Tekijä: Suburban Aboensis

15.-21. toukokuuta vietetään jo seitsemättä kertaa Länsi-Turun viikkoa. Ratapihan, Naantalin pikatien, Raision kuntarajan ja Tampereentien väliin jäävä suuralue muuttuu vauhdilla ja kaupungistuminen sekä kiihtyvä täydennysrakentaminen luovat painetta tiivistää yhteistyötä kaupungin päättäjien, alueen asukkaiden sekä paikallistoimijoiden välillä.

Länsi-Turku oli vielä 40-luvulla syrjäistä Maarian ja Raision takamaata, mutta tänään kaavoitus ja rakentaminen muokkaavat aluetta yhä tiiviimmäksi ja lähemmäs ydinkeskustaa. Pohjolaan rakentuvan Fabriikin uuden asuinalueen lisäksi Westparkin asuinalue laajenee Pläkkikaupungissa, Suikkilan kartanon alueelle kohoaa Gränsbacka ja etenkin Satakunnantien läheisyydessä kaavoitetaan yhä tiiviimpää ja myös korkeampaa rakentamista.

Länsi-Turussa asuminen tiivistyy ja sulautuu yhä lähemmäs ydinkeskustaa. Uudet asuinalueet Fabriikki ja Gränsbacka nousevat Pohjolaan Logomon kylkeen ja Suikkilan kartanon alueelle Länsikeskuksen viereen.

 

Kaupungin kehittyminen sekä kehittäminen on tärkeää ja Turun seudun elinkeinoelämän synnyttämä kasvu edellyttää investointeja infrastruktuuriin ja asumiseen. Mutta jotta kaupunki kehittyisi kokonaisvaltaisesti ja asukkaiden viihtyvyyttä huomioiden, tarvitaan tasapuolisempaa ja paikallistoimijoiden asiantuntemusta huomioivaa suunnittelua ja päätöksentekoa. Länsi-Turun alueella Länsikeskuksen kehittäminen on jäänyt Turun kaupungin osalta pahasti Skanssiin panostamisen varjoon, vaikka suuralueella asuu lähes Raision kokoinen asukaskunta ja kauppakeskus on merkittävä seudullinen, jopa maakunnallinen kaupallisten palvelujen keskus.

Länsikeskuksen lähellä sijaitsevan Nuppulantien kaavoitusprosessi huolettaa länsiturkulaisia. Asukkaita huolestuttaa erityisesti jopa 5-kerroksiseksi suunnitteltujen kerrostalojen sopiminen Ruohonpään pientaloalueelle. Kerrostalon pelätään ruuhkauttavan jo ongelmallista risteysliikennettä sekä vaarantavan läheisen Teräsrautelan koulun ja päiväkodin lasten turvallisuutta.

 

Länsi-Turun alueella on valmisteilla useita merkittäviä kaavoituskohteita (Myllyn väylä/Kuloistenniitty, Nuppulantien kerrostalokaava, Teerikarinpuisto), mutta alueen asukkailla ja paikallisjärjestöillä on Turun strategiassa mainituista toimintalupauksista ja osallisuusmenettelyistä huolimatta hyvin vähäiset vaikutusmahdollisuudet.  Länsi-Turun Kaupunginosaparlamentti kokoontuu keskiviikkona 17.5. klo 17.30 Teräsrautelan koululle jo seitsemättä kertaa pohtimaan alueen kehittämistarpeita. Vuodesta 2011 lähtien keskeisenä teemana on ollut Länsikeskuksen kehittäminen ja Skanssin monitori-tyyppisten palvelujen tai edes verenpainemittauspalvelujen ulottaminen myös Länsi-Turun suuralueelle. Toivottavasti länsiturkulaisen lobbaamisen seitsemän laihaa vuotta alkavat olla ohi ja huhtikuun kuntavaalitulos herättää uudet päättäjät oivaltamaan paremmin Länsikeskuksen kehittämismahdollisuudet ja paikallisosallisuuden merkityksen.

TPS A-juniorit perinteisessä pääsiäisturnauksessa Saksassa vuonna 1983.

