Raisio Futis toi junioriareenan koulujen keskelle kaupungin sydämeen

Suomalainen jalkapallo on nosteessa ja lajin suosio näkyy myös Turun seudulla. A-maajoukkueen historialliseen EM-karsintamenestykseen oli vaikuttamassa useita seudun seuroista maailmalle lähteneitä pelaajia ja Veikkausliigassa Interin hopeakauden jälkeen myös Ykkösen viime kauden kakkonen TPS palauttaa ylimmän sarjatason paikallisottelut Turkuun.

Maajoukkueen ja paikallisten pääsarjajoukkueiden hyvän menestyksen ohella Turun seudulla on panostettu junioritoiminnan kehittämiseen. Yhdestä alueen menestystarinoista on vastannut Raisio Futis. Tänä vuonna 35. toimintavuotta viettävä RaiFu nousi yli 700 pelaajalla Palloliiton viime syksyn pelipassitilastoissa Turun seudun kolmannelle sijalle.  Edellä olivat vain Turun Nappulaliiga sekä toinen vahva nousija Kaarinan Pojat.

Tiedonpuisto on Raision nuorten ja varttuneemmankin väen vapaa-ajan keskus. Palvelutarjonta laajentui entisestään kesällä 2019 kun Raisio Futis käynnisti jalkapallohallin rakennustyöt ja samanaikaisesti Vaisaaren koulun piha-alue koki totaalisen uudistetuksen. 

 

Viitisen vuotta sitten Raision junnufutispiireissä todettiin, että puutteelliset talviharjoitusolot olivat juniorityön ongelmakohta ja myös keskeinen syy pelaajien ennenaikaiseen lähtöön naapurikaupungin seuroihin, joten seurassa käynnistettiin hallihankkeen suunnittelu. Puheenjohtaja Timo Kuuselan mukaan kunnianhimoisimpien pelaajien siirtyminen ennen pitkää ylemmällä sarjatasolla pelaaviin naapuriseuroihin on täysin luontevaa ja osa seuran toimintalinjaa, mutta kun parhaimman pelaajan vanavedessä siirtyy heikompiakin pelaajia, saattaa lumipalloefektillä olla kohtuuttoman suuri vaikutus joukkueen ja koko ikäluokan toiminnalle.

RaiFun nykypäivän nimekkäin oma futislähettiläs on varmastikin FC Interin puolustusta johtava Juuso Hämäläinen ja topparin lisäksi muutama RaiFu-kasvatti pelaa paraikaa A- ja B-juniorien SM-karsintasarjoja Interin ja Tepsin riveissä. Naisten puolella raisiolaisten vihreää paitaa on ajoittain kantanut myös maakunnan monilahjakkuus, jääkiekko- ja ringettemaajoukkueiden tähti Susanna Tapani.

LähiTapiola Areenan sijainti on optimaalinen. Ylipainehallia ympäröi parin sadan metrin etäisyydellä Raision kirjasto, uimahalli Ulpukka, Raision lukio, ammattioppilaitos Raseko ja nuorisotalo. 

 

Raisio Futis on kuitenkin ennen kaikkea kasvattajaseura ja raisiolaisten lasten sekä nuorten paikallinen liikuttaja. Tähän tehtävään helmikuussa käyttöön otettu ylipainehalli tuo merkittävän olosuhteiden parannuksen. LähiTapiola Areenaksi ristitty halli sijaitsee Tiedonpuistossa, Vaisaaren yläkoulun ja kirjaston vieressä sekä kivenheiton päässä lukiosta ja ammatillista opetusta tarjoavan Rasekon toimitiloista.

 

Raision 75m x 45m -mittainen areena on monella tapaa maan modernein ylipainehalli. Lappset/Duolin uuden sukupolven hallissa ekologisuus ja energiansäästö toteutuvat mm. korkean lämmöneristyskyvyn, lämmitettävän tilavuuden minimoinnin sekä lämmitys- ja puhallustehoa säätävän oppivan automatiikan ansiosta. Pelikentän koko on 60×40, joka soveltuu 8v8 -peleihin. Hallin päädyssä on 30m x 10m -mittainen lämmittelyalue, mistä löytyy myös interaktiivinen, elektroninen Sutu-jalkapalloseinä.

LähiTapiola Areenan ja Vaisaaren koulun välissä sijaitsee myös moderni lähiliikuntapaikka, jonka mailapeli- ja ulkokuntovälinemahdollisuuksia pääsee kätevästi käyttämään vaikka pyörällä.  

 

Koska halli tuo Raisio Futiksen kaupungin koulualueen sydämeen, tarjoaa RaiFun ja oppilaitosten yhteistyö ennennäkemättömiä mahdollisuuksia seuralle, kaupungille ja laajemminkin lähiliikunnan edistämiselle. Kun iltatunnit ovat pääsääntöisesti varattu seuran junioreille, vuokraa Raision kaupunki RaiFulta hallin käyttöönsä koulupäivinä klo 8-16. Raisio Futis on viime vuosina joutunut ostamaan kenttävuoroja mm. Naantalista, Maskusta ja Turusta, mutta tulevaisuudessa, varauskirjan salliessa, RaiFu tarjoaa uuden areenansa liikuntapalveluja myös muille seuroille ja käyttäjille.

Jalkapallo on Turun seudulla yhä laajemman harrastajakunnan ympärivuotinen harrastusmuoto ja RaiFun uusi halli on merkittävä parannus Raision ja koko seudun jalkapallo-olosuhteisiin.

 

 

Juttu on julkaistu 5.3.20 Turun Seutusanomissa. 

A-luokan Daavid vs Goljat Turun Dennis-myrskyssä

A-junnujen SM-karsintaa Kupittaan puhurissa, koska maakunnasta ei löydy täysimittaista julkista jalkapallohallia, eikä kilpailijan hallinnoimaan kuplaan ilmeisesti ole olosuhdemaksuista huolimatta asiaa.

Muilta pääsarjapaikkakunnilta, ja paljon pienemmistäkin futiskeskuksista löytyy kuitenkin täysimittaista Arina-, Botnia-, Eckerö-, Karhu-, Myyrmäki-, Tali-, Tellus- ja ties mitä muita halleja, mutta Turun seudulla seurat ja muidenkin lajien harrastajat kilpailevat ajasta ja tilasta Impivaaran 40-vuotiaassa minihallissa.

Dennis-myrskyn turkulaisversion tuivertaessa vettä lainehtivalla Vitosella, FC Inter ja SJK tarjosivat kaikille 25 sääoloja uhmanneelle katsojalle kuitenkin viihdyttävän ja hämmentävän hyvätasoisen jalkapallo-ottelun. Ykkösessä pelaavan SJK Akatemian pelaajistosta koottu vieraileva karsintasarjan kärkijoukkue oli luonnollisesti ylivertainen suosikki, varsinkin kun Interin A:lla ollut läpi talven krooninen pelaajapula ja muitakin ongelmia.

IMG_2963

IMG_2993

Niko Valikainen, Kari Lehtinen ja Juha Lipponen ovat kuitenkin saaneet sekalaisen seurakuntansa yhtenäiseksi ja sinimustat esiintyivät ja ennen kaikkea taistelivat täysin tasapäisesti Interin reservijoukkuettakin pari pykälää korkeammalla pelaavaa seinäjokelaista akatemiaryhmää vastaan.

 

Inter johti vielä pari minuuttia ennen ottelun loppua Roope Kantolan häikäisevän vaparimaalin turvin, mutta SJK tuli loppuhetkillä tasoihin. Lopputulos 3-3 lienee oikeudenmukainen, mutta ottelu tarjosi ennen kaikkea arvokasta kasvojen pesua ja kohotusta viime vuosina arvostustaan menettäneille A20-sarjoille. Toivottavasti suomalaiset seurat jatkossa panostavat pitkäjänteisesti ja laaja-alaisesti myös vanhimpien juniorien ikäluokkiin, eivätkä laita kaikkia pelaajakehityspaukkuja riskisijoittamista muistuttavaan talenttihaudontaan 😉.

Hradecky Areena Impivaaraan?

Suomalaisten äänestämä Sykähdyttävin urheiluhetki, Vuoden valmentaja, Vuoden joukkue ja Vuoden urheilija Teemu Pukki. Kun vielä Vuoden urheilija -äänestyksen kakkoseksi ylsi jalkapallomaajoukkueen maalivahti Lukas Hradecky, on päivän selvää, että suomalaisten kiinnostus ja arvostus kuningaslajia kohtaan on kohonnut historiallisen EM-karsintamenestyksen ja yksittäisten pelaajien kansainvälisten onnistumisten myötä.

Urheilumaailma tuntee juuristaan ylpeiden ja esimerkillisten urheiluesikuvien mukaan nimettyjä liikuntapaikkoja ja jopa stadioneja.

Esimerkiksi Malmöstä löytyy viime aikoina kovia kokeneen Zlatan-patsaan ohella länsinaapurin legendan lahjoittama oma ministadion, Zlatan Court, ja kotimaassa, Lahden kupeessa, Pajulahden valmennuskeskuksessa jalkapalloilijoita ja muita urheilijoita palvelee Jari Litmanen Areena.

 

Huuhkajien kapteeni Tim Sparv on ollut tukemassa kahtakin liikuntapaikkahanketta omalla kotiseudullaan Vaasassa ja Oravaisissa.

Turusta löytyy erinomaisia usean lajin harrastuspaikkoja, mutta lasten ja nuorten keskuudessa suosituimman lajin talviharjoittelu kärsii olosuhdeongelmista.

Kunniakkaasti neljä vuosikymmentä palvellut Impivaaran jalkapallohalli on alimittainen ja jalkapalloilijat jakavat kentän muun muassa amerikkalaisen jalkapallon, lacrossen ja pesäpallon harrastajien kesken. Käyttäjiä hallissa on vuosittain lähes 80 000.

 

 

Lähes naapurissa tilapainetta keventää äskettäin vakuutusyhtiön ja osittain TPS:n omistukseen siirtynyt LähiTapiola-areena, mutta täysimittaisen jalkapallohallin käyttäjäksi pääsee vain rajallisten seuravuorojen ja alati kohoavien olosuhdemaksujen kautta. Ja miten yhden seuran osaomistus vaikuttaa hallin muihin tulevaisuuden käyttäjiin, selvinnee vasta tulevana syksynä.

 

Impivaaran yksityisomisteinen LähiTapiola-areena on maakunnan ainoa täysimittainen jalkapallohalli, jossa harjoittelevat useimmat turkulaiset jalkapalloseurat sekä myös joukkueita Turun ulkopuolelta. Omistajan tiedotteen mukaan areenaa käyttää säännöllisesti 12 eri seuraa. Lisäksi molemmat veikkausliigajoukkueet, FC Inter ja TPS pelaavat talven harjoitusotteluitaan sekä Suomen Cupin virallisia otteluitaan hallissa. Harjoitushalliksi rakennettu ylipainehalli ei kuitenkaan ole suunniteltu yleisötapahtumia varten ja myös alkulämmittelytilat ovat hallissa rajalliset. Syksyllä 2019 tapahtuneen omistajavaihdoksen myötä areenan toiminnasta vastaa TKOMV Turku Oy ja omistajia ovat myös FC TPS Oy sekä TPS Juniorijalkapallo ry[i]
 
Kun turkulaisseurat pelaavat Suomen Cupin ja muita korkeamman profiilin pelejä säännöllisesti myös Kupittaa 5:llä, pääsevät helsinkiläiset pikkujuniorit talvi-iltoina harjoittelemaan Huuhkajienkin käyttämällä Töölön stadionilla, joka on juuri nimetty Bolt Arenaksi. Kun olympiastadion on vihdoin palautumassa jalkapallomaajoukkuekäyttöön, olisiko aika kypsä muuttaa Veritas stadionin pelialusta monikäyttöiseksi keinonurmeksi? 

