Suomi on jalkapallomaailman kummajainen. Väkilukuunsa verrattuna häkellyttävää yksilö- ja kestävyysurheilumenestystä olympiatasolla niittänyt Pohjolan kansa ei ole juuri joukkue- tai pallopeleissä juhlinut. Ellei lasketa kansallispeli pesäpalloa tai vuoden 1995 maailmanmestaruuden myötä kestomenestyjiksi nousseita kiekkoleijonia ja näiden junioriperillisiä. Suomalaisten suhtautumisesta urheiluun ja sen eri harrastusmuotoihin kertoo myös tuore KIHUn (Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus) selvitys[i]. Väestökyselyn mukaan jääkiekko ja yleisurheilu ovat urheilulajit, joissa kyselyyn osallistuneet suomalaiset haluaisivat mieluiten nähdä suomalaisurheilijoiden menestyvän kansainvälisissä kilpailuissa.
Hitaasta, mutta vääjäämättömästä muutoksesta, sekä kaupungistumisesta ja yhteiskunnallisesta murroksesta viestii kuitenkin maastohiihdon putoaminen kärjestä ja palloilulajien kohoaminen listalla. Huuhkajien viime vuosien matalalennosta huolimatta jalkapallon asema on kohonnut urheiluväen suosikkilajien joukossa ja maailmanliigassa menestynyt lentopallomaajoukkue sekä Lauri Markkasen ja Petteri Koposen siivittämä susijengi koskettanevat tämän päivän kaupunkilaiskansaa enemmän kuin yksin suolla harjoitteleva kestävyysurheilija.
Häikäisevän olympiahistorian ja yksilöurheiluun sopivan sisukkaan vähäpuheisuuden kulttuurin ohella suomalaiseen urheiluun on jättänyt jälkensä ilmasto ja olosuhteet. Kun muualla jalkapallosarjoja pelataan syksystä kevääseen, suomalaiset sarjat pyörivät keväästä syksyyn. Pohjolan naapurit Norjassa ja Ruotsissa tahkoavat toki sarjojaan lähes samalla syklillä, mutta jo suomalaisten ammattilaispelaajien sillanpääasemaksi kohonneessa Tanskassa kausi alkaa jo loppukesästä ja jatkuu keskieurooppalaiseen tapaan kevääseen.
Pohjanmaalla eletään futisbuumia
Viime vuosina Suomen johtavissa jalkapalloseuroissa on pyritty rakentamaan yhtenäistä omaa pelitapaa sekä juniorit ja edustusjoukkueen toisiinsa liittäviä pelaajapolkuja. Oman identiteetin systemaattinen rakentaminen on luonnollisesti myönteinen kehityssuunta, mutta kovin usein päävalmentajien tai muiden avainhenkilöiden epäjohdonmukainen nimityslinja katkaisee tai ajaa kehityksen sivuraiteille. Edelliskauden yllätysmestari ja viime vuoden Suomen cupin voittaja SJK on ollut viime vuosien kannustava esimerkki stadionhankkeineen ja pohjalaista itseluottamusta uhkuvine seuravisioineen. Pelillisen ilmeen takuumiehen, päävalmentaja Simo Valakarin äkkilähtö kuitenkin sotki ainakin hetkellisesti seinäjokelaisten kuviot ja seuraaja Sixten Boströmin valmentajakausi jäi kolmen kuukauden mittaiseksi. Toukokuusta lähtien SJK:n päävalmentajana toimii José Manuel Roca ja on ennenaikaista lähteä arvailemaan, mihin suuntaan maansa alemmilla tasoilla maalivahtina pelannut ja valmentajana varsin kokematon espanjalainen Seinäjoen Pallokerhoa lopulta vie.
Etelä-Pohjanmaan nopean jalkapallonousun vanavedessä maakunnan toinen aluekeskus, Vaasa on myös nostanut profiiliaan. Olli Huttusen valmentajakaudella (2012-15) VPS kohosi Veikkausliigan kärkiseurojen joukkoon ja vuonna 2016 myös Vaasassa toteutettiin mittava stadionprojekti, kun 1930-luvulla käyttöön otettu Hietalahden jalkapallostadion laajennettiin 16,5 miljoonalla eurolla Elisa Stadioniksi. Kaksikielinen ja laajalti ruotsinkielinen Rannikko-Pohjanmaa voi myös ylpeillä pitkillä jalkapalloperinteillä. Suomifutiksen ylimmän sarjatason maratontaulukon 5. sijalta löytyvä VPS on voittanut mestaruuden kahdesti (1945, 1948), mutta kansallista menestystä ovat saavuttaneet myös 2. divisioonassa tällä hetkellä pelaava ruotsinkielinen VIFK (Suomen mestari 1944, 1946, 1953), 1990-luvulla Hannu Tourun ja Antti Muurisen johdolla liigan parhaimmistoon kuulunut ja Suomen Cupissa kahdesti finaaliin yltänyt Pietarsaaren Jaro sekä Keski-Pohjanmaan ylpeys KPV (vuoden 1969 Suomen mestari). SJK:n ja VPS:n Veikkausliigatason sekä KPV:n ja Jaron keskinäinen kilpailu Ykkösessä ovatkin hyvä pohja alueen jalkapallon edistämiseen. Pohjanmaan futisbuumin puolesta puhuvat talousluvut. SJK lähti kuluvaan kauteen toiseksi suurimmalla (926.000 €) pelaajabudjetilla ja VPS:n 600.000 euroa on sarjan 4. suurin[ii]. Seurojen alkukauden katsojamäärät ovat myös sarjan kärkeä. SJK on lähes 3000 katsojan keskiarvolla neljäntenä heti Helsingin ja Tampereen suurseurojen jälkeen ja VPS:kin kuudentena Turun jälkeen noin 2400 katsojan lukemilla. Kauden 2017 puolivälissä VPS on sarjakakkosena ja vaasalaisten sekoitus kokeneita kotimaisia, muutama pohjalainen runkopelaaja sekä pari virolaista ja jamaikalaista täsmähankintaa näyttää toimivan varsin hyvin. Ja aina tärkeää paikallisulottuvuutta ja jatkuvuutta joukkueeseen tuo seuran päävalmentajana jo aiemmin toiminut vaasalainen Petri Vuorinen. Toimivasta kokonaisuudesta viestii myös kypsä esiintyminen Eurooppa-liigassa. Ensimmäisellä kierroksella VPS pudotti slovenialaisen Olimpija Ljublijanan kahdella 1-0 voitolla ja kohtasi seuraavaksi tanskalaisen Bröndbyn, jossa pelaavat mm. maajoukkueen runkopelaajat Paulus Arajuuri ja Teemu Pukki.
Vaikka Bröndby voitti otteluparin niukasti 2-3, osoitti mm. Laudrupin veljekset ja Peter Schmeichelin Euroopan huipulle nostaneen tanskalaisseuran tasapäinen haastaminen VPS:ltä poikkeuksellista kypsyyttä kansainvälisiin kilpailuihin. Eurooppa-liigan ja kotimaan menestys on herättänyt kiinnostusta myös Suomen ulkopuolella ja edustusjoukkueen toimintaan on käyty tutustumassa useiden ulkomaalaisten tahojen toimesta. Portugalilaisen pääsarjajoukkue Vitorian valmentaja Ricardo Duarte vietti äskettäin runsaan viikon Vaasassa ja piti näkemästään. ”VPS:n peli on todella erilaista mitä nähdään monissa Euroopan maissa edelleen. VPS pelaa viehättävää jalkapalloa, joka näyttää kauniilta. Joukkueen ympärillä on todella ammattimainen kulttuuri ja siitä on varmasti valmennusryhmä vastuussa.”[iii]. Duarte näki toki eron vanhimpien ikäluokkien ja edustusjoukkueen välillä haasteellisen suurena, mutta vaasalaisten valmius kovaan työntekoon sekä valmennusryhmän (Vuorinen, Jani Sarajärvi, Henri Sillanpää) osaaminen ja myös persoonallinen toimintatapa tekivät portugalilaisvieraaseen suuren vaikutuksen. Näyttäisi siltä, että uskolla omaan tekemiseen sekä yhteen hiileen puhaltavalla valmennustiimillä ja seurajohdolla on yhteys pohjalaiseen futisbuumiin.
HJK – Suomifutiksen keulakuva ja suunnannäyttäjä
Jos SJK on perinteikkäämmän VPS:n ohella pohjalaisen jalkapalloilun lippulaiva, Helsingin Jalkapalloklubi on Suomifutiksen valtakunnallinen keulakuva. Seurahistorialla, pelaajabudjetilla, sarjamenestyksellä ja kannattajapotentiaalilla mitaten HJK on Suomen suuri yksinäinen, jolle kotimaan menestys on jokavuotinen itsestäänselvyys ja välietappi kansainvälisille kentille. Klubin asema on hieman samankaltainen kuin Norjan Rosenborgin ja Tanskan FC Kööpenhaminan, mutta kansallisessa menestyksessä ja historian jatkumossa jo 1907 perustettu helsinkiläisseura kestää vertailun niin satavuotiaaseen trondheimilaisylpeyteen (24 mestaruutta, 11 cupvoittoa) kuin perinteikkäiden KB:n ja Boldklubben 1903:n yhdistymisen myötä vuonna 1992 perustettuun kööpenhaminalaisjättiin (11 mestaruutta, 7 cupvoittoa).
HJK:n palkintokaapista löytyy tällä hetkellä 27 Suomen mestaruus- ja 12 Suomen Cup-pokaalia sekä lähes identtinen määrä naisten mestaruuksia. Vaikka Ruotsin menestyksekkäimmät suurseurat ovat yltäneet Euroopan seurahuipulle (Malmö FF Euroopan Cupin loppuottelussa 1979 ja IFK Göteborg UEFA Cupin voittaja 1982, 1987), ei ruotsalainen pääsarjahistoria ole yhtä selkeästi yhden seuran dominoima kuin Pohjolan naapurisarjoissa.