 

Käväisin kuskin ominaisuudessa kiirastorstaina Tapiolan urheilupuistossa. Visiitti tuntui luonnolliselta, kun kyseessä ainoan pojan futismatsi ja itselle jalkapallo, tai ehkä tarkemmin joukkueurheilu ollut aina iso asia. Kolme kuuluisaa koota, kuljettaminen, kustantaminen ja ennen kaikkea kannustaminen ovat siis selkäytimessä. Kun myös sadan metrin päässä oleva Hongan korishalli on käynyt tutuksi tyttären kilpailuista ja tämäkin pallopeli sydäntä lähellä, koin olevani turkulainen mukavuusalueella. Ja se kai on se ydinjuttu lasten, nuorten ja vaikkapa vanhempienkin harrastamisessa?

Peli tuli sekä meni, ja niin Hongan kuin Interin pelaajat säilyttivät kasvonsa 3-3 -tasapelin myötä. Itselle altavastaajiksi laskettujen isäntien taisteleva asenne teki vaikutuksen, mutta lehtereiltä kuulunut kotijoukkueen taustajoukkojen huuto – ”Vetoja, veskari imee kaikki…” tai vastaavaa, tuntui vastenmielisiltä. Varsinkin kun huutojen kohteena oli 12-vuotias rohkea poika, joka tähän saakka pelannut lähinnä paikallispelejä sekä joutunut viikon takaisessa ELL -sarja-avauksessa, melkeinpä valmistautumatta, televisiosta tuttujen Riihilahtien ja kumppanien HJK:ta vastaan. Mielessä kieltämättä kävi, edistääkö tällainen tulikaste kilpafutispolun löytämistä Turun seudun junnufutiksessa, ja vaikka Luke Hradeckyn, Enckelmanien, Dani Eckermanin, Magnus Bahnen, Hannu Paatelon ja Vellu Vuorion perinteiden jatkajana? https://suburbanturku.wordpress.com/2017/03/04/juniorijalkapallon-kylma-sota-manchesterissa-ja-suomen-turussa/

 

Muutama sana saunassa oman pojan kanssa sekä aiemmin iltapäivällä Kupittaalla vierailleen klubilaisen siskonpojan kanssa kuitenkin palautti uskon. Syyllistäminen tai epäolennaisista asioista kiistely ei voi olla ratkaisu parempaan? Terve kilpailu haastaa meidät kaikki pohtimaan tulevaisuutta uudella tavalla, ja se kai on jonkinlainen kansallisen juhlavuoden tavoite kaikille suomalaisille eri puolilla yhteistä kotimaatamme?

 

Niin futis- kuin muukin urheilu- ja kesäinen kulttuurikausi on vasta alkamassa. Olkaamme kaikki yhdessä harrastamassa ja aina silloin tällöin myös kilpailemassa.

 

Oman junnuajan tiukan turkulais-stadilaisen taisteluparin – Jonen & Muhon – jälleennäkeminen äskettäin somessa ja Helsingin stokkan kellon alla oli itsellekin nostalginen trippi kauas sekä koskettavaan että turhauttavaan menneisyyteen. Vieläkin harmittaa Mikkelin C-SM-turnauksen välierätappio MP:lle ja sitä seurannut häviö pronssiottelussa kertaalleen alkusarjassa näytöstyyliin kaadettua Klubia vastaan…

Jone & Muho, toivottavasti, ette tykkää kohtuuttomasti kyttyrää tästä kuvakaappauksesta ja pääsiäispurkauksesta. Stadilaiset sukujuuret omaava, Savonlinnassa syntynyt turkulainen miettii näitä identiteettijuttuja myös pääsiäisenä ja toivoo, että Suomi100 on oikeasti juttu, joka yhdistää suomalaisia…

Turun kaupunkiseutu ja koko Varsinais-Suomen maakunta on pitkän laskusuhdanteen jälkeen kohdannut monia elinkeinoelämän myönteisiä uutisia. Varsinkin meri-, lääke- ja erilaisen valmistavan teollisuuden investoinnit ovat piristäneet maakunnan tulevaisuuden näkymiä sekä konkreettisesti kiihdyttäneet rakentamista. Muun muassa Meyer, Sandvik ja Valmet Automotive alihankkijoineen ovat ilmoittaneet yhteensä jopa useiden tuhansien työntekijöiden rekrytointitarpeista ja teollisuuden voimakas kasvu on heijastunut sekä toimitila- että asuntorakentamiseen.