 

Eri urheilulajeja ei tulisi asettaa vastakkain ja kaikki liikunta on jo suomalaisten lisääntyneen liikkumattomuuden takia arvokasta, mutta Jääkiekkoliitto ja muut lajin toimijat ovat onnistuneet olosuhdelobbauksessaan huomattavasti paremmin kuin futisväki. Turussakin useamman kaukalon jäähalleja löytyy Artukaisista Impivaaraan ja Kupittaalta Varissuolle.

 

Impivaaran jäähalli on ollut suomalaisten jääkiekkolähettiläiden hautomo jo vuosikymmeniä ja takavuosien turkulaisia kiekkoikoneja kunnioitetaan harjoitushallin käytävillä. Jääkiekkokulttuuria on osattu rakentaa ja kaupungin hallissa Turku näyttää mustavalkoiselta. 

 

Kun suomalaista yhteiskuntaa kuormittaa väestön liikkumattomuuden ja ikääntymisen lisäksi sosiaalinen syrjäytyminen, eriarvoistuminen sekä haaste kasvavan maahanmuuttajaväestön kotouttamisesta, tulisi julkisia liikuntapaikkainvestointeja tarkastella osana ennaltaehkäisevää sote-päätöksentekoa.

 

Yhteiskunnan eriarvoistuminen ja nuorten sosiaaliset ongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavasti. Tuoreen THL:n tutkimuksen mukaan toimeentulotukea saavilla nuorilla miehillä oli psykiatrinen diagnoosi kuusi kertaa yleisemmin kuin muilla 18–34-vuotiailla. Nuorilla naisilla mielenterveysongelmia todettiin vieläkin enemmän, mutta ero muihin naisiin oli hieman pienempi[ii]
Maahanmuuttokysymykset ovat myllertäneet suomalaista päätöksentekoa ja laajemminkin yhteiskuntaa ainakin syksystä 2015 lähtien. Näkemykset vaihtelevat voimakkaasti, mutta kansan enemmistö luultavasti kannattaa panostusta maahanmuuttajaväestön kotouttamiseen. Tilastokeskuksen vastikään julkaisemien tietojen mukaan ulkomaalaistaustaisten äitien osuus Suomessa syntyneistä lapsista on kolminkertaistunut 2000-luvulla. Viimeisten tilastojen (joulukuu 2018) mukaan joka seitsemäs lapsi Suomessa syntyy jo ulkomailta muuttaneelle äidille. Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla jopa joka neljäs. llman ulkomailta saapunutta väestöä, Suomen synnytysluvut olisivat selvästi nykyistä pienemmät[iii].
Maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten osuus väestöstä on kohonnut nopeasti myös Turussa. Varsinkin Varissuolla, Lausteella, Halisissa, Runosmäessä ja Pansio-Pernossa. Väestörakenteen muutos näkyy luonnollisesti voimakkaasti kouluissa ja päiväkodeissa. Myös koulujen välisissä urheilukilpailuissa. Maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret ovat yhä näkyvämmin esillä koulujen kilpaurheilussa – etenkin globaaleissa palloilulajeissa kuten jalkapallo ja koripallo – mutta valitettavan usein nämä liikunnalliset lapset eivät löydä polkua urheiluseuratoimintaan. Koska maahanmuuttajataustaisten lasten liikunta- ja urheiluseuraosallisuuden edistäminen on tutkitusti ja lukemattomien urheilijaesikuvien esimerkkien mukaan mitä tehokkainta syrjäytymistä ehkäisevää kotouttamistyötä, voi perustellusti kysyä, miksei tähän ennaltaehkäisevään liikuntatyöhön panosteta voimakkaammin?  

 

Impivaaran liikuntakeskukseen on kaavailtu viime vuosina monenlaisia kehittämissuunnitelmia, mutta visiot ovat jääneet toteuttamatta[iv].

Olisiko suomalaisen jalkapallon kansainvälinen läpimurto lähtölaukaus eri toimijoiden yhteistyölle, jolla Impivaarasta voitaisiin kehittää vanhaa jalkapallohallia ja LähiTapiola-areenaa hyödyntäen läntisen Turun jalkapallo- ja joukkueurheilukeskus?

 

Viime aikoina näkyvästi yhteiskuntavastuutaan osoittanut LähiTapiola hankki loppuvuodesta omistukseensa yksityisen Javenture Areenan ja myös Raisiossa yhtiö lähti Raisio Futis ry:n kumppaniksi seuran rakennuttamaan ja hallinnoimaan Raision Palloiluhalliin. LähiTapiola Areenaksi nimetty ylipainehalli on vuokrattu Raision kaupungille koulupäivien ajaksi ensisijaisesti Raision kaupungin koulujen ja RASEKO:n koululaisten ja opiskelijoiden käyttöön. Iltaisin ja viikonloppuisin hallin käyttäjinä ovat ensisijaisesti Raisio Futis Ry:n ja sen alla toimivan Raision Nappulaliigan joukkueet. Myös muilla tahoilla, kuten esimerkiksi naapurikuntien jalkapallojoukkueilla on mahdollisuus vuokrata hallia omiin tarpeisiinsa[v].

 

Elinkeinoelämän, kaupungin ja oppilaitosten kanssa yhteistyössä toteutettu RaiFun jalkapallokeskus koulujen ja kirjaston kupeessa edustaa esimerkillistä paikallista liikuntayhteistyötä, mutta lähiliikuntapaikkoja voi toteuttaa myös monilla muilla malleilla tai suunnitelmilla.
Varsinais-Suomen ympäriltä löytyy mm. Ahvenanmaan Eckeröstä, Porista (Karhuhalli), Helsingin Talista ja Vantaan Myyrmäestä maan ensimmäisen täysimittaisen jalkapallohallin, Lahden suurhallin mallin mukaan rakennettuja halleja, jotka palvelevat jalkapalloilijoiden ohella yleisurheilijoita ja muita liikkujia.

 

Toinen menestyksekäs tapa toteuttaa liikuntahankkeita on ollut yhdistää resursseja ja kehittää paikallistason yhteistyötä. Helsingissä PPJ, HIFK ja Kiffen kunnostivat ja hallinnoivat yhdessä Etu-Töölön Väinämöisen kenttää ja Kalliossa Ponnistus ja SAPA jakavat vastuun ja kustannukset Väinö Tannerin kentän pyörittämisessä. Ja Tampereella, Hervannan Jalitsu-halli on tamperelaisten jalkapallon kasvattajaseurojen yhteisesti omistama ylipainehalli Ahvenisjärvi 2 -kentällä, jossa osakkaina ovat Ilves, TPV, TKT, PP-70 ja TJK[vi].
Yhteistyömalleja ja kehittämisideoita turkulaisten jalkapallo-olosuhteiden ja Impivaaran urheilukeskuksen kehittämiseen löytyy läheltä ja kauempaa. Toivottavasti toriparkkinsa ympärillä taistelevat turkulaisetkin ennen pitkää ymmärtävät yhteistyön arvon ja edut.

 

 

 

Alueelta löytyy jo eri-ikäisiä mailapelaajia mainiosti liikutteleva yksityisomisteinen Jarkko Nieminen Areena, mutta olisiko aika juuri nyt kypsä elinkaarimallilla (Public-Private Partnership) toteutettavaan monitoimihalliin, joka palvelisi niin kilpapelaajia, suurta harrastajajoukkoa kuin myös muita liikkujia?

 

Onhan Hradeckyn veljesten, Joni Kaukon sekä kiekkoilevien Kiprusoffien, Koivujen, Nummelinien, Kaapo Kakon ja lukuisten muiden turkulaisten palloilulähettiläiden hautomona toiminut Impivaaran urheilukeskus merkittävä osa suomalaista palloilumenestystä ja liikuntakulttuuria.

 

[i] https://fc.tps.fi/fi/uutiset/javenture-areena-muuttuu-lahitapiola-areenaksi

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-11180048 Skitsofreniaa ja lääkkeiden väärinkäyttöä – Toimeentulotukea saavilla muita nuoria enemmän mielenterveysongelmia

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-11154410 Uusi tilasto: Joka seitsemäs suomalaislapsi syntyy maahanmuuttajaäidille

[iv] https://aamuset.fi/artikkeli/1611151772/Impivaaran+Seikkailumaa+viivastyy

[v] https://www.y-lehti.fi/uutiset/nayta/19437/L%C3%A4hitapiola+Areena+Raisioon

[vi] https://jalitsu.fi/

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 28.1.20 

https://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/4837431/Lukijalta+Hradecky+Areena+Impivaaraan

 

Parkin kenttä – täydennysrakentamisen vai lähiliikunnan ja kansalaisosallisuuden kärkihanke?

Kaavoitus, kasvukeskukset, kaupungistuminen ja kärkihankkeet. Kaupunkien kehittämisessä koolla on kirjaimellisesti väliä ja painoarvoa. Turku ei tietenkään ole poikkeus ja kansallinen sekä kansainvälinen kilpailu heijastuu kaupungin kehittämiseen ja strategiseen suunnitteluun.

Kaupungin päättäjät ovat asettaneet kärkihankkeiden aikarajaksi alkaneen vuosikymmenen lopun, jolloin Turun on arvioitu täyttävän 800 vuotta. 2020-luvulla globaalit ja lokaalit haasteet tekevät kunnianhimoisista tavoitteista poikkeuksellisen vaativia. Kansainvälistä yhteistyötä edellyttävät ilmasto- ja hiilineutraaliustavoitteet sekä yhteiskunnallisia jännitteitä aiheuttava maahanmuutto ja väestörakennemuutokset muokkaavat myös poliittisia päätöksentekorakenteita ja suomalaisten arkea.

Turulla on vuosisatojen kulttuurihistorialliset perinteet ja geopoliittinen asema idän ja lännen välisenä Itämeren solmukohtana ja sillanpäänä, joten kunnianhimo on perusteltua. Lounais-Suomen monipuolinen elinkeinorakenne, erinomaiset opiskelumahdollisuudet, viime vuosina parantuneet ulkomaan liikenneyhteydet sekä laaja kulttuuri- ja urheilutarjonta tekevät maan vanhimmasta kaupungista vetovoimaisen keskuksen, jota kannattaa kehittää kunnianhimoisesti.

WP_20160407_08_05_12_Pro

Turku tunnetaan seitsemän kukkulan kaupunkina. Aninkaistenmäki ja Parkin kentän ympäristö huokuu ainutlaatuista kaupunki- ja kulttuurihistoriaa.