HJK:lla on myös poikkeuksellisen vahva asema junioriurheilussa. Seuran lisenssipelaajamäärä on Tampereen Ilveksen jälkeen maan toiseksi suurin ja HJK:n juniorijoukkueet hallitsevat eri ikäluokkien ylimpien kilpasarjojen tulosluetteloja. Klubi lähtee B SM-sarjan (P17) syyskierrokselle piikkipaikalta ja HJK on FC Hongan ohella ainoa seura, jonka joukkueet ovat edustettuna Etelä-länsi liigan (ELL) ylemmässä loppusarjassa kaikissa ikäluokissa (C15-, C14- ja D13). Myös C14- ja D13-sarjoissa HJK lähtee syksyn peleihin kärkipaikalta. Kun myös muut Helsingin seudun kasvattajaseurat FC Hongan ja Käpylän Pallon johdolla menestyvät hyvin juniorisarjoissa ja tuottavat muuta maata enemmän juniorimaajoukkuepelaajia[iv], hyötyy HJK pääkaupunkiseudun sisäisestä kilpailutilanteesta sekä myös maan korkeatasoisimmasta junioripelaajatarjonnasta. Kakkosessa perinteikkään KTP:n takana nousua Ykköseen kärkkyvä seuran reservijoukkue Klubi 04 tarjoaa HJK-junioreille vaihtoehtoisen väylän aikuissarjoihin. Klubi 04:n merkittävä asema osana HJK:n pelaajapolkua heijastuu seuran panostuksessa A-juniorien SM-sarjaan. HJK:lla ei ole joukkuetta turkulaisseurojen useita vuosia hallitsemassa P20 SM-sarjassa.
Vaikka kahtena viime vuonna HJK:lle jo etukäteen jaetut kansalliset mestaruudet ovat karanneet Seinäjoelle ja Maarianhaminaan, on Helsingin sinivalkoinen Jalkapalloklubi kiistatta suomalaisen seurajalkapalloilun suunnannäyttäjä ja valtakunnallinen mittatikku. HJK on ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisseurana raivannut tiensä Mestareiden Liigaan vuonna 1998 ja kyennyt myös tämän jälkeen tasapäisiin suorituksiin maanosan huippuja vastaan Euroopan kentillä. Helsingin Jalkapalloklubia johtavat tänä päivänä toimitusjohtaja Aki Riihilahti ja päävalmentaja Mika Lehkosuo. Molemmat ovat seuran omia kasvatteja sekä vuoden 1998 ECL-joukkueen avainpelaajia. Menestyminen maailman suosituimman urheilulajin arvostetuimmissa Euroopan sarjoissa edellyttää aina myös onnea, mutta on perusteltua uskoa, että Töölössä tunnetaan seuran perinteet sekä arvot, ja Klubilla on suomalaisista jalkapalloseuroista parhaat edellytykset menestyä myös eurokentillä.
FC Lahti – Reippaan ja Kuusysin luonnollinen jatkumo vai vain yksi seurafuusio?
Talviurheilukaupunki Lahti on tuottanut suuren joukon Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä jalkapalloilijoita Pertti Jantusesta, Petri Tiaiseen, Jari Litmaseen, Joonas Kolkkaan ja Petri Pasaseen. Mutta vaikka kaupungista on noussut tasaisesti eri vuosikymmeninä johtavia maajoukkuepelaajia, on lahtelaisten jalkapalloseurojen historia katkonainen ja vaikeuksien värittämä. Lahden Ahkerasta ja Lahden Pallo-Miehistä jo ennen sotia alkanut jalkapallotaival johti 60-luvun talousvaikeuksien kautta kodinkonevalmistajan Upon Pallo -seuran perustamiseen. Vuosikymmenen lopussa Upo kuitenkin vetäytyi jalkapallotoiminnasta ja seurauksena oli Viipurista Lahteen kotiutuneen Reippaan ja Upon Pallon yhdistyminen Reippaan kautta Lahti-69:ksi. Yhdistyminen tuotti vain 10. sijan ja fuusio purettiin. Kymmenen vuotta myöhemmin, 1979, Kuusysin kulta-ajan perusteet valettiin, kun Keijo ”Velho” Voutilainen nimitettiin edustusjoukkueen valmentajaksi ja Jyrki Hännikäisen, Ismo Liuksen, Mika Malisen sekä Markus Törnvallin johtama 1965-ikäluokka vei Mikkelissä C-junnujen Suomen mestaruuden. Ja lahtelaisen, miksei myös suomalaisen seurafutiksen kiistaton huippuhetki koettiin 19.3.1986 Helsingin Olympiastadionilla, kun Kuusysi kohtasi Mestareiden liigaa edeltäneen Euroopan Cupin neljännesfinaalissa Steua Bukarestin 32.522 katsojan edessä. Cupin lopulta voittanut Steau meni jatkoon kahden ottelun yhteistuloksella 1-0. Muut otteluparit olivat Bayern München-Anderlecht, Aberdeen-IFK Göteborg ja Barcelona-Juventus. Vielä Antti Muurisen valmentajakaudella (1988-93) Kuusysi ylsi kahteen mestaruuteen ja kolmeen hopeaan, mutta kun seuran pitkäaikainen tukija ja taustavaikuttaja, liikennöitsijä Martti Rinta menehtyi joulukuussa 1992, alkoivat lahtelaisen huippujalkapalloilun rakenteet horjua. Muurinen lähti Pietarsaaren Jaroon ja vuonna 1995 Kuusysi putosi Veikkausliigasta. Syksyllä 1996 supistuneet toimintaresurssit ja kasvaneet velat pakottivat lahtelaisen futisväen jo 90-luvulta tuttuun ratkaisuun. FC Lahti perustettiin 7.11.1996, kun velkataakan alle vajonneet Reipas ja Kuusysi fuusioituivat[v]. Lahtelaisen jalkapallon suurin ikoni Jari Litmanen pelasi FC Lahden riveissä kaudella 2004 sekä toistamiseen 2008-2010. Seura on yltänyt Veikkausliigassa parhaimmillaan pronssille vuosina 2008 ja 2014.
C Nuorten SM-lopputurnaus 10.12.8.1979 Mikkelissä
Maarianhaminan ja Helsingin IFK:t ovat Suomifutiksen piristysruiske
Hallitseva mestari Maarianhaminasta on mielenkiintoinen osa suomalaista jalkapalloyhteisöä. Vuosikymmeniä Turun, nykyisen Länsi-Suomen piirin 2.- ja 3. divaria tahkonnut Maarianhaminan IFK on kuin huomaamatta noussut maan jalkapallohuipulle. Vaikka menestyksen ja mestaruuden taustalta löytyy hyviä koti- ja ulkomaan pelaajahankintoja, IFK on kyennyt ylläpitämään saarelaista yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä. Jatkuvuus, suunnitelmallisuus ja avainhenkilöiden pitkät työsuhteet ovat varmasti olleet keskeinen tekijä Maarianhaminan nousussa kansalliseen kärkeen ja eurokentille. Pekka Lyyski toimi IFK:n valmentajana 14 kautta nostaen seuran Kakkosesta Veikkausliigaan. Koko tämän ajan hänen työparinaan toimi toimitusjohtaja Peter Mattson.
Kun Lyyski vuonna 2015 päätti valmentajauransa Suomen Cupin voittoon, siirtyi valmennusvastuu Peter Lundbergin ja Kari Virtasen muodostamalle päävalmentajaparille. IFK:n oma kasvatti Lundberg oli pelaajana nostamassa seuraa Veikkausliigaan ja toimi vuodet 2012-15 Lyyskin apulaisvalmentajana. Mittavan pelaaja- ja valmentajauran omaava ”Karo” Virtanen toi tandemtiimiin kokemusta ja erityisesti Ahvenanmaalla arvokasta suomalaisen sekä ruotsalaisen jalkapallon laajaa tuntemusta. Valmentajanvaihdos oli ilmeisen onnistunut, sillä alle 30.000 asukkaan saariryhmän edustusjoukkue eteni ”Leicester-tyyliin” kaikkien yllätykseksi vuoden 2016 mestariksi ja Lundberg-Virtanen valmentajakaksikko valittiin vuoden valmentajiksi. Kuluvalla kaudella Lundbergin rooli on kasvanut, kun Virtanen on toiminut etupäässä neuvonantajana. Ja johdonmukaisuudesta, jatkuvuudesta ja Ruotsin läheisyydestä viestii Daniel Norrménin nimittäminen apulaisvalmentajaksi. Tukholmassa syntynyt Norrmén siirtyi IFK:n pelaajaksi Brommapojkarnasta vuonna 2004 ja toimi mm. joukkueen kapteenina maarianhaminalaisten vakiinnuttaessa paikkansa ylimmällä sarjatasolla. Ruotsin läheisyys näkyy myös seuran junioritoiminnassa. Vaikka saaren junnufutiksen tasoa harvemmin mitataan manner-Suomen kilpailuissa, oolantilaiset futisseurat ovat viisaasti hakeneet jo pitkään oppia ja säännöllisiä kansainvälisen tason pelitapahtumia länsinaapurin juniorisarjoista.
Veikkausliigan toinen ruotsinkielinen seura, HIFK on myös eräänlainen kummajainen. Jo vuonna 1897 perustettu monilajiseura on kahminut kansallisia mestaruuksia mm. jalkapallossa, jääkiekossa, jääpallossa, kaukalopallossa, käsipallossa ja yleisurheilussa. Varsinkin jääkiekossa seura on onnistunut synnyttämään ehkä Suomen tunnistettavimman urheiluseuraidentiteetin. ”Moni jääkiekkoseura esimerkiksi vaihtaa pelityyliä valmentajan mukaan. IFK:lta odotetaan aina tietynlaista, brändille uskollista pelityyliä. Markus Ånäsin mukaan sekä rakkaus että viha HIFK:n jääkiekkojoukkuetta kohtaan lähtee yhdestä miehestä, Carl Breweristä. Kovuus pelityylissä on pitänyt vuosikymmenet.”[vi] . ”Stadin kingit” ovat voittaneet seitsemän Suomen mestaruutta myös jalkapallossa, mutta seuran kulta-aika ajoittui 1930-luvulle ja tuorein mestaruus on vuodelta 1961. Nykypäivän HIFK pelaa kolmatta vuotta Veikkausliigassa ja vaikka joukkue on joutunut taistelemaan sarjapaikastaan, on seura jo lyhyessä ajassa elävöittänyt liigaa ja helsinkiläistä pääsarjafutista. Ylilyönnit stadin derbyjen katsomokäyttäytymisessä viestinevät enemmän suomalaisen futiskulttuurin synnytystuskista kuin IFK -kannattajien ongelmallisuudesta. Se, että HIFK esiintyi ensimmäisellä pääsarjakaudellaan kokonaan suomalaisella joukkueella ja että tänään meritoituneen Antti Muurisen valmentama joukkue koostuu pitkälti pääkaupunkiseudulla syntyneistä ja alueen seurojen kasvateista, on rohkaiseva esimerkki koko maan jalkapalloilulle.
