Kategoria: Yleinen

Suomen luonnon päivä

Suomi on ensimmäinen kansakunta maailmassa, joka juhlii luontoaan liputtamalla julkisesti. Liputuspäivän tarkoituksena on vahvistaa ihmisten luontosuhdetta kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Suomen luonnon päivää juhlittiin ensimmäistä kertaa vuonna 2013 ja ensikertaa luontoa liputettiin virallisesti vuonna 2017.


Elokuun viimeiseen lauantaihin ajoittuva liputuspäivä viestii kesän vaihtumisesta syksyyn ja ehkä tässä siirtymässä voidaan myös nähdä pitkään agraarisen suomalaisen yhteiskunnan muuttumista urbaanimmaksi.


Juhlapäivää suositellaan vietetettävän esimerkiksi retkeilemällä luonnossa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta matkustaa kansallispuistoihin saati etäämmälle erämaihin.

Luonnon päivä lähiluonnon ja lähiliikunnan edistäjänä


Suomi kulkee kaupungistumiskehityksessä Euroopan jälkijunassa, mikä tarkoittaa että suurkaupunkimme ovat yhä suhteellisen pieniä, luonto on yhä useimpien suomalaisten ulottuvilla ja metsistä sekä puhtaista vesistöistä tunnettu maamme houkuttelee myös luontomatkailijoita ulkomailta.


Kun yhä useampi suomalainen elää kaupungeissa ja samaan aikaan yksinäisyys, turvattomuus ja mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavasti, on välttämätöntä että kaupungeissa panostetaan asukasviihtyvyyteen ja kaupunkilaisten osallisuuteen.


Moni suomalainen kaupunki ylpeilee kunnianhimoisilla ilmasto-ohjelmilla ja hiilineutraaliustavoitteilla, mutta tästä huolimatta etenkin kiihtynyt täydennysrakentaminen ja päättäjien tahto tiivistää kaupunkirakennetta leikkaa ja louhii lähiluontoa pysyvästi pois suomalaisesta kaupunkikuvasta.


Täydennysrakentaminen voi toki olla tiivistä ja samalla asukasviihtyvyyttä ja lähiluontoa edistävää. Esimerkiksi Helsingin yhden suurimman uuden asuinalueen, yli 20 000 asukkaan Jätkäsaaren rakentamisessa ja kehittämisessä puisto- ja viheralueet sekä ympäröivä vesistö ovat huomioitu varsin asukasystävällisesti ja vehreästi.


Viihtyisä Selkämerenpuisto sijaitsee Jätkäsaaren jo rakennetussa pohjoisosassa, Helsingin kansainvälisen koulun ja päiväkodin välissä, kiven heiton päässä Ruoholahdenkanavasta.
Jätkäsaaren keskelle on rakentumassa kasvilajistoltaan Helsingin monipuolisin moderni puisto, Hyväntoivonpuisto.
”Puistoon istutetaan hyvin tuulta kestäviä saarneja sekä noin kaksisataa muuta puu- ja pensaslajia, kuten atsaleoja ja hortensioita. Eri aikaan kukkivia perennoja on suunnitelmissa 42 000 kappaletta. Kasvillisuus on korkeampaa ja tiheämpää kortteleiden reunoilla. Merenrantaan laskevalla osuudella puiston keskiosa on avointa oleskelunurmikkoa. Tämä mahdollistaa merinäkymät jo kaukaa”, suunnittelupäällikkö Nuotio kertoo”.
Ahdinaltaalle päättyvään puistoon on suunniteltu myös hiekkarantaista, kaupungin ylläpitämää uimarantaa. Hyväntoivonpuisto sijoittuu Jätkäsaaren koulun, liikuntapuiston, skateparkin ja täysimittainen jalkapallohalli.

(https://www.uuttahelsinkia.fi/fi/uutiset/2022-04-13/hyvantoivonpuiston-etelaosan-rakentaminen-alkaa)

Toinen tapa kunnioittaa kaupunkiluontoa ovat kansalliset kaupunkipuistot, joita löytyy Suomesta tällä hetkellä kymmenestä kaupungista. ”Kansallinen kaupunkipuisto on maankäyttö- ja rakennuslaissa määritelty kaupunkiympäristössä sijaitseva arvokkaiden kulttuuri- ja luonnonmaisemien sekä virkistysalueiden laaja kokonaisuus, jonka säilyttämiseen ja hoitamiseen kaupunki on sitoutunut.”

(https://kansallisetkaupunkipuistot.fi/mista-on-kyse/)


Ympäristöministeriön tukemilla kaupunkipuistoilla on näkyvä asema esimerkiksi Kotkassa ja Porissa.

Porin luodoista tunnetuin, Kirjurinluoto, on kaupunkilaisten ja matkailijoiden suosima vapaa-ajanviettoalue. Suurten festivaalien lisäksi puistoalueelle kokoonnutaan viihtymään ja harrastamaan vuoden ympäri. Lintuharrastajille suistoalue tarjoaa ainutlaatuisen ympäristön. Jokisuiston luontoon voi tutustua myös veneen tai kanootin kyydillä.

Keskustaa halkovat puistoalueet jäsentävät kaupunkia ja tarjoavat jalankulkijoille ja pyöräilijöille viihtyisät puistoväylät. Ristikkäispuistoiksi kutsutut väylät ovat kaupunkikeskustan kaavahistoriallisesti näkyvimmät elementit, jotka tuovat luontoa keskustaan. (https://kansallisetkaupunkipuistot.fi/kaupunki/pori/)

Öljysatamasta merelliseksi kansanpuistoksi asteittain kasvanut Katariinan Meripuisto on luonnonkaunis kaupunkipuisto Kotkansaaren eteläkärjessä ja merikaupunki Kotkan suuri ylpeys.

Turussa kansallisen kaupunkipuiston tunnettavuus ja näkyvyys on huomattavasti alhaisempi. Varsin surullinen esimerkki kaupunkipuiston arvostuksen puutteesta on puistonauhaan kuuluvan kaupungin sydämessä sijaitsevan Itsenäisyydenaukion uhraaminen täydennysrakentamiselle.

Myös pitkään jatkunut poliittinen kamppailu Kupittaan siirtolapuutarhan olemassaolosta sekä useiden muiden keskeisten puisto- ja viheralueiden (mm. Parkin kenttä, Kakolan historiallinen miljöö, Aurajokirannan niin ikään kulttuurihistoriallisesti korvaamaton, mutta kaupunkisuunnittelussa unohdettu Maununtyttärenpuisto) jääminen täydennysrakentamisen jalkoihin on herättänyt kaupunkilaisten keskuudessa voimistuvaa epäluuloa Turun kaupunkikehittämispolitiikan kestävyydestä sekä luontoarvojen kunnioittamisesta.

Jotta suomalaisten läheinen luontoyhteys säilyisi myös tuleville sukupolville on tärkeää että lähiluontoa kunnioitetaan myös eteläisen Suomen kasvukeskuksissa.

Suomen luonnon päivä tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden muistuttaa päättäjiä lähiluonnon korvaamattomista hyvinvointivaikutuksista. ”Myös Turun kaupunki on selvittänyt turkulaisten piirissä ulkoilun ja kaupunkiluonnon merkitystä koronakeväänä 2020. Tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista lisäsi viikoittaisten ulkoilupäivien määrää keväällä 2020.”.

• ”Yli 80 prosenttia ulkoilupaikoista on sellaisia, joissa käytiin yhtä usein tai useammin kuin normaalitilanteessa ja niihin saavuttiin kävellen. Ulkoilu väheni erityisesti kohteissa, joissa aikaisemmin käytiin viikoittain tai harvemmin. Ruuhkaisuutta koettiin mm. Aurajokirannassa ja osa vastaajista kävi siellä harvemmin.”
• ”Lähes kaikki vastaajat pitivät luontoympäristöä tärkeänä hyvinvointia edistävänä tekijänä ja yli puolet koki, että luontoympäristöllä oli merkittävä rooli sosiaalisen kanssakäymisen ylläpitämisessä koronakeväänä 2020.”

(https://suburbanturku.wordpress.com/2021/12/03/edistaako-kupittaan-siirtolapuutarhan-lakkauttaminen-turun-ilmastotavoitteiden-toteutumista-ja-turkulaisten-hyvinvointia/)

Kun elokuun lopun luonnon juhlapäivää organisoivat viranomaiset ja muut tahot suosittelevat suomalaisia retkeilemään kansallispuistoissa, voisivatko tulevaisuudessa kaupungit juhlistaa Suomen luonnon päivää edistämällä ja kannustamalla paikallisessa lähiluonnossa liikkumista ja ulkoilua yhdessä paikallisjärjestöjen ja kaupunkilaisten kanssa?

Marinaa vai marinointia Impivaarassa?

Olipa kerran pienessä Pohjolan valtakunnassa johtaja, jossa yhdistyi sekä vakaa valtiomiesmäinen viestimisen taito että kepeämpi prinsessamainen halu viettää vähäistä vapaa-aikaansa alamaisten keskuudessa.

Jäämiesmäinen, tai peräti Väinämöisen viileys yhdistetyttynä Pohjolan emännän eleganssiin toi planeetalla puhjenneen pandemian aikana metsäläiskansalle suuren maailman huomiota, joka kuitenkin nopeasti jakoi Impivaaran ihmiset.

Nuoret milleniaalit näkivät kansanpuiston karnevaaleilla nahkaan ja denimiin verhoutuneen johtajansa uuden ajan airuena, mutta elämän ankeutta sekä ahdistusta pitempään kokeneet ja pettuleivällä ennen infernaalista Internetiä eläneet vanhoilliset voimat kokivat toisin.

Heille vanhan ja uuden mantereen meedioiden ylistämä johtaja näyttäytyy luultavimmin Louhena, Lovetarina, alamaailman kuningattaren Tuonettaren sokeana tyttärenä.

Planeetan palaessa Pietari Suuren syntyseudulla sekä Mustan meren rannikolla ja viljavainioilla, vitsaukset koettelevat maan kansojen yhtenäisyyttä.

Peräpohjolassa kansan koettelemukset ja tyytymättömyys puhkeavat pintaan kun olomuotoaan taiten vaihtava ja valtakunnan tunnetilaa viisaudella tulkinnut rakastettu shamaani Ilmarinen siirtyy rajan taa.

Kun suuri runonlaulaja on poissa, kuka tulkitsee Louhen tekoja ja kalevalaisen kansan tulevia tuulia?

Riittääkö tuulesta, auringosta, uraanista tai vedestä virtaa tulevaksi talveksi?

Ja kykenevätkö vakaat vanhat väinämöisläiset sekä uuden ajan louhelaiset kevään koittaessa löytämään toisensa ja ylläpitämään illuusiota maapallon onnellisimmasta kansasta?

Artikkelikuva: Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896, Turun taidemuseon kokoelmat

Saksa suree Uns Uwen lähtöä – ymmärretäänkö Suomessa seuralojaalien legendojen arvo?

Saksalainen jalkapallolegenda Uwe Seeler menehtyi 21. heinäkuuta 85 vuoden iässä kotonaan Norderstedtin kaupungissa Hampurin kupeessa.


Onko kyse henkilöpalvonnasta, laji- sekä seurakulttuurista vai jostain muusta kun puolivuosisataa aiemmin peliuransa päättäneen jalkapalloilijan elämää kunnioitetaan useiden päivien ajan käytännössä kaikissa Saksan medioissa ja useissa tapahtumissa?


Uwe Seeler on sodanjälkeisen talousihmeen ja Saksan liittotasavallan uuden nousun urheilullinen ilmentymä. Hän oli liian nuori osallistuakseen vuoden 1954 Bernin ihmeeseen* ja jalkapalloilijana juuri eläköitynyt kun Länsi-Saksa vei kotikisoissaan mestaruuden hollantilaisesta totaalijalkapallosta vuonna 1974.


Seelerin pelaajaura osui myös aikaan, jolloin väritelevisio, puhumattakaan modernimmista mediamuodoista tekivät vasta tuloaan.


Väliin jääneinä vuosikymmeninä tämä pituudeltaan vain 170-senttinen sentteri oli kuitenkin kohonnut rauhanomaiseen eurooppalaiseen yhdentymiseen sulautuneen saksalaisen jalkapalloilun kansalliseksi ja kansainväliseksi keulakuvaksi.


Uwe Seelerin maajoukkueura oli pitkä ja menestyksekäs. Hän viimeisteli 43 maalia pelaamassaan 72 maaottelussa. Näistä 40 kapteenina. Seeler osallistui neljään MM-lopputurnaukseen ja hän on yhdessä Diego Maradonan kanssa pelannut Lothar Matthäusin (25 MM-ottelua) ja Miroslav Klosen (24) jälkeen eniten MM-turnausotteluita (21). Ja maalimääräkin (9) on korkeampi kuin mm. Maradonalla (8/21), Cristiano Ronaldolla (7/17) ja Lionel Messillä (6/19). Ja vaikkei Seeler koskaan saavuttanut maailmanmestaruutta, Länsi-Saksa oli hänen peliaikana toinen (1966), kolmas (1970), neljäs (1958) ja neljännesfinaalissa (1962).

Vaikkei ”Meidän Uwe” koskaan maailmanmestaruutta saavuttanut, tai ehkäpä osittain juuri siksi Seeler on saksalaisten keskuudessa poikkeuksellisen suosittu. Saksassa, toisin kuin joissain toisissa jalkapallokulttuureissa, joukkueen etu ohittaa yksilön aseman. Peliurallaan pitkäaikainen kapteeni tunnettiin mm. maaleistaan, voimastaan ja saksipotkuistaan, mutta myös vaatimattomuudestaan ja lojaaliudestaan. Huolimatta taloudellisesti houkuttelevista italialaistarjouksista, Seeler pysyi HSV:lle uskollisena ja edusti koko uransa hampurilaisseuraa.


Vaatimattomuudella ja uskollisuudella oli varmasti vaikutuksensa suosiossa saksalaisten keskuudessa. Kolme Saksan vuoden pelaaja -titteliä (69, 64, 70), maajoukkueen kunniakapteeni, Saksan urheilun Hall of Fame -jäsen sekä Hampurin kunniakansalaisuus ja kunniakomissaarius puhuvat puolestaan.

Lojaalisuus sekä sekä seuraikonien kunnioitus ovat keskeinen osa kehittynyttä jalkapallokulttuuria


Kuningaslajin kulttuurissa samaa seuraa pitkään, joskus jopa pari vuosikymmentä yhtäjaksoisesti palvelleet pelaajat ja muut seuratoimijat edustavat kannattajakunnan keskuudessa seuran ehdotonta aatelia sekä arvojen ja perinteiden turvaa.


Rahan, vallan ja resurssien keskittyessä yhä voimakkaammin suurseuroille, lojaalisuudesta on tullut yhä harvinaisempaa, mutta lajin absoluuttiselta huipulta löytyy yhä Sergio Busquetsin, Thomas Müllerin ja Koken kaltaisia pelaajia, joiden arvo ymmärretään varmasti Barcelonassa, Münchenissä ja Madridissa. Niin kannattajalehtereillä kuin seuran johdossa.


Kannattajien kiintymys seuraikoneja kohtaan huipentuu uran päätökseen ja ns. Testimonial-tapahtumaan eli juhlaotteluun, jossa pelikentät jättävää pelaajaa muistetaan. Viime vuosina ehkä tunteikkain testimonial koettiin keväällä 2017 Rooman olympiastadionilla kun Francesco Tottin vuonna 1989 pelaajataival päättyi. Eräänlaisena legendajatkuvuuden merkkinä Totti – ”Rooman 8. kuningas” – jätti paikkansa Mohamed Salahille, josta on sittemmin kehittynyt Liverpoolissa lähes tottimainen kannattajien suosikki.