 

Kaupunki levittäytyi viimeistään 1400-luvulla Pennisillan (kuva 1: G.S. Sergejev, commons wikimedia) myötä Aurajoen länsipuolelle ja Aninkaisten kylän ympärille kehittynyt kaupunkialue liittyy keskeisesti kansakunnan kehitykseen (karttakuvat 2 ja 3: Ilmeisesti Olof Gangiuksen laatima vanhin Turusta säilynyt kartta vuodelta 1634 ja Anders Torstenssonin vuonna 1639 laatiman asemakaavan mukaan tehty rekonstruktio.  Suunnitelman toteutuessa Aninkainen olisi saanut selvän ruutukaavan. Turun kaupungin historia 1600-1721, 1975). 
Aninkainen oli jo  1700-luvulla arvostetun nahkuriammattikunnan keskus ja autonomisen suuriruhtinaskunta-ajan korkein siviilihallintoelin, Suomen senaatti piti ensimmäisen istuntonsa lokakuussa 1809 nahkurimestari Richterin talossa. Värjärimestari Limnell perusti 1870-luvulla nahkurien toimipaikkana tunnetulle Aninkaisten alueelle höyrykäyttöisen kutomon. Tehdas toimi 1930-luvulle asti, jonka aikana siitä kasvoi yksi maan johtavista tekstiilitehtaista. 1950-luvulla yli 1800 työntekijän tehdas oli Turun toiseksi suurin työllistäjä. Tehdas suljettiin 1980-luvulla ja senioripalveluja tarjoava asuintalo Verkahovi avattiin tammikuussa 1994 (kuva 4). 
Ns. Richterin talo (kuva 5, kuvaaja Renvall Hj., 1914, Turun museokeskus) sijaitsi nykyisen Multavierunkatu 2:n kohdalla, mutta valui vuonna 1830 multavyöryn seurauksena Aurajokeen. Kolme vuotta aiemmin, Hellmanin talosta, Puutorin laidasta Aninkaistenmäeltä alkanut Turun palo oli jo vaikuttanut hallinnon asteittaiseen siirtämiseen Turusta Helsinkiin. 

 

Täydennysrakentamista Brahenkadulla ratapihan ja linja-autoaseman läheisyydessä (kuvat 1-3). Ratapihan elämyskeskuksen (kuva 4) ja matkakeskuksen (kuva 5) suunnitelmia. 

 

Uuden konserttitalon, historiamuseon ja ratapihan elämyskeskuksen ohella Turun kaupunkikuvaa ja asukkaiden elämää muokkaa voimakkaaksi yltynyt täydennysrakentaminen sekä valmisteilla oleva joukkoliikenneuudistus. Aninkaisten historiallisella alueella, tiivistyvän kaupungin sydämessä sijaitseva Parkin kenttä kytkeytyy ehkä yllättävänkin kiinteästi Turun kärkihankkeisiin ja tulevaisuuden visioihin.

 

Funktionalistista tyylisuuntaa edustava Risto-Veikko Luukkosen suunnittelema konserttitalo rakennettiin ystävyyskaupunki Göteborgin lahjoituksen turvin (kuvat 1-4). Konserttitalo otettiin käyttöön vuonna 1952 ja niinikään Luukkosen suunnittelema Turun ammatti-instituutin Aninkaisten koulutalo aloitti toimintansa vuotta aiemmin. 
Turun maakunta-arkisto perustettiin vuonna 1932 ja klassista tyyliä edustavan rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Yrjö Waskinen. Lisärakennus valmistui vuonna 1986 ja vuoden 2017 alussa maakunta-arkistot sulautuivat osaksi Kansallisarkistoa (kuva 5). 
 Turun Ukkokoti -yhdistys perustettiin viime vuosisadan alussa Gustaf Wilhem Wilénin toimesta ja lahjavaroin rakennettu palvelukoti aloitti toimintansa vuonna 1908 uudessa, jugendarkkitehti W.F. Strandellin piirtämässä, talossa. Vuoteen 1998 asti talossa asui vain miehiä, mistä johtuen nimi ”Ukkokoti” yhä laajasti käytössä. Nykyisin palvelutalossa asuu sekä naisia että miehiä ja vuonna 2009 palvelutalon nimeksi muutettiin Palvelutalo Wilen (kuva 6).

 

 

 

Göteborgin lahjoittaman konserttitalon, kansallisarkiston, Verkahovin ja useiden muiden arvorakennusten suojaama, keskustan ainoa avoimessa käytössä oleva urheilukenttä on palvellut vuosikymmeniä turkulaisia liikkujia ja etenkin ruutukaava-alueen liikuntapaikkapulasta kärsiviä lapsia ja nuoria. Parkin kenttä on myös kävelyetäisyydellä sijaitsevien koulujen ympärivuotinen liikuntapaikka.

 

Turun keskustan koulupihat eivät ylpeile liikuntamahdollisuuksillaan (kuva 1: TSYK:in piha) ja Parkin kentän merkitys lähiliikuntapaikkana avautuu, kun vierailee ruutukaava-alueen sisäpihoilla. Tiivistävä täydennysrakentaminen esittäytyy Turun keskustassa yhä asfaltin ja betonin voimalla, eivätkä vihreät ja asukasviihtyvyyttä sekä lähiliikuntaa korostavat urbaanit yhteispihat ole kaupungissa yleistyneet kuten Helsingissä ja suuremmissa maailman metropoleissa. 

 

Joulukuussa 2018 Turun kaupunki ja Pyrkivän urheilutalon omistava Kansallis-yhtiöt esittelivät Parkin kenttää koskevan kehittämishankkeensa. Hanke herätti välittömästi voimakasta kansalaiskeskustelua ja kaupunkilaiset ilmaisivat huolta etenkin liikuntapaikkojen säilymisestä ja pienenemisestä, asumisen ja liikunnan yhdistämisen haasteista, rakentamisen liian suuresta määrästä ja korkeudesta sekä lisääntyvästä liikenteestä. Hankkeen toteuttamista vastustava kansalaisaloite keräsi yli 3500 allekirjoitusta.

 

Parkin kentän kaavaprosessi käynnistyi  syksyllä 2018 ja joulukuussa Pyrkivän urheilutalolla järjestetty keskustelutilaisuus herätti turkulaisissa suurta kiinnostusta. Turun kaupunkisuunnittelussa kunnianhimoiset havainnekuvat ovat olleet viime aikoina tehokas kansalaiskeskustelua aktivoiva viestintäkeino.

 

Arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden viimeisin visio Parkin kentän alueesta oli muuttunut merkittävästi vuoden takaisesta esityksestä, kun kaavaprosessia esiteltiin 4.12.19 Valtion virastotalon auditoriossa. 

 

Hankesuunnitelmaa on sittemmin muokattu ja uudistettu asemakaavaluonnos esiteltiin joulukuussa julkisessa keskustelutilaisuudessa. Hanke sai yhä osakseen voimakasta arvostelua, mutta kriittisimmissäkin puheenvuoroissa tunnustettiin suunnitelman parantuneen merkittävästi. Kaupungin esityksissä korostettiin Keskustavisio 2050:n tavoitteita sekä muistutettiin, ettei visioitu asukasmäärän lisääminen onnistu ilman keskusta-asumisen tiivistämistä. Professori Markku Wileniuksen työryhmän kokoamassa Keskustavisiossa Aninkaisten alueelle on myös luonnosteltu asukasviihtyvyyttä edistäviä ideoita paviljongeista puistomaiseen Puutoriin sekä linja-autoaseman ympäristön viher- ja promenadisiltoihin.

 

Kaupunginosaviikot, lukuisat asukasjärjestöt ja muut paikallisyhteisöt ovat varsinkin Turun kulttuuripääkaupunkivuoden jälkeen aktivoituneet asuin- ja toimintaympäristönsä kehittämistyössä. Koska kaupunkien omat resurssit ovat rajalliset ja onnistunut kehittämistyö edellyttää eri intressiryhmien voimien yhdistämistä,on tärkeää, että kuntapäättäjät ymmärtävät kaupunkilaisten ja kolmannen sektorin tarjoaman voimavaran ja panostavat aktiivisesti kansalaisosallisuuden edistämiseen. Kuvat vuonna 2016 järjestetyistä Aninkaisten kaupunginosatatapahtumista. 

 

Strategiat ja visiot ovat luonnollisesti tärkeä osa kaupunkien kehittämistyötä, mutta vähintään yhtä tärkeää on hyödyntää yhteisöjen ja asukkaiden paikallis- ja asiantuntemusta kaupunkisuunnittelussa. Turussakin on otettu ensi askeleita Helsingissä ja muualla maassa yleistyneessä osallistuvassa budjetoinnissa. Joulukuussa täällä kokeiltiin Helsingin kaupungin kehittämää kerro kantasi-verkkopalvelua ja kaupunginjohtaja korostaa uuden vuoden blogissaan ”yhdessä tekemistä sekä asukkaiden näkökulman ja äänen vahvistamista päätöksenteossa.”

 

Helsingissä paikallistason yhteistyö on mennyt voimakkaasti eteenpäin varsinkin mittavan yli neljän miljoonan euron osallistuvan budjetoinnin avulla. Viime syksynä kaikki yli 12-vuotiaat helsinkiläiset saivat äänestää ja vaikuttaa alueellisten Oma Stadi -kehittämishankkeiden toteuttamisen puolesta. Puistot, pelikentät ja muut lähiliikuntapaikat olivat keskeisessä roolissa kun toteutettavien hankkeiden ääniä laskettiin. Kuvien Kallion Väinö Tannerin kenttä on kannustava esimerkki keskusta-alueen urheilukentän kehittämisestä yhteistyössä urheiluseurojen kanssa. Kenttää aktiivisesti käyttävät jalkapalloseurat Ponnistus ja SAPA ovat merkittävinä osakkaina kenttäyhtiössä ja sitä kautta isännöivät junioreidensa kotikenttää.
Hieman samalla kaavalla PPJ, HIFK ja Kiffen isännöivät Väinämöisen kenttää Etu-Töölössä (Kuva 1). Kun ”Väiski” sijaitsee vehreällä puistoalueella Hietaniemen hautausmaan ja Hietalahden uimarannan kyljessä, äskettäin kunnostettu Punavuoren Tehtaanpuiston kenttä on ilmeeltään Väinö Tannerin kentän tavoin lähempänä Parkin kentän ydinkeskustan identiteettiä. Aninkainen, Kallio ja Punavuori ovat kaikki tiiviin asumisen perinteikkäitä kaupunginosia, joissa kerrostalopihoissa on vähän tilaa liikkua tai leikkiä, joten Parkin kenttä, Väinö Tannerin kenttä ja Mikael Agricolan kirkon vierestä löytyvä Tehtaanpuisto ovat kaikki kallisarvoisia liikuntakeitaita urbaaneille kaupunkilaisille. Jotka liikkuvat nykypäivänä huolestuttavan vähän. Tehtaanpuiston pallokenttää sivustaa Sepänkatu, joten varsinkin jalkapallojuniorien keskuudessa kenttä tunnetaan ”Seppärinä”. Ja kun kentän toisessa päässä on arvokas Agricolan kirkko, on ymmärrettävää, että äskettäin uusittu tekonurmipinta on museoviranomaisten aloitteen mukaisesti hiekanruskea. Pallokentän perinteistä muistuttaa myös yhden Suomen menestyneimmän jalkapalloilijan, alueelta kotoisin olevan Mikael Forssellin kokovartalokuva pukukopin seinässä (kuvat 2-4)
Jo keväällä 2016 ensimmäisen Aninkaisten kaupunginosapäivän keskustelutilaisuudessa Turun tamperelaistaustainen kaupunkikehitysjohtaja Timo Hintsanen muistutti Aninkaisten alueen merkityksestä keskustan ja koko kaupungin kehityksessä.  Palloilumies esitteli myös loppuvuodesta toteutusvaiheeseen edenneen Tammelan stadionin suunnitelmia. Tiiviisti asuttu Tammela on sekin Parkin kentän ympäristön kaltainen keskustan kohtaamispaikka, josta tamperelaiset kehittävät stadionin muodossa kaupunkilaisten liikunnallista kohtaamispaikkaa, jossa myös kulttuurilla lienee sijansa. Toivottavasti Aninkaisissakin osataan yhdistää pitkät liikuntaperinteet ja tulevalle musiikkitalolle tilaa tekevän konsertti- ja koulutalon tarjoamat mahdollisuudet. 

