden lähiliikuntapaikat ja lähipalvelut?

Kontrasti on melkoinen, jos verrataan varsin samankaltaiseen, Helsingin satama-alueen Jätkäsaaren alueen kehittämiseen. Meren ja Ruoholahden kanaalin rajoittamalla alueella asuminen on tiivistä, mutta asumisviihtyvyyttä tuovat lukuisat hyvin sijoitetut puistot ja pallokentät.   

Ylhäällä vasemmalla Turun Herttuankulma (kuva: Taloforum.fi). Muut kuvat Helsingin Jätkäsaaresta.

Monipuolinen asuntotuotanto ja uudet asukkaat ovat välttämättömyys kaupunkien tulevaisuudelle, mutta kaupunkikehityksessä tulisi myös huomioida väestörakenteen muutokset sekä asukkaiden viihtyvyys, turvallisuus ja yleinen hyvinvointi. Olemme jälleen saaneet kuulla, kuinka suomalaisten lasten ja nuorten liikkumista ja fyysistä kuntoa mittaavat tulokset tekevät väestön liikkumattomuudesta yhä huolestuttavamman kansantaudin[iv].

Kesällä käydyn pormestarivaalin seurauksena valitun uuden valtuuston ja lautakuntien tehtävät ovat poikkeuksellisen vaativia, eikä vaikutuksiltaan yhä hämäräperäisen aluevaalin ja aluevaltuuston liittyminen yhtälöön helpota pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämistä pitkittyneissä pandemiaoloissa. Nyt tarvitaan näkemyksellistä sekä kansalaisten hyvinvoinnin ja luottamuksen turvaamiseen keskittyvää päätöksentekoa. Liikkumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen, eli kansalaisten ennaltaehkäisevien hyvinvointipalvelujen, lähiliikuntapaikkojen ja muiden matalan kynnyksen kohtaamispaikkojen edistäminen yhdessä mm. kolmannen sektorin kanssa on juuri nyt mitä tärkeintä pandemia-ajan päätöksentekoa ja vastuunkantamista.

Lautakuntien ohella myös turkulaisia urheilujärjestöjä edustava seuraparlamentti sai äskettäin uudet jäsenensä[v]. Toivottavasti viime vaalikaudella kaupunkiympäryslautakunnan kiemuroihin perehtynyt uusi puheenjohtaja Ville Lintunen (sd) löytää liikuntalautakunnan puheenjohtaja Sini Häkkisen (kok) kanssa yhteisen sävelen ja saavat yhdessä kaupunkilaisten kanssa turkulaiset liikkumaan ja pitämään huolta hyvinvoinnistaan yhä paremmissa ja helpommin saavutettavissa olevilla liikuntapaikoilla.

[i] https://yle.fi/uutiset/3-12036030 Asunnoista rakennetaan yhä pienempiä vastoin vuokralaisten haaveita: Niina Lehtonen nukkuu olohuoneessa, jotta lapsilla on tilaa leikkiä, 4.8.21

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/06/parkin-kentta-taydennysrakentamisen-vai-lahiliikunnan-ja-kansalaisosallisuuden-karkihanke/

[iii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/

[iv] https://www.is.fi/urheilu/art-2000008477443.html Kommentti: Tässä on Suomen lasten ja nuorten uusi kansantauti – aikuisten täytyy herätä, tai jälki on karmeaa, 16.12.21

[v] https://www.turku.fi/uutinen/2021-11-26_uusi-turun-seuraparlamentti-valittu

*Turku liikuttaa kaikkia – tulevaisuuden linjaukset Turun liikuntapaikkaverkon ja liikuntakulttuurin kehittämiseksi

Click to access 2042964.pdf

https://ah.turku.fi/liikunta/2021/1214012t/4542084.htm

Edistääkö Kupittaan siirtolapuutarhan lakkauttaminen Turun ilmastotavoitteiden toteutumista ja turkulaisten hyvinvointia?

”Turku haluaa olla yksi maailman parhaista ilmastokaupungeista.”

Kuitenkin kaupungilla ei näytä olevan ongelmaa uhrata Itsenäisyydenaukion ja Kupittaan siirtolapuutarhan kaltaisia keskusta-alueen kaupunkiluontoa ja kulttuurihistoriaa huokuvia viherkeitaita täydennysrakentamisen tieltä.

”Turun kaupunkiympäristölautakunta saa tiistaina 7.12. eteensä vuosi sitten uuteen valmisteluun palauttamansa yleiskaava 2029 -esityksen. Kupittaan puutarha on uudessakin versiossa merkitty keskustatoimintojen alueeksi ja osittain kaikille avoimeksi virkistysalueeksi. Keskustatoiminnot voisivat suomeksi tarkoittaa esimerkiksi kerrostaloja. Yleiskaavainsinööri Andrei Panschin vahvistaa, että merkintä tarkoittaisi, että tilaa ei jäisi enää siirtolapuutarhalle.”[i]

On ymmärrettävää, että kaupungit globaalissa kilpailussa pyrkivät ylläpitämään elinvoimaisuutta ja edistämään vetovoimaisuutta asuntotuotannolla sekä elinkeinoelämää, uusia asukkaita ja matkailijoita houkuttelevalla kaupunkisuunnittelulla. Mutta samalla kun vetovoimaisuutta ruokitaan yhä tiiviimmällä asumisella, rohkealla, mutta riskialttiilla vau-arkkitehtuurilla ja uhraamalla yhä harvinaisemmaksi käyvää kaupunkiluontoa, tuntuu siltä, että päättäjät eivät ole täysin ymmärtäneet viime vuosien dramaattisia yhteiskunnallisia muutoksia.