Ja kun köyhässä Etelä-Italian Napolissa vuonna 2020 menehtynyt Diego Maradona nähdään yhä kunnioituksen kohottajana ja vapahtajana, on Pohjois-Italian Milanon muotikeskuksella oma ikoninsa. Tänä päivänä AC Milanin teknisenä johtajana työskentelevä Paolo Maldini aloitti seuran junioreissa vuonna 1979 ja kun peliura päättyi keväällä 30 vuotta myöhemmin, toisen polven Italian maajoukkuepelaaja oli esiintynyt rossonerin paidassa yli 900 ottelussa ja saavuttanut joukon kansallisia ja kansainvälisiä ennätyksiä. Ja Milanossa jatkuvuudesta vastaa kolmannen polven Maldini, vuonna 2001 syntynyt Daniel.

Megaluokan maailmantähtien ohella poikkeuksellista seuralojaalisuutta on kunnioitettu juhlaotteluiden ja jopa näköispatsaan muodossa mm. Kölnissä (Heinz Flohe, FC Kölnin 1978 tuplamestaruusvuoden kapteeni), Lontoossa (Tony Adams, Arsenalin ja Englannin maajoukkueen pitkäaikainen kapteeni), Norjan Bergenissä (Roald ”Kniksen” Jenseniä on kutsuttu Pohjolan Garrinchaksi) ja Lilleströmissä (Tom Lund pelasi koko uransa kotikaupunkinsa seurassa huolimatta mm. Ajaxin sopimustarjouksesta).

Tony Adams, Roald ”Kniksen” Jensen ja Tom Lund (kuvat: commons.wikimedia.org/


Jalkapallon suurvallassa, Alankomaissa, oranssien maailmantähtien varjossa paikallista arvostusta ja ansaitsemaansa näkyvyyttä sekä seurakulttuuria sanamukaisesti sementoivat mm. Den Haagin Aad Mansveldin, Tillburgin Willem II:n Jan van Roesselin sekä Eindhovenin Willie Van der Kujlenin ja Coen Dillenin patsaat kasvattajaseurojensa stadioneilla.

Aad Mansveldin patsas ADO Den Haagin stadionilla ja Coen Dillenin patsas PSV Eindhovenin stadionilla (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Etelä-Saksan Augsburgissa kaupungin Bundesligahistoria on varsin tuoretta, mutta paikalliskulttuuria ja perinteitä vahvistetaan Uwe Seelerin aikalaiseen Helmut Halleriin liittyvän historian avulla. Vaikka 33 maaottelun ja 13 maajoukkuemaalin hyökkääjä pelasi suurimman osan urastaan Italian Serie A:ssa Bolognassa ja Juventuksessa, aiheutti Hallerin paluu Augsburgissa jalkapallohuuman huolimatta seuran pelaamisesta maan kakkostasolla. Sittemmin Helmut Hallerin mukaan on nimetty kaupungissa aukio ja vuonna 2015 FC Augsburgin kotistadionin edustalla paljastettiin kaupungin kuuluisimman pelaajan näköispatsas.

Helmut Hallerin patsas, WWK-Arena, Augsburg (kuva: https://commons.wikimedia.org/)

Laji- ja seurakulttuurin kunnioitus ei rajoitu vain pelaajaurallaan mainetta niittäneisiin urheilijoihin. Britanniassa historian menestynein manageri, CBE arvonimellä palkittu Sir Alex Ferguson voi ohittaa oman näköispatsaansa vieraillessaan Manchester Unitedin kotiotteluissa Old Traffordilla. Läheisyydestä löytyy toisen aateloidun skottimanagerin, Sir Matt Busbyn patsas sekä niinikään seuran ensimmäistä Euroopan cup-mestaruutta juhlistava pyhän kolminaisuuden patsas, jossa mukana United-ikonit Sir Bobby Charlton, Denis Law ja George Best.

Old Trafford ja Sir Alex Fergusonin, Sir Matt Busbyn, George Bestin, Denis Law’n ja Sir Bobby Charltonin kunnianosoitukset (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Vähintään värikäs ja myös menestyksekäs manageri-valmentaja-kaksikko Brian Clough–Peter Taylor on saanut yhteisen patsaansa Derbyn jalkapallokaupunkiin ja kaksikon vaiherikkaista vuosista ja etenkin lyhyeksi jääneestä ajasta Leedsissä on myös tehty elokuva The Damned United. Manageri Cloughia voidaan pitää ”elämää suurempana” brittiläisenä jalkapallopersoonana, joka luotsasi Derbyn ja Nottinghamin liigamestaruuteen sekä Nottinghamin kahteen peräkkäiseen Euroopan Cupin voittoon 1979-80.

Brian Cloughin ja Peter Taylorin patsas Derbyn stadionilla sekä Clough Nottinghamin kaupungin King streetillä (kuvat: https://commons.wikimedia.org/)

Johtuuko jalkapallon kansainvälisen ja yhteiskunnallisen näkyvyyden sekä vaikutuksen kasvusta, niin jalkapalloilijoiden kuin muiden lajin toimihenkilöiden yhä näkyvämpi huomioiminen on yleistynyt viime vuosikymmeninä. Yhä useampien pelaajien ohella mm. managerit Stan Cullis (Wolves, Molineux stadion, 2003), Sir Bobby Robson (Ipswich, Portman Rd, 2002 ja Newcastle, St James Park, 2012), Sir Alf Ramsey (Ipswich, Portman Rd, 2007), sekä seuraomistajat tai johtohenkilöt kuten Jack Walker (Blackburn, Ewood Park, 2004) ja Derek Dooley (Sheffield United, Bramall Lane, 2010) ovat ikuistuneet seurayhteisön keskuuteen.

kuvat: https://commons.wikimedia.org/

Ja kun huomioidaan vastikään päättyneiden Naisten EM-kisojen aiheuttaman hurmoksen isäntämaa Isossa-Britanniassa ja laajemminkin, on perusteltua olettaa että kuningaspelin globaali suosio jatkaa kasvuaan. Ja on voitaneen myös odottaa, että mestaruuteen yltäneen ”Lioness” -joukkueen patsasprojektit saavat tasa-arvohenkistä tuulta purjeisiin mm. Wembley loppuottelun yleisöennätyksen (87.192 katsojaa) kautta. Englannin mestaruuteen valmentanut Sarina Wiegman sai jo viime vuonna paljastaa oman näköispatsaansa Hollannin palloliiton patsaspuistossa Zeistissa.

Tanskassa arvostettu urheilutoimittaja ja selostaja Gunnar Nu Hansen saanut patsaansa Kööpenhaminan Parkenin paraatipaikalle.

kuva: Mette Frank Sorensen


Onko agraarinen yksilö- ja kestävyysurheilun Suomi urbanisoitumassa kohti eurooppalaista joukkue- ja palloilukulttuuria?

Moni suomalainen tuntenee lausahduksen – Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Ja itsenäisyyden ajan ensimmäisen hieman venytetyn puolivuosisadan yleisurheilijat ja hiihtäjät Paavo Nurmesta ja Eero Mäntyrannasta aina Lasse Vireniin, Juha Mietoon ja Marja-Liisa Kirvesniemeen lienevät syöpyneet suomalaiseen urheilukulttuuriperimään.


Kun menestys kestävyysurheilussa alkoi viimeistään 1970-80-luvulla kaventua, nousivat moottoriurheilun ”lentävät suomalaiset” muuttuvan urheilumaailman uusiksi kansainvälisiksi keulakuviksi. Ja heistä yksi kansainvälisesti kunnioitetuimmista, vain 27-vuotiaana traagisesti Monzan radalla menehtynyt moottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno ”Paroni” Saarinen sai kotikaupunkiinsa Turkuun oman muistomerkin heinäkuussa 2017. Aurajoen rantaan Barkerinpuistoon sijoitetun veistoksen lahjoitti Italian Assisissa toimiva Motoclub. elokuussa 2018.


Palloilu- ja joukkuelajeissa suomalaisten kansainvälinen menestys on antanut odottaa.

Kun menestys on ollut esimerkiksi Pohjolan naapurimaihin verrattuna vaatimatonta, suomalaiseen urheilukansaan on pesiytynyt jonkinlaista pessimismiä ja itseruoskintaa yhdistävää ajattelua. Jaksetaan muistella kuinka ensin vuonna 1986 Masken Carlsson yksin romutti jääkiekkomaajoukkueemme MM-mitalihaaveet ja heti perään keväällä 2003 Mats Sundin teki saman, vieläpä kotikisoissamme.


Mutta kun suomalainen jääkiekko on viimeistään katarsistisen vuoden 1995 MM-kullan jälkeen hioutunut keväiseksi kestomenestyjäksi ja etenkin Jukka Jalosen johtamana suoranaiseksi mitali- ja mestaruusautomaatiksi, voitaneen perustellusti puhua suomalaisen urheilukulttuurin suuresta murroksesta.

Taustalla on massiivinen yhteiskunnallinen ja väestörakenteellinen murros, jossa konservatiiviset viime vuosisadan suuret ikäluokat – babyboomerit – tekevät asteittain tilaa maalta- ja maahanmuuton motorisoimille milleniaaleille ja Z-sukupolville.

Kasvukeskukset imevät syrjäseutujen ja pienpaikkakuntien nuoria työ- ja opiskelupaikkojen sekä suurkaupunkien palvelujen ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksien vetovoimalla. Harrastukset ja vapaa-aika ovat tärkeä osa tätä muuttoliikettä ja kontrastina viime vuosisadan maaseudulla yksin puurtamiseen, tämän päivän nuoret hakevat sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Ja kun liikunnasta ja urheilusta on tullut yhä kiinteämmin osa viihdeteollisuutta, motivoituneimmat nuoret näkevät tietyissä urheilulajeissa mahdollisuudet taloudelliseen menestymiseen, jopa suoranaiseen rikastumiseen. Etenkin jääkiekossa, suomalainen valmennus sekä seura- ja juniorityö on saavuttanut olosuhteet, jossa lahjakkaalla ja ahkeralla nuorella pelaajalla on realistiset edellytykset ansaita elantonsa ja jopa vaurastua jääkiekkoa pelaamalla.

Voidaan siis puhua kansallisesta jääkiekkokulttuurista, jonka ilmentymiä ovat myös elinkeinoelämän kiinnostus kumppanuuksiin, poliittisten päättäjien myötämielisyys olosuhdeinvestointeihin ja muita lajeja suurempi medianäkyvyys. Vaikka jääkiekko on kohonnut pesäpallon ohi epäviralliseksi kansallispeliksi, kehitystä tai murrosta ei tulisi nähdä muissa pallopeleissä tai lajeissa ”game over” pessimismin tai jalkapallosta tutun Unkari-ottelun itseruoskinnan kautta.

Jääkiekkoväen lajikulttuurin ja seuratyön kehittämisestä voi ottaa monella tavalla oppia ja omaan tekemiseen pitää uskoa. Suomen maajoukkueet niin kori-, lento- ja jalkapallossa kuin salibandyssa ovat saaneet suomalaiset katsomoihin ja aitoa laji- ja kannattajakulttuuria on havaittavissa. Tämä yhteisöllisyyden tunne pitää pystyä synnyttämään kotimaan sarjojen tapahtumissa sekä sitä kautta sytyttämään ylpeys suomalaisesta palloilukulttuurista.


Pysyvä kansainvälinen menestys jalkapallon ja koripallon kaltaisissa maailmanlaajuisen kilpailun lajeissa ei luonnollisestikaan tapahdu yksittäisen onnistuneen MM/EM-karsinnan myötä. Viime kesän Euroopan mestarin Italian karsiutuminen Qatarin MM-kisoista kertoo etenkin kuningaslajin kilpailun raadollisuudesta. On siis epärealistista ajatella, että kansainvälinen menestys, tai edes nuorten pelaajien joukoittainen invaasio eurooppalaisten seurojen akatemioihin olisi avain suomalaisen jalkapallon nousuun. Suomalaisen jalkapallon ja muiden palloilulajien nousu edellyttää suunnitelmallista ja ahkeruuteen perustuvaa seuratyötä sekä jatkuvaa halukkuutta oppia uutta alati muuttuvassa yhteiskunnassa.


Seuratoimintaa on kyettävä jatkuvasti kehittämään ja ajoittain uudistamaan, mutta uudistustyössä on kuultava seuran jäseniä, kannattajia ja arkityön tekijöitä. Suomea on kutsuttu ikiajat yhdistysten luvatuksi maaksi, ja vaikka järjestöjä poistuu toiminnasta ja talkootyö takkuaa, suomalaiset arvostavat yhä yhdessä tekemistä. Ja yhdessä tekemiseen liittyy olennaisesti yhteistyö. Suomalaiseen kulttuuriin liitetään usein suolla yksin, mutta sisukkaasti kuokkiva Jussi. Ahkeruus ja omien rajojen mittaaminen eivät ole arvoina tai toimintatapoina vanhentuneet, mutta yhä urbaanimmassa Impivaarassamme joudumme ottamaan muita enemmän huomioon.


Kyse on viime kädessä kaiketi tasapainoilusta uuden oppimisen sekä yhteisöä ylläpitävien perinteiden ja arvojen välillä. Jotta voidaan oppia uutta on tunnettava omat arvot ja perinteet. Näiden kulttuuriarvojen vaaliminen on elinehto urheiluseuroille, muille järjestöille sekä myös kunnille ja yrityksille.


Arvoja ja perinteitä voi ylläpitää ja kirkastaa monella tavalla. Suomalaisessa seuratoiminnassa talkootyö on ollut keskeisessä roolissa ja mikäli harrastusmaksujen nousu halutaan pysäyttää ja tarjota harrastuksia myös vähävaraisille, vapaaehtoistoimintaa on kyettävä ylläpitämään. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia elämäntilanteista johtuen osallistua talkoisiin, mutta Internet-yhteiskuntamme tarjoaa tänä päivänä uudenlaisia mahdollisuuksia osallistua ja tarjota työpanosta etänä. Näiden mahdollisuuksien yhdessä miettiminen ja tarjoaminen seurayhteisöjen jäsenille on sitä yhteiskuntavastuullisuutta, mistä monissa juhlapuheissa ja seurajulkaisuissa puhutaan.


Toinen näkyvä tapa vaalia seura- ja lajikulttuuria ovat hall of famet, patsaat, muistolaatat ja muut pienimuotoisemmat yhteisön jäsenten huomioimiset. Kuukauden pelaajan tai toimihenkilön palkitseminen on huokea tapa osoittaa kiitollisuutta, ja taitavalla viestinnällä digitalisaatio lisää sekä yhteenkuuluvuutta että näkyvyyttä.


Näissäkin asioissa kannattaa ainakin tutustua ja vaihtaa kokemuksia syvempää seurakulttuuria edustavien yhteisöjen edustajien kanssa. Tätä kutsutaan verkostoitumiseksi, mikä sekin edellyttää ahkeruutta, pitkäjänteisyyttä ja aitoa kiinnostusta kumppaneja kohtaan. Tukholman derbytapahtumien suora kopioiminen Turkuun tai edes Helsinkiin ei ehkä ole se ensimmäinen kehittämisaskel, mutta ruotsalaisseurojen tapoihin kunnioittaa seuran pelaajia ja muita jäseniä kannattaisi varmasti tutustua.

Vaikka järjestöjen välinen kansainvälinen yhteistyö on kärsinyt pitkäaikaisesta globaalista pandemiasta ja ystävyyskaupunkitoiminta saatetaan mieltää vanhanaikaiseksi suhdetoiminnaksi, on varmasti suomalaisen seuratyön eduksi, mikäli seurat pyrkivät uudistumaan ja kehittämään toimintaansa paikallisia sekä alueellisia, mahdollisesti jopa kansallisia ja kansaivälisiä kumppanuuksia rakentaen. Jokaisen toimijan ei tarvitse tavoitella kaikkia kohderyhmiä, erikoistumalla omiin vahvuuksiin toiminnan laatu on varmasti parempaa ja kokonaisuuden hallinta helpompaa.