Kuopiossa edellytykset menestykseen, nouseeko Oulu Pohjois-Suomen ykköseksi?
Pähkinäsaaren rauhan tai tämän päivän jalkapallo-Suomen jakolinjan, Puolen Suomen liiga-rajan pohjoispuolella sijaitsevista Veikkausliigaseuroista KuPS lienee VPS:n ohella sekä perinteikkäin että toimintaedellytyksiltään elinvoimaisin. ”Naattimiseen” perustuvasta pelitavasta tunnettu savolaisseura kuuluu kiistatta Suomen suurten jalkapalloseurojen joukkoon. Viisi mestaruutta 50-, 60- ja 70-luvuilla sekä lukuisia mitalisijoituksia oikeuttavat ylimmän sarjatason maratontaulukon neljänteen tilaan HJK:n, TPS:n ja Valkeakosken Hakan jälkeen. Lukuisia A-maajoukkuepelaajia tuottaneen KuPS:in ehkä kuuluisimpia pelaajia ovat Suomen ensimmäinen jalkapalloammattilainen Aulis Rytkönen, yli 400 SM-sarja ottelua pelannut Olavi Rissanen ja nelinkertainen Belgian Cupin voittaja Kari Ukkonen. Jos liikennöitsijä Martti Rinnan rooli oli suuri lahtelaisfutiksen 80-luvun menestyksessä, Savon ylpeyden uusi nousu Veikkausliiga-ajalla henkilöityy pankkiiri Ari Lahteen. ”Lahden tunnetuin, henkilökohtainen kotiseutuprojekti ja suurin intohimo on jalkapallo ja Kuopion Palloseura. Lahti sanoo kuluttaneensa tappiollisen joukkueen kehittämiseen noin viisi miljoonaa euroa omia varojaan. Rakkaudesta lajiin ja Kuopioon.”[vii]. Pankkiiriliike Icecapitalin perustajaosakas ja toimitusjohtaja oli avainasemassa KuPS Oy:n perustamisessa ja Savon mesenaatti toimii myös Veikkausliigaa hallinnoivan Jalkapalloliiga ry:n hallituksen varapuheenjohtajana.
Vaikka Oulu on kohonnut pohjoisen Suomen keskukseksi ja Oulun Kärpät Juho Junnon toimitusjohtajakaudella jääkiekkoilevan Suomen menestystarinaksi, ei oululainen jalkapalloilu ole ottanut viime vuosikymmeninä tuulta purjeisiin ylimmällä sarjatasolla. Oulun Palloseuran perättäisten mestaruuksien (1979-80) jälkeen oululaisen jalkapallon osallisuus Veikkausliigassa on jäänyt vähäiseksi ja vuonna 2002 OLS ry, OPS ry, OTP ry ja Tervarit ry perustivat lajin oululaiseksi lippulaivaksi AC Oulun [viii]. Fuusioseura on käynyt kahdesti Veikkausliigassa, mutta urheilullista menestystä ovat rajoittaneet talousvaikeudet. Kaudella 2017 AC Oulu ja OPS kamppailevat perinteikkään KPV:n sekä talousvaikeuksien myötä alemmalle sarjatasolle pudonneiden FC Hongan, TPS:n ja FC Hakan kanssa noususta Veikkausliigaan.
Kun oululaiset jalkapalloseurat ovat juuttuneet Ykköseen, on Pohjois-Suomen jalkapallomaineen ylläpitäminen jäänyt kemiläisten ja rovaniemeläisten harteille. Norjalaisen Tromsø IL:n ohella todennäköisesti maailman pohjoisin jalkapallon pääsarjaseura RoPS pelaa jo 22. kauttaan Veikkausliigassa ja on myös Suomifutiksen maratontaulukossa kohonnut jo seitsemännelle sijalle. Nykyisistä (2017) Veikkausliigaseuroista vain HJK, KuPS ja VPS ovat keränneet vuosikymmenien varrella enemmän pisteitä kuin rovaniemeläiset. Vuonna 1950 perustettu seura pelasi ensimmäiset vuosikymmenet alemmilla sarjatasoilla, mutta RoPS:n nousu kotimaisen jalkapallon eliittiin oli 1980-luvun huomattava suomalainen urheiluilmiö. Vuosikymmenen jälkipuolella seura taisteli säännöllisesti mitaleista, vei Suomen Cupin (1986) ja ylsi cupvoittajien cupin puolivälieriin kaudella 1987-88. 80-luvun RoPS:n keskeisiä pelaajia olivat mm. Tauriaisen veljekset, Ari Tegelberg ja Britanniasta puolustuksen johtohahmoksi löydetty Steven Pollack. Vuonna 1994 Rovaniemelle saapui saman vuoden Afrikan mestaruuskilpailuissa Sambian loppuotteluun yltänyttä maajoukkueetta edustanut Zeddy Saileti. Sambialaishyökkääjä pelasi Napapiirillä peräti 16 kautta ja ”vuosien kuluessa Zeddystä kehittyi todellinen seuraikoni ja joukkueen isähahmo, jonka rooli RoPS:n lukuisten ulkomaalaispelaajien sopeutumisessa – ja sittemmin myös hankkimisessa – Suomeen on ollut korvaamaton[ix]. Sailetin ja sambialaispelaajien Rovaniemen markkinat kuitenkin ylikuumenivat pahasti 2010-luvun alussa, kun maailman yhden etsityimmän vedonlyöntirikollisen, singaporelaisen Wilson Raj Perumalin sopupelilonkerot yhdistyivät suomalaiseen jalkapalloon. Vilppivyyhdissä löydettiin näyttöä ainakin 24 RoPS:n ottelun manipuloinnista vuosina 2008-11 ja Lapin käräjäoikeus tuomitsi yhdeksän entistä RoPS-pelaajaa ehdollisiin vankeusrangaistuksiin [x]. Sopulipeliskandaali sotki RoPS:n kauden ja seura putosi Ykköseen. Kuitenkin jo seuraavalla kaudella lappilaiset voittivat tutun Kari Virtasen valmentamana Ykkösen mestaruuden selvästi ennen Seinäjoen Jalkapalloklubia ja Rovaniemellä pelattiin jälleen Veikkausliigaa. Virtasen valmennustyötä jatkamaan astui kokenut Juha Malinen ja hyvien hankintojen (mm. Aleksandr Kokko, Faith Obilor, Mika Mäkitalo, Petteri Pennanen ja Moshtagh Yaghoubi) avulla RoPS pelasi vuonna 2015 historiansa parhaan pääsarjakautensa, häviten mestaruuden lopulta pisteellä toiselle yllättäjälle, SJK:lle. Vaikka hopeavuotta seurasi RoPS:n seurahistoriaan suhteutettuna vähintään tyydyttävä 6. sijaan päättynyt kausi, on Rovaniemelläkin havaittu menestyksen jatkamisen sekä joukkueen koossapitämisen vaikeus. Pitkän ja maantieteellisesti kattavan kokemuksen (mm. TPS, MyPa, KuPS, AC/FC Oulu, Haka, FC Lahti) suomalaisesta huippujalkapallosta omaavan valmentaja Malisen arvio RoPS:n heikosta menestyksestä ja kotiottelujen katsojakeskiarvon romahduksesta on varmasti oikeilla jäljillä. ”Ihmiset haluaa tietynlaista pysyvyyttä, ne haluaa nähdä vuodesta toiseen samaa henkilöä, samaa ihmistä tekemässä maaleja. Kuten esimerkiksi Boris Kokko on ollut tietynlainen kulttihahmo meille. Jos tämmöiset häipyy – meillä on kahdessa vuodessa kaikki paitsi Antti Okkonen häipynyt tästä joukkueesta – ehkä se joukkueen sisäistäminen, tunteminen on pikkusen vaikeaa.”[xi]
PS Kemin pääsarjataival ei ole yhtä pitkä ja värikäs kuin rovaniemeläisellä kilpakumppanilla, mutta lappilaisia yhdistävien ”jänkäderbyjen” juuret yltävät silti 1980-luvulle, jolloin myös kemiläinen jalkapallo Kemin Palloseuran (KePS) nimissä menestyi Suomen ylimmällä sarjatasolla. Aikakauden lappilainen huippu saavutettiin vuonna 1986, kun Kemin ja Rovaniemen Palloseurat kohtasivat Olympiastadionilla Suomen Cupin finaalissa ja RoPS vei pokaalin 2-0 voitolla. Vuotta aiemmin KePS ylsi SM-pronssille. Tämän päivän PS Kemin taustalta löytyy yksi monista suomalaisen jalkapalloilun paikallisten kilpailijoiden yhteensulautumisista. Palloseura Kemi Kings syntyi vuonna 1999, kun KePS, Kemin Pallotoverit (KPT-85) ja Visan Pallo yhdistivät edustusjoukkueensa. Näistä KePS toimii yhä aktiivisesti juniori-ikäluokissa ja käynnisti keväällä 2017 yhteistyön Tornion Pallo-47:n kanssa. Alueellisen yhteistyön tavoitteena on tarjota lahjakkaimmille junioreille väylä TP-47:n Kakkosen joukkueeseen ja jopa pelaajapolku aina pääsarjatasolle asti, kertoo KePS:n junioripäällikkö Juho Luukkonen[xii]
Jyväskylä, suomalaisen liikuntatutkimuksen keskuksena ja Keski-Suomen pääkaupunkina tarjoaa edellytykset myös jalkapallomenestykselle, mutta Matti Nykäsen ja jääkiekko-Jypin urheilukaupungilla on varsin ohuet futisperinteet. Jo kuluvan kauden alkumetreillä, JJK:n päävalmentaja Juha Pasoja antoi varsin synkkiä arvioita jyväskyläläisen jalkapalloilun tilasta ja joukkueensa edellytyksistä selviytyä kunnialla Veikkausliigakaudesta. ”JJK:n – ja koko kaupungin – ensimmäinen, vauhtisokeuden leimaama pätkä (2009-13) voidaan tiivistää lyhyesti: uho ja tuho.”[xiii]. Tällä kertaa uhoon ei ole ollut aihetta ja asiantuntijat ennustivat jo hyvissä ajoin köyhän, pelaajamateriaaliltaan kapean ja katastrofaalisen talvikauden pelanneen seuran palaavan syksyllä Ykköseen. Ja kuin pisteenä i:n päälle päävalmentaja pamauttaa IS-haastattelussa: ”Suurin ongelma on se, ettei Jyväskylässä ole ollenkaan jalkapallokulttuuria”. Kahdeksantoista sarjakierroksen jälkeen päävalmentajan keväinen pessimismi näyttää realisoituvan, sillä JJK on voittanut yhden ottelun ja joukkueella on kuuden pisteen kaula karsijan paikkaan sekä yhdentoista pisteen takamatka suoraan säilymiseen.