 

Kupittaan alueen Kampus ja tiedepuisto muodostavat yhden Turun kaupungin neljästä kärkihankkeesta. Kupittaa elääkin suurta murrosta. Nostokurkia ja uusia rakennuksia kohoaa Helsingintien molemmin puolin ja korkeakoulujen kampusalueen sekä tiedepuistolaajennusten lisäksi rakenteilla ovat mm. Tyksin T3-sairaalarakennus, vuoden vaihteessa valmistuva palloiluhalli sekä useita asuinrakennuskokonaisuuksia. Lisäksi itäisessä Turussa on suunnitteilla ja osittain myös jo rakenteilla kokonaan uusi Skanssin kaupunginosa, joka kohoaa sekin E18 -moottoritien viereen samannimisen kauppakeskuksen ympärille.

Datacitystä alkanut tiedepuistoalue etenee tänä päivänä Teknologiakiinteistöjen vetämänä. Yhtiö toteuttaa myös Kupittaan uuden palloiluhallin. Tyksin laajennus etenee T3-sairaalarakennuksen myötä molemmin puolin Helsingintietä.

 

Kun ydinkeskustan kehittämistä on viime vuodet, jopa vuosikymmenet jarruttanut poliittisia puolueita ja myös tavallisia turkulaisia jakava kiistely Kauppatorin alle sijoittuvasta toriparkista, ovat ruutukaava-alueen merkittävimmät rakennushankkeet sijoittuneet alueen etelä- ja länsiosiin. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupunkivuoden imussa nopealla aikataululla toteutettu kulttuurin ja luovan talouden keskus Logomo on saamassa kylkeensä upouuden Fabriikin kaupunginosan ja viihdekeskuksen sekä linja-autoaseman väliin on suunnitteilla monipuolisen palvelun matkakeskus.

 

Kuluneen talven aikana ruutukaava-alueen eteläosa, Linnanfältin ja Kakolan alueet ovat muuttuneet Kupittaan kaltaisiksi suurtyömaa-alueiksi. Vaikka toriparkkihenkinen ja periturkulainen kiistely Kakolan näkötornista tai tornitalosta on varjostanut alueen tulevaisuuden visiointia, etenevät vanhan vankila-alueen rakennustyöt vauhdilla molemmin puolin historiallista kukkulaa. Mittavan asuinrakentamisen ohella Kakolan mäelle kohoaa lähikuukausina funikulaari -rinnehissi ja vankilarakennuksista etelään, Turun Linnan liepeille, rakennettaan jo Merimieseläkekassan historian suurinta rakennushanketta, Harppuunakorttelia. Ja vielä etelämpänä, Hirvensalon saaressa kohoaa Syvälahden koulu ja monitoimitalo palvelemaan saarille kaavailtua merkittävää väestömäärän lisäystä.

Linnanfälttiin, aivan Turun linnan naapuriin on rakenteilla kahdestatoista asuintalosta koostuva Harppunakorttelin asuinalue. Hirvensalossa, hiihtokeskuksen kupeessa kohoaa Syvälahden koulu ja monitoimitalo.

 

Hieman vastaavanlainen kehitysnäkymä on havaittavissa myös Turun kaupungin pohjoisosissa. Turun kaupunkirakenne on Maarian ja varsinkin Paattisten kuntaliitosten myötä muuttunut varsin poikkeukselliseksi ja etäisyys kaupungin pohjoiskärjestä keskustaan on merkittävästi suurempi kuin vaikkapa Kaarinan, Liedon tai Raision ympäryskunnista. Maaria-Paattisiin on kuitenkin kaavoitettu voimakkaasti uutta asuintuotantoa ja alueelle muuttaneet turkulaiset ovat ilmaisseet perusteltua tyytymättömyyttä Yli-Maarian yhtenäiskoulun ja päiväkodin rakentamisen viivästymiseen. Useassa pohjoisturkulaisessa perheessä lasten koulumatkan pituus Rieskalähteen koululle voi olla jopa kolmisenkymmentä kilometriä. Yhtenäiskoulun rakennustyöt ovat kuitenkin nyt käynnissä ja allianssimallilla toteutettava monitoimitalo on suunniteltu otettavaksi käyttöön vuoden 2018 lopulla. Ypsiloniksi nimetty yhtenäiskoulu on suunniteltu 700 oppilaalle ja modernissa opetus- ja kasvatusympäristössä toimii koulun ohella kirjaston, nuorisotoimi, päiväkoti, kouluterveydenhuolto ja neuvola. http://www.turku.fi/Ypsilon