Maamme väestö ei vain ikäänny, vaan väestötutkijat puhuvat suorastaan väestötsunamista. Vuoteen 2035 mennessä monet kunnat menettävät jopa kolmasosan nuoristaan. Lasten ja työikäisen väestön määrä vähenee, iäkkäiden määrä nousee nopeasti. Lisäksi muuttoliike keskittää väestön muutamiin suurimpiin kaupunkeihin ja niiden ympärille[ii].

Turun seutu kuuluu yhä pk-seudun ja Tampereen seudun ohella vetovoimaisimpiin muuttovoittoalueisiin, mutta on tärkeää huomioida, että muuttoliike on viime aikoina keskittynyt keskuskaupungin sijasta suosituimpiin kehyskuntiin. Turun seudulla suuri voittaja on ollut Kaarina, missä varjopuolena päiväkoteihin ei meinaa enää mahtua lapsia[iii].

Keväällä uutisoitiin, Turun muuttotappion kehyskuntiin kolminkertaistuneen viime vuonna. Turusta muutti kehyskuntiin 1 204 ihmistä enemmän kuin niistä muutti Turkuun. Turun muuttotappio kehyskuntiin on ollut keskimäärin 397 muuttajaa vuosittain vuosina 2015–19.  On myös huomionarvoista, että vieraskielisten osuus Turun väestönlisäyksestä oli 55,8 prosenttia[iv]. Maahanmuuttajataustaisen väestön voimakas kasvu on luonnollisesti yhteiskunnallisesti ja myös poliittisesti monivaikutuksellinen, jopa arkaluontoinen kehityssuunta.

Toista vuotta yhteiskuntarakenteita kuormittanut koronapandemia mutkistaa sekin väestöennusteita ja kaupunkien kehittämisen suunnittelua. On vielä ennenaikaista arvioida koronan yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta jo nyt on havaittu etenkin nuorten syrjäytymisen ja mielenterveysongelmien lisääntyneen merkittävästi. Lähiluonnolla taas on tutkimuksellisesti todettu olevan merkittäviä ihmisen hyvinvointia edistäviä vaikutuksia, mikä varmasti osittain selittää suomalaisten korona-aikana voimakkaasti lisääntynyttä liikkumista ja ulkoilua lähiluonnossa.

Myös Turun kaupunki on selvittänyt turkulaisten piirissä ulkoilun ja kaupunkiluonnon merkitystä koronakeväänä 2020. Tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista lisäsi viikoittaisten ulkoilupäivien määrää keväällä 2020[v]:

• Etätyöskentelyyn siirtyminen ja arkirutiinien muutos toivat lisää aikaa ulkoiluun.

• Ulkoilupaikat keskittyvät Aurajoen lähistölle, keskustan puisto- ja urheilualueille sekä metsä- ja ulkoilualueille keskustan ulkopuolella. Suuri osa paikoista sijaitsee asemakaavoitettujen virkistysalueiden ja veden läheisyydessä.

• Yli 80 prosenttia ulkoilupaikoista on sellaisia, joissa käytiin yhtä usein tai useammin kuin normaalitilanteessa ja niihin saavuttiin kävellen. Ulkoilu väheni erityisesti kohteissa, joissa aikaisemmin käytiin viikoittain tai harvemmin. Ruuhkaisuutta koettiin mm. Aurajokirannassa ja osa vastaajista kävi siellä harvemmin.

• Lähes kaikki vastaajat pitivät luontoympäristöä tärkeänä hyvinvointia edistävänä tekijänä ja yli puolet koki, että luontoympäristöllä oli merkittävä rooli sosiaalisen kanssakäymisen ylläpitämisessä koronakeväänä 2020.

• Koronakevään poikkeusolot vaikuttivat eri ihmisiin eri tavoin. Lisätutkimus ulkoilun edellytyksistä niiden kaupunkilaisten parissa, jotka rajoittivat sitä itse poikkeusolojen vuoksi, on tärkeää viheralueiden kehittämiseksi myös heidän tarpeisiinsa.

Kaupunkilaisten viihtyvyys ja arjen sujuvuus sekä laajat viheralueet ja luonnon monimuotoisuus ovat myös Ilmastokaupunki Turun kunnianhimoisten hiilineutraaliustavoitteiden ytimessä[vi]

”Tavoitteena on, että saavuttaessaan hiilineutraaliuden vuonna 2029, Turku on ympäristönä viihtyisämpi ja terveellisempi paikka asua. Tällöin ympäristö- ja ilmastokriteerit huomioidaan kaikessa kaupungin toiminnassa. Energia tuotetaan uusiutuvilla energiamuodoilla ja joukkoliikenne on toimivaa ja vähäpäästöistä. Tämän seurauksena kaupunki-ilma on puhdasta ja laajat viheralueet takaavat kaupunkilaisten viihtyisyyden ja luonnon monimuotoisuuden. Ilmastoratkaisut tekevät kaupunkilaisten arjesta sujuvaa.”

Kun Suomen Turku ja maailman muutkin kaupungit tuskailevat globaalin pandemian ohella mm. kaupungistumisen ja väestörakenteen muutosten, muuttoliikkeiden, erilaisten sosiaalisten ongelmien sekä sään ääri-ilmiöiden[vii] kanssa, ei liene liioiteltua arvioida olemassa olevan väestön viihtyvyyden sekä turvallisuuden ja näiden muodostamaa hyvinvointiyhteiskuntaa tukevan kaupunkiluonnon olevan vähintään yhtä arvokkaita tekijöitä kaupunkisuunnittelussa kuin täydennysrakentaminen ja kunnianhimoiset vau-hankkeet.