Jalostuuko Ilves Tampereen seudun futisveturiksi vai jatketaanko Mansessa fuusioiden tiellä?
Tampere on tunnetusti teollisuus- ja jääkiekkokaupunki, mutta ”Suomen Manchesterilla” on myös vaiherikkaat ja menestyksekkäätkin jalkapalloperinteet. Vertaus Britannian teollisen vallankumouksen keskukseen on osuva, sillä sekä Manchesterin että Tampereen kehitykseen on vaikuttanut voimakkaasti sijainti vesivoiman ja -väylien solmukohdassa sekä puuvillateollisuuden valtaisa merkitys kasvun moottorina. Kuten Koillis-Englannin Cottonpolisissa myös Tampereella puuvillateollisuus synnytti sekä suurta vaurautta että sosiaalista eriarvoisuutta. Tampereesta tuli työläisten asuttama teollisuuskaupunki. ”Missään muussa Suomen kaupungissa ei työväestön osuus kaupunkilaisista ollut yhtä korkea. 1870-luvun alussa kolme neljästä tamperelaisesta kuului työväestöön”[xiv]. Kaupungin kahtiajako heijastui myös orastavaan urheilu- ja kulttuurielämään. ”Tampereen urheiluelämä oli voimakkaasti poliittista. Työläis- ja porvarileireillä oli omat urheiluseuransa ja sananvaihto oli välillä kitkerääkin”[xv]. Vuoden 1918 sisällissota ja jopa yli 2000 ihmishenkeä vaatinut Tampereen valtaus ymmärrettävästi lisäsi merkittävästi jännitteitä porvari- ja työväen urheiluseurojen välillä. Vaikka Tampereen taistelut ja sodanjälkeiset vankileirit jättivät erityisesti työväen urheiluväkeen syvät arvet, kärsi myös porvaritaustainen, jo vuonna 1896 perustettu kaupungin suurseura Pyrintö taisteluissa menetettyjen ihmishenkien ja tuhoutuneen omaisuuden muodossa[xvi].
Kun helsinkiläiset ja turkulaiset seurat hallitsivat suomalaisen jalkapalloilun ensimmäisiä vuosikymmeniä, ja vaasalaiset 40-luvun loppua, pelattiin Tampereella sotien päättymiseen saakka alemmalla sarjatasolla ja TUL:n (Työväen Urheiluliitto) sarjoissa. Pellavatehtaan työntekijöiden Tampereen Kisatoverit (TKT) ja vuonna 1930 perustettu Tampereen Pallo-Veikot (TPV) menestyivät ennen sotia TUL:n sarjoissa ja vuonna 1946 TPV saavutti SM-hopeaa TUL:n ja Palloliiton mestareiden kesken pelatussa loppuottelussa. Vuonna 1994 TPV ylsi toisella Veikkausliigakaudellaan yllätysmestariksi. Tampereen nykypäivän jalkapallon keulakuva, Ilves perustettiin vuonna 1931 ja yleisseuran taustalta löytyy tuttu kaava, joka sisältää lahtelaisten tapaan Viipuri-yhteyden sekä joukon seurafuusioita. Vahvaa juniorityötä tekevä, Suomen suurimpana urheiluseurana esittäytyvä Ilves tarjoa harrastus- ja kilpatoimintaa jalkapallossa, jääkiekossa, salibandyssä, futsalissa ja ringettessä, mutta historiansa ensimmäisinä vuosikymmeninä jääkiekko oli näkyvimmässä roolissa. Seura on voittanut jääkiekossa edustusjoukkue mukaan lukien yhteensä 73 Suomen mestaruutta ja 147 SM-mitalia, mitkä ovat ylivoimaisia Suomen ennätyksiä[xvii].
Jalkapallo-Ilveksen tärkeitä varhaisia virstanpylväitä olivat Viipurin Ilveksen perustaminen Viipurissa vuonna 1932 ja siirtyminen Tampereelle vuonna 1940. Kun Tampereella toimi jo Ilves-niminen seura, sai evakkoseura nimekseen Ilves-Kissat. Viipuri-lähtöinen Ilves-Kissat nousi vuonna 1948 Mestaruussarjaan ja toi jo kahden vuoden kuluttua Tampereelle ensimmäisen jalkapallon Suomen mestaruuden. 50-60-luvulla Ilves-Kissat, TKT ja Tampereen Palloilijat (TaPa) sahasivat Mestaruussarjan ja alempien sarjatasojen välillä ja tamperelaisten parhaaksi saavutukseksi jäi TaPa:n SM-pronssi vuodelta 1962. Kun pääsarjapaikan säilyttäminen osoittautui vaikeaksi, Tampereella haettiin lisävoimaa seurafuusioiden kautta. Vuonna 1969 Tampereen Palloilijat ja Tampellan Pallo yhdistyivät Tampellan Palloilijoiksi ja uusi TaPa pelasi Mestaruussarjassa kaudet 1972-73. Kun pääsarjavisiitti jäi kahteen kauteen ja myös Ilves-Kissat putosi seuraavana vuonna, oli jälleen edessä tamperelainen seurafuusio. Ilves-Kissat ja Tampellan Palloilijat yhdistyivät vuonna 1975 ja 1. divisioonassa tamperelaista jalkapalloa edusti ensi kertaa Tampereen Ilves. Tällä kertaa fuusio näytti tuottavan urheilullista menestystä, sillä syksyllä 1978 nuorennusleikkauksen läpi käynyt Ilves nousi 1. divisioonan voittajana Mestaruussarjaan ja voitti seuraavana vuonna Suomen Cupin. 1980-luvulla Ilves ylsi Jussi Ristimäen valmentamana kerran mestaruuteen (1983) sekä kahdella seuraavalla kaudella mitaleille. Menestyskauden toinen arkkitehti oli uransa alkuvaihetta pelannut Ari ”Zico” Hjelm, Suomen ensimmäinen sadan A-maaottelun mies ja koti- sekä ulkomaan liigassa maaleja tasaisella tahdilla viimeistellyt tamperelaisfutiksen toistaiseksi suurin pelaaja.
Kun Hjelm vuonna 1988 siirtyi pelaamaan Bundesliigaan (Stuttgarter Kickers), liukui Ilves 90-luvun alkuvuosina pääsarjan alempaan keskikastiin ja pian myös putoamiskamppailuun. Vuosina 1992-96 Ilveksen seurajohto haki uutta nostetta valmentajien, stadionin (Ratinasta Tammelaan) ja jopa pelipaidan värin vaihdoilla, mutta lopputuloksena oli rahojen loppuminen, jatkuva putoamiskamppailu ja jälleen uusi seurafuusio. Ja Ilves-kriisien keskellä, saman kaupungin perinteinen TPV oli Moskovan Spartakista hankitun kärkiparin Oleg Ivanov–Valeri Popovitš avulla noussut ensimmäisen 1. divisioonakauden (1992) jälkeen suoraan Veikkausliigaan. Porissa PPT:n 3. divisioonasta Veikkausliigaan ja Raumalla Pallo-Iirot 1. divisioonaan nostanut Pertti Lundell luotsasi TPV:n ensimmäisellä kaudella pääsarjan 6. sijalle, mutta todellista tamperelaisfutiksen dramatiikkaa koettiin kaudella 1994. Edelliskaudella karsimaan joutunut Ilves onnistui kauden alla houkuttelemaan TPV:n venäläisen kärkiparin keltaiseen paitaan, mutta TPV onnistui paikkamaan menetykset Jazzista hankitulla brassi Dionísiolla sekä Jarosta saapuneella Kim Suomisella, ja kaikkien yllätykseksi Lundellin ”Paltsarit” pelasivat itsensä mestareiksi. Ilves puolestaan joutui rahapulassa luopumaan venäläiskaksikostaan Tampereen kupeessa sijaitsevan Valkeakosken Hakalle ja seuraavien 12 kauden aikana Tehtaan kentän ”Tsaari” Popovitš johti Hakan vaatimattomasti viiteen mestaruuteen, neljään mitalisijaan ja kahteen Cup-voittoon. Kun Tampereen seudun ja koko maan jalkapallovaltikka siirtyi Valkeakoskelle, ensin puolustava mestari TPV putosi 1. divisioonaan vuonna 1995 ja Ilves teki paikalliskilpailijalleen seuraa seuraavana vuonna. Voimasuhteiden yllättävistäkin muutoksista kaudella 1996 viesti myös kestomenestyjä HJK:n ajautuminen karsimaan sarjapaikastaan Hangon IK:ta vastaan sekä mestari-Hakan putoaminen, jota kuitenkin seurasi välitön nousu ja kolmen mestaruuden voittoputki 1998-2000.