Jos ruotsalaiseen jalkapallokulttuuriin haluaa tutustua, vuonna 1915 perustettu Hammarby IF on hyvä aloituspaikka. Seura on kilpailullisella menestyksellä mitaten niukasti Allsvenskanin maratontaulukon Top10:n ulkopuolella ja Ruotsin ainoa mestaruus on vuodelta 2001. Mutta huolimatta vaihtelevasta menestyksestä ja hissiliikkeestä Allsvenskanin ja Superettanin välillä, ”Bajenin” suosio on suuri ja vuonna 2013 käyttöön vihitty kotistadion houkuttelee katsojia. Tukholman eteläosissa puhutaan ”Bajenlandista” ja useissa kannattajakyselyissä Hammarby on arvioitu Ruotsin suosituimmaksi jalkapalloseuraksi. Seuralla on aktiivinen kannattajayhteisö Suomessa ja Bajen Fans Finlandin jäsenet vierailevat säännöllisesti Tukholmassa joukkueen kotiotteluissa. Kuluvan kauden kotiotteluiden katsojamäärän keskiarvo lienee noin 25 000.

Hammarbyn voimakas seurakulttuuri ja perinteiden kunnioitus henkilöityy Lennart ”Nacka” Skoglundiin, jota pidetään Bajenin kaikkien aikojen pelaajana. Vain 45-vuotiaana menehtyneelle vasenjalkaiselle hyökkääjälle paljastettiin jo vuonna 1984 patsas hänen kotikulmilla Tukholman Södermalmin kaupunginosassa. Paikka nimettiin Nackan kulmaksi vuonna 2001. ”Det var just på denna plats som Nacka, Börje och andra kompisar jonglerade och övade upp sin bollkänsla. Att ”Nacka” är en av de största artisterna genom tiderna bör räcka som förklaring varför han alltid kommer placera sig som nummer ett, inte bara i många Bajen hjärta utan också i många andras hjärta som alltid älskar en lirare”. (https://sportpanelen.se/2021/08/22/10-basta-hammarby-spelarna-genom-tiderna/)

Suomessa joukkue- ja palloilulajien legendojen huomioiminen muistomerkein, saati patsain on huomattavasti harvinaisempaa. Olympiasankarit Paavo Nurmesta Lasse Vireniin löytyvät ikuistettuina olympiastadionin läheisyydestä ja moni hiihtäjäsuuruus on saanut oman patsaansa kotipaikkakunnallaan. Wäinö Aaltosen veistämä Paavo Nurmen patsas löytyy myös juoksijan kotikaupungista Turusta, missä patsaan sijaintipaikasta käytiin paikallista poliittista vääntöä Nurmen 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Terho Sakin veistämä Lasse Virenin patsas Helsingin Kisahallin puistikossa (palsastus v. 1994) ja Paavo Nurmen patsas Turussa.

Joukkue- ja palloilulajien ensimmäinen suomalainen patsas lienee myönnetty pesäpallon isä Lauri Tahko Pihkalalle. Tahko Pihkala -seuran tilaama muistomerkki paljastettiin Pihkalan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi 5.1.1988. Olympiastadionin kaakkoispuolen puistossa. Pihkalaa pidetään merkityksellisenä urheilun ja kuntoliikunnan ideologina ja organisaattorina, joka kehitteli liikuntamuotoja ja loi mm. pesäpallon peliksi, jollaisena se tänä päivänä tunnetaan. Pihkalan poliittisia sekä ideologisia näkemyksiä, ja etenkin myötämielistä suhtautumista Hitlerin Saksaan on arvosteltu.

Lahden kaupunki liikuntaväkineen on ollut ”urbaanin palloilupatsaskulttuurin” edelläkävijä Suomessa. Kuninkaaksikin kutsuttu suomalaisen jalkapallon kiistatta tunnetuin lähettiläs Jari Litmanen sai oman patsaansa synnyinkaupunkinsa Kisapuistoon 10.10.2010. Sittemmin maajoukkueen pitkäaikaista kapteenia, mm. Ajaxia, Barcelonaa ja Liverpoolia edustanutta Suomifutiksen legendaa on kunnioitettu myös nimeään kantavilla kentillä Pajulahden ja Eerikkilän urheiluopistoissa.

Kuva vas. https://commons.wikimedia.org/

28. marraskuuta 2017 Lahdessa paljastettiin toinen lajinsa ensimmäinen urheiluaiheinen näköispatsas Suomessa. Kunnianosoituksen kohteena oli lahtelaiskiekkoilun suuri ylpeys, Calgaryn olympiamitalisti ja Ruotsin liigan kaksikertainen malikuningas Erkki Laine. Lahden jäähalliyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Reijo Mäki-Korvelan mukaan mallia on haettu NHL:stä, missä vastaavanlaisia patsaita on paljon jäähallien edessä ja Torontossa kokonainen joukkue.

Kuva https://commons.wikimedia.org/

Suurten palloilu- ja joukkueurheilun pioneerit ja esikuvat ovat pikkuhiljaa Suomessakin saavuttamassa hieman samanlaista kunnioitusta mitä suuressa urheilumaailmassa. Ranskan Toulousessa Monsieur Magiciksi nimetyllä Aulis Rytkösellä on katu Kuopiossa ja Kotkan jalkapallostadion on nimetty Arto Tolsan mukaan, mutta varmasti näkyvämminkin suomalaisen jalkapallokulttuurin ja muidenkin palloilu- ja joukkuelajien suunnanäyttäjien saavutuksia voisi kunnioittaa?

Kyse on kulttuurista, arvokkaiden perinteiden kunnioittamisesta sekä myös kaupunkien tunnetuksitekemisestä ja matkailun edistämisestä. Eurooppalaisena kulttuurikaupunkina itseään markkinoiva Turku tunnetaan pitkän historiansa ja sivistyksellisen sillanpääasemansa ansiosta kaupunkina, joka on ollut monella tapaa edelläkävijä uusien ajatusten ja ideoiden tuomisessa Suomeen. Esimerkiksi jalkapallon kerrotaan saapuneen Suomeen August Blombergin toimesta.

Merkittävän elämäntyön suomalaisen liikunnan ja urheilun edistäjänä tehnyttä August Blombergia kunnioitetaan Turussa Urheilupuiston muistomerkillä sekä Kupittaanpuistossa nimeään kantavalla aukiolla. Kupittaan aukio on kuitenkin käytännössä vain asvaltoitu parkkialue ilman mainintaa Blombergin elämäntyöstä. Aukion ja Kupittaan kenttä 5:n välissä äskettäin paljastettu marraskuussa edesmenneen TPS-legenda Kim Suomisen muistolaatta on kuitenkin askel oikeaan suuntaan.

Vaihtuneen vuosituhannen molemmin puolin Turussa toteutettiin Pro Cultura -säätiön ympäristötaideprojektin kautta lukuisia keskustelua herättäneitä ja myös suurta suosiota saavuttaneita ulkoveistos- ja nytaidehankkeita. Lisäksi kaupungilla on käytössään liikemies Gustav Petreliuksen lahjoitusten turvin toimiva kaunistamisrahasto.



Voisiko Turku näitä resursseja tai muita kumppanuuksia hyödyntäen nousta suomalaiseksi edelläkävijäksi urheilu- ja liikuntakulttuurin paikallisessa kunnioituksessa?


Liikkumattomuuden ollessa yhä suurempi yhteiskunnallinen ongelma, tarvitaan liikumiseen sekä hyvinvointia edistävään liikunnalliseen kanssakäymiseen kannustavia esikuvia.


Etenkin historialliset Kupittaanpuisto, Urheilupuisto ja osana suurta liikuntapaikkauudistusta ilmettään merkittävästi muuttava Parkin kenttä olisivat luontevia paikkoja paikallisten liikuntavaikuttajien, tai kuten eräs äskettäin edesmennyt vaikuttaja saattaisi tämän päivän termiä käyttäen sanoa, ”sportti-influensserien” kunnioittamiseen.

Itselleni mieleen tulee turkulaiseen liikuntaan ja urheiluun merkittävän jalanjäljen jättäneitä vaikuttajia kuten Stefan Håkans, Ilkka Kanerva, Timo Nummelin, Jorma Pilkevaara, Lahja Salviander, Tapio Sten, Juhani Tamminen, Heikki Suhonen, Juuso Wahlsten, Aulis Virtanen.


Ja varmasti löytyy useita muitakin ansioituneita, joiden julkinen kunnioittaminen voitaisiin kytkeä esimerkiksi alkuvuodesta käynnistettyihin kulttuurin ja yhteisöllisyyden kärkihankkeisiin (https://www.turku.fi/uutinen/2022-01-18_turun-uudet-karkihankkeet-toteuttavat-pormestariohjelmaa).


Kotkalaista jalkapalloilevaa lauluntekijämestari Veikko Lavia vapaasti lainaten, kuka sinun mielestä on Suomen Turussa tai muualla maassamme muistomerkin tai peräti patsaan arvoinen?

Maailman suurin jalkaa kuvaava pronssiveistos paljastettiin Hampurin Volkspark stadionin edustalla elokuussa 2005. Kun hampurilaiset kuulivat kunniakansalaisensa kuolemasta, Uwe Seelerin muistomerkkiä on ympäröinyt kukkameri. Kuva: https://commons.wikimedia.org/

*Unkari oli 1950-luvun alkupuolella jalkapallon suurvalta. Maa oli voittanut olympiakultaa v. 1952 Helsingissä, eikä kapteeni Ferenc Puskásin johtama joukkue ollut hävinnyt otteluakaan yli neljään vuoteen. Bernin MM-finaalissa Unkari sai vastaansa Länsi-Saksan joukkueen, jonka unkarilaiset olivat jo voittaneet alkusarjan ottelussa maalein 8-3. Loppuottelussa Unkari oli selkeä suosikki, sillä sodan jälkeinen Saksa oli jaettu liittoutuneiden hallintoalueisiin ja kisoihin valitut pelaajat olivat lähinnä hiilikaivostyöläisiä, pankkitoimihenkilöitä ja muilla aloilla työskenteleviä amatöörejä tai korkeintaan puoliammattilaisia. Unkari siirtyi 2-0 johtoon, mutta Sepp Herbergerin valmentama saksalaisjoukkue tasoitti ottelun jo ensimmäisellä puoliajalla Helmut Rahnin toimesta. 84. minuutilla sama mies laukoi ottelun voittomaalin. Bernin ihme oli valmis ja Länsi-Saksan uudelleenrakentaminen ja kansakunnan eheytyminen oli alkanut.

Lähiluonto, lähiliikunta, lähikulttuuri – Kuusiston piispanlinna

Suomalaisuuden juuret löytyvät Lounais-Suomen, varsinaisen Suomen, sydänmailta. Ne liittyvät kiinteästi Itämeren alueen kirjaviin valtasuhteisiin. Itämeren rantoja ja asutusta on eri aikakausina hallinneet ja muokanneet idän, lännen ja eteläisemmänkin Euroopan valtaapitävät.

Kaarinassa, Piikkiönlahden niemennokassa sijaitseva Kuusiston linna oli aikoinaan Suomen piispojen hallintopaikka. Museolähteiden mukaan linnan rakennustyöt aloitettiin mahdollisesti jo 1200-luvun lopulla.

”Piispojen velvollisuuksiin kuului piispanpöydän eli piispan virkaan liittyvän varallisuuden ylläpito ja kartuttaminen, mikä edellytti puolustettavissa olevaa tukikohtaa. Siksi linna rakennettiin saarelle. Linnaan kerättiin todennäköisesti myös piispan veroina ja lampuotimaksuina saamia tavaroita. Linna monine alustalaisineen muistutti mannereurooppalaisia feodaalilinnoja; piispa oli linnanherra, ja linnaa isännöi varusväen päällikkönä ollut linnanvouti.” (luontoon.fi/kuusisto/historia#rakennettiin)

Tietoja piispojen läsnäolosta Kuusistossa on saatavilla vuodesta 1295 lähtien, jolloin piispa Maunu I päiväsi kirjeensä Kuusistossa. Ruskolla syntynyt, Turun piispana vuosina 1291-1308 toiminut Maunu I oli ensimmäinen tähän korkeaan virkaan kohonnut suomalainen mies. Hänen piispankaudella piispanistuin siirrettiin Koroisista Unikankareelle. Maunun aikana tuomiokirkko vihittiin vuonna 1300 ja hän oli myös ensimmäinen piispa, joka on haudattu tuomiokirkkoon.

Linnoituksen rakennusmateriaali vaihtui puusta kiveen 1300-luvun alkuvuosina ja kiviaines koottiin Kuusistosta sekä läheisiltä Kappelinmäeltä ja Myllykalliolta. 1400-luvulla mereen rakennettu paalutus paljastui vasta vuonna 1992, jolloin merivesi oli pitkään poikkeuksellisen matalalla.

Maunu II Tavastin piispan aikaa (1412-1450) pidetään Kuusiston linnan loistokautena. Mynämäellä syntynyt Maunu kouluttautui Prahan yliopistossa ja edisti menestyksekkäällä anekaupalla mm. tuomiokirkon, katedraalikoulun ja Mynämäen kirkon kehittämistä. Kuusiston piispanlinna varustettiin kaupan sekä puolustuksen tukikohdaksi, jolla oli suuri taloudellinen ja valtapoliittinen merkitys.

1500-luvun alkuvuosina linna oli laajimmillaan, mutta Tanskan ja Ruotsin kuningashuoneiden keskinäinen valtataistelu alkoi heijastua myös Suomeen.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta katolisen kirkon kulta-ajan päättymisestä Suomessa. Vuosina 1510-1522 piispana toiminut Arvid Kurki tuki Kristian II:sta vastaan valtataistelua käynyttä Sten Sturea ja vältti vuoden 1520 Tukholman verilöylyn, mutta menehtyi vuonna 1522 aluksen uppoamisessa paetessaan tanskalaisten hyökkäystä Närpiöstä Ruotsin Öregrundiin.

Kuusiston tanskalaisaika jäi lyhyeksi. Tukholman verilöylyn seurauksena käynnistynyt kansannousu toi Ruotsissa valtaan Gustav Eriksson-nimisen aatelismiehen, jonka isä ja useita lähiomaisia mestattiin syksyllä 1520 Tukholman Suurtorilla.

Runsaat 500 vuotta sitten tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset ovat jättäneet merkittävät jäljet Pohjanlahden molemmille puolille. Lyypekin hansakauppiaiden tuella tanskalaiset kukistanut Gustav Eriksson kruunattiin kesällä 1523 kuningas Kustaa Vaasaksi.

Kalmarin unionin yli satavuotinen aika päättyi ja alkoi Vaasa-suvun valtakausi. Kuningas Kustaan ajamiin moniin muutoksiin kuului mm. uskonpuhdistus, Lyypekin hansakauppiaiden erioikeuksien poisto ja vallan keskittäminen perintökuninkuuteen siirtymällä.

Vähäisiksi eivät jääneet Vaasan vaikutukset valtakunnan ”Itämaillakaan”. Kuninkaan pojat aloittivat vuosikymmeniä kestävän sisällissotaisan valtataistelun ruhtinaskuntien kontrollista. Eerikin ja Juhanan veljessota liittyy olennaisesti etenkin Suomen Turun historiaan. Vuonna 1550 isä Vaasa ehti perustaa Helsingin ja määräsi mm. Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon porvarit siirtymään Vantaanjoen suulle perustettuun kyläpahaseen.

Ja kohtalokkaaksi kävi Kustaa Vaasan vaikutus myös Kuusiston piispanlinnalle. Vaasa valtasi linnan tanskalaisilta vuonna 1523. Osana uskonpuhdistusta piispojen poliittinen ja sotilaallinen valta murrettiin ja taloudelliset erioikeudet poistettiin. Vuonna 1528 Kustaa Vaasa antoi käskyn purkaa linna.