Kupittaan siirtolapuutarha on arvokas osa maan ensimmäistä Kupittaan kaupunkipuistoa eikä hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa tulisi edes harkita vuonna 1934 perustetun vihreän keitaan lakkauttamista.

[i] Kupittaan puutarhalle esitetään loppua, Turun Sanomat, 3.12.21

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-12160879 Lasten ja nuorten määrä laskee jopa ennakoitua rajummin – ”Tulossa on väestötsunami, joka läpäisee kaikki koulutusasteet”, sanoo kokenut aluetutkija, 1.11.21

[iii] https://www.iltalehti.fi/asumisartikkelit/a/271289ca-00a1-48c8-acd5-494748f0117c Tässä ovat Suomen himotuimmat kehyskunnat, 17.10.21

[iv] https://aamuset.fi/artikkeli/5249786 Turun muuttotappio kehyskuntiin selvässä kasvussa – Kaarina ja Raisio kasvoivat reippaasti, 10.3.21

[v] https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/tutkimusraportteja_3-2020.pdf Turkulaisten ulkoilu ja kaupunkiluonnon merkitys koronakeväänä 2020

[vi] https://www.turku.fi/hiilineutraali-turku/ilmastokaupunki-turku

[vii] https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kaupungit-muuttuvat-patseiksi-kaupungeissa-pitaisi-varautua-paremmin-lampoaaltojen-ja-muiden-aarisaiden-yleistymiseen/8198128#gs.hs9h4v Kaupungit muuttuvat pätseiksi: Kaupungeissa pitäisi varautua paremmin lämpöaaltojen ja muiden äärisäiden yleistymiseen, 26.7.21

Vastakkainasettelu ei vähennä rasismia: tapaus Ebrahimi vs Valtaoja

Viikonloppuna käytiin Ylen ajankohtaisohjelmassa keskustelu, joka jatkui poikkeuksellisen polarisoituneena sosiaalisessa mediassa. Toimittaja Marja Sannikan vetämässä ohjelmassa avaruustieteilijä Esko Valtaoja ja toimittaja Renaz Ebrahimi keskustelivat rasismista ja ns. cancel-kulttuurista.

Avoimuus ja sivistynyt keskustelu ovat keinoja vähentää yhteiskunnallisia epäkohtia, mutta tänä päivänä perinteinen media, jopa Yleisradio hakee ajoittain näkyvyyttä kyseenalaisin, vastakkainasettelua synnyttävin keinoin.

Toimittaja Sannikalla näyttäisi olevan Ylellä provokatiivisen journalistin rooli. Hieman samanlainen kuin Iltalehteen siirtyneellä Susanne Päivärinnalla sekä samaan mediataloon kolumnistiksi päätyneellä kolmannella ärhäkällä naistoimittajalla, Sanna Ukkolalla[i].

Koska itse uskon ongelmien ratkaisussa enemmän vastapuolen kunnioittamiseen sekä näkemysten asteittaiseen lähentymiseen kuin aggressiiviseen provosoimiseen, toivoisin keskustelua johtavalta medialta, etenkin valtio-omisteiselta Yleltä, analyyttisempaa ja sivistyneempään mielipiteenvaihtoon johtavaa keskustelun moderointia.

Vai oliko laajaa julkisuutta saaneen keskustelun tarkoitus synnyttää somekohua, ruokkia klikkiotsikointia ja lisätä vastakkainasettelua?

Näin joka tapauksessa näyttää käyneen. Laajasti arvostettu 70-vuotias emeritus tähtitieteen professori on nostettu samanaikaisesti niin suvaitsevaisuuden kuin valkoihoista eliittiä ja vanhoillisuutta edustavaksi kansalliseksi keulakuvaksi.

Ja toiselle puolelle toimittaja Sannikka toi nuoren naistoimittajan, jonka johtoajatuksena tuntui olevan vahva vastakkainasettelu ja olemassa olevien valtarakenteiden romuttaminen.

Kun Valtaoja kokee cancel-kulttuurin kyttäyksenä, toimittaja Renaz Ebrahimi näkee asian toisin. Hänen mielestään kyse ei ole kyttäämisestä, vaan ihminen leimautuu pahaksi tai joksikin muuksi ainoastaan siinä tapauksessa, jos hän ei ota vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään[ii].

”Vihdoin myös vähemmistöillä on mahdollisuus puhua sekä ottaa tilaa mediasta ja sosiaalisen median kautta. Niitä vääryyksiä, joita on monta sataa vuotta hyväksytty ja pidetty normina, nostetaan nyt tapetille.”

Ebrahimin mielestä usein on kyse siitä, että etuoikeutetut ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi, kun vääryyksistä puhutaan.

– Koen, että me teemme tällä hetkellä oikein. Meidän pitää olla herkillä ja meillä kaikilla pitää olla vähän epämukavaa, jotta me pääsemme oikeasti siihen tasa-arvoiseen maailmaan.