Hakan hallitessa Veikkausliigaa, Tampereella haettiin uutta nousua vanhoilla keinoilla. Ykköseen pudonneet Ilves ja TPV neuvottelivat kesällä 1998 edustusjoukkueidensa yhdistämisestä ja uuden joukkueen nimeksi valittiin Tampere United. Kun TPV myöhemmin syksyllä voitti FinnPa:n ligakarsinnassa, ei fuusio Paltsari-leirissä enää houkutellutkaan ja TamU käytännössä korvasi Ykkösessä rahavaikeuksiin ajautuneen Ilveksen. MyPaa menestyksekkäästi luotsannut Harri Kampman nosti TamU:n heti liigaan ja siellä kunnioitettavalle 6. sijalle, mutta todellinen läpimurto tapahtui vuonna 2001, kun Kampmanin apuvalmentajana aloittanut Ari Hjelm nosti tamperelaiset mestaruuteen jo ensimmäisellä päävalmentajakaudellaan. ”Bundesliigassa 1980-luvulla pelannut Hjelm oli ilmoittanut pyrkivänsä mieluummin saksalaistyyppisen kurinalaiseen peliin kuin maali-iloitteluihin ja tavoite toteutui täydellisesti syyskauden ratkaisevilla kierroksilla – TamU ei päästänyt yhtään maalia viimeisissä seitsemässä ottelussaan.”[xviii]. 2000-luku oli Suomifutiksessa TamU:n vuosikymmen ja ensimmäisten seitsemän lihavan vuoden aikana Zico Hjelmin sinipaitojen saldona oli mm. kolme mestaruutta, yksi Suomen Cup, kolme pronssia ja lähemmäs 40 europeliä, joista kruununa Levski Sofian pudottaminen ja yltäminen Mestarien liigan karsinnan kolmoskierroksella vuonna 2007. Laihat vuodet kulminoituivat rahanpesuoikeudenkäynteihin, seuran ajautumiseen konkurssiin sekä sulkemiseen Palloliiton kilpailutoiminnan ulkopuolelle vuonna 2011.
Vaikka 6. divisioonasta vuonna 2012 vauhtia hakenut TamU on Feeniks-linnun lailla kohonnut jo Kakkoseen ja jopa New York Times kirjoitti seurasta ja sen fanaattisista kannattajista ylistävän artikkelin[xix], on vajaa kaksi vuosikymmentä sitten fuusion kautta perustetulla Unitedilla vielä pitkä matka takaisin kansalliselle huipulle. Parjaukset ”perinteettömästä muoviseurasta” eivät ole olleet harvinaisia ja Ilves Edustus Oy:n nykyinen toimitusjohtaja Tomi Erola nosti jo vuonna 2012, Ilveksen tehdessä uutta nousuaan, seurahistorian ja perinteet Ilveksen eduksi TamU-vertailussa: ”Ihmisiltä on paljon kuulunut sellaista toivetta, että kaupunkiin saataisiin lippulaivaksi perinteinen seura – sellainen, jonka paidassa ollaan itse saatettu aikoinaan pelata.”[xx]. Ja yhden epäonni – tai suomalaisessa jalkapallossa valitettavan usein yhden, jos toisen huono taloustilanne – on toisen onni ja Ilves nousi vuonna 2014 Ykkösen kolmannelta sijalta Veikkausliigaan. Tilaa tamperelaisille tekivät talousvaikeuksiin ajautuneet edellisvuosikymmenen menestysseurat FC Honka ja MyPa[xxi]. Vaikka putoamistaisteluun povattu Ilves suoriutui liigakaudestaan urheilullisesti kunnialla, ajautui tämäkin Tampereen ykkösseura käräjille ja kyseenalaiseen jalkapallojulkisuuteen. Hakassa ja HJK:ssa aiemmin yhteensä viiteen mestaruuteen yltänyt Keith Armstrong ja Ilves ajautuivat oikeusprosessiin, kun kävi ilmi ”Keken” toimineen MTV:n valioliigaottelun studiokommentaattorina samaan aikaan kun hänen valmentamansa Ilves pelasi Veikkausliigaa Seinäjoella. Oikeustaistelu päättyi syksyllä 2016 Ilveksen eduksi, mutta Armstrong solmi pian tämän jälkeen 1+1 vuoden valmentajasopimuksen Ykkösessä pelaavan Valkeakosken Hakan kanssa. Valkeakoskella Newcastlessa syntynyt mestarivalmentaja muodostaa toimitusjohtaja Olli Huttusen kanssa työparin, jonka tehtävänä on palauttaa takavuosien suurseura takaisin Veikkausliigaan[xxii].
Kun Tehtaan kentällä luotetaan kokemukseen, 30 kilometrin päässä Tammelassa, Ilves-leiriä johtaa uuden polven tamperelaisikoni. Pelaajana neljään mestaruuteen (TPV, HJK ja 2x TamU) ja usean vuoden ammattilaisuraan Norjassa ja Brittein saarilla yltänyt Jarkko Wiss koki urheilutoimenjohtajana TamU:n kriisivuodet, mutta Ilveksen debyyttikaudellaan (2016), paljasjalkainen tamperelainen, vastoin kaikkia odotuksia, nosti uuden seuransa värikkään kauden lopussa mitalitaisteluun. Vaikka mitalia ei tullut, kokee Wiss valmentajataitojensa kypsyneen TamU-vuosia seuranneen Palloliiton juniorimaajoukkuepestin aikana ja Tampereella Ilveksen yllättävää menestystä verrattiin jopa Leicesterin satumaiseen tuhkimotarinaan[xxiii]. Tällä kaudella Tammelan stadionin liepeillä lapsuutensa viettänyt TPV-kasvatti on myös ollut kehittämässä kauan kaivattua Tampereen seudun seurayhteistyötä, ja tammikuussa 2017 Ilves ja TPV solmivat yhteistyöseurasopimuksen, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat pelaajakehitystyöhön sekä vastuulliseen kasvattajarooliin Tampereella[xxiv].
Julien Faubert (oik.) on yksi Veikkausliigan kaikkien aikojen nimekkäimmistä pelaajista. Ranskan maajoukkueessa esiintynyt keskikenttäpelaaja on edustanut ennen Interiä mm. Bordeauxia, West Hamia ja Real Madridia.
Turku – perinteikäs jalkapallokaupunki hakee uutta nousua kahden vahvan seuran kilpailun kautta
”Turku on Suomen jalkapallopääkaupunki. Sen tunnusti myös Suomen Palloliiton tuore puheenjohtaja Pertti Alaja, joka näki kauden kaikki kolme paikalliskamppailua Turussa. Kolmatta derbyä oli katsomassa 6 689 katsojaa, liigan yleisöennätys tällä kaudella. Viidestä eniten katsojia keränneestä ottelusta kolme pelattiin Turussa. Turkulaisjoukkueet tekivät jalkapallohistoriaa. Ensimmäistä kertaa pääsarjahistoriassa palkintopallilla on kaksi turkulaisjoukkuetta.”[xxv]
Vajaa viisi vuotta sitten Suomessa, myös Varsinais-Suomen ulkopuolella, Turkua pidettiin yleisesti maan jalkapallopääkaupunkina. Viiden edellisen kauden aikana turkulainen joukkue oli yltänyt joka kerta mitaleilla ja vuonna 2008 FC Interin seurahistorian ensimmäinen mestaruus päätti turkulaisille tuskallisen tamperelaisen TamU:n valtakauden. Mutta kuten Tampereella ja muuallakin Suomessa, myös turkulaiset jalkapalloseurat ovat kokeneet sekä menestyksekkäitä että ankeampia aikoja. Mestaruustason menestystä Turussa on koettu ennen kaikkea sotia edeltävinä vuosikymmeninä sekä 50-luvun alusta 70-luvun puoliväliin. Vaikka 95-juhlavuotta viettävä ja kaikkien aikojen maratontaulukon kakkonen TPS on kiistatta kaupungin menestynein jalkapalloseura, löytyy pääsarjamme mestaruuspokaaleista useiden muidenkin turkulaisseurojen nimiä. Ruotsinkielinen Åbo IFK vei viime vuosisadan alkuvuosina peräti kolme Suomen mestaruutta (1910, 1920, 1924), mikä oli keskeinen motiivi suomenkielisen Turun Palloseuran perustamiselle vuonna 1922.
Tampereen tapaan myös Turussa työväen urheiluseurat ovat olleet merkittävässä roolissa kaupungin jalkapalloilun kehityksessä. Vuonna 1912 perustettu TuWe nousi nopeasti TUL:n johtavien seurojen joukkoon ja pelasi jo 1920-luvulla hyvällä menestyksellä kansainvälisiä otteluja[xxvi]. 1940-luvun lopulla TuWe nousi kolmeksi kaudeksi ylimmällä sarjatasolla ja unkarilaisen Janos Nagyn valmentamassa joukkueessa pelasivat mm. Kalevi Lehtovirta ja erään legendaarisen HJK-pelaajan isä Talat Ismail. Maarian Kisa-Veikoissa (nykyisin Turun Kisa-Veikot) peliuransa aloittanut Lehtovirta vaihtoi vuonna 1951 toiseen turkulaiseen TUL-seuraan Pyrkivään ja kahden vuoden kuluttua matka jatkui Aulis Rytkösen vanavedessä Ranskaan. Viisi vuotta Pariisin Red Starissa pelannut Lehtovaara oli ensimmäinen turkulainen ammattijalkapalloilija[xxvii]. Jo vuonna 1906 perustettu Pyrkivä ylsi Lehtovaaran kolmen kauden aikana kertaalleen SM-pronssille (1952) ja kahta vuotta myöhemmin, toisen turkulaisen jalkapallosuuruuden Rainer Forssin maalien avulla aina mestaruuteen asti. Pyrkivän kasvatti ”Iikka” Forss pelasi urallaan 18 A-maaottelua ja edusti myöhemmin mm. Turun Weikkoja, Turun Tovereita ja lopulta myös Turun Palloseuraa, jossa aloitti valmentajauransa.