 

Länsi-Turku kasvaa ja kehittyy – mutta ilman kunnallisia panostuksia

Myös Länsi-Turun suuralueella rakennetaan ja kehitetään kaupunkia sekä kaavoitetaan aluetta tiiviimmäksi ja lähemmäs ydinkeskustaa. Ratapihaympäristöön Pohjolaan kohoavan Fabriikin uuden asuinalueen lisäksi Pläkkikaupungin pientalo- ja yritysalueen kupeeseen kohonnut Westparkin asuinalue laajenee Iskun, Nokian vanhan tv-tehtaan ja Naantalin pikatien rajaaman metsäalueen väliin jäävällä alueella. Iskun ohella Pläkkikaupungissa toimii mm. Motonet tavaratalo pääkonttoreineen, motoristien Storm Motor, sisustamisen ja rakentamisen erikoisliikkeet Aninkaisten Tapetti ja Väri ja RTV-Yhtymä sekä turkulaisen kulinaarikulttuurin klassikot Turun Mestaripalvi ja Leipomo Rosten sekä uudempi paikallisylpeys, vuonna 2015 Suomen parhaimmaksi leipomoksi valittu MBakery.

 

Kivenheiton päässä Pläkkikaupungista, Turun seudun läntisen valtaväylän, Satakunnantien toiselta puolelta löytyy Länsikeskuksen kauppakeskus. Pitkän ja vaiherikkaan taipaleen maalaismaisemaan 70-luvulla kohonneesta Eka-Marketista kokenut Länsikeskus on tänään todennäköisesti koko maan mittakaavassa poikkeuksellisella päivittäistavaratarjonnalla ylpeilevä kauppa- ja palvelukeskus. Ruokamyyntivolyymeiltään yksi maan suurimmista Citymarketeista, Prisma, Tokmanni, Lidl, suuri joukko erikoisliikkeitä ja palveluyrityksiä sekä huhtikuun alussa historiaan hävinneen Kodin Ykkösen uusittuihin toimitiloihin avattu Länsi 1 muodostavat juuri sellaisen seudullisen asiakkaista ja paikallisista asukkaista koostuvan kaupallisen keskuksen, jollaista Turun kaupunki toivoo ja suunnittelee Skanssin ympäristöön.

Kauppakeskus Länsi 1 avattiin huhtikuun alussa täydentämään Länsikeskuksen monipuolista kaupallista tarjontaa. Satakunnantien toisella puolella Gränsbackan kotikortteli tuo lisää asukkaita ja asiakkaita.

 

Väestömäärältään suurin piirtein naapurikaupunki Raision kokoisen Länsi-Turun suuralueen asukasmäärää nostavat nopeasti kohoavat uudet kaupunginosat, mutta jostain syystä luonnosta ja monipuolisista liikuntamahdollisuuksista tunnettu asuinalue on jäänyt väliinputoajaksi kaupungin julkisten palvelujen osalta. Kouluja ja erinomaisia liikuntapalveluja toki löytyy ennen kaikkea Impivaaran urheilukeskuksen ympäristössä, mutta kaupungin sote- ja kulttuuripalvelut loistavat poissaolollaan. On varsin erikoista, että Runosmäen naapurialueen asukkaat voivat ylpeillä omalla terveysasemalla ja kirjastolla, mutta joutuvat päivittäistavara- ja apteekkiostoksillaan suuntaamaan Länsikeskukseen. Ja vaikka lapsiperhe- ja seniorivaltaisen Länsi-Turun asukkaat voivat valita peräti neljästä toisiaan lähellä sijaitsevasta alueen apteekista, on sairastapauksissa jotenkin raahauduttava keskustaan ja Käsityöläiskadun terveysasemalle.