Huonompiosaisten aseman parantaminen ja tasa-arvon tavoittelu ovat luonnollisesti kunnioitettavia päämääriä, mutta onko maailman mustavalkaiseminen ja esimerkiksi Maustetyttöjen demonisointi sekä sudanilaislapsiin viittaavan sanavalinnan julkinen tuomitseminen polarisaatiota hillitsevää aktivismia?[iii]


Itse olen yksinkertaisen optimistinen, tai optimistisen yksinkertainen ihminen alati monimutkaistuvassa maailmassa. En usko sensuurin, aggressiivisen ulos sulkemisen – ns. cancel-kulttuurin – olevan ratkaisu yhä kompleksisemmaksi muuttuvassa maailmassamme.

Sen sijaan uskon erilaisten, toisiaan kunnioittavien, yhteistä hyvää ajavien ihmisten rakentavaan kritiikkiin sekä vaihtoehtoja hakevaan vuoropuheluun ja tätä kautta yhdessä haettaviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Uudistuksia tarvitaan ja niiden toteuttamiseen tarvitaan eri vähemmistöjen edustajia, mutta myös mittavaa elämänkokemusta ja tieteen tuntemusta tuovia setä- tai täti-ihmisiä. Yhteistyökykyisiä ja uudistushenkisiä kansalaisia kaikilta yhteiskunnan alueilta.

Uskon myös, että erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien myötä asuinpaikkaansa vaihtamaan joutuva maahanmuuttajataustainen väestö voi kotoutua etenkin lasten ja nuorten harrastustoiminnan, muun muassa koko perhettä liikuttavan kuningaslajin kautta. 

[i] https://suburbanturku.wordpress.com/2021/07/18/iltapaivalehtikolumnisti-kirjoittaa-vihaavansa-jalkapalloa-onko-meilla-tana-paivana-varaa-vihamielisyytta-lietsoviin-mediavaikuttajiin/

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-12195118 Esko Valtaoja ja Renaz Ebrahimi ottivat rajusti yhteen nykyaktivismista Sannikka-ohjelmassa perjantaina, 19.11.21

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-11114400 Maustetytöt kohun keskelle nostanut Emma-raadin jäsen: “Valkoisen musiikkitoimittajan voi olla vaikeaa tajuta, miltä tuntuu, kun n-sanan käyttäminen ei ole kunnon anteeksipyynnön arvoista”, 12.12.19

Lasten harrastustoiminta koronan ja kohoavien kustannusten puristuksessa – aika uudistuksille vai elitismille?

Jo toista vuotta kestänyt globaali koronapandemia jatkaa kansakuntien kiusana muuttaen muotoaan erilaisina variantteina sekä haastaen terveysviranomaisia ja poliittisia päättäjiä löytämään keinoja, jotta yhteiskunta saataisiin toimimaan mahdollisimman normaalisti.

Koronakriisin alkuaika oli varsinkin arjen elämästä ja jopa lähiomaisistaan eristettyjen ikäihmisten tuskaa, mutta toisena pandemiavuotena myös lapset ja nuoret perheineen ovat joutuneet ennenkokemattomien haasteiden eteen. Viime lukuvuotta piinanneet pitkät etäopetusjaksot sekä harrastustoimintaa hankaloittaneet ja tietyillä ikäluokilla harrastamisen jopa käytännössä kokonaan estäneet rajoitukset ovat jättäneet nuorten maailmaan jälkiä, joita voi vasta arvailla.

Hieman samaan tapaan kuten THL:n valtakunnallisesti voimakkaasti vaihtelevat tartuntaluvut jakavat eri maakunnissa eläviä suomalaisia huolestuttaviin kiihtymis- ja leviämisvaiheisiin tai turvallisuutta tuovalle perustasolle, uhkaa kaupungistumisen ja väestörakennemuutosten mullistamaa ruuhka-Suomea ja syrjäseutujakin alueellinen eriarvoistuminen.

Suurissa kasvukeskuksissa, myös Turun seudulla, kaupunginosien väestöjakaumat jatkavat polarisoitumistaan, mikä uhkaa synnyttää muualta Euroopasta tuttuja sosiaalisia jännitteitä ja yhteiskunnallisia ongelmia. Jännitteiden juuret ja ongelmien oireet ovat jo havaittavissa muuttuneessa kaupunkirakenteessa.

Osa menneinä vuosikymmeninä lapsiperheidentiteetistään tunnetuista lähiöstä on hiljalleen hiljentynyt ikäihmisten nukkumalähiöiksi, erityisesti itäisessä Turussa maahanmuuttajataustaisen väestön osuus on jo ylittänyt 50 prosentin ja ydinkeskustaa tiivistetään yksineläjien urbaaniksi asvalttimaailmaksi, jota kovettaa kulttuuritapahtumien koronakurimus ja lähiluonnon väistyminen täydennysrakentamisen tieltä. Ja löytyy Turusta myös ” Solsidan-henkisiä” hyvätuloisten asuinalueita, joissa ymmärrettävästi halutaan ylläpitää olemassa olevaa elämisen laatua sekä turvallisuutta, eikä välttämättä suhtauduta myönteisesti vuokra-asuntotuotantoon tai väestörakenteita muuten muuttavaan kaupunkisuunnitteluun.

Varissuon ”uusi” kierrätystekonurmi on parantanut merkittävästi liikuntaolosuhteita maan monikulttuurisimmassa ja lapsivaltaisessa lähiössä, mutta aivan liian usein maahanmuuttajataustaisten ja vähävaraisten perheiden lasten harrastaminen päättyy lyhyeen tai ei ehdi edes alkamaan, koska alati kohoavat harrastuskustannukset ovat liian korkeita.