Forssin valmentajakaudesta 1968 alkoi TPS-historian menestyksekkäin kausi, jonka runkona oli turkulaisen palloilun todellinen kultainen sukupolvi, jonka esiinmarssia mestarijoukkueessa johtivat mm. maalivahti Jouni Gröndahl, Teuvo Andelmin, Tapio Harittu, Jouni Jalonen, Tommy Lindholm, Timo Nummelin ja Raimo Toivanen. Kun raitapaitojen joukkoon liittyi ennen vuosien 1971-72 tuplamestaruutta maajoukkueen tulevat runkopelaajat Göran Enckelman, Pauno Kymäläinen ja Miikka Toivola sekä Suomen ylimmän sarjatason kaikkien aikojen maalikuningas Heikki Suhonen, voidaan perustellusti puhua suomalaisen jalkapallon sen aikaisesta ”dream teamistä”. 1960- ja vielä 70-luvulla useamman lajin pelaajat olivat ylimmillä sarjatasoilla varsin tuttu näky ja esimerkiksi jääkiekon leijonalegendat Juhani Tamminen ja Jorma Valtonen pelasivat 60-luvun puolivälissä TPS:n nuorten SM-kultaan yltäneessä jalkapallojoukkueessa. Vaikka vuoden 1975 voitto samalla rungolla on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi TPS-mestaruudeksi, Palloseura ja nappulaikäisten pelaajien varhaishautoma Turun Nappulaliiga ovat vuosikymmenien ajan tuottaneet suuren joukon johtavia maajoukkuepelaajia. 1980-luvulla Kuusysin kulta-aikana, TPS ylsi neljästi mitaleille (hopeaa 1984, 1986, 1989 ja pronssia 1987) ja joukkueen kautta maajoukkueeseen sekä ulkomaan kentille ylsivät uuden sukupolven edustajina mm. Mika Aaltonen, Mika ja Kimmo Lipponen, Erkka Petäjä, Marko Rajamäki ja Kim Suominen.
Tepsin mestaruuteen vuonna 1968 valmentaneen Rainer Forssin jalkapalloperintö elää vahvasti niin ikään omia polkuja kulkevien jälkipolvien muodossa. Lukuisia seuroja edustanut poika Tero Forss debytoi menestyksekkäästi ylimmällä sarjatasolla Jari Litmasen rinnalla Lahden Reippaassa (1989), mutta näkyvimmän jalanjäljen Forss nuorempi jätti maan ylimmälle sarjatasolle nopeasti nousseen FC Interin riveissä 1990-luvulla. Jalkapallosuvun kolmannen polven toistaiseksi menestynein pelaaja, 18-vuotias Marcus Forss on rakentanut viimeiset viisi vuotta systemaattisesti uraa Britanniassa West Bromwich Albionin organisaatioissa ja solmi äskettäin kaksivuotisen sopimuksen Championship-tasolla pelaavan Brentfordin kanssa[xxviii]. Tällä kaudella vanhempi veli Nicklas Forss hakee nousua Ykköseen isänsä valmentaman karjaalaisen BK-46:n joukkueessa.
Turkulaislegendan mukaan varustamo-omistaja Stefan Håkans perusti oman jalkapalloseuran vuonna 1990 kun poikansa Patrik oli ilman seuraa nappulaiän päätyttyä[xxix]. Kahden vuoden kuluttua italialaiselta suurseuralta nimensä ja värinsä Turkuun tuonut seura otti Raision Nahkakuulalta 3. divisioonan paikan ja jo seuraavana vuonna sarjaporrasta ylemmäs siirryttiin rahavaikeuksiin ajautuneen TuTo:n paikalle. Vaasan seudulta Turkuun vuonna 1961 muuttaneen perheyrityksen ja perinteikkään turkulaisen työläisseuran odottamaton polkujen kohtaaminen synnytti suomalaiselle jalkapallokartalle uuden toimijan, joka sekä elävöitti Veikkausliigaa, että toi Turkuun paikallisderbyt. Ensimmäisellä Veikkausliigakaudellaan vuonna 1996 FC Inter ja Turun oma mustavalkoraitapaitainen ”Vanha Rouva” houkuttelivat molempiin paikallisotteluihin yli 8000 katsojaa ja Juha Malinen luotsasi pienellä budjetilla TPS:n yllätyspronssille. Turun futishuuma kuitenkin taittui nopeasti, kun Inter putosi jo seuraavalla kaudella takaisin Ykköseen ja talousvaikeuksissa sitkeästi painineen TPS:n sattumanvarainen satsaus tuntemattomaan saksalaisvalmentaja Siegfried Melzigiin päättyi kriisiin ja valmentajanvaihdokseen[xxx]. Apuvalmentaja Seppo Miettinen ei kyennyt korjaamaan kurssia ja jääkiekko-Tepsin taloudellisesta tuesta riippuvainen seura päätti vuosituhannen vaihteessa 35 vuotta yhtäjaksoisesti kestäneen taipaleensa maan ylimmällä sarjatasolla.
Veikkausliiga-ajan turkulaisen jalkapalloilun sykähdyttävin ajanjakso käynnistyi 15.5.2003 kun ylimmälle sarjatasolle paluun tehnyt Palloseura ja Inter kohtasivat upouuden Veritas Stadionin avajaisottelussa. Vaikka sekä Inter että TPS jäivät Veritas Stadionin avauskaudella liigan keskikastiin, oli Håkansin stadionhanke lähtölaukaus mitä värikkäimmälle turkulaisella futisvuosikymmenelle. 2003-2013 katsojaluvut kohosivat, molemmat seurat menestyivät, paikalliskilpailu puhutti ja Veikkausliigan näyteikkunaksi noussut Veritas Stadion veti puoleensa persoonallisia pelaajia sekä värikkäitä valmentajia ja seurajohtajia. Mika Laurikainen oli nostanut Tepsin takaisin liigaan pitkälti omilla junioreilla, mutta 2001 seuraan nimitetyn toimitusjohtajan, entisen maajoukkuemaalivahti Petri Jakosen kunnianhimoiset visiot edellyttivät valmennusjohtoon kansainvälistä kokemusta ja korkeampaa profiilia[xxxi]. Näyttävän kansainvälisen pelaajauran luonut Kari Ukkonen nosti Tepsin heti lähelle mitaleja ja vuoden 2005 Suomen Cupin finaaliin, mutta odotukset nousivat, kun FIM-pankkiiri Seppo Sairasesta tuli keväällä 2006 TPS-jalkapallon pääomistaja ja uuden, entistäkin kunnianhimoisemman seurastrategian keulakuva[xxxii]. ”Menestys ei ole vain mestaruuksia. Haluamme päästä vuosittain UEFA:n kansainvälisiin otteluihin. Mutta TPS haluaa olla myös kasvattajaseura. Tavoite on, että FIM Akatemia on tulevaisuudessa yksi johtavista jalkapalloakatemioista Pohjoismaissa”, FC TPS Turku Oy:n toimitusjohtajana jatkanut Petri Jakonen painotti.
FIM-TPS:n ja Håkans-Interin kilpavarustelu nosti turkulaisen jalkapallon profiilia sekä toi Veritas Stadionille katsojia ja menestystä. TPS:n Skotlannista palkkaama Mika-Matti Paatelainen nosti raitapaidat 2007 pronssille ja Inter vastasi panostamalla hollantilaiseen osaamiseen. Sveitsissä menestynyt hollantilainen Rene van Eck valmensi kauden 2006 loppuun, mutta seuran toistaiseksi suurin menestysjakso osui kaudella 2007 päävalmentajana aloittaneen Job Dragtsman 10-vuotisen Inter-uran alkupuoliskolle. Hollantilaistoppari Jos Hoojveldin sekä nousevien omien kasvattien Mika Ojalan, Mika Mäkitalon ja Joni Ahon johdolla Inter toi syksyllä 2008 Turkuun ensimmäisen mestaruuden sitten viimeisen TPS-mestaruuden vuodelta 1975. Seuraavana vuonna Inter voitti Suomen Cupin ja kausilla 2011 ja 2012 tuloksena oli kakkostilat. Vaikka FC Interin vuosikymmen sitten käynnistynyt menestyskausi liittyy voimakkaasti hollantilaisvalmentaja Dragtsmaan ja onnistuneisiin ulkomaan pelaajahankintoihin, on Inter kyennyt nostamaan näkyvään rooliin myös omia kasvatteja ja kotimaan pelaajia. Tällä kaudella jälleen Interissä pelaavien Ojalan ja Mäkitalon ohella mm. maajoukkueessakin esiintyneet Ari Nyman ja Joni Kauko sekä 14 kautta Inter-maalia varjellut Magnus Bahne, Porista Turkuun tullut Timo Furuholm ja todellinen Inter-ikoni, pitkäaikainen kapteeni Henri ”Pänä” Lehtonen ovat olleet täysin korvaamattomassa roolissa, kun seurana nuori Inter on rakentanut paikallisidentiteettiään ja haastanut Turun perinteikästä mustavalkoista seurainstituutiota.
Turun futisbuumin poikkeuksellinen piirre oli kaupungin kahden pääsarjajoukkueen pitkäkestoinen, mutta ennen kaikkea samanaikainen menestys. Dragtsman Interin ollessa kestomenestyjä vuosina 2008-12 (mestaruus 2008, hopeaa 2011-12 ja välissä 5. ja 6.), myös FIM-Sairasen rahoittama TPS oli Paatelaisen (2007), Pasi Rautiaisen (2009) ja Marko Rajamäen (2010, 2012) valmentamana yhteensä neljä kertaa mitaleilla ja heikoimmillaan kuudes. Tämä heijastui luonnollisesti myös katsojalukuihin ja yleiseen kiinnostukseen. Vaikka TPS:n kauan kaivattu mestaruus jäi yhä saavuttamatta, Turun Palloseura oli varakkaina vuosinaan 2007-12 kotiottelujen katsojakeskiarvolukujen valtakunnallinen ykkönen kolme kertaa (2007: 5293 katsojaa/kotiottelu, 2009: 4904, 2010: 3658) ja muulloinkin kakkonen HJK:n jälkeen. Myös Inter ylsi mestaruusvuotenaan kunnioitettavaan 4432 katsojan keskiarvoon.