 

Keskustavisioon ja kärkihankkeisiin kytkeytyvä Parkin kentän alue tarjoaa mitä luontevimman kohteen tarttua kaupunginjohtajan kehotukseen kehittää kaupunkia yhdessä asukkaiden ja yhteisöjen kanssa. Kannustavia esimerkkejä kulttuurihistoriallisesti arvokkaan liikuntapaikan yhteisölliseen kehittämiseen löytyy mm. Helsingistä (mm. Tehtaanpuiston kenttä, Väinö Tannerin kenttä) ja Tampereen Tammelasta. Ja koska suomalaisten lisääntynyt liikkumattomuus on yhä suurempi yhteiskunnallinen ongelma, ei varmankaan olisi haitaksi, mikäli turkulaisille tärkeää Parkin kentän aluetta kehitettäisiin ensisijaisesti parempien lähiliikuntamahdollisuuksien, ja vasta toissijaisesti tiiviimmän asumisen ja täydennysrakentamisen näkökulmasta?

Turulla on kunnianhimoisia visioita, joihin liittyvät myös kaupunkilaisten kuuleminen sekä kaupungin kehittäminen kestävästi ja asukkaiden viihtyvyyttä ja turvallisuutta edistäen. Tässä onnistuminen edellyttää päättäjiltä avoimuutta ja kaupunkilaisten luovuuden sekä aktiviisuuden kunnioitusta. Kirjailija Mike Pohjola avasi Aninkaisten alueen kiehtovaa historiaa romaanillaan 1827, Parkin kenttää käyttävät TSYK:in lukiolaiset esittivät itsenäisyyspäivänä ajatuksia herättävän, mutta myönteisen Kaksi tulevaisuutta -näytelmän (https://suburbanturku.wordpress.com/2019/12/06/turkulainen-tulevaisuuden-dystopia-ja-utopia/) ja nuoret esittivät myös Parkin kentän keskustelutilaisuudessa harkinnanarvoisia ajatuksia alueen kehittämiseksi. 

 

Kirjoitus on julkaistu 4.1.19 Turun Sanomissa aliona.

 

 

 

Turkulainen tulevaisuuden dystopia ja utopia

Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion ilmaisutaidon oppilaat esittivät koulun itsenäisyyspäivän juhlassa kauas vuoteen 2080 katsovan ”Kaksi tulevaisuutta” -näytelmän. Yuval Noah Hararin ”Sapiens” ja ”Homo Deus” teosten tekstiin pohjautuva näytelmä vie katsojan samanaikaisesti kahteen tulevaisuuteen – bladerunnermaisen dystooppiseen sekä nostalgisia muistoja peilaavaan valoisempaan huomiseen.

Kaksi tulevaisuutta ei ole ilmastoepätoivolla ja synkkyydellä saarnaava vaan enemmänkin tieteellisiin faktoihin tukeutuva analyyttinen kuvaus kahdesta vaihtoehtoisesta vuodesta 2080. Kun aurinkoista utopiaa ja marraskuisen mustaa dystopiaa erottaa vain Napakympin rakkauden mystistä seinää muistuttava väliverho, on kontrasti vaikuttava.

IMG_9459 (2).JPG

Vaikka teema on globaali ja uhkakuvat kiistatta huolestuttavia, herättää näytelmän sanoma sekä suomalaisuutta huokuva ja Pohjolan luontoarvoja ylistävä musiikki enemmän uskoa utopistiseksi kuvailtuun kuin dystooppiseksi turmeltuneeseen tulevaisuuteen. Aleksis Kiven Oravan laulu, Jean Sibeliuksen Romanssi ja Kuhankuonon luonnonpuiston liepeillä asuvan Lauri Tähkän säveltämä ja sanoittama sekä Paula Vesalan sovittama Tulkoon mitä vaan edustavat kaikki omalla tavallaan melankolista, mutta luonnosta voimaa ottavaa kalevalaista kansanperinnettä.

Kun dystopiahuoneessa eletään ravintopatukoilla ja kaasunaamarit käden ulottuvilla, on utopiahuoneessa jo ohitettu raitiotie- ja tunnin juna -taistelut, ja Turusta matkustetaan levitaatiotekniikalla toimivalla Maglev -superjunalla Kemiin alle kahdessa tunnissa ihailemaan harvinaista yhtenäistä jääpeitettä.  Utopiamaailmassa iloitaan melkein unohdettujen kirjojen olemassaolosta ja fiilistellään mummin lempilaulun, Sannin ”2080-luvulla” tahdissa.

Mediassa ja juhlapuheissa puhutaan uupumukseen asti syrjäytymisestä, maahanmuutosta, ilmastouhista ja muista yhteiskunnallisista ongelmista, mutta valitettavan usein pessimismi ja vastakkainasettelu valtaavat alaa rakentavalta keskustelulta. Tänä vuonna itsenäisyyspäivänä Linnan juhlien teemana on tieto ja yhteiskunnallinen keskustelu, joten ehkä myönteisiä muutoksen tuulia on ilmassa. Yle myös haastatteli itsenäisyyspäivän alkuillan ohjelmassa keksijä-futurologi-säveltäjä-start-up yrittäjä Perttu Pölöstä. Tämä 24-vuotias renessanssimies muistutti eri sukupolvien elävän tänä päivänä poikkeuksellisen erilaisissa todellisuuksissa ja että tarvitaan sekä nuorten tukemista että yhä aktiivisempaa sukupolvien välistä vuoropuhelua.

Nuoret elävät Insta- ja Snapchat -maailmoissaan, aikuiset enemmän Facebookissa, Twitterissä tai yhä kokonaan somen ulkopuolella ja päättäjät muodostavat maailmankuviaan samanhenkisten kuplissaan. Itsenäisyyspäivän yksi suurimmista merkityksistä on kunnioittaa itsenäisyyden turvanneiden sotaveteraanien ja Lottien mittaamattomia uhrauksia sekä korvaamatonta panosta Suomen rakentamisessa. Juhlapäivän toinen suuri merkitys on varmasti kansakunnan yhtenäisyyden säilyttämisessä sekä tasa-arvoisen tulevaisuuden turvaamisessa kaikille suomalaisille.

IMG_9476 (2).JPG

Yksi tapa edistää näitä tavoitteita on kuunnella tarkemmalla korvalla Perttu Pölöstä sekä muita fiksuja nuoria ja yleensäkin murtaa sukupolvien välisiä raja-aitoja. Ei kai kukaan usko kapeakatseisen ajattelun ja vastakkainasettelun kantavan Suomea itsenäisen taipaleensa toisella vuosisadalla?

Talvisodan henki edellyttää keskinäistä kunnioitusta ja kansalaisten osallisuutta

Kävin perjantaina pääkaupungissa 100-vuotisjuhlissa. En urheiluseuran tai muun järjestön, vaan ihka oikein ihmisen. En tuntenut päivänsankaria kuin omien hämärien lapsuusmuistojen kautta, joten odotukset ristiriitaiset. Mutta ”Munkkiniemen Iron Lady” vei sydämen ensi silmäyksellä. ”Anteeksi asusteeni”, hän sanoi, kun ilmoittamatta soitimme oman asuntonsa ovikelloa ja tarkkaavaisesta silmäyksestä oli luettavissa ”kuka tuo suvun naisten takana seisova kumma kaiffari mahtaa olla?”.

Kun esittäydyin, kohtasin sekä muumimammamaisen lempeän katseen että lähes kaikki itsenäisen Suomen kohtalonhetket ja nousukaudet kokeneen ihmisen luottamusta huokuvan kädenpuristuksen. Pidän itseäni enemmän ”jalat maassa” kuin ”pää pilvissä” -ihmisenä, mutta lyhyt Margitin kohtaamiseni herätti välittömästi suurta uskoa hyvinvointiyhteiskuntamme edellytyksistä selviytyä globaaleista haasteista.

Margitin ja Siiri ”Äitee” Rantasen kaltaisten vaatimattomien, mutta suomalaista sisukkuutta säteilevien ihmisten elämänkokemusta sekä -arvoa kunnioittamalla ja arkea tukemalla puramme konkreettisesti tikittävää sote- ja eläkepommia. Emmekä vain pura, vaan palautamme uskottavuutta pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, jonka elinkelpoisuudesta on väitelty viime ajat väsymiseen asti.

Piipahin samalla reissulla myös sosiaalisen demokratiamme kotikulmilla Kalliossa. En ole itse mukana politiikassa, mutta vaikuttamisen tutkijana toivoisin myös suomalaiseen päätöksentekoon enemmän keskinäistä kunnioitusta. Nuorten tulevaisuus- ja turvallisuusnäkymiä tutkinut professori Jarno Limnéll muistuttaa, että ihmisten luottamus ja arvostus sekä politiikan tekemistä että poliittisia päätöksentekijöitä kohtaan on ollut pitkään alhainen ja laskenut 2010-luvulla jo lähes pohjalukemiin[i].

Limnéllin tutkimusten mukaan nuoret peräänkuuluttavat politiikkaan johtajuutta ja selkeyttä sekä uudenlaisia osallistumisen mahdollisuuksia. Helsingin kaupunki on rohkaisevasti tarttunut tähän haasteeseen ja pääkaupunki osoittaa vuosittain noin 4,4 miljoonaa euroa kaupunkilaisten ideoiden toteuttamiseen. Lokakuussa kaikki tänä vuonna 12 vuotta täyttävät ja sitä vanhemmat helsinkiläiset saivat äänestää kaupunkilaisten OmaStadi-suunnitelmista.