Jo kauan ennen koronaa lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa on nostettu esiin lasten ja nuorten vähentyneen liikkumisen aiheuttamia moninaisia yhteiskunnallisia haittatekijöitä. Liikunta on tärkeää lapsen luuston sekä motoristen taitojen kehittymiselle ja ryhmässä liikkuminen edistää myös merkittävästi sosiaalisia vuorovaikutustaitoja. Terveelliseen aikuisiän elämäntapaan kannustaminen on etenkin väestömme vanhetessa yhä tärkeämpi kansanterveydellinen päämäärä.

Ja lisääntyneeseen liikkumattomuuteen liittyy luonnollisesti myös mobiiliteknologia ja koukuttavien älylaitteiden käytön räjähdysmäinen kasvu. Helsingin yliopiston ja Folkhälsanin tutkimuksen mukaan lasten ylipainon lisääntyminen on yksi maailmanlaajuisesti suurimmista terveysongelmista. Folkhälsanin tutkijatohtori Elina Engbergin mukaan olisi hyvä, jos edes osan ruutuaikaa voisi vaihtaa aktiivisempiin ajanviettotapoihin kuten yhdessä ulkoiluun, tai oikeastaan mihin tahansa, mikä katkaisee passiivisen ruudun katselun ja saa lapsen liikkeelle[i].

Kun koronan, älylaitteiden addiktoivaan vetovoiman ja alueellisen eriarvoistumisen lisäksi lasten ja nuorten liikkumista hankaloittaa yhä korkeammiksi kohoavat harrastuskustannukset, on päivänselvää, että kyseessä on laajavaikutteinen yhteiskunnallinen ja kansanterveydellinen ongelma.

Edelliset hallitukset ovat hakeneet ongelmaan ratkaisua mm. Liikkuva koulu -ohjelmalla ja Marinin hallitus pyrkii nyt ehkäisemään eriarvoistumista kaksivuotisella esikoululla. Myös ministeri Kurvisen valmistelema Veikkauksen tuotonjaon uudelleenjärjestely on tervetullut, vaikka varmaankin monessa huomattavia julkisia tukia nauttivassa järjestössä huolta herättävä uudistus. Perhetaustasta johtuvia oppimiseroja tasoittamaan tähtäävä kaksivuotinen esiopetuskokeilu ja Liikkuva koulu ovat oikeansuuntaisia toimenpiteitä päätöksenteon ylätasolta, mutta lasten, nuorten ja varttuneemmankin väen liikkumisen vähentyminen vaatii uusia ideoita ja toimia myös kuntatasolla sekä ruohonjuuritoimijoiden piirissä.

Kunnille kannustimena uusiin ajatuksiin toimii soteuudistus sekä supistuvat budjettivarat. Eikä urheiluseuroissakaan olisi haitaksi pohtia omaa roolia alati muuttuvassa maailmassa. Onko varhainen erikoistuminen ja yhä varhaisempi harrastuksen aloittaminen se kannustavin tapa edistää lasten liikkumista vai voisivatko seurat keskinäisellä yhteistyöllä, työnjaolla ja keskittymisellä omiin vahvuuksiin synnyttää harrastajissa pitkäkestoisemman liikkumisen ja yhdessä harrastamisen ilon?

Pandemia-aikana on paljastunut, että huolimatta Huuhkajien EM-kisahuumasta, Palloliiton mukaan jalkapallon parissa 4–17-vuotiaiden harrastajien määrä putosi viime vuonna yli kymmenen tuhannen alaikäisen pelaajan verran[ii]. Pelaajakadon ohella Palloliitto on viestinyt myös erotuomaripulan aiheuttamista ongelmista ja nuorten pelinohjaajien varhaisesta lopettamisesta. Ja harrastajamäärät ovat laskussa myös muissa lajeissa, kertovat lajiliitot.

Koronarajoitukset horjuttavat pienten urheiluseurojen taloutta – ”Ei me voida pyytää pelaajilta turhasta maksua”. Tamperelaisen MIG Salibandy -seuran puheenjohtaja Pirjo Ahlberg tiivistää urheiluseurojen pandemia-ajan ongelman, jota harvemmin tuodaan julkisuuteen.  – Viime kausi oli tosi paha, kun ei oikein päästy pelaamaan eikä reenaamaan. Eikä pelaajilta oikein voi pyytää rahaa sellaisesta toiminnasta, mitä ei pysty tuottamaan tai antamaan pelaajille mahdollisuutta pelata, kertoo puheenjohtaja Pirjo Ahlberg[iii].

Syrjäytyminen, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat viime vuosina lisääntyneet hälyttävästi nuorten keskuudessa. Henkisen hyvinvoinnin ja itsetunnon horjuminen on noussut uutisiin myös huippu-urheilijoiden keskuudessa. Tokion olympiakisojen yhteydessä suurta medianäkyvyyttä aikaan saanut voimistelutähti Simone Bilesin avautuminen ongelmistaan näyttää rohkaisevan myös muita avaamaan keskustelua mielen järkkymisestä ja korona-ajan henkisestä kuormituksesta. Viime kauden Vuoden pesäpalloilija, Keski-Suomen Vuoden urheilija Emma Körkkö jäi äskettäin pois Itä-Länsi-ottelusta tiiviin pelintahdin ja kovien paineiden takia[iv].