Kuusisto vaipui vuosisatojen hiljaiseloon ja linnan kiviainesta käytettiin mm. Turun linnan ja Piikkiön kirkon rakentamiseen.

1870-luvulla Ruususen unta nukkunut rauniolinna alkoi herättää tutkijoiden kiinnostusta. Museoviraston vuonna 1985 aloittama korjaustyö on paljastanut paljon uutta kulttuurihistoriallisesti merkittävästä linnasta ja Kuusistosta on tullut yksi Suomen arvokkaimmista keskiajan arkeologian tutkimuskohteista.

Kuusiston piispanlinnan rauniot vuonna 1941 (kuva: Matti Poutvaara) ja 1938 (Pietinen), Museovirasto

Viime vuosikymmenien aikana Kuusiston piispanlinnasta on kehittynyt yhä merkittävämpi vierailu- ja ulkoilukohde. Vuodesta 2012 lähtien raunioilla pystyy liikkumaan myös pyörätuolilla. Portaita sekä kaiteita on lisätty ja piknik-puitteita on parannettu.

Vuosikymmen sitten raunioiden pohjoispuolella sijaitseva venelaituri uusittiin Kaarinan kaupungin ja Museoviraston yhteistyöllä. Kulttuurikuntoilua ja lähiluonnossa liikkumista tukee myös raunioilta läheiselle luonnonsuojelualueelle johtava Kappelinmäen luontopolku. Vuonna 2021 valtion suojelualueita hallinnoiva Metsähallitus rekisteröi Kuusiston piispanlinnan raunioilla 27 000 kävijää.

(https://www.metsa.fi/vapaa-aika-luonnossa/kayntimaarat/kayntimaarat-maastossa/)

Piispanlinnan raunioille pääsee myös meritse uutta venelaituria käyttäen. Ilmakuva vuodelta 1999. Lentokuva Hannu Vallas, Museovirasto.

Kaarinalainen Markku Pohjola on julkaissut vuonna 2021 linnasta tarkan tietokonemallinnuksen. Mallinnuksessa linnan tilat on sisustettu 1500-luvun asuun. Ohjelmistosuunnittelija Pohjola on tehnyt piispanlinnasta myös elokuvan Custu Castrum 1522. (https://yle.fi/uutiset/3-11850120)

Kesäkaudella 2022 (15.6.-18.8.) vierailijoita palvelee Piispanlinnan VR-kahvila. Kahvila toimii vuosina 1903-1904 rakennetussa vahtituvassa. VR-lasien välityksellä vieraat voivat tehdä virtuaalimatkan linnan loistoaikoihin. Vahtituvan yläkerrasta löytyy myös näyttelyt keskiaikaisista hyötykasveista sekä Arvid Kurjen elämästä. (https://kaarina.fi/fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/kulttuuri/kuusiston-linnanrauniot)

Kärkihankkeiden kabinettimonopolipeli käynnissä – korvaako yksityinen Artukainen Impivaaran kunnalliset liikuntapaikat?  

Kärkihankkeita ja kabinettipeliä, ennätyksellisiä hiilineutraalius- ja ilmastotavoitteita sekä värikästä vallankäyttöä ja kunnianhimoisia kaupunkikehittämiskuvioita toteutetaan juhlavuoden 2029 tähtäimellä Suomen Turussa.

Maan vanhimman kaupungin värikkäät kehittämisvisiot jakavat mielipiteitä, herättävät huomiota ja välillä jopa ansaittua hilpeyttä. Mutta huolimatta Turun tauti ja Turun mafia -liikanimillä väritetystä päätöksentekokulttuuristaan, turkulaiset ovat myös edelläkävijöitä mm. suomalaisen koulu- ja yliopistolaitoksen, lääketieteen, merenkulun, journalismin ja jopa joukkoliikenteen kehittäjinä[i].

Turkulaiset ovat kunnostautuneet myös suomalaisen liikunnan ja urheilun edistäjinä. Esimerkiksi maamme ensimmäinen jalkapallo-ottelu pelattiin v. 1890 maamme vanhimman puiston, Kupittaanpuiston läheisyydessä ja sata vuotta myöhemmin Artukaisissa avattiin Suomen ensimmäinen urheilu- ja viihdeareena, lähes 12 000 katsojaa vetävä Turkuhalli.

Vanha pääkaupunki on myös paradoksien paikkakunta. Musiikki- ja kulttuuritapahtumistaan tunnettua opiskelija- ja kesäkaupunkia arvostellaan usein konservatiivisena autokaupunkina ja lisäkontrastia kaupunkiin synnyttää kantasuomalaisen väestön ikääntyminen sekä samanaikaisesti useissa kaupunginosissa kiihtyvä asukaskunnan kansainvälistyminen. Ehkä tällä kontrastilla ja pk-seutua alhaisemmilla asumiskustannuksilla on myös vaikutusta siihen, että Turun yliopisto oli tänä vuonna ensi kertaa suosituin korkeakoulu kevään yhteishaussa hakijamäärällä laskettuna[ii].   

Kun urbaanin Turun kehitystä monimutkaistaa lisäksi kolmatta vuotta kestänyt globaali pandemia sekä tällä hetkellä maailmanrauhaa uhkaava Ukrainan sota, on selvää, että kohti 800-vuotisjuhlia visioivien Turun futuristien kristallipallossa on samankaltaista sameutta kuin Aurajoen vedessä.

Kaupungin kehittämistä linjaavia ns. kärkihankkeita on paljon ja niiden toteutumisen tiellä useita kuoppia. Kukaan ei tällä hetkellä osaa arvioida, kuinka pitkittynyt koronapandemia, saati huolestuttavaa hinnannousua, toimitusviivästyksiä ja mahdollisesti jopa elintarvikepulaa aiheuttava Ukrainan kriisi vaikuttaa Turun kehittämishankkeiden kustannuksiin.

Täysin poikkeuksellisen, maailmanlaajuisen kaksoiskriisin aikana etenkin Turun kunnianhimoisimman hankkeen, raitiotien todellisten kustannusten ja käyttäjämäärien luotettava arvioiminen lienee mahdottomuus kun pelkästään pandemian voimakkaasti lisäämä etätyö ja -opiskelu on merkittävästä muuttanut kaupunkilaisten joukkoliikenteen käyttöä.

Jos näissä oloissa jätetään raitiotiespekulaatiot syrjemmälle, Turulla on yhä suuri joukko kärkihankkeita, joiden samanaikainen eteenpäinvieminen vaatii sekä yhteistyökykyä että onnistunutta johtamista. Kupittaan tiedepuiston rinnalla on Keskustan kehittämisen jättimäinen kärkihanke, joka jakaantuu maantieteellisesti mm. satama-alueen Merelliseen Turkuun, Tuomaanpuistosta Fortunakortteliin ulottuvaan Vanhaankaupunkiin ja matka- ja elämyskeskukset sekä vanhan konserttitalon ja Parkin kentän uudistukset sisältävään Aninkaisten alueeseen[iii].

Ja jollei näissä hankkeissa ole tarpeeksi haastetta, Turun kaupunki on tämän vuoden alusta lisännyt pormestariohjelman mukaisesti kolme uutta kärkihanketta[iv]:

  • Kulttuurin kärkihanke
  • Osaamisen kärkihanke
  • Yhteisöllisyyden, hyvinvoinnin ja asuinalueiden tasapainoisen kehityksen kärkihanke (Yhteisöllinen Turku)

Pormestarimalliin siirtymisen mainostettiin ”parantavan kuntademokratiaa ja lisäävän avoimuutta”[v], mutta vajaan vuoden pormestarikokemusten perusteella tyytymättömyys sopimukseen on kasvanut ja ennustuksen tehneen silloisen kaupunginhallituksen puheenjohtajan Lauri Katteluksen (kok) ennustuksen toinen puoli – ”malli tuo vallan ja poliittisen vastuun samoihin käsiin” – näyttää hallitsevan.

Tyytymättömyys pormestarisopimusta kohtaan on kasvanut ja etenkin lupaukset avoimuudesta ovat saaneet kolauksen. Kritiikkiä on kuultu monesta ryhmästä. ”Turussakin on nyt ajauduttu tilanteisiin, jossa merkittäviä kaupunkipolitiikan ratkaisuja on tehty suljetuin ovin salatuissa kokouksissa mm. kaupunginhallituksessa ja valtuustossa. Missä avoimuus?”, kysyy Turun Vasemmiston puheenjohtaja ja kasvatustieteen emeritusprofessori Risto Rinne. Kaupunkiympäristölautakunnan jäsen, demarivaltuutettu Henry Toivari lataa vielä tiukemmin: ”Nykyinen johtamismalli on demokratian irvikuva[vi].

Keskustan valtuustoryhmän johtaja Jarmo Laivoranta jakaa kritiikkiä etenkin laajennetun pormestariston virallistamista kohtaan. ”Tämä ei millään tavoin tue avoimuutta ja hyvää yhteistyötä. Tämä tapa hoitaa asioita heikentää huomattavasti valtuuston vaikutusmahdollisuuksia ja keskittää vallan pormestaristolle, Laivoranta ryöpyttää[vii].  


Liikuntapaikkaverkkoa uudistettava urheiluseuroja ja kaupunkilaisia kuunnellen

Kärkihankkeiden viidakon lisäksi Turun päättäjät joutuvat paraikaa puntaroimaan Turun historian suurinta ja tärkeintä urheilupäätöstä[viii]: ”Kyse ei ole pelkästään siitä, että nyt linjataan Turun liikuntapaikkojen rakentaminen vuosikymmeniksi eteenpäin, vaikka puhutaan yli sadan miljoonan euron potista…Mutta kun mukaan otetaan vielä koko liikunnan ja urheilun avustusjärjestelmän täydellinen uudistaminen, puhutaan jopa vallankumouksesta.”

Turun liikuntakentän vallankumousta on valmisteltu kabineteissa pandemian ja poliittisen myllerryksen varjossa. Viime keväältä kesään lykkääntyneet pormestarivaalit toivat Turkuun hämmennystä aiheuttaneen pormestarisopimuksen ja vuoden vaihteessa liikuntareformia varjostivat niin ikään historialliset aluevaalit.

Kun kuntatalouden ylivoimaisesti suurin osa, sosiaali- ja terveyssektori siirtyy maakunnallisen hyvinvointialueen alaisuuteen, nousee liikunta- ja vapaa-ajan palvelujen rooli kuntapalvelujen kentässä merkittävästi. Etenkin kun tiedämme väestön liikkumattomuuden lisääntyneen huolestuttavasti ja saamme jatkuvasti tietoa syrjäytymisen sekä mielenterveysongelmien vakavuudesta.

Ja tähän massiiviseen yhteiskunnalliseen haasteeseen liittyvät olennaisesti myös kaksi Turun tuoreinta kärkihanketta. Koska ”Yhteisöllinen Turku” -hankkeen tavoitteena on ”panostaa asuinalueiden tasapainoiseen kehittämiseen tiiviissä yhteistyössä järjestökentän, asukkaiden ja yritysten kanssa, sekä tukea turkulaisten mahdollisuuksia lisätä hyvinvointiaan”, on välttämätöntä, että urheiluseurat ja kaupunkilaiset kytketään konkreettisesti liikuntapaikkaverkon uudistukseen.

On myös välttämätöntä, että 200 000 asukkaan rajaa lähestyvässä kaupungissa huomioidaan tarve aluekeskusten tasa-arvoiseen kehittämiseen, seudulliseen yhteistyöhön sekä ”pelataan yhteen” muiden paikallistason kehittämishankkeiden kanssa. Yhteisöllisen Turun keskeiset painopisteet (yksinäisyyden vähentäminen, mielenterveyden tukeminen, kotouttaminen, syrjäytymisen ehkäisy, liikkuminen ja harrastaminen, lähiöiden kehittäminen) ovat urheiluseurojen ydintoimintaa, joten liikuntajärjestöjä tulisi tarkkaan kuulla, kun liikuntapaikkoja ja avustusjärjestelmää uudistetaan.

Myös Kulttuurin kärkihanke kytkeytyy olennaisesti liikunta- ja harrastemaailman uudistusprosessiin. Kun hankkeen päätavoitteisiin kuuluu tukea kaupunkilaisten hyvinvointia ja toteuttaa uudistuvia ja luovia kohtaamisen tiloja, lienee sekä kaikkien intresseissä että taloudellista, mikäli kulttuurin ja liikunnan toimijat lisäävät keskinäistä yhteistyötään.  

Kun linjataan liikuntapaikkojen, etenkin suurten liikuntakeskusten tulevaisuutta, on ensiarvoisen tärkeää, että sijaintipaikat ovat lähellä kouluja, suuralueille rakentuvia monitoimitaloja ja asukaskeskittymiä sekä hyvien joukkoliikenneyhteyksien ulottuvissa.

Vuonna 2016 julkaistun liikuntapaikkasuunnitelman johtopäätöksissä nostetaan esiin liikuntakeskusten kärkikolmio[ix].

”Turun kaupungissa on 3 monipuolista ja isoa liikuntakeskusta: Kupittaa, Urheilupuisto ja Impivaara. Näihin kolmeen liikuntakeskukseen on panostettu suunnitelmallisesti jo kymmeniä vuosia, ja näin tullaan jatkamaan myös tulevaisuudessa. Panostaminen tarkoittaa käytännössä 1) suorituspaikkojen hyvää ylläpitoa, 2) peruskorjaamista sekä myös 3) muunneltavuuden ja kokonaan uuden kehittämistä niin infran kuin sisällöllisten toimintojenkin kannalta.”

Impivaara Vs Artukainen

Viime kuukausien aikana, julkisen päätöksenteon kulisseissa liikuntakeskusten kärkikolmiosuunnitelmaa haastamaan on kuitenkin noussut visio Artukaisten liikuntakeskuksesta. Visio on tuotu päätöksentekoon ns. Liikuntaverkon päivityssuunnitelman muodossa[x].

”Turkuhallin mahdollisen muuntotarpeen sekä Turun messu- ja kongressikeskuksen tilojen mahdollisen hyödyntämisen vuoksi Artukaista tarkastellaan tässä yhteydessä uutena liikuntapaikkakeskittymänä sekä vaihtoehtoisena ratkaisuna Kupittaan ja Impivaaran nykyisten liikuntakeskusten kehittämiselle.”

Artukaisten liikuntakeskittymän suunnittelua varten on perustettu Artukaisten Kehitys Oy, jonka Turun Palloseuran säätiö omistaa sataprosenttisesti. Kaupungilla on haluja lisätä yksityisten osuutta rakentamisessa, ja suhtautuminen Artukaisten suunnitelmiin on lähtökohtaisesti positiivinen[xi].  

Vaikka yksityisiä rahoittajia kiistatta tarvitaan jakamaan monien hankkeiden kustannuksia ja Artukainen, sekä etenkin Turkuhalli kaipaavat tulevaisuuden visioita, tämäkin kaupunkikehityshanke on luonteeltaan paradoksaalinen ja herättää useita kysymyksiä. Hankkeen taustalta löytyy HC TPS Turku Oy, joka on rakentamassa messukeskuksen maille usean lajin liikuntakeskusta, mutta samanaikaisesti turkulainen instituutio on viemässä liigajoukkuettaan pois Artukaisten areenasta ratapihan elämyskeskukseen.

Turkulainen urheiluväki on vuosikymmenien ajan arvostellut liigakiekon siirtoa Kupittaalta Artukaisiin ja kun nyt areena ollaan hylkäämässä ja siirtymässä ratapihalle, on tietysti perusteltua kysyä, miksi liikuntakeskus menestyisi areenaa paremmin Artukaisten asvalttialueella?