Äänestystulosten perusteella helsinkiläiset haluavat panostusta etenkin lähiluontoon, lähiliikuntaan, kaupunkilaisten kohtaamispaikkoihin sekä kaupungin siisteyteen[ii]. Liikuntapuistot, koulujen pihat, tekonurmikentät ja muut yhteisölliset julkiset tilat olivat eri alueilla äänestyksen kärkisijoilla.  Esimerkiksi Keskisessä suurpiirissä Arabian peruskoulun tekonurmikenttä sai lähes 3000 ääntä ja myös kaupunkilaisten keidas Vallilan Konepajalle, Hämeentien koripallokenttä ja Kallion liikunnalliset sydänpuistot saivat kaupunkilaisilta laajaa kannatusta[iii].

Jarno Limnéll kaipaa politiikkaan ja laajemminkin yhteiskunnalliseen keskusteluun hyviä roolimalleja eli esikuvia. ”Esikuvia, joita halutaan seurata ja joihin uskotaan.”. Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professori mainitsee kansainvälisinä esimerkkeinä jalkapalloilijat, videobloggaajat ja vahvat talousvaikuttajat. Viime kuukausina myös Suomessa jalkapalloilijat ovat nostaneet esikuvallista merkitystään. Valioliigassa tähtiluokkaan kohonnut Teemu Pukki on jo jopa globaalisti tunnettu esikuva ja Huuhkajat EM-kisoihin johtanut kapteeni Tim Sparv on osoittanut yhteiskuntavastuuta tukemalla taloudellisesti niin kotimaakuntansa junioritoimintaa kuin naisten jalkapallomaajoukkuetta.

Vaikka urheilumaailmassakin on omat harmaat alueensa, tarjoaa urheilu, kuten myös muut kulttuurimuodot, parhaimmillaan kansakuntia eheyttäviä yhteisöllisiä elämyksiä sekä yksittäisille ihmisille arjen murheita tasapainottavaa rohkaisua ja uskoa omiin unelmiin.

Roolimallitkin ovat kuitenkin myös ihmisiä, jotka eivät voi olla erehtymättömiä tai kaikkien alojen asiantuntijoita. Ja viime vuosina erityisesti Me too -liikkeen seurauksena on paljastanut, että suurta arvostusta nauttineidenkin kulttuuriesikuvien kaapeista saattaa löytyä hyvinkin synkkiä luurankoja.

Tänään lauantaina 30. marraskuuta 2019 tulee kuluneeksi 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Talvi- ja jatkosota edustavat itsenäistymisen alun sisällissodan ohella kansakuntamme synkintä aikaa, ja joiden aiheuttamia kärsimyksiä nykysukupolvien suomalaiset tuskin osaavat kuvitella. Kun sukupolvien välistä kuilua lisäksi syventävät kansallista yhtenäisyyttä koettelevat globaalin maailman uudet uhat ilmaston muutoksesta maahanmuuttokriiseihin, suurvaltajännitteisiin sekä eriarvoistumisen aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin, on ymmärrettävää, että ihmiset kokevat huolta ja turvattomuutta.

Mutta suomalaiset nousivat sata vuotta sitten sisällissodasta ja torjuivat yhdessä talvisodan tuoman uhan Baltian maiden kaltaisesta itsenäisyyden menetyksestä. Tämä satavuotinen suuri menestystarina tarjoaa edelleen erinomaiset edellytykset tarjota kaikille suomalaisille hyvän elämän. Mutta edellytyksenä on keskinäisen kunnioituksen säilyttäminen sekä kansalaisten aito mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa tasa-arvoisen ja uudistuskykyisen Suomen rakentamiseen.

*Artikkelikuvassa Haapaniemen kenttä Kallion kaupunginosassa, joka tunnetaan myös Väinö Tannerin kenttänä. Ympärivuotisessa käytössä oleva tekonurmipintainen kenttä on Helsingin Ponnistuksen kotikenttä. Ponnistuksen lisäksi kenttää käyttävät Sapan juniorit sekä alueen koulut ja asukkaat. 1920-luvulla pääministerinä toiminut Väinö Tanner oli Suomen ulkoministerinä talvisodan aikana.  

[i] https://blogit.iltalehti.fi/jarno-limnell/2019/07/09/roolimallien-tarkeys-politiikassa/

[ii] https://omastadi.hel.fi/pages/aanestystulokset

[iii] https://omastadi.hel.fi/uploads/decidim/attachment/file/1939/Keskinen_%C3%A4%C3%A4nestystulokset_liite_final.pdf

Edustaako Kähärin viherväylän läpi suunniteltu autotie Turun ilmasto- ja hyvinvointitavoitteita?

”Turun kaupunki tähtää hiilineutraaliksi 2029 mennessä. Tavoitteeseen päästäksemme olemme muodostaneet Ilmastojoukkueen, jonka kapteenina on Saku Koivu. Lähde mukaan ja osallistu hiilineutraalin kaupungin rakentamiseen omilla teoillasi.”[i]

Turun kaupungin ilmastokampanjassa tiivistyy turkulaiseen tapaan samaan aikaan kansainvälisyys, kunnianhimo ja poikkeuksellinen kaupunkihistoria, mutta myös mielipiteitä jakava markkinointihenkisyys.

Turku juhlii vuonna 2029 vähintäänkin kunnioitettavaa 800-vuotista historiaansa suomalaisuuden synnyinseutuna ja kunnianhimoiset tavoitteet ovat perusteltuja. Turun ja Varsinais-Suomen vuosisatojen tiivis yhteys Keski-Eurooppaan ja Ruotsiin on yhä tunnistettavissa linnoituksista laivanrakennukseen sekä sivistyslaitoksista sodankäynnin ja suurvalta-aikojen muistomerkkeihin. Ehkä kansainvälisillä kentillä Tukholmasta Torinoon ansioitunut leijonajoukkueen pitkäaikainen kapteeni on tarkoitus nähdä hovioikeuden edestä löytyvän Pohjolan leijonan tai tuomiokirkossa lepäävän Pohjolan lumiauran ”ilmastoaikaisena” manttelinperijänä?

Jos länsiturkulaisen leijonasankarin rooli Turun kaupungin ilmastokampanjan kipparina on vielä konkretisoitumassa, on toinen turkulainen viihdeteollisuuden tähti jo ehtinyt kääriä hihansa hiilinielujen puolesta. Jalan tai polkupyörällä Turun kaduilla kulkeva rocktähti Michael Monroe istutti kesällä Hirvensalossa omakätisesti kuusen- ja koivuntaimia kannustaakseen suomalaisia ilmastotekoihin[ii].

Turun hiilineutraaliustavoitteet eivät ole vain ilmastokapteenin, energisen herra Monroen tai edes kaupunkilaisten aktiivisuuden varassa. Pohjoisen Itämeren kiinnostavin kaupunki -sloganin ympärille rakennetussa kaupunkistrategiassa Turun poliittinen johto on nostanut koulutuksen ja elinkeinoelämän kilpailukyvyn rinnalle kaupunkilaisten hyvinvoinnin ja aktiivisen osallistumisen sekä asuinalueiden kestävän kehityksen.

Kestävän kehityksen väliotsikon alla strategiassa julistetaan mm. ”Vahvistamme elinvoimaisen kaupunkikeskustan asemaa kaupunkilaisten yhteisenä viihtyisänä ympäristönä hyödyntämällä puistoverkostoa ja tuomalla saariston ja merellisyyden ihmisiä lähelle.” sekä ”Liitämme uusien kunnianhimoisesti toteutettavien keskustaa ympäröivien asuinalueiden suunnitteluun ja toteutukseen älykkäitä digitaalisia palveluita sekä innovatiivisia energia- ja liikenneratkaisuja.”[iii]

On ehkä aiheellista pohtia, edustaako esimerkiksi 12.11.19 kaupunkiympäristölautakunnan käsittelyyn ja hyväksymäksi tullut Naantalin pikatieltä Kähärin viherkäytävän yli Satakunnantielle suunniteltu uusi autotie[iv] kaupunkilaisten yhteisenä ympäristönä hyödynnettyä puistoverkostoa tai edes innovatiivista liikenneratkaisua.

Länsi-Turun Asukasyhdistys ja useat muut paikallisjärjestöt ovat vuosien ajan muistuttaneet läntisen Turun luontoarvojen suuresta merkityksestä asukasviihtyvyyteen sekä alueelliseen vetovoimaan ja viime maaliskuun talviparlamentissa myös Turun päättäjät näyttivät jakavan lähiluonnon arvon kaupunkilaisten liikunnallisina keitaina ja hiilineutraaliutta tukevina henkireikinä[v]. Ja sama sanomaa jaettiin myös toukokuussa jokakeväisessä Länsi-Turun kaupunginosaparlamentissa.

IMG_7828

Suhteellisen pienellä panostuksella Turun kaupunki voisi edistää hiilineutraaliustavoitteitaan kehittämällä Pitkämäestä Kähärin puistoalueen ja Vätinpuiston kautta Maarian kirkolle ja Koroisiin sekä aina Ylioppilaskylään ulottuvasta yhtenäisestä viheralueesta kaupunkilaisia palvelevan ydinkeskustaa kiertävän ”Vanhan Maarian ulkoilu- ja virkistysalueen”.

 

Kaupunkilaiset ovat siis lukeneet kaupunkistrategiansa, jossa ”Kaupunki haluaa olla luotettava arjen kumppani, joka tuntee asukkaansa ja asiakkaansa. Tavoitteenamme on, että kaikki asukkaat voivat tuntea itsensä turkulaisiksi ja kykenevät halutessaan vaikuttamaan tärkeäksi kokemiinsa asioihin, palveluiden suunnitteluun sekä kaupungin kehittämiseen erityisesti omassa lähiympäristössään. Siksi näemme asukkaiden osallisuuden tärkeänä osana kaupungin perustoimintaa, asioiden valmistelua ja päätöksentekoa.”[vi]

Strategialinjaukset ovat asukasosallisuudenkin osalta ruusuisia, mutta hieman kuten kaupungissa pitkin vuotta velloneessa funikulaarikeskustelussa tai vielä polarisoituneemmassa toriparkkisaagassa, Turun päättäjät ja kaupunkilaiset tuntuvat arvioivan kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuksia varsin erilaisin näkemyksin. Objektiiviseen näkökulmaan pyrkivä kaupunkitutkija joutuu kallistumaan kansalaismielipiteen puolelle. Kaupunkistrategian seurantaraportti[vii] ei ole kaupunkilaisten osallistumisen ja vaikuttamisen osalta kovinkaan mairitteleva, varsinkin jos kehitystä verrattaan Helsinkiin ja muihin suuriin kaupunkeihin, joissa asukkaita aktivoidaan mittavan osallistuvan budjetoinnin ja muiden uusien kansalaisvaikuttamisen keinojen kautta.

Turussa jo vuonna 2012 käynnistetty osallisuuden ja vaikuttamisen toimintamalli on kehittynyt verkkaisesti. Raportin mukaan (s. 132) aluetyön keskiössä on viime vuodet ollut ”Aluekehittämisen Turun mallin luominen ja käyttöotto; yhdeksällä suuralueella on toteutettu ns. virkamiespöydät”. Vaikka virkamiesyhteistyön kehittäminen on varmasti myönteinen asia kasvavan kaupungin organisaatiossa, ei ”virkamiespöydän” kokoontumista voitane pitää merkittävänä asukasvaikuttamisen virstanpylväänä?