Suurimmissa drop out -ikäluokissa nuorten lisääntyneet mielenterveysongelmat ovat pandemia-ajan yksi vakavimmista seurauksista. Etäopiskelu on lisännyt etenkin yksinäisyyden tunnetta. Tulisiko lasten ja nuorten harrastustoiminnassa tulevaisuudessa keskittyä enemmän liikunnan ilon synnyttämiseen sekä sosiaaliseen kaverisuhteiden kehittämiseen ja vähemmän elitistiseen talenttien hautomiseen tai harrastamisen varhaiseen vakavoittamiseen?

[i] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveempi-maailma/runsas-ruutuaika-yhteydessa-lasten-ylipainoon

[ii] https://yle.fi/urheilu/3-11942175

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-12063135 Koronarajoitukset horjuttavat pienten urheiluseurojen taloutta – ”Ei me voida pyytää pelaajilta turhasta maksua”

[iv] https://yle.fi/urheilu/3-12049376 Itä-Länsi-ottelusta vetäytynyt tähtipelaaja inspiroitui Simone Bilesista, painii henkisen kuorman kanssa: ”Kontakti hyvään urheilupsykologiin”

Kirjoitus on julkaistu 19.8.21 Turun Sanomissa aliona.

https://www.ts.fi/puheenvuorot/5399790/Enemman+liikunnan+iloa+vahemman+elitistista+talenttien+hautomista

Sähköpotkulauta – pieni passivoiva askel kaupunkikaaokseen vai ekologinen harppaus urbaanille kaupunkikulttuurille?

Koropandemian varjossa niin Turuilla kuin globaaleilla urbaaneilla toreilla on viime vuosina saanut kirjaimellisesti törmätä sähköpotkulautoihin.

Saatan leimautua taantumukselliseksi setämieheksi, mutta minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää sähköpotkulautojen nopeaa esiinmarssia eurooppalaiseen kaupunkiliikenteeseen. Vaikka potkulaudat ovat varmasti helpottaneet kaupunkilaisten liikkumista, niiden lyhyeen kansainväliseen käyttöhistoriaan kytkeytyy kuitenkin kiistattomia ongelmia ja liikenneturvallisuusriskejä, eikä kai hyötyliikuntaa rajoittavia ja sitä kautta kansanterveydellisiä vaikutuksiakaan tulisi väheksyä?

Sähköpotkulautojen eurooppalainen esiinmarssi alkoi asteittain vuosina 2018-19, kun Lime, TIER, Voi ja näiden sähkövoimaiset kilpailijat alkoivat vallata tilaa vanhan mantereen metropolien katukuvassa. Ja nopeasti myös pienemmissäkin kaupunkikeskuksissa.

Vaikka sähköskuuttien suosio on ollut suuri ja uusien operaattorien markkinavalloitus nopeaa, liittyy sähköpotkulautojen vauhdikkaaseen jalkautumiseen lieveilmiöitä ja yhä ratkaisemattomia ongelmia.

Jo alkukesästä 2019 Pariisin pormestari Anne Hidalgo ilmaisi huolensa uuden kulkuvälineen aiheuttamista liikenneturvallisuusriskeistä ja peräänkuulutti potkulaudoille rajoituksia[i]. Eikä ranskalaiskritiikki ole sittemmin laantunut. Tänä kesänä jalankulkija menehtyi jäätyään potkulaudan töytäisemäksi ja Pariisin apulaispormestari edellyttää operaattoreilta merkittäviä parannuksia, muuten ensi vuoden käyttöluvat jäävät uusimatta[ii].

Järjestyksestään ja sujuvasta liikenteestään tunnetussa Saksassakin uusi kulkumuoto koettelee kaupunkilaisten kärsivällisyyttä. Siellä lyhyt käyttöhistoria on tuonut esiin ainakin seuraavat ongelmat: liikenneonnettomuuksien selvä lisääntyminen, sinne-tänne ajautuvien potkulautojen aiheuttama ”kaupunkikaaos”, humalapäissä potkulautailu, sääntöjen heikko tuntemus ja operaattorien lupauksia alhaisempi ympäristömyönteisyys[iii]. Ja kesäkuussa Turun ystävyyskaupunki Kölnissä liikennekaaos ja Reiniin päätyneet potkulaudat ärsyttävät myös päättäjiä niin paljon, että ne halutaan pois katukuvasta[iv].

Eikä ole sähköpotkulautojen esiinmarssi sujunut ilman ongelmia pohjoismaissakaan. Tiukimman linjan ovat vetäneet tanskalaiset. Kööpenhaminan kaupunki päätti viime syksynä poistaa sähköpotkulaudat julkisilta paikoilta ydinkeskustassa ja neljällä kaupunkialueella[v].

Norjan pääkaupungissa sähköpotkulautoja on arvioitu olevan asukasta kohden enemmän kuin missään suuressa eurooppalaisessa kaupungissa. Oslossa on sattunut tänä vuonna jo lähes 860 vammoihin johtanutta potkulautaonnettomuutta ja heinäkuussa kaupunginvaltuusto päätti poistaa 2/3 potkulaudoista liikenteestä ja kieltää sähköpotkulautojen käytön kokonaan klo 23.00–05.00[vi].

Turunkin katukuvasta tutut punaiset potkulaudat ovat trendikkään ruotsalaisen start-up-yhtiö Voin lippulaivatuote, ja yhtiön Euroopan valloituksella lienee vaikutusta siihen, että Voin kotikaupungissa sähköpotkulautasäännöt ovat löyhempiä kuin Kööpenhaminassa ja Oslossa. Kuitenkin myös tukholmalaisten keskuudessa potkulautakaaos aiheuttaa tyytymättömyyttä, ja päättäjät harkitsevat maksimirajan asettamista kaupungin sähköpotkulautakapasiteetille[vii].