Vuosi 2013 oli turkulaisen jalkapallon vedenjakaja. Inter-leirissä omistaja Håkans kiristi kauden alla rahahanoja ja profiilipelaajat sekä yleisömagneetit Ojala, Kauko ja Aho vaihtoivat seuraa[xxxiii]. Lopputuloksena oli 9. tila. TPS:n osalta kausi osoittautui kuitenkin vielä dramaattisemmaksi. Edelliskauden ratkaisuvaiheeseen ajoittunut joukkueen kapteenin ja ehdottoman avainpelaajan Toni Kolehmaisen myynti Norjaan[xxxiv], talousvaikeudet, loukkaantumiset ja budjetin romahduttanut eurocup-tappio luxemburgilaiselle Jeunesse Eschille ajoi seuran sekä taloudelliseen että urheilulliseen syöksykierteeseen. Mitaliotteluihin ja seuraidentiteettiä edustaviin profiilipelaajiin tottuneet turkulaiset äänestivät jaloillaan. TPS:n huippuluvuista suli pois puolet (vuonna 2013 katsojakeskiarvo 2552) ja Interin katsojakeskiarvo jäi alle 1700 katsojan.
Viime vuodet turkulaisen jalkapallon lippulaivat ovat hakeneet uutta suuntaa erilaisista lähtökohdista. TPS:n talousvaikeudet johtivat vuonna 2014 putoamiseen Ykköseen ja uutta nousua haetaan tutun Mika Laurikaisen valmentamana ja nuoriin pelaajiin luottaen. Vakavaraisen FC Interin haasteet ovat tyystin toisenlaiset. Menestysvalmentaja Dragtsman pitkä kausi päättyi keväällä 2016 ja Håkansin leirissä joukkueen ja koko seuran uudistustyötä on leimannut uusien pelaajien, valmentajien ja toimihenkilöiden kunnianhimoinen rekrytointien sarja. Syksyllä 2016 väliaikaisen vastuuvalmentaja Jami Walleniuksen tilalle nimitetty Shefki Kuqi on saanut uusia edustusjoukkueen pelaajistoa varsin avokätisellä budjetilla, mutta nimekkään ja ulkomaalaisvoittoisen joukkueen menestys on jäänyt odotettua vaatimattomammaksi. Kontrasti pienen budjetin Tepsiin kulminoitui jo syksyllä 2016 kun turkulaiset seurat kohtasivat kaksiosaisessa liigakarsinnassa ja Inter säilytti niukasti paikkansa liigassa ja kaupungin ykkösenä.
Interin ja TPS:n kamppailu kaupungin herruudesta on heijastunut myös juniori-ikäluokkiin. Sekä TPS että myöhemmin Inter ovat laajentaneet toimintaansa perinteisesti Turun Nappulaliigan ”reviirinä” pidettyihin alle 11-vuotiaiden nappulaikäluokkiin. TuNL puolestaan on viime vuosina laajentanut kilpatoimintaansa yli 12-vuotiaisiin D-junioreihin ja viestinyt optiosta jatkaa myös pidemmälle. Ja kun viimeisten kahden vuoden aikana FC Inter on panostanut voimakkaasti junioritoimintaan ja tiedottanut tavoitteestaan olla myös Turun johtava kasvattajaseura[xxxv], on kilpailu Interin ja TPS:n välillä kiristynyt oleellisesti myös junioririntamalla[xxxvi].
Yhteenveto
A-maajoukkueen arvokisakarsintojen heikko menestys ja alaspäin sukeltava sijoitus FIFA rankingissa ovat synnyttäneet laajalle levinneen tyytymättömyyden suomalaisen jalkapallon suunnasta ja tulevaisuudesta. Tyytymättömyys ja kritiikki ovat aiheellisia, mutta liian usein Suomifutiksen madonluvuissa unohdetaan suomalaisen jalkapalloilun lähtötila, rakentavat parannusehdotukset sekä myönteiset seura- ja yksilötason signaalit.
Suomalainen jalkapalloilu kärsii mm. ”kulttuurivajeesta”, rakenteellisesta ja organisatorisesta ammattitaidottomuudesta sekä uskon puutteesta, mutta koko maan kattavassa seuraverkostossa toimii tästä huolimatta tuhansia lajiin intohimoisesti suhtautuvia futisihmisiä, jotka tekevät varsinkin junioritasolla pyyteetöntä ja myös yhteiskunnallisesti kallisarvoista työtä talkoopohjalla. Tyytymättömyys ja kritiikki on usein kohdistettu Suomen Palloliittoon, mutta lajiliitto ja paikallispiirit eivät ole avainasemassa futisnousulle tai aidon suomalaisen jalkapallokulttuurin nostattamiselle. Liitto voi ja liiton tulee tukea paikallista seuratyötä, mutta suomalainen jalkapallo nousee vain ja ainoastaan määrätietoisen seuratyön sekä tähän kannustavan terveen keskinäisen kilpailun kautta.
Perinteinen ja sosiaalinen media ovat vuosikausia nostaneet esiin Suomifutiksen rakennevikoja identiteettivajeesta lasten liikkumattomuuteen ja jopa pelaajien mielenterveysongelmiin, mutta kun suomalaisen jalkapalloilun seuratyötä tarkastellaan objektiivisesti ja maan lajihistoria huomioiden, löydetään myös tästä 1900-luvun yksilö- ja kestävyysurheilun pienestä suurvallasta rohkaisevia esimerkkejä joukkuelajien ja myös jalkapallon noususta. Jari Litmasen ja Sami Hyypiän kaltaisia maailmanluokan pelaajia nousee erittäin harvoin myös Zlatanin Ruotsissa tai Laudrupien Tanskassa, mutta suunnitelmallisella sekä kansainvälisestä yhteistyöstä uusia toimintatapoja jalostavalla seuratyöllä myös Suomessa kyetään varmasti tuottamaan huomattavasti parempia pelaajia.
Kuten menestyneemmissä jalkapallomaissa, myös Suomessa seurojen ja futispaikkakuntien voimasuhteet vaihtelevat sykleittäin. Jalkapallo saapui Suomeen 1800-luvun viimeisinä vuosina Helsingin ja Turun kautta. Nämä kaupungit kuuluvat yhä kaikilla mittareilla arvioiden maan johtavien jalkapallokeskusten joukkoon, mutta jopa Suomen ehdoton ykkösseura, Helsingin Jalkapalloklubi ajautui vain kaksi vuotta ennen Mestareiden liiga-menestystään (1998) karsimaan pääsarjapaikastaan Hangon IK:ta vastaan. Viimeisten kahden vuoden aikana, resursseiltaan ylivertaisen Klubin on oletettu pelaavan ylivoimaiseen mestaruuteen, mutta toissa vuonna mestaruuden vei Seinäjoelle vuonna 2007 perustettu SJK ja HJK:n edelle ehti myös historiansa parhaaseen sijoitukseen yltänyt Rovaniemen Palloseura. Ja vuonna 2016 todelliseen tuhkimotarinaan ja Suomen mestariksi kohosi alle 30 000 asukkaan Ahvenanmaan ylpeys IFK Mariehamn.
Kymmenkunta vuotta sitten Turun uusi Veritas Stadion oli noussut perinteikkään Turun Palloseuran ja varustamo-omistaja Håkansin luotsaaman Interin kiihkeiden paikallisderbyjen näyttämöksi. Puhuttiin jopa Suomen jalkapallopääkaupungista. Viime vuodet ovat olleet Auran rannoilla vaikeampia, mutta nuoriin pelaajiin johdonmukaisesti panostanut TPS kärkkyy nousua Ykkösen kärkisijoilla ja Inter hakee Job Dragtsman jälkeistä Inter identiteettiä nimekkäiden toimihenkilörekrytointien avulla. Interin isä Stefan Håkans poikineen, Kuqin veljekset, kapteeni Furuholm, maajoukkuetaustaiset talenttivalmentaja Jussi Nuorela ja U15 valmennuspäällikkö Kalle Parviainen sekä edustusjoukkueen ja nopeasti laajentuneen junioriorganisaation välimaastossa operoiva tekninen johtaja Vesa Mäki tuovat Inter-leiriin monipuolista osaamista, mutta vahvojen persoonien yhteensovittaminen, uuden seuraidentiteetin rakentaminen ja vapaaehtoiskentän luotsaaminen edellyttävät hyviä johtamistaitoja, suunnitelmallisuutta ja viestintäosaamista.
Tampereen jalkapalloperinteet ovat ehkä ohuemmat kuin rannikkokaupungeissa, mutta juuri ennen turkulaisen derbyhuuman alkua Suomen Manchesterin menestynein jalkapalloilija Zico Hjelm taikoi Ilveksen ja TPV:n raunioilta kolmen mestaruuden Tampere Unitedin, jonka unelma Mestareiden liigan lohkovaiheesta kuitenkin karahti norjalaiseen Rosenborgiin ja Suomifutiksessa valitettavan tuttuihin talousvaikeuksiin. Tampereen seudun perinteikkäin seura Valkeakosken Haka oli sekin yltänyt ”Tsaari” Popovitšin johdolla Veikkausliigan dynastiaksi, mutta kuten Kymenlaaksossa MyPan tapauksessa, paperiteollisuuden rakennemuutos on koitunut jalkapallokaupunki Valkeakosken kohtaloksi. Pirkanmaan ja koko maan suurin jalkapalloseura Ilves on kuitenkin Jarkko Wissin lyhyen valmentajakauden aikana tehnyt hyvää työtä rajallisin resurssein. TamU:n nousun ja tuhon omakohtaisesti pelaajana kokenut Wiss myös tuntee suomalaisen jalkapallon ongelma-alueet ja on rakentanut Ilveksen pelitapaa johdonmukaisesti puolustuksen kautta.