Raportin 2016-17 toteutuma- ja 2018 tavoiteosiossa todetaan ”Kahdeksalla suuralueella kokoontuu aluefoorumit säännöllisesti (2- 4k/v). Keskustan alueella toimii kaupunkitoimijoiden verkosto, jonka tavoitteena on edistää asukkaiden hyvinvointia. Suuraluekohtainen viestintä ja viestinnässä käytettävät kanavat on suunniteltu ja otettu käyttöön.”. Vuoden 2018 toteuma-arvioissa tavoitteiden arvioidaan toteutuneen osittain. Vuonna 2019 aluefoorumit ovat toteutuneet vaihtelevalla menestyksellä. Useat foorumit ovat joko siirretty pidettäväksi myöhemmin ja peruuntuneet kokonaan. Länsi-Turun vuoden ainoassa aluefoorumissa oli äskettäin alle kymmenen osallistujaa.

Kaupunkilaisten osallisuus- ja vaikuttamismahdollisuuksien kehitystä arvioidaan raportissa myös osana kaupunkisuunnittelua, toteuttamista ja päätöksentekoa (2.3.5., s. 133). Uutena mittarina on Kuntalaisten vaikuttamismahdollisuudet -kysely (FCG Kuntapalvelut-kysely), jossa kuntalaiset antoivat vuonna 2017 osallisuusmahdollisuuksiensa arvosanaksi 2,88 asteikolla 1-5. Vuonna 2018 raportin toteutuma oli laskeva keskiarvoluvulla 2,67.

Vaikka viime aikojen väestöennusteet lupaavat Turun seudulle vaihtelevia kasvunäkymiä, elää Lounais-Suomen rakennemuutosalueen kulttuurihistoriallinen keskuskaupunki merkittävää kehitysvaihetta pitkässä historiassaan. Kaupungistuminen, koulutusmahdollisuudet, työ sekä muuttoliike tuovat alueelle uusia asukkaita ja kaupunkirakenne muuttuu väistämättä.

Väestörakennemuutokset sekä yhteiskunnalliset haasteet asuinalueiden eriarvoistumisesta, nuorison syrjäytymiseen ja yleiseen asukasviihtyvyyteen edellyttävät uudenlaista kaupunkipolitiikkaa ja nykyistä huomattavasti konkreettisempaa kansalaisosallisuutta. Kaupungin kasvaessa ja laajentuessa, täydennysrakentamisen vaikutukset ovat yhä moniulotteisempia eikä päättäjillä ole enää varaa jättää asukkaiden ja paikallistoimijoiden asiantuntemusta huomioimatta. Asukkaiden äänen ja myös luontoarvojen kunnioituksen laiminlyönnin seurauksista löytyy valitettavan paljon varoittavia esimerkkejä niin maailman metropoleista kuin hyvinvointivaltioiden kasvukeskuksista.

 

[i] https://www.turku.fi/hiilineutraaliturku

[ii] https://aamuset.fi/artikkeli/4599348/Michael+Monroe+istutti+puita+Hirvensalossa

[iii] https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/kaupunkistrategia_2018.pdf Turku kasvaa kestävästi, s. 7

[iv] https://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/4765236/Kaharin+kiistatie+sai+enemmiston++lautakunnan+puheenjohtaja+havisi+aanestykset

[v] https://suburbanturku.wordpress.com/2019/03/22/lahiluonto-liikenne-ja-kaupunkilaisten-kohtaamispaikka-lansi-turun-talviparlamentin-karkiteemoja/

[vi] https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/kaupunkistrategia_2018.pdf Turku luo hyvinvointia ja aktivoi, s. 4

[vii] https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/strategiaraportti_2018.pdf

Avoimet harjoitukset – avoimuutta, pahaa verta aiheuttavaa pelaajavärväystä vai jotain muuta?

Kun muistelen omaa aika kaukaista lapsuuttani, tulee mieleeni muistikuvia isänsä saattamasta ujosta pojasta kohtaamassa eri urheilulajeja ja vieraita lapsia oudossa ympäristössä. Tärkeimmiksi lajeiksi 70-luvun Turussa valikoituivat koripallo ja jalkapallo, mutta tietysti myös jääkiekkoa kokeiltiin Tepsissä ja yleisurheilua Paavo Nurmen stadionilla. Peli- ja harrastuspaikat – Kupittaa, Samppalinnan palloiluhalli ja Urheilupuisto – olivat tietysti tuttuja tällöin maan ehdotonta eliittiä edustaneiden Tepsin ja Namikan edustusjoukkueiden pelien kautta, mutta oman urheilijapolun aloittaminen oli silti kaikissa lajeissa aina jännittävää ja hiukan pelottavaakin.

Mitään varsinaisia ”tryout” -tapahtumia ei tunnettu. Uusia pelaajia kävi aika ajoin kokeilemassa, muutamat heistä pysyivät vauhdissa mukana, joku saattoi jäädä joukkueeseenkin, mutta useimmiten joukkueet pelasivat vuosia pitkälti alkuperäisellä kokoonpanolla.

Minulla yleisurheilun harrastaminen jäi lyhyeksi elämänkokemukseksi, koska pallo- ja joukkuepelien yhdessä tekeminen ja pelaaminen tuntui huomattavasti houkuttelevammalta kuin kelloa tai mittanauhaa vastaan kilpaileminen. Jääkiekon pariin menin luokkakaverin houkuttelemana, mutta koska aiemmin aloittaneet olivat taidoissa selvästi jo edellä, eivätkä hallitreenit kaikkine varusteineen olleet yhtä hauskoja kuin pipolätkä Mikaelin puistossa, jäi seuratason jääkiekkokin aika nopeasti. Kahdella jo rakkaaksi tulleella lajilla oli varmasti vaikutusta jääkiekon jäämisessä pihapelin asemaan, samoin kuin seuran ja valmennuksen vetovoimaisuudella. Tai sen puutteella. Jääkiekko ei tarjonnut samaa vastustamatonta imua, mitä koripallo iltapäivisin Samppalinnan palloiluhallissa ja jalkapallo ensin Nappulaliigassa ja myöhemmin Tepsissä.

Suomalaisessa jalkapallossa tai koripallossa ei siis 70-luvulla puhuttu tryouteista, tuskin edes 80-luvulla. Harrastajamäärät olivat nykyistä paljon pienempiä ja seurojakin vähemmän. Koripallossa eurokentilläkin menestynyt Namika synnytti vahvan buumin ottelutapahtumiin, joita pelattiin jopa jäähallissa, mutta junioritoiminta ja -valmennus oli laadultaan selkeästi heikompaa kuin jalkapallossa. Muun muassa edustusjoukkueen kokemattomien nuorten pelaajien valmentamana joukkueemme pelasi kapealla rosterilla ja oli kiistatta Länsi-Suomen ykkönen, mutta pääkaupunkiseudun joukkueita kohdattiin ani harvoin ja silloinkin tuloksena selvä tappio.

Turun jalkapallossa vuonna 1965 perustettu Nappulaliiga löysi nopeasti paikkansa varsinkin nopeasti kohoavien betonilähiöiden suurten lapsijoukkojen liikuttajana. Martinmäellä, Urheilupuiston kupeessa pihapelejä pelanneet 60-70-luvun taitteen TPS:n kultavuosien legendat Timo Nummelin ja Heikki Suhonen eivät ehtineet Nappulaliiga-aikaan, mutta seuran kaupunginosajoukkueilla on ollut sosiaalisesti ja myös kaupunkikulttuurisesti merkittävä rooli osana uusien kaupunginosien syntyä ja identiteetin kehitystä.

Aurajoen Itäpuolella Lauste, Pääskyvuori, Uittamo ja myöhemmin Varissuo hallitsivat Nappulaliigan sarjoja ja lähiöistä nousi Lipposten veljesten, Mika Aaltosen, Kim Suomisen ja Marko Rajamäen tavoin pelaajia A-maajoukkueeseen ja ulkomaan kentille.

Kun itäisten kaupunginosien ahkerat omatoimiharjoittelijat olivat keväästä syksyyn jokapäiväinen näky Kupittaan jokamiehen kentillä, toi 80-luvun alussa valmistunut Impivaaran urheilukeskus talviharjoitteluun aivan uusia mahdollisuuksia. Ei liene sattumaa, että Impivaaran jalkapallo- ja jäähallin ympäriltä Hepokulta-Nättinummi-Runomäki-akseli on tuottanut katkeamattoman huippupelaajien ketjun Hepparin Erkka Petäjästä runosmäkeläisiin Hradeckyn veljeksiin, Kaan Kairiseen ja Joni Kaukoon sekä Nättinummen kiekkolähettiläistä Koivuista Kiprusoffeihin ja nuorempaan Nummeliniin. Ja tuorein turkulainen kahden lajin suurlupaus Kaapo Kakkokin on kotoisin kiven heiton päästä Mälikkälästä.

Jos ajatellaan yllä mainittujen turkulaispalloilijoiden taivalta lajinsa huipulle, yhdistävinä tekijöinä näyttäisi usein olevan perhepiirin urheilumyönteisyys, monessa tapauksessa myös vanhempien vahva urheilutausta, keskinäistä kilpailua luovat liikunnalliset sisarukset sekä samanhenkisten lähipiirin kaverien kanssa tuhansien tuntien harjoitustoistoja tuoneet pihapelit.

 

Mihin avoimilla harjoituksilla tähdätään?

Jos tryout oli viime vuosituhannella enemmän suuren ammattilaismaailman seuratoimintaa, on sosiaalinen media tänä päivänä täynnä yhä useamman seuran ja yhä nuorempien ikäluokkien avoimien harjoituksien mainoksia.

Miksi suomalaiset seurat järjestävät nykyisin niin aktiivisesti avoimia harjoituksia? Miksi niihin suhtaudutaan varsin ristiriitaisesti? Ja mikä on tämän päivän tryout -tapahtumien tavoite suomalaisessa junioriurheilussa?

Suurissa jalkapallomaissa tryoutit tai testiottelut ovat luonnollinen osa pelaajakehitystyötä ja seurakulttuuria. Monitasoisessa ammattilaisurheilumaailmassa uraa on rakennettava asteittain ja nöyrästi omia kykyjä näyttäen sekä kovasta keskinäisestä kilpailusta oppia hakien. Kun ammattilaisorganisaatioita pyörittävät eri alojen koulutetut asiantuntijat ja toiminnan taustalla on emoseuran ja omistajan taloudellinen tuki, ei pelaajien vanhemmille synny tarvetta tai houkutusta ajautua ”valvomaan lapsensa etua” juniorijoukkueen toimihenkilönä tai peräti valmentajana.