Hankkeeseen on kosiskeltu mukaan myös muita lajeja jakamaan jääurheilun korkeita kustannuksia ja tuomaan suuruuden ekonomiaa. Etenkin jalkapalloa on Artukaisiin toivottu, koska Impivaaran alimittainen halli on elinkaarensa lopussa ja suurten harrastajamäärien jalkapallo toisi keskuksen vaatimia käyttäjävolyymeja. Loppuvuonna 2021 Artukaisten Kehitys Oy esittelikin kaupungin liikuntajohtajan kanssa turkulaiselle jalkapalloväelle Artukaisten visiota, jossa HC TPS:n hallinnoima keskus isännöisi jääratojen kylkeen rakennettavaa yksityistä jalkapallohallia.

Turkulaisten jalkapalloseurojen reaktio on ollut varsin nihkeä. Seuroissa ollaan huolestuneita harrastuskustannusten nousuun ja kunnallisen hallin korvaaminen yksityisomisteisella nähdään kustannuksia sekä eriarvoisuutta lisäävänä kehityssuuntana. Kaikkein suurimman jalkapalloseuran eli Turun Nappulaliigan puheenjohtaja Mikko Högerman pelkää, että laajalla iltapäivätoiminnalla ryyditetty liikuntapaikkakeskittymä kasaisi junioriurheilun vallan lähinnä TPS:n käsiin[xii]. FC Interin juniorijaoston toiminnanjohtaja Pasi Hyvätin mukaan yksi kunnallinen halli pitää olla pohjana, että perustoiminnot saadaan pyöritettyä. Hän ei usko, että yksityinen jalkapallohalli voi mitenkään korvata julkista niin, että harrastamisen hinta pysyisi ennallaan. ”On selvää, että harrastaminen kallistuu ja maksajana ovat vanhemmat”, Hyvätti tiivistää.   

Jalkapalloväen palautteen jälkeen Artukaisten ryhmä julkaisi Turun Sanomissa mielipidekirjoituksen, jossa yhtäältä toistettiin aiemmin julkituotu linjaus, jonka mukaan keskus voidaan toteuttaa ilman jalkapalloa, mutta kirjoitus kuitenkin päättyi kannanottoon, jossa korostettiin tarvetta jalkapallohallin rakentamiseen. Nyt kunnallisena, mutta ilmeisesti yhä Artukaisiin.

On luonnollisesti tervetullutta, että urheiluseurat kehittävät ja myös rakentavat kunnan sekä muiden seurojen kanssa liikuntapaikkoja. On silti aivan välttämätöntä, jotta harrastuskustannukset pysyvät edes kohtuullisina, että kunta ylläpitää kunnallisia liikunnan peruspalveluita.

Tällaista peruspalvelua edustaa myös alimittainen jalkapallohalli, joka on yli neljän vuosikymmenen ajan palvellut jalkapalloilijoiden ohella mm. pesäpalloilijoita, amerikkalaista jalkapalloa, lacrossea, monia eri-ikäisten turkulaisten liikuntaryhmiä sekä myös jääkiekon oheisharjoittelua.

Myös lähiympäristöllä, alueen muilla palveluilla ja kaupunkikuvalla on merkitystä. Esimerkiksi Impivaaran kehitystä läntisen Turun liikuntakeskukseksi ovat viime vuosikymmenien aikana tukeneet ennen kaikkea suosittu uimahalli, jalkapallo- ja jäähallit sekä vetovoimaiset luonto- ja ulkoilualueet rakennettujen liikuntapaikkojen välittömässä läheisyydessä.

Impivaaran liikuntapalvelujen monipuolisuus ja suosio näkyy myös liikuntapaikkasuunnitelman tutkimustuloksissa. Impivaaran uimahalli, jalkapallohalli, lenkkipolut ja hiihtoladut ovat omatoimiliikunnan suositumpia liikuntapaikkoja ja Länsikeskuksen suuralueen asukkaat liikuntaa vapaa-ajallaan aktiivisimmin harrastavia turkulaisia.

Eikä sekään liene toisarvoista, että juhlavuottaan viettävän Turun Palloseuran jalkapalloilijat ovat viime vuosina panostaneet Impivaaraan hankkimalla hallintaansa täysimittaisen Lähi-Tapiola Areenan jalkapallohallin ja pelaavat ainakin U23 -joukkueen sarjaottelujaan kotiottelujaan Impivaaran nurmikentällä. Ja ainakin olisi johdonmukaista, että FC TPS olisi allekirjoittajien joukossa, kun Palloseura lobbaa uutta jalkapallohallia Turun Sanomien mielipidekirjoitussivulla.

Kun Turun kaupunki valmistelee kunnianhimoisia kärkihankkeitaan sekä hyvinvointivaikutuksiltaan hyvin merkittävää liikuntapaikkaverkon uudistusta, olisi tärkeää, että suunnittelu- ja toteuttamistyössä kunnioitetaan tehtyjä selvityksiä ja kuunnellaan Yhteisöllinen Turku -kärkihankkeen hengessä kaupunkilaisia sekä liikunta- ja muita palveluja tuottavia järjestöjä ja muita toimijoita.

Artukaisten alue on jo nyt merkittävä liiketoiminnan keskittymä ja tarjoaa myös tulevaisuudessa rautatie- ja meriyhteyksien kautta merkittäviä elinkeinopoliittisia, seutuyhteistyön ja muunlaisia kehittämismahdollisuuksia. Täysin puhtaalta pöydältä aloitettu ja Turkuhallin taakan rasittama liikuntapaikkahanke vaatii massiivisia panostuksia ja eikä välttämättä nauti Kupittaa-Impivaara-Urheilupuisto akselilla liikkumaan tottuneen turkulaisen liikuntaväen keskuudessa laajempaa kannatusta.  

Impivaaran kehittämistä kunnallisena liikuntapaikkakeskittymänä puolestaan puoltaa myös päivitetyn liikuntapaikkasuunnitelman mukaan alueen sijainti tiivistyvän kaupunkirakenteen sisällä, runsaat asukasmäärät, hyvät julkisen liikenteen saavutettavuudet sekä tiheät koulu- ja päiväkotiverkostot.

[i] https://www.turku.fi/ensimmaisena-turussa

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-12384094 Turun yliopisto nousi yhteishaussa ensimmäistä kertaa ykkössijalle hakijamäärissä, 31.3.22

[iii] https://www.turku.fi/keskustan-kehittaminen

[iv] https://www.turku.fi/karkihankkeet

[v] https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/turkuun-tulee-pormestari-tuo-vallan-ja-poliittisen-vastuun-samoihin-kasiin/7588796#gs.vo2n9s

[vi] https://www.ts.fi/uutiset/5602613

[vii] Laajennetusta pormestaristosta tuli virallinen, Turun Sanomat, 1.2.22

[viii] Harri Ahola, Käsillä on Turun historian suurin ja tärkein urheilupäätös, Turun Sanomat, 26.3.22

[ix] https://ah.turku.fi/kh/2022/0404009l/Images/2098185.pdf Liikuntapaikkasuunnitelma 2029, 22.3.16

[x] https://ah.turku.fi/kh/2022/0404009l/Images/2098181.pdf Turku liikuttaa kaikkia – tulevaisuuden linjaukset liikuntapaikkaverkon ja liikuntakulttuurin kehittämiseksi (Liikuntapaikkaverkon päivityssuunnitelma)

[xi] Tähän halutaan rakentaa junioriurheilun keskus, Turun Sanomat, 9.3.22

[xii] Jalkapalloseuroilta tyrmäys Artukaisille, Turun Sanomat, 10.3.22

Derbysunnuntai ⚽️🇺🇦

Jalkapallokaupungissa sunnuntaiderbyllä on merkitystä. Turku ja Manchester ovat jalkapallokaupunkeja.

Tänään iltapäivällä Turku Energia Areenan kentän laidat olivat katsojia täynnä kun FC Interin ja TPS:n B-juniorit kohtasivat Kupittaan SM-karsintaottelussa.

Katselin itse peliä TPS-legenda Tapio Haritun sekä mm. Interin edustusjoukkueen päävalmentajana ennen Jose Riveiroa toimineen John Allenin 🏴󠁧󠁢󠁷󠁬󠁳󠁿 kanssa. ”Hara” Harittu on pelaajaurallaan yltänyt raitapaidassa kolmeen Suomen mestaruuteen ja myös toiminut TPS:n edustusjoukkueen päävalmentajana sekä lukemattomissa muissa lajin vastuullisissa tehtävissä.

Walesissa syntynyt John Allen saapui 1980-luvulla Suomeen pelaamaan ja on viime vuosina toiminut päävalmentajana niin TPS:n kuin Interin edustusjoukkueissa ja useissa muissa seuroissa. Tällä kaudella Allen valmentaa TPS:n A-junioreita yhdessä Esa ”Jönssi” Johanssonin kanssa.

Kentän laidalla tietysti puhuttiin siitä kuinka jalkapallo on vuosikymmenien varrella muuttunut ja miten tepsiläinen tapa pelata jalkapalloa poikkeaa sinimustasta pelifilosofiasta, jonka alkuaikojen menestys rakentui Job Dragtsman hollantilaiseen pelitapaan ja jota viime vuosina Jose Riveiro on ”espanjalaistanut” menetyksekkäästi. Alkuvuoden harjoituspelien perusteella Interin uusi päävalmentaja Miguel Grau tuntuu jatkavan Riveiron vuosilta tutulla pallonhallintalinjalla ja myönteistä on ollut myös nuorten omien kasvattien saama peliaika talven Liigacupin otteluissa.

Tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävän Turun Palloseuran historiaan on mahtunut niin suurta menestystä kuin laskukausia. Samalla kun jalkapallo pelinä on kuluneen vuosisadan aikana muuttunut ja kehittynyt, on tietysti myös tepsiläinen pelitapa kokenut muutoksia.

Kun Tepsin kulta-aikana 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin ja vielä 80-luvullakin turkulainen jalkapallo tunnettiin ennen kaikkea taitavista, useimmiten Turun Nappulaliigassa (TuNL) jalkapalloperusteet oppineista pelaajista, on tepsiläinen pelitapa kuitenkin viimeisen parin vuosikymmen kuluessa muuttunut, kun Inter on noussut haastamaan kaupungin herruudesta, TPS kärsinyt talousvaikeuksista ja perinteinen pelaajapolku TuNL:sta on muuntunut yhä nuorempien omien juniorien valmennukseen.

Kun viimeisen reilun vuosikymmenen aikana olen valmentajana kohdannut muun Suomen kanssakilpailijoita Etelä-Länsi sarjoissa ja turnauksissa, tämän vuosituhannen aggressiivisesti prässäävää ja fyysistä Tepsiä on usein kuvailtu tyyliltään ”katupoikafutiksen” edustajaksi.

Kentän laidalla keskusteltiin myös siitä, kuinka vähän suomalaiset pelaajat puhuvat pelikentällä vaikkapa brittipelaajiin verrattuna 🗣🇬🇧. Koska 11 pelaajan saumaton yhteistyö edellyttää jatkuvaa kommunikointia – ohjeistusta, varoittelua ja kannustusta – on tässä kiistatta aihealue, missä Suomifutiksella paljon työsarkaa. Puhumista ja yhä parempia sosiaalisia taitoja vaaditaan tietysti myös suomalaisilta talenteilta, jotka pyrkivät ja yltävät ulkomaisiin akatemioihin kilpailemaan pelipaikoista alati kovenevassa kilpailussa ammattilaisseurojen pelipaikoista.

Paikallisottelu itsessään oli tasainen, mutta kaksijakoinen. Inter siirtyi nopeasti 2-0 johtoon, mutta TPS hallitsi selkeästi toista puoliaikaa. Katsomon puolella taidettiin olla yhtä mieltä siitä, että Palloseura oli tänään parempi, vaikka ottelu 2-2 tasatulokseen päättyikin.

llalla taivaskanavat välittivät myös Turkuun toisenlaisen derbyn Koillis-Englannista. Cityn ja Unitedin Valioliigan paikalliskamppailua Manchesterin herruudesta pidetään ehkäpä maailman katsotuimpana jalkapalloderbynä.

Teollisen vallankumouksen merkkikaupungin paikallisotteluun liittyy itsellänikin ylimääräistä kiinnostusta, koska olen opiskeluaikoina asunut Manchesterissa ja pelatessani sikäläisiä yliopisto- ja alasarjapelejä, joukkueemme harjoitteli ManU:n harjoituskeskuksessa Cliffillä, Unitedin juniorivalmentajan johdolla.

Jalkapalloon liittyy siis helposti nostalgiaa ja intohimoja, mutta kuningaslaji on myös erinomainen yhteiskunnan peili ja maailman kaikissa kolkissa harrastettava sekä seurattava urheilu- ja sosiaalisen kanssakäymisen muoto voi myös lievittää maailmanpoliittisia jännitteitä.

Vladimir Putinin johtama Venäjä hyökkäsi reilu viikko sitten aseellisesti naapurimaa Ukrainaan ja siitä asti jatkunut hyökkäys on kylvänyt kuolemaa, tuhonnut kaupunkeja ja aiheuttanut yli miljoonan ukrainalaisen maasta paon.

Jalkapallo ei luonnollisestikaan pysty yksin päättämään sotia tai poistamaan muita yhteiskuntien epäkohtia, mutta vastuulliset jalkapalloseurat, suurta vaikutusvaltaa nauttivat pelaajat ja näiden eettisiä arvoja valvovat kannattajat voivat vaikuttaa siihen, että diktaattorien hirmuteot tullaan maailmanlaajuisesti huomioimaan. Ja ennen pitkää myös tuomitsemaan.

Maailmanjärjestys muuttuu – kansalaisaktiivisuus avain humaanimpaan huomiseen

Sotši, Peking, Qatar, KOK, FIFA, UEFA, IIHF…

Krim, Donetsk, Luhansk, Harkova, Kiova…


Oma brittiläinen tutkimusohjaajani toisti aikoinaan jatkuvasti ”politics, economics and defence go together”. Samoihin aikoihin toinen professori kertoi entisen Neuvostoliiton geopolitiikan seminaareissa mielenkiintoisia tarinoita nuoruusvuosiltaan kun oli toiminut Ison-Britannian olympiajoukkueen johtotehtävissä Moskovan boikottikisoissa vuonna 1980.

Vaikka julkisessa keskustelussa usein toistetaankin tarvetta erottaa urheilu politiikasta, ovat nämä kaksi kahvipöytäkeskustelujen suosikkiaihetta toisiinsa yhtä sidoksissa kuin talous, turvallisuus ja poliittinen päätöksenteko.

Ja ovat olleet jo olympiakisojen alkuajoista lähtien kun Hannes Kolehmainen, vuoden 1912 Tukholman kesäkisoissa juoksi kolmella kultamitalillaan Suomen maailmankartalle. Huomattavasti vähemmälle huomiolle on jäänyt, että Suomen suuriruhtinaskunnan joukkue marssi kisoihin keisarillisen Venäjän joukkueen takana.

”Hannes Kolehmainen oli juossut Suomen maailmankartalle. Samalla hän oli myös vahvistanut suomalaisten kansallista itsetuntoa. Teolla oli oma merkityksensä kun Suomi samalla kymmenluvulla kypsyi lopulliseen itsenäisyystaisteluunsa.”



Kiistatta dramaattisin ja ihmiskunnan kehitykselle todennäköisesti merkityksellisin urheilun ja maailmanpolitiikan kohtaaminen koettiin vuonna 1936, kun valtakunnankansleri Adolf Hitler isännöi ensin helmikuussa Garmisch-Partenkirchenin talvikisoja ja myöhemmin elokuussa Berliinin kesäkisoja.

Vaikka Jesse Owens nousi Berliinin kisojen sankariksi neljällä kultamitalillaan, oli olympiakisaisännyydellä merkittävä vaikutus Natsi-Saksan nousuun ja maailmansodan syttymiseen kolme vuotta myöhemmin.