Päijät-Hämeen jalkapallotilanne muistuttaa hieman Tampereen jalkapallokehitystä. Molemmissa kaupungeissa Viipurin evakkoseurat ovat Ilves-Kissojen ja Reippaan muodossa jättäneet näkyvät jälkensä, mutta viime vuosikymmenien suurin menestys on tullut erilaisten fuusiojoukkueiden (Kuusysi 1980-luvulla, TamU 2000-luvulla) pohjalta. Sekä Lahden että Tampereen futismenneisyyteen kytkeytyy kansallisia suurpelaajia, mutta siinä missä Tampereella Zico Hjelm oli TamU:n nousun ehdoton arkkitehti ja Jarkko Wiss tämän päivän Ilveksen henkilöitymä, Lahdessa ei ehkä olla vielä onnistuttu yhtä hyvin hyödyntämään kaupungin suurpelaajia? Tommi ”Tillin poika” Kautonen on toki valmentanut pari kautta FC Lahtea, mutta ehkäpä aika alkaa olla kypsä kytkemään Petri Pasanen ja jopa Jari Litmanen läheisemmin lahtelaisfutiksen kehittämiseen? Petri Pasanen on jo ollut mukana FC Lahden junnutoiminnassa ja myös Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija on kuluvan vuoden aikana ottanut aiempaa voimakkaammin kantaa Suomifutiksen ongelmakysymyksiin.
Pohjoisen Suomen Veikkausliigaseurojen taloudelliset toimintaedellytykset ja harjoitusolosuhteet ovat kiistatta olennaisesti heikommat kuin etelässä, eikä liene suuri yllätys, että ongelmien värittämän talvikauden pelannut JJK on ankkuroitunut liigan jumboksi ja lappilaiset kiistakumppanit PS Kemi ja RoPS ovat sarjan puolivälissä häntäpäässä samoilla pisteillä sijoilla 9. ja 10. Rovaniemellä ja myös Kemissä ollaan kuitenkin useaan otteeseen osattu löytää oikealainen valmennusjohto ja onnistuneita pelaajahankintoja turvaamaan sarjapaikka ylimmällä sarjatasolla. Ja RoPSin kahden vuoden takainen hopeamitali Juha Malisen johdolla osoitti, ettei todellinen menestyskään ole mahdottomuus Napapiirin seuroille. Pohjois-Suomen potentiaalisimmassa jalkapallokaupungissa Oulussa ylimmän sarjatason menestys on antanut odottaa jo useita vuosikymmeniä. Kaupungissa on nähty useita seurafuusioita, mutta sekä FC Oulu että AC Oulun vierailut Veikkausliigassa ovat jääneet lyhyiksi. Oululainen juniorijalkapallo tuottaa hyviä yksittäisiä pelaajia eri ikäluokkien juniorijoukkueet ovat menestyneet ajoittain hyvin kansainvälisissä turnauksissa, mutta tervakaupungin lippulaivaseuran kehittäminen on osoittautunut vaikeaksi. Kuluvalla kaudella perinteikäs OPS on jäämässä Ykkösen keskikastiin ja AC Oulu tarvitsee isoja voittoja pysyäkseen Hongan, TPS:n ja KPV kannoilla kilpailussa paikoista Veikkausliigaan.
Pohjois-Savon sydämessä, Kuopiossa, pääsarjajalkapallon maratontaulukon kaikkien aikojen nelonen, ja nykyisten Veikkausliigaseurojen kakkonen, Kuopion Palloseura on tehnyt kuluvalla kaudella tasaisen hyvää työtä mesenaattinsa, pankkiiri Ari Lahden tukemana. Kuopiolaista taitojalkapallon perinnettä jatkavat mm. nuorten maajoukkuelupaus Urho Nissilä sekä Puolan liigasta palannut Petteri Pennanen. Savolaisfutiksen tulevaisuus näyttää myös hyvältä, koska KuPS vei 30.7. C15-ikäluokan Suomen mestaruuden Kai Pahlman -turnauksessa Iisalmessa.
Vaikka HJK on jo karannut 10 pisteen karkumatkalle kauden liigataulukossa, Pohjanmaan vahva kaksikko SJK ja VPS pelaavat nousujohteista kautta. VPS on sarjassa kakkosena ja esiintyi edukseen Eurooppa-liigassa. Viime vuosien HJK:n vahvin haastaja SJK aloitti kauden nihkeästi, mutta on noussut jo neljännelle sijalle. VPS:n kunnianhimoinen pallonhallintapeli on herättänyt kiinnostusta myös Suomen ulkopuolella ja SJK:n seurajohto onnistui houkuttelemaan yhden Suomen lupaavimmista hyökkääjistä, Vahid Hambon loppukaudeksi SJK:n paitaan.
Suomalaisseurojen europelit päättyivät VPS:n niukan Bröndby-tappion myötä, mutta kärki-Klubia lukuunottamatta tasainen Veikkausliiga lupaa syyskaudelle mielenkiintoista kamppailua mitalisijoista sekä sarjapaikoista. Myös nousukamppailu Ykkösen kärkisijoilla etenee tasaisena ja hyvää juniorityötä tekevät Honka, TPS ja KPV taistelevat tosissaan noususta. Kun pääsarjaseurat pystyvät rakentamaan joukkueensa Mika Ojalan tai Petteri Pennasen kaltaisten kiinnostavien paluumuuttajien sekä Maximo Tolosen, Albion Ademin ja Urho Nissilän tyylisten nuorten lupausten yhdistelmästä, ollaan Suomifutiksessa oikeilla jäljillä. Ihmiset haluavat nähdä persoonallisia pelaajia, joilla saisi mielellään olla luonnollinen yhteys pelipaikkakuntaan. Omat kasvatit ja itsensä likoon laittavat asennepelaajat ovat seuraidentiteetin rakentamisen runkopalikoita. Otteluolosuhteet ovat viime vuosina parantuneet merkittävästi monella paikkakunnalla ja seurojen kannattajakunnat ovat tuoneet otteluihin lisää eloa. Kun viime vuosina monella paikkakunnalla kohonneet juniorien harrastajamäärät jatkavat kasvuaan, ja seurat oppivat houkuttelemaan junioreita perheineen ottelutapahtumiin, ottaa suomalainen jalkapallokulttuuri merkittäviä askeleita eteenpäin.
[i] http://energia.kihu.fi/tuotostiedostot/julkinen/2017_mki_vestkysely_sel42_47168.pdf
[ii] https://www.ilkka.fi/urheilu/hjk-lla-veikkausliigan-suurin-budjetti-sjk-toisena-vps-nelj%C3%A4nten%C3%A4-1.2253447
[iii] http://vepsu.fi/uutiset/29987/?utm_campaign=shareaholic&utm_medium=facebook&utm_source=socialnetwork
[iv] https://suburbanturku.wordpress.com/2016/12/23/suomalainen-futisvaki-turhautunutta-loytyyko-seuroista-ja-palloliitosta-uudistuskykya/
[v] http://www.fclahti.fi/sivut/historia
[vi] https://www.kauppalehti.fi/uutiset/ifk-on-urheilubrandien-suomen-mestari/EYghTz8D
[vii] https://yle.fi/uutiset/3-8365062
[viii] https://acoulu.fi/seura/historia/
[ix] http://www.urheilumuseo.fi/portals/47/veikkausliiga/pelaajat/saileti.htm
[x] http://www2.pohjolansanomat.fi/verkkolehti/a/2012/02/25/sitepaper/lehti.pdf
[xi] Yle Uutiset Lappi 7.7.17 https://areena.yle.fi/1-4180178?autoplay=true
[xii] http://www.keps.fi/uutiset/94472/keps-ja-tp-47-solmivat-junioriyhteistyosopimuksen
[xiii] Iltasanomat, 20.4.2017
[xiv] Johanna Vähäpesola, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/tyo/1870-00/index.htm
[xv] Markus Alvalahti, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/kulttuuri/1918-40/urheilu.htm
[xvi] http://www15.uta.fi/koskivoimaa/kulttuuri/1918-40/pyrinto.htm
[xvii] https://www.ilveshistoria.com/seura/seuran-saavutukset/
[xviii] http://www.urheilumuseo.fi/portals/47/veikkausliiga/valmentajat/hjelm.htm
[xix] https://www.nytimes.com/2014/05/01/world/europe/fans-lose-soccer-team-then-build-their-own.html
[xx] https://yle.fi/uutiset/3-5886356
[xxi] https://www.uusisuomi.fi/urheilu/76379-veikkausliiga-tampereelle-kabinetissa-urheilulla-ei-niin-valia
[xxii] http://www.hs.fi/urheilu/art-2000004876203.html
[xxiii] https://www.aamulehti.fi/urheilu/wissin-polku-huippuvalmentajaksi-kulki-valirikon-julkisuuspaon-ja-muodonmuutoksen-kautta-23999222/
[xxiv] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2017/01/26/ilves-ja-tpv-yhteistyosopimukseen-kaudeksi-2017
[xxv] http://www.aamuset.fi/naista-puhutaan/kolumni/pattitilanne
[xxvi] http://www.turunweikot.fi/jalkapallo-esittely
[xxvii] http://www.ts.fi/viihde/1074261840/Lehtovirta+avasi+ovia+Eurooppaan
[xxviii] http://www.ts.fi/urheilu/3562885/Marcus+Forss+siirtyi+Brentfordiin
[xxix] http://fcinter.fi/sivut/historia
[xxx] https://www.mtv.fi/sport/muut-lajit/uutiset/artikkeli/seppo-miettinen-korvaa-melzigin/5462788#gs.KPnDbSs
[xxxi][xxxi] Kari Ukkonen TPS:n valmentaja https://yle.fi/urheilu/3-5949666
[xxxii] http://futis.ts.fi/yleinen/nostalgia-sairasesta-tps-jalkapallon-suuromistaja-24-5-2006
[xxxiii] http://www.urheilumuseo.fi/portals/47/veikkausliiga/seurat/inter2.htm
[xxxiv] http://www.aamuset.fi/naista-puhutaan/urheilu/toni-kolehmainen-siirtyy-norjaan-riku-riskin-seurakaveriksi
[xxxv] http://www.turkulainen.fi/artikkeli/304930-inter-haluaa-olla-johtava-kasvattajaseura-turussa
[xxxvi] https://suburbanturku.wordpress.com/2017/03/04/juniorijalkapallon-kylma-sota-manchesterissa-ja-suomen-turussa/
Hertig Karl skymfande Klaus Flemings lik, målning av Albert Edelfelt från 1878, Wikimedia Commons
Kuloistenniityn kaavalla on tarkoitus puhkaista ajoväylä Satakunnantieltä Myllyn kauppakeskukseen. Kaavan vaikutusalue ulottuu peltoaukion lisäksi syvälle Mälikkälän luonto- ja ulkoilualueelle.