Suomessa urheilulla on kunnioitettavat ja menestyksekkäät yksilö- ja kestävyyslajien perinteet, mutta palloilu- ja joukkueurheilussa olemme niin valmennuksellisen kuin seurakulttuurin kehityksen osalta yhä kaukana huippumaista, mutta myös pohjoismaisten naapuriemme perässä.  En tiedä, kuinka suuri merkitys on näillä kulttuurieroilla ja suomalaisilla junioriurheilun toimintatavoilla, mutta valitettavan usein kiistattoman lahjakkaatkaan palloilulupaukset eivät onnistu lyömään itseään läpi tai ainakin kärsivät sopeutumisvaikeuksista siirtyessään Britannian, Espanjan, Italian, Ranskan tai Saksan kaltaisiin suuriin palloilumaihin. ”Vasta” varttuneemmalla iällä suorastaan häikäisevän kansainvälisen läpimurron tehnyt Teemu Pukki on klassinen esimerkki. Espanjassa ja Saksassa sekä skottien Celticissä läpimurto jäi tekemättä, mutta ottamalla askel taaksepäin puolittain tuttuun pohjoismaalaiseen ympäristöön, pelaajan todelliset kyvyt saatiin esiin ja kotkalaisen kansainvälinen nousukiito onkin ollut olennainen tekijä suomalaisen jalkapallon viime vuosien nousussa.

Jos avoimet harjoitukset ovat vakiintunut käytäntö jalkapallomaailmassa, on varmaankin johdonmukaista, että sellaisia järjestetään myös Suomessa?

Mutta koska suomalainen vapaaehtoistyöhön vahvasti nojaava junioritoiminta poikkeaa yhä merkittävästi suurten palloilumaiden toimintatavoista, ehkä meidän tulisi huomioida nämä kansalliset erityispiirteet avoimien harjoitusten ja koko junioritoimintamme organisoinnissa?

Aivan äskettäin sosiaalisessa mediassa nostettiin keskustelunaiheeksi Suomen ja Saksan välillä pelattu U16 jalkapallomaaottelu ja erityisesti suomalaispelaajien ”luistelu” liukkaalla kentällä vääränlaisilla varusteilla. Kun Brasilian jälkeen maailman toiseksi menestyksekkäimmän jalkapallokansan seitsemän miljoonan rekisteröidyn pelaajan lajiliitto on maailman suurin ja maajoukkuetoimintaa ovat tukeneet vuosikymmeniä maailman tunnetuimpiin brändeihin kuuluvat Adidas ja Mercedes – nykyisin VW – on ehkä perusteltua tunnustaa, ettei saksalainen ja suomalainen jalkapallo ole maiden tietyistä kulttuuriyhteyksistä huolimatta toisiinsa suoraan verrattavassa tilassa tai arvoasemassa. Suomen juniorimaajoukkueeseen voi yhä nousta pienseurojen pelaajaraakileita, joiden harrastusta rahoittavat vanhemmat eivät välttämättä tunne AG-, FG-, tai SG-kenkävaihtoehtojen eroja.

Mutta huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä kansallisesta jalkapalloskeptismistä, Suomen A-maajoukkue on Turun (15.10.19) Armenia-voiton myötä lähestulkoon jo varmistanut ensi esiintymisensä lajin arvokisoissa.

Skeptisellä linjalla voidaan toki jatkaa ja olettaa, ettei EM-kisoissa ole edellytyksiä menestyä, tai sitten marraskuun puolessa välissä siintävä huuhkajahuuma ja Valioliigassa pitkin syksyä velloneet Pukkipartyt voitaisiin valjastaa suomalaisen jalkapallokulttuurin sekä junioritoiminnan kehittämiseen. Yhteiskuntavastuustaan tunnettu huuhkajakapteeni Tim Sparv on kotiseudullaan jo oma-aloitteisesti rahoittanut tekonurmikenttien rakentamista junioreille[i] ja pallokenttien katsomokeskusteluissa liikkuu myös huhuja, joiden mukaan vastaavanlaisen juniorihankkeen mahdollisuuksia olisi kuulosteltu kapteenin joukkuetoverienkin keskuudessa.

Mitä todennäköisin EM-kisapaikka tullee nostattamaan ennennäkemättömän suomalaisen jalkapallobuumin, jota niin media, elinkeinoelämä kuin poliittiset toimijat pyrkivät hyödyntämään. Tämä tarjoaa sekä Palloliitolle että yksittäisille seuroille ainutlaatuisen mahdollisuuden terävöittää toimintaansa ja houkutella Suomifutiksen pariin uusia innostuneita pelaajia, jalkapalloyhteisöllisyyttä janoavia seuratoimijoita sekä suomalaisen jalkapallokulttuurin kehitykselle välttämättömiä kotimaisen jalkapallon katsojia ja kannattajia.

Ehkä Suomen Palloliiton ja jalkapalloseurojemme tulisikin järjestää jalkapallokulttuuria edistäviä ”avoimia harjoituksia” säännöllisesti koko suomalaiselle jalkapalloväelle, eikä vain kiistanalaisin perustein talenteiksi arvioiduille lapsitähdille?

 

[i] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/a/4d194fc8-3537-4afe-9a23-175f1ea27b4d

Jojoilua

Juniorijalkapallon sarjakausi on päättymässä ja jokasyksyisen seurahämmennyksen keskellä jalkapalloväki tiedustelee kokemuksia joukkueenjohtajakäytännöistä. Sosiaalisessa mediassa jaetut jojo -kokemukset ja näkemykset vaikuttavat yhtä kirjavilta kuin suomalaisen junioriurheilun valmennukselliset linjaukset.

Kun luin mielestäni aika erikoisistakin mielipiteistä ja ilmeisesti myös käytössä olevista käytännöistä, aloin itsekin hieman pohtimaan tuota juniorijoukkueen johtamista. Uskon olevani jonkinlaiseen ”hybridisajatteluun” taipuvainen jalkapallotoimija, mikä tässä tarkoittaa sitä, että kunnioitan suuresti perinteisellä mustikkakeitto- ja talkoomallilla toteutettua seuratyötä, mutta näen samalla suurta tarvetta urheilujärjestöjen ja koko kolmannen sektorin roolin terävöittämiseen sekä aktiivisempaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.  Unohtamatta tietenkään vastuullisuutta.

Ja mitä tulee ”jojoiluun”, ensimmäiset omat epämääräiset kokemukset liittyvät vuosikymmenien takaiseen nappulaliiga-aikaan, jolloin pesäpallopaikkakunnalla kasvanut isäni ilmeisesti suostuteltiin pelaaja- ja todennäköisesti myös toimihenkilövajeesta kärsineen keskusta-alueen kaupunginosajoukkueen joukkueenjohtajaksi.

Hieman myöhemmin juniorin matka vei paikalliseen palloseuraan ja tällöin joukkueenjohtajan tehtäviin muistaakseni liittyi turnaustapahtumien ja ehkä myös pienimuotoisen sponsoroinnin organisointia. Ainakin osallistuimme kansainvälisiin Helsinki Cup- ja Gothia Cup -turnauksiin sekä pienempiin ottelutapahtumiin muilla paikkakunnilla.

A-juniori-iässä koetut perinteiset Saksan turnausmatkat tuntuvat ainakin näin jälkikäteen jotenkin Kekkos-Karjalais-ajan protokollan henkiseltä kulttuurimatkailulta. Joukkueen- tai matkanjohtajana toimi myös silloinen seuran puheenjohtaja ja jo tällöin täkäläisiä junioritalentteja kaupiteltiin keskieurooppalaisiin ammattilaisorganisaatioihin.

En tiedä onko näillä nuoruusmuistoilla ollut merkitystä omakohtaisiin jojoasenteisiin, mutta myöhemmin joukkueenjohtajan rooli neutralisoitui ja muistelen lämmöllä aikuispelaaja-aikani tärkeimmän seurani, jo toiminnasta poistuneen Turun Pallon silloista joukkueenjohtajaa. En tiedä sitäkään, oliko 60-luvun lopulla suomalaista jalkapalloa dominoineen TPS:n ”kultaiseen sukupolveen” kuuluneen Kari Kuisman kunniakkaalla pelaajataustalla ratkaiseva merkitys pitkään säilyneessä arvostuksessani silloista joukkueenjohtajaa kohtaan. Joka tapauksessa ”Tikka” osasi käsitellä nuoria pelaajia ja toimi tärkeänä linkkinä pelaajiston ja valmentajien välillä.

Paljon myöhemmin, omien lasteni eri lajien urheiluharrastuksien osana joukkueenjohtajan rooli tuntuu jotenkin muuttuneen viime vuosituhannen talkooajoista. Keskeisimpiä muutoksia ovat mielestäni ainakin rahan, tai taloudellisten tekijöiden korostunut merkitys, vanhempien lisääntynyt vaatimustaso sekä viime vuosina lisääntynyt valmennuksen päätoimisuus. Tarkoittaako päätoimisten valmentajien yleistyminen myös joukkueenjohtajien ja muiden toimihenkilöiden tehtävien muuttumista palkallisiksi kuten tuoreessa suomalalainen junnufutis -facebook-ryhmän keskustelussa annettiin ymmärtää?

En tiedä. Ja kieltämättä yllätyin, kun luin tarinoita ja ehdotuksia ulkoistetuista ja säännöllistä taloudellista korvausta nauttivista joukkueenjohtajista. Ymmärrän, että suunnitelmallinen ja kunnianhimoinen junioritoiminta edellyttää erilaista organisatorista osaamista, mutta vielä vahvemmin tiedostan urheiluseuratoiminnassa viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet harrastuskustannukset ja sitä kautta huolestuttavasti voimistuneen lasten ja nuorten vapaaehtoistoiminnan elitistymisen.

Brändätyt ja nimikoidut varusteet, huippuluokan harrastusolosuhteet ja kilpailutapahtumat, yhä nuoremmille lapsille jopa kansainväliset turnaukset ja leirit ovat yhä useammin osa ympärivuotista junioritoimintaa ja jos näin on, ehkä myös joukkueenjohtajalle maksettavat palkkiot tai korvaukset koetaan oikeutettuina?

Itse kuitenkin näen juniori- ja järjestötoiminnan aivan keskeisenä vahvuutena yhä vapaaehtoisuuden ja perinteisen talkoohengen. Kun voit olla mukana seura- tai järjestötyössä, vaikka vain pienin satunnaisin tehtävällisin panostuksin, koet todennäköisesti olevasi enemmän osa yhteistä yhteisöä kuin vain maksamalla jatkuvasti kohoavia kuukausimaksuja olosuhteista tai usein vaihtuvista seura-asuista.

Oma, toistaiseksi varsin lyhyt ”jojourani” alkoi tyypilliseen tapaan eli täyttämällä toimihenkilörooli, johon muut eivät suostuneet. Ja aikani joukkueenjohtajana päättyi, kun joukkueen valmennus syksyllä vaihtui ja joukkueeseen liitettiin kilpailevan seuran  avauskokoonpano. Toimihenkilöineen. Saattaa olla, että näkemyseroilla ja toimintatavoilla oli myös vaikutusta toimihenkilöstön vaihdoksiin. Joka tapauksessa niin valmentajat kuin muut toimihenkilöt ovat joukkueessa sittemmin vaihtuneet useaan otteeseen.