Myös Suomessa korjausliikkeet kasvaviin potkulautaongelmiin ovat olleet maltillisia. Helsingissä sähköpotkulautojen nopeutta päätettiin laskea heinäkuun alussa alueilla, joissa on paljon ravintoloita[viii].

Kuten monessa muussa kaupungissa, Turussa tehty tutkimus on paljastanut selkeän yhteyden potkulautavammojen ja humalakäyttäytymisen välillä. Turun tuore tutkimus kertoo, että sähköpotkulaudoilla kaatuneista ja kasvomurtumadiagnoosin saaneista 91 prosenttia oli humalassa[ix].

Voimakkaasti lisääntyneeseen sähköpotkulautakäyttöön liittyvien lieveilmiöiden seurauksesta potkulautayhtiöt Voi, TIER ja Lime päättivät heinäkuun puolivälissä laskea myös Turussa ja Tampereella lautojensa maksiminopeuksia yöaikaan[x].

Sähköpotkulaudat ovat muutamassa vuodessa muuttaneet maailman metropolien ja pienempienkin kaupunkien kaupunkikuvaa lähes dramaattisesti, mutta myös merkittävästi helpottaneet liikkumista kaupungin eri alueiden välillä. Muutos on ehkä ollut liian nopea ja tarvitaan tehokkaampaa ohjeistusta, kiinteitä parkkipisteitä ja todennäköisesti myös turvallisuutta lisääviä rajoituksia.

Viime aikoina voimistuneesta kritiikistä huolimatta sähköpotkulaudat voivat paremmin hallinnoituna olla merkittävä keino vähentää kaupunkien liikennekuormitusta sekä lisätä kaupunkilaisten turvallisuutta ja viihtyvyyttä.

Itse tosin toivoisin, että urbaaneja innovaatioita pohtivat start-up-ihmiset huomioisivat keksinnöissään myös väestörakenteen suuren murroksen ja kaupunkilaisten vähentyneen liikkumisen. Lasten ja nuorten lisääntyvä mobiilipelaaminen ja sähköpotkulautailu on todellinen kansanterveysuhka, mutta vanhenevan yhteiskuntamme senioriväestö tarvitsisi pian oman sähköpotkulautansa voidakseen asua mahdollisimman pitkään kotona ja asioida lähikaupassa ja lähipalveluissa. Siispä toive Sitran, Smart&Wisen ja muiden start-up-hautomojen viisaalle väelle, kehittäkääpä senioreille urbaani sähkörollaattori!

[i] https://www.france24.com/en/20190607-france-paris-cracks-down-electric-scooters-anarchy-mayor-hidalgo-pavements-parking

[ii] https://www.bbc.com/news/world-europe-57664420  Paris threatens e-scooter ban after woman’s death

[iii] https://www.inside-digital.de/news/e-scooter-die-groessten-probleme-der-elektroroller

[iv] https://www.kreiszeitung.de/lokales/niedersachsen/koeln-will-scooter-rausschmeissen-kommt-bald-ein-verbot-in-grossstaedten-zr-90808264.html

[v] https://www.thelocal.dk/20201009/copenhagen-to-ban-electric-scooters-from-city-centre/

[vi] https://yle.fi/uutiset/3-12019651 Oslo rajoittaa kovin ottein sähköpotkulautojen käyttöä

[vii] https://www.svt.se/nyheter/lokalt/stockholm/nu-kan-maxtak-for-antalet-elsparkcyklar-inforas-i-stockholm

[viii] https://yle.fi/uutiset/3-12006619 Uusi kikka öisten onnettomuuksien estämiseksi: sähköpotkulaudoilla kiihdyttely mahdotonta Helsingin ravintola-alueilla tänä viikonloppuna

[ix] https://yle.fi/uutiset/3-11897087 Turussa kaadutaan sähköpotkulaudalla öisin humalassa – Hammaslääkäri: Hampaiden korjauskustannukset ovat merkittäviä

[x] https://www.epressi.com/tiedotteet/logistiikka-ja-liikenne/sahkopotkulautojen-nopeusrajoitukset-voimaan-turun-keskustassa-viikonloppuna.html?block=5&customer=6050

Kirjoitus on julkaistu 25.7.21 Turun Sanomissa.

https://www.ts.fi/lukijoilta/5376551/Sahkopotkulauta++pieni+passivoiva+askel+kaupunkikaaokseen+vai+ekologinen+harppaus+urbaanille+kaupunkikulttuurille

Iltapäivälehtikolumnisti kirjoittaa vihaavansa jalkapalloa – onko meillä tänä päivänä varaa vihamielisyyttä lietsoviin mediavaikuttajiin?

Luettuani ilmeisesti provosoivassa hengessä kirjoitetun kolumnin[i] ensimmäisen kappaleen, mieleeni tulvi kirjoittajaan liittyviä henkilökohtaisia taustatekijöitä. Tiesin, että toimittaja oli kerännyt käyttäytymisellään kirjavaa julkisuutta esiintymällä Pressiklubi-ohjelmassa intiaanipäähine päässään, kirjoittamalla iltapäivälehdissä mielipiteitä voimakkaasti jakavia kolumneja sekä tasapainottelemalla toimittajalle hankalassa asemassa valtakunnallisen median tv-kasvona ja populistipuolueen äänitorven aviopuolisona.