 

Koska sote- sekä kuntien koulutus- ja kulttuuripalvelut ovat olleet keskeisenä teemana monien kuntavaaliehdokkaiden vaaliohjelmissa, olisi toivottavaa, että vaalien jälkeen työnsä aloittavat uudet ja vanhat kuntapäättäjät paneutuisivat Turun kaupungin alueellisiin eroihin sekä menossa oleviin suuriin paikallistason muutoksiin. Turun elinkeinoelämän vetovoima, kaupungistuminen ja täydennysrakentaminen muuttavat kaupunginosien identiteettiä ja ympäristöä, mutta myös palvelutarvetta.

Nuppulantien asemakaavamuutos ja täydennysrakentaminen huolettaa länsiturkulaisia.

 

Turun kaupungin vuonna 2012 käyttöön ottamassa osallisuuden ja vaikuttamisen toimintamallissa sekä myöhemmin julkaistussa kaupunkistrategiassa puhutaan ja luvataan paljon asukkaiden ja paikallistoimijoiden mahdollisuudesta vaikuttaa oman asuinalueensa viihtyisyyteen ja kehitykseen. Sunnuntaina 9.4. vietetään tasa-arvostaan tunnetun satavuotiaan Suomen kuntavaalipäivää. Toivottavasti mahdollisimman moni äänestyskelpoinen kansalainen käyttää äänestysoikeuttaan, ja toivottavasti asukkaiden ääntä ja paikallista asiantuntemusta kuullaan myös vaalien väliin jäävässä arjessa.

Suomalaiset ovat urheilukansaa, sanotaan. Suomalainen urheilu on kuitenkin muuttunut vuosikymmenien kuluessa, eikä muutostahti näytä laantuvan. Muun muassa globalisaatio, ympäristömuutokset, kaupungistuminen ja mobiili teknologia muokkaavat urheilukenttää sekä lasten ja muun väestön harrastusmaailmaa, samalla haastaen seuratoimijoita ja urheiluväkeä uudistamaan toimintatapojaan.

Urheilumaailman suuri murros näkyy myös valmentajan roolissa ja toimenkuvassa. Suomalaisen urheilumenestyksen ensimmäisessä aallossa, 1910-20-luvuilla, valmentaja oli usein melkeinpä tuntematon käsite. Paavo Nurmi oli tunnetusti itseoppinut ja Suomen jalkapallomaajoukkue saavutti Tukholman olympiakisoissa neljännen sijan ilman valmentajaa.  Tänä päivänä Huuhkajiksi kutsuttu maajoukkue sai ensimmäisen valmentajansa vasta vuonna 1922, kun Tukholman kisoissa autonomisen suuriruhtinaskunnan – tai tarkemmin sanottuna HIFK:n – pelipaidassa voittomaalin Venäjää vastaan viimeistellyt Jarl Öhman nimitettiin pelaajavalmentajaksi.

Sotien jälkeen urheilun merkitys väestöä yhdistävänä tekijänä jälleen voimistui ja Helsingin olympiakisat oli merkittävä voimanponnistus sodasta ja sotakorvauksista toipuvalle Suomen kansalle. Vaikkei joka neljäs vuosi järjestettävien olympiakisojen menestystä voida käyttää yksittäisten kansankuntien urheiluhenkisyyden luotettavana mittarina, on mielenkiintoista, että suomalaisurheilijoiden historiallisesti erinomainen, mutta viime vuosikymmeninä ehtynyt olympiamenestys on nojannut lähes täydellisesti yksilöurheilijoiden huippusuorituksiin. Jos melonta ja soutu luokitellaan kaksikkoineen/nelikkoineen yksilölajeiksi, ja jätetään hiihdon viestit sekä mäkihypyn joukkuekilpailut ulkopuolelle, ovat suomalaiset olympiatason joukkuemitalit harvassa. Vuoden 1988 Calgaryn kisoista lähes katkeamattomaan mitaliputkeen yltäneen jääkiekkomaajoukkueen ohella joukkuelajien olympiamitaleja ovat tuoneet vain naisten jääkiekkojoukkue sekä vuonna 1952 pronssia näytöslajina pelannut miesten jääpallomaajoukkue.