Urheilun yksi hienoimmista ja varmasti suureen yleisöön vetoavimmista piirteistä on sen kilpailijoita yhdistävä vaikutus, keskinäinen kunnioitus – urheiluhenki. Berliinin kisoissa mustan Jesse Owensin ja tämän vaalean isäntämaan haastajan Luz Longin välille kehittyi alkuperäistä olympia-aatetta henkivä ystävyys. Pituushyppykilpailun jälkeen hopealle jäänyt Long huudatti saksalaisyleisöä osoittamaan suosioitaan amerikkalaiselle voittajalle ja nelinkertaiselle kultamitalistille. Pituuskilvan jälkeen kilpakumppanit tapasivat toisensa useita kertoja kentällä ja kisakylässä. ”Owens ja Long keskustelivat taiteesta ja urheilusta, Hitleristä ja hänen päämääristään, tulevaisuudestaan. Luz Long uskoi arjalaisen rodun paremmuuteen yhtä vähän kuin että kuu olisi saksalaisten keksimä.”[i]  Jesse Owens ja Luz Long olivat kisojen jälkeen kolme vuotta kirjeenvaihdossa. Heinäkuussa 1943 Luz Long haavoittui vakavasti Sisilian taisteluissa ja menehtyi kahta päivää myöhemmin kenttäsairaalassa.



Kun näinä päivinä, keskellä Ukrainan kriisiä hämmästellään Venäjän johdon häikäilemättömyyttä veljeskansaansa kohtaan, ei lopulta ole yllättävää, että presidentti Putinia verrataan kolmannen valtakunnan kansleriin. Tai että urheilu yhdistetään valtapolitiikkaan.

Kun Ukrainan kriisi oli vasta etenemässä kohti viimeisintä, koko Ukrainan kattavaa aseellista yhteenottoa, länsivallat ja kansainvälinen yhteisö kävivät viikkokausia Kremlin kanssa diplomaattisia neuvotteluja rauhanomaisesta ratkaisusta.

Neuvottelujen aikana länsivalloista jaettiin tiedustelutietoa, jonka perusteella massiivisia sotaharjoituksia Valko-Venäjällä ja Ukrainan läheisyydessä harjoittaneelta Venäjältä oli aiheellista odottaa sotatoimia viimeistään Pekingin olympiakisojen päättyessä. Kreml toistuvasti kiisti epäilyt perättöminä.

Keskeinen peruste länsivaltojen epäilyksille olivat vuoden 2014 helmi-maaliskuun tapahtumat. Tällöin presidentti Putin paistatteli valtakunnankansleri Hitlerin tavoin olympiakisaisännän kansainvälisessä valokeilassa, mutta oli kulisseissa valmistellut Krimin valloitusta, mikä tapahtui pian Sotšin kisojen päätyttyä.



Natsi-Saksan ja Putinin Venäjän olympiakisaisännyydet eivät ole ainoat tahrat urheilun arvomaailmassa. Vuoden 1934 Italian jalkapallon maailmanmestaruutta varjostaa Mussolinin fasistien esiinmarssi ja vuonna 1978 Argentiina juhli kotikisoissaan ensimmäistä mestaruuttaan kenraalijuntan johdolla. Sopupelisyytösten ohella Argentiinan kisoihin ja sotilasdiktatuurin kauteen kytkeytyy tuhansien kansalaisten kidutus- ja katoamiskohtalot[ii].

Vuosisadan vaihduttua, MM-jalkapallon ja olympiakisojen eettinen imago ei ole mainittavasti kirkastunut. Vasta päättyneitä Pekingin kisoja varjosti pandemian ohella tutusti doping sekä uiguurivähemmistön kohtalo ja urheilijoiden epäeettinen kohtelu.

Sotšin vuoden 2014 kisaisännyyden ohella presidentti Putin onnistui hankkimaan Venäjälle myös vuoden 2018 jalkapallon MM-kisat. Kun kuningaslajin seuraavien MM-kisojen näyttämönä on jalkapallokulttuurin kummajainen Qatar, on ymmärrettävää, että puheet suurimuotoisesta korruptiosta rehottavat.



Eikä vain puheet vaan myös todisteet urheilujohtajien häikäilemättömästä oman edun tavoittelusta ja veljeilystä valtaeliitin kanssa ovat arkipäivää. Olympiakisaisännyyksiin liitetään lähes säännöllisesti syytöksiä korruptiosta ja kansainvälisen olympiakomitean maine on ryvettynyt lukemattomien lahjusskandaalien takia.

Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n maine ei ole juuri parempi. Pitkäaikainen puheenjohtaja Sepp Blatter ja Euroopan jalkapalloliitto UEFA:n johtaja Michel Platini ovat olleet jo kuusi vuotta massiivisen lahjontatutkimuksen kohteena ja joutuvat oikeuden eteen Sveitsissä[iii].

Eikä osattomaksi valtapelistä ole jäänyt suomalaisten lempilaji jääkiekkokaan. Kauan kaivatun ja suomalaisen jääkiekon aidosti ansaitseman jääkiekon olympiakullan hohtoa himmentää voimakas Venäjä-kytkentä sekä kansainvälisen lajiliiton omat eettiset häpeämerkit.

Kun lajin kansainvälisinä kiiltokuvakasvoina ovat ydinaseilla uhkaileva presidentti Putin, tämän minskiläinen ketjukaveri, Valko-Venäjän diktaattori Lukashenka sekä näiden avoimen Venäjä-myönteinen IIHF-pomo Rene Fasel[iv], voidaan puhua jo merkittävästä mainehaitasta. NHL:ssä häikäiseviin suorituksiin ja saavutuksiin yltäneet venäläiset jääkiekkolegendat Alex Ovetshkin, ministerinäkin toiminut Slava Fetisov ja muut Putinin läheisyydestä nauttineet kiekkolähettiläät saanevat varautua epämiellyttäviin kysymyksiin suhteestaan jääkiekkoilevaan presidenttiin[v].

Mikä on vaikutus suomalaisiin huippukiekkoilijoihin, jotka ovat viime vuosina keränneet miljoonatuloja Venäjän KHL-liigassa?

Mikä on Jokerien ja Hartwall Areenan kohtalo, joihin molempiin liittyy voimakas yhteys venäläisiin oligarkkeihin, jotka ovat nyt kiristyvien kansainvälisten sanktioiden keskiössä?

Eittämättä hankalia kysymyksiä lajissa, jonka keskuudessa kaksi vuotta kestäneet koronarajoitteet ovat aiheuttaneet ennennäkemättömiä toimintavaikeuksia ja ajaneet etenkin vähävaraisemmat seurat selviytymistaisteluun olemassaolostaan.

Nykypäivän huippu-urheilu on kuitenkin keskeinen tekijä alati paisuvassa viihdeteollisuudessa ja vaikka ”vääränlaisia valtasuhteita” solmineet urheilijat saattavat kärsiä mainehaitoista, löytynee lajin huipuille KHL:n korvaavia markkinoita.

Voisiko Putinin hyökkäyssota Ukrainaan kaikessa kauheudessaan johtaa humaanimpaan maailmanjärjestykseen?  


Valtaisaa medianäkyvyyttä nauttivan viihdeteollisuuden, valtapelin ja huippu-urheilun taustalla on kuitenkin mitä tärkein urheilun ruohonjuuritason sosiaalinen ja liikunnallinen ulottuvuus.

Kaupungistuminen, ilmastonmuutos, mobiiliteknologian vaikutukset ja yhteiskunnan yleinen suuri murros ovat merkittävällä tavalla muuttaneet arkielämäämme. Ja kaksi vuotta kestänyt globaali pandemia on entisestään muuttanut ihmiskunnan eloa. Koronarajoitukset, lasten ja nuorten yleistynyt liikkumattomuus, eriarvoistuminen, etätyön yleistyminen, sosiaalisten kontaktien voimakas supistuminen ja mielenterveysongelmien lisääntyminen ovat kaikki huomiota vaativia yhteiskunnallisia huolia. Lisäksi suuressa osassa länsimaita väestö ikääntyy ja syntyvyys on alhaista, mikä niin ikään aiheuttaa dramaattisia muutoksia yhteiskuntaan.

Yksi viime vuosien ehkä eniten poliittisia jänniteitä aiheuttaneista tekijöistä on lisääntynyt maahanmuutto, mikä näkyy myös eurooppalaisessa puoluepolitiikassa. Vuoden 2021 lopussa Puolan ja Valko-Venäjän rajalle kerääntynyt suuri määrä Lähi-Idästä saapuneita pakolaisia[vi] herätti laajoja pelkokuvia vuoden 2015 pakolaistulvan uusiutumisesta ja etenkin analysoitaessa Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen eri vaiheita, lienee todennäköistä, että Valko-Venäjältä EU:n alueille suuntautunutta pakolaisvirtaa arvioidaan eräänlaisena hybridisodan muotona. YK:n arvion mukaan jo yli 500 000 ukrainalaista on joutunut jättämään maansa ensimmäisen sotaviikon aikana ja paine etenkin Puolassa, Unkarissa ja muissa naapurivaltioissa on huomattava.   

On luonnollisesti mahdotonta ennustaa tai edes arvioida jopa maailmansodan uhkaan verrattavan sotilaallisen hyökkäyksen lopullisia seurauksia, mutta Venäjä-Ukraina-sotatila on kaikessa järkyttävyydessään herättänyt myös myönteisiäkin vaikutuksia.

Vaikka hyökkäävän osapuolen uskottavuus ja luotettavuus ovat saaneet mitä vakavimman kolauksen, on rohkaisevaa, että viiden päivän sodankäynnin jälkeen osapuolet ovat palanneet neuvottelupöytään Valko-Venäjän rajalla. Ja Euroopan sekä koko maailman mittakaavassa, niin poliittisten johtajien kuin kansalaisten yhtenäinen hyökkäyksen tuomitseminen on kannustava kehityssuunta.

Pitkään halvaantuneelta näyttänyt EU:n yhteistyö on löytänyt yhteisestä uhasta uutta energiaa ja kykyä tehdä päätöksiä. Jopa nopeita, kuten ilmantilojen sulkeminen ja aiempia huomattavasti tiukemman talouspakotteet osoittavat.   

Mutta ehkäpä kaikkein rohkaisevimmalta vaikuttaa tavallisten kansalaisten laajamittainen tuki ukrainalaisille, jotka ovat hyökkäyksen aikana osoittaneet mitä ihailtavinta päämäärätietoisuutta, yhteistyökykyä ja rohkeutta, mistä varmasti kaikki kansakunnat voisivat ottaa oppia.

Hallintokautensa alussa entisenä koomikkona vähätelty presidentti Volodymyr Zelenskyi on johtanut joukkojaan maltillisen määrätietoisesti ja johtajuus näkyy heijastuvan urheisiin ukrainalaisiin. Ja laajemminkin huolestuneeseen maailmaan.

Kansalaiset ympäri maailmaa ovat kokoontuneet suurina joukkoina mielenilmaisuihin, joissa viesti hyökkääjälle on ollut yhtenäinen ja väkivallaton. Mielenilmauksia on järjestetty lisääntyvässä määrin myös Venäjällä, missä osallistuminen vaatii myös siviilirohkeutta, koska valtiovallan suhtautuminen toisinajattelijoihin on voimakkaan kielteistä.

Vaikka osalle urheilueliittiä Ukrainan kriisi on kiusallinen, urheiluväki ylipäätään on osoittanut parhaita puoliaan. Ukrainalaiset urheilun lähettiläät ovat seuranneet presidentti Zelenskyin esimerkkiä käyttämällä vaikutusvaltaansa, ottamalla kantaa julkisuudessa ja jopa tarttumalla aseisiin isänmaansa puolesta. Tenniksen maailmanlistan nro 15 Elina Svitolina ja Euroopan liigoissa pelaavat jalkapalloilijat osoittavat isänmaallisuuttaan median välityksellä ja nyrkkeilyn maailmanmestariveljekset Vitali ja Volodymyr Klytško ovat mitä uskottavin kaksikko turvaamaan Ukrainan pääkaupunkia piirityksessä. Vanhempi veli Vitali on toiminut viime vuodet Kiovan pormestarina, ja veljensä on ilmoittautunut Ukrainan joukkoihin puolustamaan kotimaataan.

Ukrainalaisten rohkeus ja yhtenäisyys on heijastunut myös maan rajojen ulkopuoleiseen maailmaan. Muun muassa Britannian ja Saksan jalkapalloliigojen ottelutapahtumissa seurat, yksittäiset pelaajat ja kannattajat ovat mitä mielikuvituksekkaammin keinoin osoittaneet solidaarisuutta ukrainalaisille pelaajille ja koko kansakunnalle. Hollywood on herännyt. Elokuvamaailman kuuluisuudet käyttävät medianäkyvyyttään ja tuomitsevat Venäjän maahantunkeutumisen.

Ei liene liioiteltua sanoa, että ylivoimaista vihollista vastaan viisaasti ja urheasti kamppailevat ukrainalaiset ovat taistelleet itsensä muutamassa päivässä eurooppalaisten ja koko demokraattisen maailman sydämiin. Olisiko täysin utopistista, jos Eurooppa ja muu maailma seuraisivat ukrainalaisten esimerkkiä ja kokisimme pitkän pandemia-ajan päätteeksi ”Prahan kevään” hengessä ”Venäjän kevään”?

[i] Huippu-urheilun maailma 1, Antero Raevuori, Tarmo Mäki-Kuutti, kirjoittajat ja WSOY, 1978

[ii] https://www.history.com/news/world-cup-soccer-argentina-1978-dirty-war

[iii] https://www.bbc.com/news/world-europe-59133079 Ex-Fifa president Blatter and ex-Uefa boss Platini charged with fraud, 2.11.2021

[iv] https://www.iltalehti.fi/pekingin-olympialaiset-2022/a/f6267376-7329-4d8e-ae27-4c1b611552ed Rene Faselilla pupu pöksyissä – lähettelee Kummolalle selittelyviestejä: ”Tampereella telttaan asumaan”, 20.2.2021

[v] https://eu.usatoday.com/story/sports/nhl/capitals/2022/02/25/alex-ovechkin-calls-peace-russian-invasion-ukraine-capitals/6942954001/

[vi] https://www.bbc.com/news/59233244 Belarus border crises: How are migrants getting there? 26.11.2021

Katoaako Itsenäisyydenaukio kansallisesta kulttuurimaisemasta?

Turun kaupunginvaltuusto päätti 18.10.21 tiedotusvälineiltä ja turkulaisilta salaisessa neljä tuntia kestäneessä kokouksessa rakentaa uuden konserttitalon kansalliseen kaupunkipuistoon, Itsenäisyydenaukiolle.

Päätös oli varmasti riemuvoitto etenkin klassisen musiikin ystäville ja laajemminkin kulttuuriväelle, sillä nykyinen konserttitalo Aninkaistenmäellä ei enää vastaa filharmonisen orkesterin vaatimuksia, eikä Göteborgin kaupungin lahjoitusten tuella rakennetun kiinteistön peruskorjaaminen ole osoittautunut kannattavaksi.

Suurta arvostusta nauttiva, historialtaan aina vuonna 1790 perustettuun Turun Soitannolliseen Seuraan, suomalaisen orkesterielämän perustajaan[i], ulottuva Turun filharmoninen orkesteri luonnollisesti ansaitsee ja tarvitsee ajanmukaiset toimitilat. Aivan kuten asiallisia toimintaolosuhteita tarvitsevat esimerkiksi turkulaiset taiteilijat tai vaikkapa tuhannet turkulaiset jalkapalloilijat, jotka ovat 1980-luvulta lähtien harjoitelleet talvikauden Impivaaran alimittaisessa hallissa, joka on niin ikään saavuttanut elinkaarensa lopun[ii].