Tiesin myös, että toimittaja on suuresti arvostamani SK-pakinoitsija Jukka Ukkolan sekä pitkäaikaisen kansanedustaja-toimittaja Tuulikki Ukkolan tytär, mikä yhtäältä näkyy toisen polven toimittajan suorasukaisessa kirjoitustavassa, mutta toisaalta on ”maan tavat” huomioiden edesauttanut hänen nopeaa nousua etuoikeutettuun asemaan valtamedioissa.

Tunnetun toimittajan uskottavuutta on mielestäni lisäksi viime aikoina varjostanut hänen aktiivinen heittäytyminen tosi-tv:n ihmeelliseen maailmaan. En lähde arvailemaan journalistisia motiiveja osallistua julkkisten Big Brotheriin tai Farmi-ohjelmaan, mutta se vähä, mitä näitä ohjelmia olen seurannut, ei ole vahvistanut mielikuvaani kolumnistista ”fudiksen” asiantuntijana tai edes lajiin etäisesti perehtyneenä yhteiskunnallisena arvostelijana.

En itsekään pidä jalkapalloon liittyvistä lieveilmiöistä, mutta pyrin eri kulttuurimuotoja arvioidessani aina pohtimaan laajalle ihmisryhmälle tärkeän asian molempia puolia. Siis pohtimaan merkityksiä ”pros & cons” -pohjalta, kuten huligaaneistaan tunnetuilla englantilaisilla on tapana sanoa.

Samaan tapaan kuin jalkapallon merkitystä on helppo vähätellä huonosti käyttäytyvien kannattajien tai teatraalisuuden avulla hyötyä hakevien primadonnapelaajien kautta, brittejä tai melkeinpä mitä tahansa kansakuntia on helppo demonisoida brexitin, trumpilaisuuden, putinismin tai vaikka kekkosaikaisen suomettumisen ja slaavilaisen synkkyyden kaltaisten stereotypioiden kautta.

Toimittajien ja muiden mediavaikuttajien ehkä tärkein ominaisuus on objektiivisuus eli pyrkimys tarjota kansalaisille luotettavaa ja puolueetonta tietoa merkittävistä yhteiskunnallista asioista. Tämä on jopa entistäkin tärkeämpää mielipiteitä huolestuttavasti polarisoivana some-aikana.

Toimittaja Ukkola nostaa tekstissään esiin tärkeän kansanterveydellisen ongelman ja on oikeassa muistuttaessaan liikunnan tärkeydestä penkkiurheiluun verrattuna. Mutta liikkuminen ei ole kaikille luonnollista tai edes mahdollista ja urheilulliset esikuvat tai urheiluseura- tai kannattajakuntayhteisöt voivat olla merkittävä tuki ja kannustin omakohtaiseen liikkumiseen. Tai ainakin tuomaan elämään ja arkeen sosiaalista sisältöä.

Hieman samaan tapaan kuin koskettava musiikki- ja teatteriesitys tai näyttävä taideteos saattavat houkutella nuoria taiteiden maailmaan tai varttuneempia kansanopiston kitara- tai akvarellikurssille, voi myös jalkapallon seuraaminen antaa kipinän liikkumiseen ja lajin harrastukseen. Ei ole lainkaan harvinaista, että jalkapalloon kouluaikoina kielteisesti suhtautunut isä tai äiti saattaa hurahtaa lapsensa lajiin jopa tätä intohimoisemmin.

Kolumnisti kirjoittaa jalkapallofanien tuhlaavan aikaansa merkityksettömään viihteeseen sekä kertoo tasapuolisuuden nimessä vihaavansa myös jääkiekkoa ja keihäänheittoa. ”Katsoisivat edes elokuvia, voisivat jopa oppia jotain”, artikkelin ingressissä opastetaan.  

Kun urheilu- ja muuta harrastetoimintaa sekä tapahtumatyötä pandemia-aikana rajoittaneita poliittisia päättäjiä on viime aikoina kritisoitu ja kutsuttu kesän tapahtumiin arvioimaan toiminnan turvallisuutta, kehotan kolumnisti Ukkolaa vierailemaan kesän kotimaisissa jalkapallo- tai muissa urheilutapahtumissa. Ärräpäitä kuullaan ja ylilyöntejä sattuu niin tyttöjen ja poikien sekä jo pitempään lajia pelanneiden parissa, mutta urheilutapahtumat ovat myös syrjäytymistä ehkäiseviä, perheitä, eri sukupolvia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä yhdistäviä sosiaalisia kohtaamisia.

Meillä kaikilla on oikeus valita kulttuurimieltymyksemme ja kolumnisteilla on sananvapaus tuoda ilmi yhteiskunnallisia inhokkejaan, mutta eikö näin sirpaloituneiden arvojen ja yltyvän vastakkainasettelun aikana olisi rakentavampaa kunnioittaa kanssaeläjien erilaisia intohimon tai arjen piristyksen kohteita?

Jollekin jalkapallo saattaa olla elämän ykkösasia, toiselle teatteri tai elokuva, kolmannelle kirjallisuus ja useimmat meistä nauttivat jonkinlaisesta musiikista ja kuvataiteista. Kaikissa tapauksissa kyse on kulttuurista, joka kuuluu keskeisesti ihmiskunnan henkiseen kehitykseen, hienosti sanottuna sivistykseen.  

[i] https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/446ad8a8-3f6b-4a78-b5fe-95ac2b221ff8 Kolumni: Urheiluhullu – fanituksesi on täysin päätöntä! Tämän takia minä vihaan jalkapalloa, 15.7.21