Olen itse alueellisen vaikuttamisen tutkijana ja järjestötyön asiantuntijana puhunut paljon erilaisia vahvuuksia täydentävän joukkuekohtaisen tiimityön ja vastuiden jakamisen puolesta, mutta ehkä olin itse pelaajien entisenä valmentajana liian voimakkaita mielipiteitä omaava ryhmän jäsen, koska seurajohto ainakin epäsuorasti liputti toisentyyppisen joukkueenjohtajan tarpeesta. Valmennuksen ja palkallisen henkilöstön työrauhan turvaaminen on luonnollisesti tärkeä asia seuratyössä, mutta niin on myös avoimuus ja yhä vaikeaselkoisemmaksi muuttuvan junioritoiminnan avaaminen ja tulkkaaminen yhä suurempia kustannuksia maksaville juniorien vanhemmille, ja enenevästi myös itse junioreille. Jotain uusien haasteiden kohtaamisen tarpeesta kertoo Palloliiton ja Opetushallituksen käynnistämä kaksivuotinen seurakehityshanke, jossa 14 eri seuraa pyrkivät erilaisten ”kulttuuritulkki” -käytäntöjen avulla kehittämään seuran ja vanhempien keskinäistä vuorovaikutusta[i].

Elämme aikaa, jolloin kyseenalaistamme vanhoja käytäntöjä ja myös arvoja, mutta jotta välttyisimme yhä voimakkaammalta lähiyhteisöjemme, ja koko yhteiskunnan laajemmaltakin polarisoitumiselta, tulisi meidän samalla kyetä säilyttämään keskusteluyhteys vanhoillisempien arvokonservatiivien sekä kunnianhimoisten uudistajien välillä.

Jalkapallon ja muiden suurien joukkuelajien yhteiskunnallinen ja myös taloudellinen merkitys on kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Ja koska urheilumenestys edellyttää yhä varhaisempaa sitoutumista ja ammattitaitoista valmentautumista, on perusteltua edellyttää myös korkeita harrastuskustannuksia veloittavilta urheiluseuroilta aiempaa ammattimaisempaa otetta.  Kuukausipalkkaisten työntekijöiden palkkaaminen ei kuitenkaan ole automaattinen tae ”ammattimaisuuteen”.

Palkallinen valmennuspäällikkö, toiminnanjohtaja ja mahdolliset muut säännöllistä korvausta saavat seuran työntekijät ovat luonnollisesti keskeinen seuratyön voimavara, mutta koska urheilu- ja harrastustoiminnan kustannukset ja vaatimukset ovat jatkaneet kohoamista, on vapaaehtoistyön merkitys edelleen korvaamaton.

Vapaaehtoistoiminnan tärkeys liittyy myös urheiluseurojen yhteiskunnalliseen rooliin ja tavoitteeseen toimia lapsille ja nuorille kavereita sekä iloa tuovana yhteisönä. Nykypäivän kilpailuyhteiskunnassa köyhyys, syrjäytyminen ja nuorten henkinen pahoinvointi ovat valitettavan arkisia ongelmia. Jos kotona tai koulussa on ongelmia, lapsi tai nuori ei välttämättä halua harrastuksessaan kilpailla hampaat irvessä vaan hakee pelikentiltä ehkä ennemmin liikunnallista iloa ja yhdessäoloa kavereiden kanssa.

Urheilujoukkueen sekä urheiluseuran johtaminen on vastuullinen ja haastava tehtävä, jonka täyttämiseen tulisi järjestötyössä huolella paneutua. Kun vanhempien vaatimukset kasvavat ja juniorien elämäntilanteet vaihtelevat, edellytetään joukkueiden sekä seuran johdolta yhä monipuolisempaa osaamista ja avoimuutta. Kukaan ei osaa kaikkea, joten hyvin toimivassa joukkueessa ja onnistuneesti organisoidussa seurassa eri vahvuuksia omaavat toimihenkilöt täydentävät toisiaan ja toiminta nojaa yhteistyöhön. Onhan kyse joukkueen[ii] johtamisesta.

 

 

[i] https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/ymmarretaan-toisiamme-kotoutumisen-edistaminen-seuratoiminnassa-vauhdilla-kayntiin

[ii] Englanninkielessä sana joukkue – team – määritetään ryhmällä ihmisiä, jotka harrastavat urheilua tai pelaavat tiettyä peliä yhdessä toista samanlaista ryhmää vastaan. ”Team is a group of people who play a particular sport or game together against other similar group of people.” (Collins Cobuild Dictionary). Suomenkielessä sanakirjat ja nettihaku määrittävät joukkue -sanan ensisijaisesti sotilaallisessa asiayhteydessä. Yksilöurheilun sankariteot liittyvät olennaisesti itsenäisen Suomen historian alkuvuosikymmeniin, mutta joukkueurheiluperinteemme lienevät merkittävästi ohuemmat?

Lauantain lähiliikuntapaikka 13/19 ⚽️ Salon Urheilupuisto

Salossa toteutettiin kymmenen vuotta sitten kuntamäärässä laskettuna Suomen suurin kuntaliitos. Kymmenen kuntaa lakkautettiin, ja tilalle perustettiin uusi Salon kaupunki. Saman vuoden syksyllä kaupungin kansainväliseksi teknologiakeskukseksi nostaneen Nokian toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo kertoi, että Salo on yhtiön avainkaupunki, josta ei olla lähdössä. Microsoft-sopimuksen myötä Nokian johtoon nousseen Stephen Elopin valtakaudella kuitenkin Fjalar Nordellin ja Lauri Koskisen vuonna 1928 käynnistämä radiovastaanottamista televisioiden kautta matkapuhelimiin laajentunut high-tech tuotanto ajettiin alas ja Nokian satu Salossa tuli päätökseen.

Vaikka varsinkin Nokian kriisi on koetellut kaupunkia, voivat salolaiset edelleen ylpeillä erinomaisilla liikuntamahdollisuuksillaan sekä vireällä urheiluelämällä. Huolimatta laajalle ulottuvista kuntaliitoksista ja monipuolisia liikuntapalveluja tarjoavista aluekeskuksista, Salon liikunta- ja urheiluelämän kiistaton keskus on alle kilometrin päässä kaupungin keskustasta sijaitseva Salon Urheilupuisto.

Kuten monessa suomalaisessa kaupungissa ja pienemmälläkin paikkakunnalla, Salon urheiluelämän alkuvaiheita on hallinnut ideologinen jako porvarillisen ja työväenurheiluperinteen välillä. Kaupungin harrastajamääriltään suurin ja myös vanhin seura Salon Vilpas perustettiin jo vuoden 1905 suurlakkoon päättyneen sortokauden jälkeisen ensimmäisen urheiluseurabuumin aikana vuonna 1908. Myöhemmin Työväen Urheiluliiton (TUL) jäseneksi liittyneen yleisseuran lajikirjoon ovat kuuluneet mm.  jalkapallo, yleisurheilu, hiihto, suunnistus, sulkapallo ja viime vuosina erinomaisesta menestystä ja valtakunnallista näkyvyyttä tuonut koripallo.  Koripallo-Vilpas tunnetaan tänä päivänä erityisesti salolaisjuuret omaavasta ja yhdestä kaikkien aikojen suomalaisesta koripalloilijasta Teemu Rannikosta sekä otteluissa tunnelmaa nostattavista Ultra -kannattajista.

 

800px-Salohalli, Wikimedia Commons

Salohalli, Wikimedia Commons

 

Vilppaan ohella vuonna 1998 avattua komeaa Salohallia isännöi, tai varsinkin lentopallon ollessa kyseessä, emännöi, toinen 100+ -vuotias salolaisinstituutio, Salon Viesti. Syksyn 2012 satavuotisjuhlapuheessaan ”sielultaan viestiläinen” tasavallan presidentti Sauli Niinistö ylisti ”Salon keitaaksi” kutsuttua Urheilupuistoa. ”Mitä enemmän maailmaa kiertää, sen vakuuttuneemmaksi tulee, ettei yhtä monipuolista Urheilupuistoa olekaan olemassa. Siitä salolaisten kannattaisi olla ylpeitä ja käyttää puiston mahdollisuuksia hyväksi.”[i].

 

Vuonna 1912 perustettu Salon Viesti rakensi oman urheilutalonsa Urheilupuiston laitaan vuonna 1951.

 

Salon Viesti on viime vuosikymmenien vahvimmassa lajissaan, lentopallossa tehnyt monenlaista suomalaista urheiluhistoriaa. Kansainvälisen menestyksen ohella LP Viestin naisjoukkue voitti vuosina 2009-2012 ennätykselliset 114 ottelua peräkkäin. SM-kultaa joukkue voitti seitsemän kertaa peräkkäin vuosina 2009-2015. Alkavaan kauteenkin LP Viesti lähtee puolustavana mestarina. Ennen Salohallin valmistumista vireää juniorityötä tekevä Viesti pelasi ja harjoitteli omassa, yhä käytössä olevassa urheilutalossa Urheilupuiston kirkon puoleisessa laidassa.

Salon viime vuosien harrastajamääriltään suurimman seuran Salon Palloilijoiden (SalPa) toiminta käynnistyi vuonna 1956, kun kaupungissa syntyi ajatus palloiluun erikoistuvasta seurasta. Alkuun ajatuksena oli, että Viesti ja Vilpas olisivat lyöneet voimansa yhteen, mutta lopulta Vilpas jatkoi toimintaansa normaalisti ja SalPa aloitti jalkapalloilun Viestin luovuttamalla paikalla maakuntasarjassa. Viestiltä uusi seura sai myös ensimmäiset pelivarusteensa[ii].

Kolmisen vuotta sitten 60-vuotisjuhliaan viettänyt SalPa on tänä päivänä Vilppaan ja Viestin tavoin monilajiseura. Seuran lajikirjo koostuu nykyisin jalkapallosta, koripallosta, salibandystä, taitoluistelusta ja jääkiekosta.

 

 

Kaikkia SalPan, Viestin, Vilppaan ja myös monien muiden liikuntaseurojen lajeja voidaan harrastaa Urheilupuistossa, sillä noin 100 hehtaarin suuruiseen liikuntakeskukseen kuuluu Salohallin, Urheilutalon sekä Keskusurheilukentän lisäksi mm. uimahalli, kaksi jäähallia, neljä nurmipintaista jalkapallokenttää ja yksi lämmitettävä tekonurmikenttä, tennishalli sekä ulkotennis- ja koripallokentät, ratsastuskeskus, keilahalli, squash-halli, 18-reikäinen golfkeskus, 9-väyläinen frisbeegolfrata, skeittiparkki, ulkoilukuntoilulaitteet ja Perhepuiston leikkipaikka. Urheilupuistosta on lisäksi suora yhteys Salon kaupungin Salo-Lehmijärvi -retkeilyreitille sekä kahdelle eripituiselle (6 km ja 2 km) merkatulle kuntoilulenkille.

Tasavallan presidentin ohella myös Suomen Palloliitto ja Euroopan jalkapalloliitto arvostavat Salon Urheilupuiston peli- ja liikuntatapahtumaolosuhteita. U19 -poikien EM-karsinnat alkavat Suomen lohkon osalta keskiviikkona 25.9.19 klo 16.30 Salon Keskusurheilukentällä. Lohkon avausottelussa Suomi kohtaa Tshekin joukkueen[iii].

[i] http://www.salonviesti.fi/100vjuhlat/default.aspx

[ii] http://www.salpajalkapallo.fi/edustus/seura.asp

[iii] https://www.palloliitto.fi/videot/live/live-u17-poikien-em-karsintaturnaus