Liikuntaväkeä ja ”korkeamman kulttuuriin” edustajia ei tietenkään tule asettaa vastakkain kaupungin kehittämisessä, mutta kun päätöksentekoprosessi salataan kaupunkilaisilta sekä tiedotusvälineiltä ja samassa suljetussa kokouksessa päätetään myös taiteilijoiden talon perustamisesta Rettigin arvokkaaseen, mutta kunnoltaan arvoitukselliseen kiinteistöön, syntyy väistämättä taka-ajatuksia kabinettipelistä.

Epäilyt kabinettipelistä tai lehmänkaupoista ovat kiusallisia, kun huomioidaan maan ensimmäisen pääkaupungin päätöksentekoperinteet, joita on vuosikymmenien varrella kuvailtu mm. ”Turun tauti” tai ”Turun mafia” liikanimillä ja että vastikään käyttöön otetun pormestarijärjestelmän mainostettiin lisäävän päätöksenteon avoimuutta sekä turkulaisten vaikuttamismahdollisuuksia.

Suljettujen ovien takana tehty kaksoispäätös konserttitalon rakentamisesta Itsenäisyydenaukiolle ja Taiteilijoiden talosta Rettigin tehdaskiinteistöön avaa mielenkiintoisella tavalla turkulaista kaupunkikehityskulttuuria, jos kehittämistä peilataan kulttuuripääkaupunkivuonna julkistetun Taistelu Turusta -dokumenttielokuvan kautta. Kun elokuvassa tunnetut turkulaispäättäjät vastustivat voimakkaasti 80-luvulla Rettigin tehtaan naapuriin Vartiovuorenpuiston laitaan kohonneiden kerrostalojen rakentamista, tuntuu Itsenäisyydenaukion puiston uhraaminen täydennysrakentamiselle jäävän tänä päivänä kovin vähäiselle huomiolle.

Toki hanketta on vastustettu yli puoluerajojen. Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto edustavat monissa kysymyksissä vastakkaisia näkökantoja, mutta Itsenäisyydenaukion kohtalon kysymyksessä perussuomalaiset saivat jakautuneelta Vasemmistoliitolta tukea aukion säilyttämiseksi. Puolueen kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Johannes Yrttiaho käytti valtuuston kokouksessa voimakassanaisen puheenvuoron.

”Päätös Musiikkitalosta yritetään viedä läpi aivan päinvastaisessa järjestyksessä kuin hyvä hallinto ja kunnallinen demokratia edellyttäisivät. Keskustelu ja päätös kaavasta ja hankesuunnitelmasta yritetään lukita näin jo ennakolta ja samalla sitouttaa päättäjät kustannuksiin, joista ei ole mitään tietoa. Tämä on vedätys vailla vertaa. Mitään näin härskiä ei Turussa ole nähty sitten toriparkkipäätöksenteon.

Nyt vaarannetaan arvokas kaupunkikuva, Aurajokirannan puisto sekä julkiset varat. Mutta vaarannetaan myös orkesteritoiminnan tulevaisuus. On nimittäin erittäin todennäköistä, että Itsenäisyydenaukiolle ei saada laillista asemakaavaa ja koko hanke viivästyy oikeudessa kaatuvan kaavan myötä vielä vuosilla. Voimassaolevassa kaavassa alue on suojeltu puisto. Puisto on siis katsottu niin arvokkaaksi, että se on suojeltu, ei vain merkitty kaavaan puistoksi. Kaava on kohtalaisen tuore, vuodelta 2013. Kyse on Kansallisen kaupunkipuiston osasta. Muita tontin ongelmia ovat yleinen ahtaus, liikenneongelmat, savipohja sekä tietysti ympäröivät kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti arvokkaat rakennukset: kaupunginteatteri, Väinö Aaltosen museo ja Valtion Virastotalo. Aivan tämän kokonaisuuden alla virtaa Aurajoki, jonka ranta-alue asettaa omat haasteensa asemakaavalle. On melkein mahdoton keksiä paikkaa, joka olisi yhtä vaikea kaavoittaa nyt aiottuun käyttöön – laillisesti.”[iii]

Kritiikkiä tuli myös oikealta. Koko sivun TS-haastattelussa loppiaisena 2021 moninkertainen ministeri ja tuolloin vielä puolueensa pormestarisuosikki Ilkka Kanerva peräänkuulutti arvopohdintaa, sote-uudistuksen mutkistavien talouden realiteettien tunnistamista sekä seudullista yhteistyötä[iv]. Konserttitaloasiassa Kanerva ehdotti hengähdystaukoa ja näki Itsenäisyydenaukion ongelmallisena sijaintipaikkana.

”Minä en saa toiminnallisesti sille tontille mahtumaan konserttitaloa. Se olisi rakennettava Forum Marinumin viereiselle alueelle ja sen yhteyteen myös kongressikeskus. Messukeskuksesta ei sellaiseen ole.”

Suurimmista puolueista paradoksaalisesti vihreät ovat olleet viime vuosina kokoomuksen vahvin tuki täydennysrakentamisen edistämisessä, vaikka viheralueille osuva kaupunkirakenteen tiivistäminen onkin herättänyt kysymyksiä ja todennäköisesti myös vaikutti puolueen heikkoon vaalimenestykseen viime kesän kuntavaaleissa.

Koska kaupunkilaisten mielipiteet tuntuvat hukkuvan turkulaisessa päätöksentekotavassa ja kaupunkikehitysprosessissa, synnyttävät etenkin kiistanalaiset ja kiireellä eteenpäin viedyt kehittämishankkeet sosiaalisen median aikana julkisuutta, joka ei ole välttämättä ainoastaan myönteistä. Varsin pian uuden konserttitalon havainnekuvien julkaisun jälkeen sosiaaliset median alustat täyttyivät Itsenäisyydenaukion meemeillä, jotka olivat saaneet skeptiset vaikutteensa Kakolanmäen funikulaarista ja Logomon sillasta.

Kaupunkeja voi ja varmasti pitää kehittää monenlaisin motiivein ja perustein. Olen itse tutkinut pitkään kaupunkiseutujen alueellista lobbausta ja vertaillut etenkin Turun, Tampereen ja Malmön seutujen alueellista edunvalvontaa ja kehittämistyötä. Kaikilla kolmella kasvualueella on omat vahvuutensa ja myös merkittävä kansallinen tehtävä haastaa pääkaupunkiseutua elinvoimaisina kakkos-/kolmoskaupunkeina.

Turun kaupungin päätöksentekopuutteisiin turhautuneet kriittiset kommentaattorit vertaavat turkulaista kaupunkikehittämistä usein dynaamiseen Tampereeseen, mutta vaikka suunnilleen samankokoisten kaupunkien vertailu on houkuttelevaa, tulisi muistaa, että Tampere ”sisä-Suomen sulatusuunina” ja Turku maan vanhimpana kaupunkina ja suomalaisten kulttuurihistoriallisena ”ikkunana Eurooppaan” ovat hyvin erilaisia asukaskeskittymiä. Ja tämä erilaisuus on suuri suomalainen vahvuus, jota tulisi vahvistaa ylläpitämällä paikallista omaleimaisuutta, eikä yhdenmukaistamalla kaupunkikuvia Euroopasta tai Amerikasta imitoiduilla trendeillä.

Turun vetovoimatekijöitä ja turkulaista identiteettiä on tutkittu ja tiedusteltu ahkeraan mm. tutkijoiden sekä tiedotusvälineiden toimesta ja melkeinpä poikkeuksetta Aurajoen kansallismaisema kulttuuristoriallisine rakennuksineen ja julkisine tiloineen mainitaan kaupungin ykkösylpeytenä ja asukkaiden olohuoneena.  

Turun jokiranta on siis kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuinen sekoitus kansallista kulttuurimaisemaa – suomalaisuuden syntyseutua – sekä kaupunkilaisille avointa kohtaamispaikkaa ja yhteistä tapahtumatilaa. Tätä herkkää tasapainoa turvaamaan ja jokimiljöön kestävää kehittymistä tukemaan valtiohallinto päätti vuonna 2013 perustaa Turkuun maan kuudennen kansallisen kaupunkipuiston[v].

Itsenäisyydenaukio Volker von Boninin kuvissa 1970-luvulla.

Töölön kulttuurimaisema, johon vuosikymmen sitten upotettiin niin ikään suuria poliittisia intohimoja herättänyt Musiikkitalo. Tässäkin hankkeessa budjetit paukkuivat ja valtiohallinnolta pyydettiin apua. Olennainen asia kulttuurikeskuksen onnistuneen toteutuksen kannalta kuitenkin on, että eduskuntatalon ja Oodin väliin sijoitettua Musiikkitaloa ympäröivät massiiviset julkiset tilat, joissa kaupunkilaiset voivat viettää aikaa sekä järjestää tapahtumia tai vaikka demokratiaan kuuluvia mielenilmaisuja.

Itsenäisyydenaukio on osa Turun kansallista kaupunkipuistoa

Jokirannan keskiössä sijaitseva Itsenäisyydenaukio edustaa juuri sellaista kulttuurimaisemaa ja kaupunkilaisten vihreää kohtaamispaikkaa, joiden ympärille Suomessa on viime vuosina perustettu jo 11 kansallista kaupunkipuistoa.

”Kansallisten kaupunkipuistojen tavoitteena on säilyttää kaupunkiluontoa ja rakennettua kulttuuriympäristöä laajana, eheänä kokonaisuutena – kaupunkilaisten olohuoneena. Kansallinen kaupunkipuisto on maankäyttö- ja rakennuslaissa määritelty kaupunkiympäristössä sijaitseva arvokkaiden kulttuuri- ja luonnonmaisemien sekä virkistysalueiden laaja kokonaisuus, jonka säilyttämiseen ja hoitamiseen kaupunki on sitoutunut.”[vi]

Jostain syystä kansallinen kaupunkipuisto ei ole Turussa löytänyt yhtä näkyvää asemaa kuin eräissä muissa kaupungeissa ja voi ehkä epäillä, kuinka hyvin turkulaiset tuntevat Airistolta aina Kuralan kylämäelle ulottuvaa 15 kilometrin puistokokonaisuutta.  Ja kun Turun kaupungin puistokuvauksessa kerrotaan kansallisen kaupunkipuiston ytimenä olevan historiallinen Aurajoki-miljöö[vii], voisi varmasti olettaa, että jokirannassa keskeisellä paikalla sijaitseva maan ainoa Itsenäisyydenaukio edustaisi juuri sellaista kaupunkiluontoa ja kulttuuriympäristöä, joiden säilyttämiseen ja hoitamiseen kaupungit ovat sitoutuneet.

Itsenäisyydenaukiolta löytyy ympäröivien arvorakennusten sekä Soihtu (Terho Sakki, 1975) ja Taivaallinen vaunu (Mariella Bettineschi, 1994) -taideteosten lisäksi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin reliefi.

[i] https://musisoi.wordpress.com/

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2020/01/29/hradecky-areena-impivaaraan/

[iii] https://johannesyrttiaho.fi/2021/10/18/turun-musiikkitalo-on-vedatys-vailla-vertaa-torkeinta-sitten-toriparkin/  18.10.21

[iv] https://www.ts.fi/uutiset/5184704 Ilkka Kanervan konserttitalo ei mahdu Itsenäisuudenaukiolle – pormestarikisassa tilaa on useammalle ehdokkaalle, 6.1.21

[v] https://www.turku.fi/kulttuuri-ja-liikunta/ulkoilualueet/puistot/turun-kansallinen-kaupunkipuisto

[vi] https://ym.fi/kansalliset-kaupunkipuistot

[vii] https://kansallisetkaupunkipuistot.fi/kaupunki/turku/

Taru ja Totuus – someilua sotesta ja kansan hyvinvoinnista

Donald Trumpin twitter-tili suljettiin vuoden takaisen Capitol kukkulan kaaokseen seurauksena, mutta brittien Brexit-pääministeri Boris Johnson puolustaa Downing Streetin puutarhajuhliaan ja Australian aikavyöhykkeellä, tennistähti Djokovicin koronakäyttäytyminen hallitsee uutisvirtaa.

Pääministeri Johnsonin puutarhajuhlaselitysten ohella brittien yhteiskuntauskoa koettelevat kuningashuoneeseen kytkeytyvät kohut. Seksiskandaalissa ryvettynyt prinssi Andrew puolustaa itseään oikeudessa yksityishenkilönä ja menettää ainakin 11 erilaista everstin ja amiraalin arvonimeä. BBC:n mukaan Andrew’sta ei myöskään enää käytetä etuliitetettä ”hänen kuninkaallinen korkeutensa”. (Kuvat: CNN)

Kymmenettä Australian Open -titteliä ja ennätyksellistä 21. Grand Slam-voittoa tavoitteleva maailman tennisykkönen Novak Djokovic on aiheuttanut Australiassa sisäpolitiittisen kriisin ja ennennäkemättömän mediasirkuksen laiminlyötyään Australian pandemiasäädöksiä.

Globaalin koronaviruksen muuttaessa muotoaan ja pandemian jatkuessa kohta kolmatta vuottaan, maailman mediaan tulvii teorioita, tarinoita ja tieteellisiä tutkimuksia planeettamme tulevasta terveystilasta. Ja ihmiskunnan hyvinvoinnista.


Koti-Suomessa somekommentoinnit koskien oman pääministerimme syksyn Kesäranta-juhlia ovat laantuneet ja saaneet tehdä tilaa poliittiselle taistelulle historiallisista hyvinvointialuevaaleista. Sen paremmin äänestäjät kuin ehdokkaat eivät kuitenkaan osaa sanoa, minkälainen asema uusilla aluevaltuustoilla tulee tulevaisuudessa olemaan hyvinvointiyhteiskuntamme turvaajina.

Siispä sosiaalinen media ja sanomalehdet ovat täynnä entistäkin epämääräisempiä vaalilupauksia tyyliin ”Näkemystä ja kokemusta”, ”Vastuu alkaa välittämisestä”, ”Ihmisen kokoista hyvinvointia”…

Tänään 14.1. on myös Sakarin ja Zachariaksen nimipäivä. Olettaisin renessanssimies Zach(a)ri(a)s Topeliuksen samaan päivään osuvalla syntymäpäivällä olevan yhteyttä tähän kalenterimerkintään. Aikansa tuhattaituri tunnetaan mm. kirjailijana, runoilijana, historioitsijana, Helsingin yliopiston professorina ja rehtorina sekä ehkäpä maamme ensimmäisenä päätoimisena toimittajana.

Zacharias Topelius nuorempi kirjoituspöytänsä ääressä Koivuniemen tilallaan Östersundomissa vuonna 1897. Finnish Heritage Agency.

Myös Topeliuksen isä, Zacharias vanhempi oli monitaitoinen suomalaisen kulttuurin ja kansanterveyden edelläkävijä. Turun akatemiassa opintonsa varojen puuteen takia keskeyttämään joutunut isä Topelius sittemmin kouluttautui köyhäinlääkärin ja Ruotsin laivastonlääkärin tehtävien lomassa Uppsalassa tohtoriksi ja palasi piirilääkäriksi Uusikaarlepyyhyn. Kansanrunouden keräämisen lääkäri Topelius oli aloittanut jo toimiessaan rokottajana vuosina 1803–1804. Runouden keräily laajeni hänen matkustaessa 1810-luvulla piirilääkärin tehtävissä Pohjanmaalla.

Z. Topelius nuoremman Sylvian laulut runokokoelmaan kuuluvat runot Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä) ja Varpunen jouluaamuna kuuluvat suomalaisten rakastetuimpien laulujen joukkoon ja suuri osa suomalaisista luultavasti muistaa laulaneensa koulussa Topeliuksen sanoittamaa virttä 484 – Totuuden henki. Yhtä tuttu lienee runo En etsi valtaa loistoa, jonka sävelen kirjoitti Jean Sibelius.

Zachris Topelius kirjoitti paljon naisille ja lapsille, mitä kautta hänet tunnetaan myös opettavaisten lastensatujen ” satusetänä”.

Toimittajana Topelius otti yhä enemmän kantaa sosiaalisiin kysymyksiin, kaupan, liikenteen ja kasvatuksen teemoihin, ja harjoitti ”tutkivaa journalismia” mm. ylioppilaiden taloudellisia oloja tai köyhien asumisoloja koskevissa kirjoitussarjoissaan. Ja Topeliuksen ehkäpä tunnetuin kirjallinen teos, kirjasarja Välskärin kertomukset kuvaa sekin yhteiskuntaluokkien kamppailua Ruotsi-Suomen historiassa.

Topelius oli eräänlainen Hannu Karpon ja Jörn Donnerin edelläkävijä. Myös nämä seuraavan vuosisadan tutkivat journalistit ja yhteiskuntakriitikot ovat kiertäneet pitkin Suomenniemeä ja kuvanneet sekä haastatelleet suomalaisia.

Valtaapitävien toimintatapoja tutkivia journalisteja ja kansan tunteiden tulkkeja tarvitaan myös 2000-luvun some- ja sote-aikoina. Vaikka sosiaaliseen mediaan kytkeytyy vahvasti eripuraa synnyttävä mielipiteiden polarisoituminen ja muita lieveilmiöitä, tarjoaa Internetin ihmeellinen maailma silti meille ainutlaatuisen mahdollisuuden ilmaista mieltämme.

Topeliuksen muistomerkistä käytiin kova kiista 1920-luvun lopulla. Gunnar Finnen veistos Taru ja Totuus voitti Ruotsalaisen kirjallisuusseuran järjestämän muistomerkkikilpailun 1928. Finnen veistoksen tyylitelty muoto ei kuitenkaan miellyttänyt niitä, jotka toivoivat muistomerkin edustavan samaa ihanteellista realismia, joka oli ollut tyypillinen Topeliuksen ajalle ja hänen omille kirjoituksilleen. Kirjailija Maila Talvio käynnisti toisen veistoshankkeen. Talvion järjestämä kansalaiskeräys sai aikaan, että Ville Vallgrenin (1855-1940) vuonna 1909 valmistunut ja alunperin hautamuistomerkiksi kaavailtu veistos valettiin pronssiin ja paljastettiin Floran päivänä 13.5.1932 suuressa kansanjuhlassa. Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvudin läsnäollessa suomen- ja ruotsinkieliset lapsikuorot lauloivat, Suomen liput liehuivat, juhlapuheita pidettiin ja koululaisista koostunut juhlakulkue marssi muistomerkin editse. Finnen Taru ja totuus -veistos paljastettiin vaatimattomammin menoin saman vuoden lokakuussa. Vallgrenin Topelius-muistomerkissä satusetä Topelius istuu iloisten ja opinhaluisten lasten ympäröimänä. (Lähde: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/topelius-ja-lapset-ville-vallgren/ , Kuva Vallgrenin veistoksesta: Wikimedia Commons, 2012)

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä, Zachris Topeliuksen muistolle omistettu Taru ja Totuus veistos on sekin jakanut ajan hengen mukaisesti voimakkaasti mielipiteitä. Esplanadilla sijaitseva Gunnar Finnen vertauskuvallinen veistos sai aikanaan kilpailijaksi näköispatsaan, joka pystytettiin koulupuistikkoon puolta vuotta ennen Finnen veistosta.

Kun suomalaiset lähipäivinä äänestävät pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntansa tulevaisuudesta, kannattanee pitää mielessä Topeliusten yhteiskuntavastuullista ajattelua eli lasten ja nuorten hyvinvointia sekä vähävaraisempien asuinoloja. Unohtamatta ikäihmisiä, joita on maassa enemmän kuin koskaan. Ja tähän voi vielä yhdistää edesmenneen kansantaiteilija-monitaituri Jope Ruonansuun elämänviisaus – Aatteleppa ite.   

Silta – draamaa Turusta

Turku on panostanut viime vuosina voimakkaasti täydennysrakentamiseen sekä ns. vau-arkkitehtuuriin ja kasvuvisioissa vuoden 2029 800-vuotisjuhliin valmistautuva ”Pohjolan Pariisi”[i] korostaa asemaansa eurooppalaisena kulttuurikaupunkina.

”Turun seutu haluaa olla vuonna 2029 pohjoismaiden kiinnostavin elämyskeskittymä, jossa toimii yhä suurempi joukko av-alan, matkailun ja peliteollisuuden yrityksiä. Näiden yritysten, koulutussektorin ja kuntien muodostama tiivis verkosto, ExperienceTurku, tarjoaa kansainvälisille tuotannoille, sijoittajille, uusille yrityksille ja osaajille upeita mahdollisuuksia.”[ii]

Vaikka koronapandemia on rajoittanut matkailua ja kansainvälistä yhteistyötä, Suomen Turku, suomalaisten vuosisatojen silta Pohjolaan ja Manner-Eurooppaan on kyennyt ylläpitämään laajentunutta ulkomaan lentojen valikoimaa ja kaupunki nimettiin äskettäin Euroopan kymmenen kiinnostavimman matkakohteen eliittiin[iii].

Ja suoratoistoformaattien myllertäessä viihdeteollisuutta ja nykyihmisen ajankäyttöä, televisio-, internet- ja muu virtuaalimaailma yhdistää maailman kansoja tarvitsematta matkustaa maan rajojen ulkopuolelle.

Jo pari vuosikymmentä sitten, uuden vuosituhannen alkuvuosina Turun taideakatemian piirissä valmisteltiin luovien alojen palvelukeskusta, joka yhdistäisi kehittämiskeskuksen, kulttuuritoimen ja matkailualan sekä korkeakoulujen ja oppilaitosten osaamista[iv].

Länsisuomalaisen elokuvaväen keskeisenä suunnannäyttäjänä on eittämättä toiminut Skoonen elokuvatuotanto, joka käynnistyi 1990-luvun loppupuolella Film i Skåne yhdistyksen ympärillä ja saavutti suurta kansainvälistä huomiota etenkin Henning Mankellin menestysromaanien pohjalta kuvattujen Wallander-elokuvien ja tv-tuotantojen myötä. Vuoteen 2013 mennessä Ystadin studiolla ja ympäristössä oli kuvattu yhteensä 32 ruotsinkielistä Wallander-elokuvaa[v].

Vaikka ystadilaista rikoskomisariota on sittemmin esittänyt BBC:n englanninkielisessä tuotannossa myös maailmankuulu brittinäyttelijä Kenneth Branagh, on syyskuussa 2011 Ruotsin televisiossa ensiesityksensä saanut Bron – Silta – kiistatta Film i Skånen ja yhteispohjoismaisen elokuvatuotannon kiistatta suurin kansainvälinen menestystarina. Sarjan toisen kauden alkaessa Silta oli myyty 135 maahan ja tähän päivään mennessä tätä Scandicrimen tai Nordic Noirin lippulaivaa on esitetty lähemmäs 200 maassa ja erilaisia ulkomaisia versioita on seitsemän sijoittuen mm. Eurotunneliin, Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle sekä Narvan ympäristöön Viron ja Venäjän rajalle[vi].

Ja onhan pohjoismaisen rikoselokuvan ja tv-sarjan tekeminen levittäytynyt myös Suomeen. Kun Vares-elokuvat olivat eräänlainen päänavaus Turun kulttuuripääkaupunkivuoden imussa, Lappeenrantaan sijoittuvaa Sorjosta voidaan pitää eräänlaisena Sillan suomalaistulkintana. Englanninkielisessä levityksessä käytetty nimi Bordertown vahvistaa entisestään yhteyttä Siltaan ja pohjoismaiseen rikossarjalajityyppiin. Ja samaan genreen kuuluvat mm. myös Helsinki-Tallinnan tunnelmin teeman ympärillä pyörivä Karppi (Deadwind), niin ikään itärikollisuudesta ammentava Viktor Kärppä -sarja (Tappajan näköinen mies), Tampereelle sijoittuva Koskinen sekä joulun alla toisen suoratoistokautensa aloittanut Lapissa kuvattu Ivalo (Arctic Circle).    

Nouseeko ”Pohjolan Pariisi” ja Vareksen Turku Nordic Noir -elokuvakaupunkien joukkoon?    

Kun elokuva-Turku ja Länsi-Suomen elokuvakomissio saivat Turun kulttuuripääkaupunkivuoden alla aikaan merkittävän läpimurron solmimalla Solar Filmsin kanssa sopimuksen Suomen kaikkien aikojen mittavimmasta elokuvasarjasta, filmiväki ymmärrettävästi vertasi kuuden Vares-elokuvan sarjaa Wallander-tuotantoon. Lisäuskottavuutta hankkeelle toi mm. Anna Holt- ja Irene Huss-rikoselokuvia ohjanneen Anders Engströmin mukaantulo. Lauri Törhösen kanssa ohjaajavastuuta kantanut Engström maalailikin Vares-sarjalle asemaa Euroopan uutena rikoselokuvan suuntauksena, joka voisi kantaa nimeä Finn-crime. ”Meillä on kaikki edellytykset kansainväliseen läpimurtoon. Turku on Vareksen maisema siinä kuin Ystad Wallanderin. Meillä on hyvät käsikirjoitukset, kiinnostavat suomalaiset tarinat ja hienot näyttelijät”, Engström luetteli sopimuksen julkistamisen yhteydessä kesällä 2010[vii].

Vaikka ensimmäiset Vares-elokuvat olivat yleisömenestyksiä ja jopa katsotuimpia kotimaisia elokuvia, etenkin sarjan myöhempiä tuotantoja on arvosteltu huonolaatuisiksi sekä kiirehdityiksi. Tammikuussa 2015 ensi-iltaan tullut, tähän mennessä viimeinen Vares-tuotanto, Sheriffi, ei ole saanut valkokankaalle jatkoa, vaikka Hannu Salosen ohjaustyötä markkinoitiin lännen trilogian avausosana.

Kun kaupungin oman kirjailijan Reijo Mäen dekkarien filmatisointitahti on tauonnut, on Turku ja lähiympäristö kuitenkin toiminut elokuvamiljöönä toisenlaiselle tuotannolle. Turussa ja lähistöllä on kuvattu mm. Tyttökuninkaan, Toven ja Hella W:n kaltaista historiallista draamaa, komediaa (Fingerpori ja Elämältä kaiken sain) sekä ennen kaikkea lastenelokuvia (Ella ja kaverit 2, Rölli, Onneli & Anneli ja Timo Koivusalon Risto Räppääjät).  

Lajityyppien kirjo kertoo merellisyyttä ja historiaa huokuvan Turun ja Lounais-Suomen sopivuudesta monenlaisten tuotantojen kuvauspaikaksi. Taideakatemia ja monipuolinen kulttuurialan korkeakoulutarjonta tuo myös lisämahdollisuuksia. Tänä vuonna kymmenen vuotta täyttänyt Logomo on vakiinnuttanut asemansa monipuolisena valtakunnan tason kulttuurikeskuksena ja ratapihan naapuritontille suunnitteilla oleva Elämyskeskus tarjoaa ainutlaatuisia kulttuurialan laajentamismahdollisuuksia.

Logomon silta -saaga suunnitteluvaiheesta toistaiseksi lyhyeen toiminta-aikaansa täyttää turkulaisen kaupunkisuunnittelun varsin värikkäät ja omintakeiset standardit. Toimintatavasta löytyy jopa valtakunnalliseen käyttöön levinnyt turkulaistermi. Turun Sanomat 29.12.21

Ja sama pätee kaupungin muulle historialliselle rakennus- ja tonttikannalle, joka on maailman myllerryksessä menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Ei kai kaikkia turkulaista teollisuushistoriaa ja muita perinteitä henkiviä arvokiinteistöjä tai julkisia tiloja tule valjastaa yhä tiiviimmäksi käyvälle asuntotuotannolle ja täydennysrakentamiselle?

Puolustusvoimien käytöstä poistuva Heikkilän kasarmialue voisi muodostaa Ystadin vanhojen kasarmien tapaan elokuvateollisuuden tai muiden luovien alojen keskuksen, Aninkaistenmäeltä väistyvän vanhan konsertti- ja koulutalon voisi kuvitella sopeutuvan erityisesti seniorikansaa palvelevaksi kulttuurikeskittymäksi ja jopa Artukaisten hyväkuntoiselle areenalle luulisi luovuudella löytyvän käyttöä.

Rettigin tehdaskiinteistön osoittaminen turkulaistaiteilijoille ”taiteiden talona” on askel oikeaan suuntaan ja toivottavasti vanhasta kiinteistöstä ei löydy arvokasta kulttuurityötä estävää tai käyttökustannuksia kohottavia vikoja. Ja perinteisen kulttuurin ohella alkuperäisestä käytöstään poistuville kiinteistöille voisi harkita myös liikuntakulttuuria edistävää toimintaa. Monet tehdaskiinteistöt soveltuisivat myös liikuntahalleiksi tai muunlaisiksi kaupunkilaisten sosiaalisiksi kohtaamispaikoiksi.

Katajanokan vanha konepaja muutettiin 2000-luvun alkuvuosina yhteistyössä alueen asukkaiden kanssa suosituksi liikuntahalliksi. 1900-luvun alussa rakennetun rakennuksen julkisivu on asemakaavassa suojeltu. Matalan kynnyksen lähiliikuntapaikka palvelee tänä päivänä kaikenikäisiä liikkujia ja lajikirjo ulottuu joogasta, tanssista ja voimistelusta suosituimpiin sisäpallopeleihin.

Luovat ratkaisut edellyttävät kuitenkin luovuutta sekä kaupunkilaisten ja eri paikallistoimijoiden parempaa huomioimista päätöksenteossa ja kaupunkisuunnittelussa. Juhlavuoteen 2029 tähtäävistä kehittämisvisioista löytyy myös ”historia museo”, jonka toteuttamisessa tulisi kuulla kaupunkilaisia ja ehkäpä myös huomioida esimerkiksi Sigyn salin tavoin olemassa olevaa historiallista rakennuskantaa.

Suomalaisen kulttuurin synnyinsijoilla kaupungin kehittäminen on huomattavasti haastavampaa kuin alueilla, joilla historia ja kansallinen kulttuuri esittäytyy ohuemmin.  

Jotta Turun seudun elokuva-, tv- tai muu kulttuurituotanto ja kaikille kaupunkilaisille ulottuvilla olevat kulttuuri- ja vapaa-ajanpalvelut voivat auttaa vanhaa pääkaupunkia kohoamaan edistyneimpien eurooppalaisten kulttuurikaupunkien tasolle, turkulaisten päättäjien tulee oivaltaa myös olemassa olevien kulttuuriarvojen sekä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja sitten rakennetun kaupunkimiljöön merkitys ja tulevaisuuden mahdollisuudet.

[i] https://www.ts.fi/uutiset/3924638 Varför Paris, vi har ju Åbo? – Minna Arve kertoo, miksi Turku kampanjoi tänään Pariisissa, 24.4.18

[ii] https://turkubusinessregion.com/experienceturku/

[iii] https://www.timeout.com/about/latest-news/time-out-reveals-the-16-best-city-breaks-in-europe-for-2022-120121, 1.12.21

[iv] https://www.ts.fi/kulttuuri/1074189393 Länsi-Suomen elokuvakomissio saamassa vihdoin muotoaan, 24.3.07

[v] https://filmiskane.se/sv/film-i-skane-25-ar/wallander-och-historien-om-ystad-studios

[vi] https://filmiskane.se/sv/film-i-skane-25-ar/bron-serien-som-spreds-over-varlden

[vii] https://solarfilms.com/uutiset/turun-osuuskauppa-ja-solar-films-solmivat-vares-elokuven-yhteistyosopimuksen/