Kun television rooli olympiakisojen välittäjänä alkoi kehittyä 50- ja 60-luvulla, muuttui myös kilpailun luonne kaupallisemmaksi. Helsingin kisoja onkin aika ajoin kutsuttu viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi. Huippu-urheilun kaupallistumisella on luonnollisesti läheinen yhteys urheilijoiden harjoittelun ja valmentautumisen ammattimaistumiseen. Ulkomailta saapunut valmennusosaaminen on ollut merkittävässä roolissa niin suomalaisen jääkiekon (mm. Joe Wirkkunen, Gustav Bubnik, Carl Brewer), koripalloilun (Robert Petersen) ja lentopallon (Vodek Sadalski) kehityksessä. Myös jalkapallomaajoukkueella on ollut useita ulkomaalaisvalmentajia aina 1936 aloittaneesta Ferdinand Fabrasta äskettäin tehtävänsä jättäneeseen Hans Backeen, mutta ainakin pelillinen menestys on jäänyt ehkä Richard Møller-Nielseniä ja Roy Hodgsonia lukuun ottamatta suhteellisen vähäiseksi.

Kun urheilu on ammattimaistumisen myötä liukunut yhä merkittävämmäksi osaksi maailmanlaajuista viihdeteollisuutta, on sekä eri lajien tähtiurheilijoiden, mutta myös valmentajien asema muuttunut olennaisesti. Tänään esimerkiksi kaikki Valioliigan suurseurat ovat miljardöörien tai monikansallisten yhtiöiden omistuksessa ja seurojen valmentajat Jose Mourinhosta, Pep Guardiolaan, Jürgen Kloppiin ja Antonio Conteen ovat keskeinen osa ympärivuotista viihde- ja mediasirkusta.

Ja kun suurseurojen ja menestyvimpien maajoukkueiden toimintatapoja muutetaan, seuraavat pienemmät seurat, kansalliset liitot ja jopa junioriorganisaatiot perässä. Niin myös Suomessa. Kun jääkiekossa ja ainakin maajoukkueen osalta myös koripallossa ollaan onnistuttu kehittämään suomalaiseen pelaajamateriaalin istuva pelitapa ja toimintakulttuuri, jalkapallosuomi hakee yhä identiteettiään.

Vaikka epäonnistumiseen päätynyt Hans Backen päävalmentajakausi oli tietyllä tavalla johdonmukainen yritys tuoda ruotsalaisia ajatuksia suomifutikseen, oli tehtävään valittu valmentaja ja myös lajiliiton toimintastrategia todennäköisesti väärä.  Kuten futisväen sosiaalisen mediassa varsin laajalle levinneissä futiskeskusteluissa on pitkään ja perusteellisesti todettu, suomalainen jalkapallo tarvitsee laajamuotoista, junioritoimintaan ulottuvaa uudistusta, ei vain A-maajoukkueen päävalmentajan vaihtamista.

Suomalainen jalkapallo elääkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Samalla kun voimakkaasti kasvavat harrastajamäärät sekä kaikkiin ikäryhmiin levinnyt lajikiinnostus ruokkivat väistämätöntä futisbuumia ja jopa orastavaa kansallista futiskulttuuria, kokee osa lajin aktiivitoimijoista suurta turhautumista.  Liian monta karsintasarjaa on päättynyt kisoista karsiutumiseen ja Islannin tai Walesin kaltaisten pienten futismaiden viimekesäinen voittokulku sekä ehkä myös sisarlajien, kori- ja lentopallon EM- ja MM-menestys ovat heittäneet suolaa toistuvien tappioiden tuomille haavoille.  Kaikkialla muualla mennään eteenpäin, mutta suomifutis polkee paikallaan, sanotaan.

Kun sekä maaottelumenestys että lajiliiton uudistukset ovat jääneet vähäisiksi, on futisväen tuska ja turhautuminen kanavoitunut sosiaaliseen mediaan. Nopeasti kasvava joukko valmentajia ja muita futistoimijoita on käynyt kuukausikaupalla intohimoista, mutta myös rohkaisevan asiapohjaista keskustelua suomifutiksen kehittämistarpeista. Eräs viime viikkojen mielenkiintoisemmista – vaikkei ehkä hedelmällisimmistä – keskustelunaiheista on ollut valmentajien jakaminen ns. äijä/jätkävalmentajien sekä ”neurovalmentajien” leireihin. Muitakin koulukuntia varmasti löytyy ja ajoittain kiihkeissä, mutta pääsääntöisesti hyvähenkisissä keskusteluissa ollaan haettu oppia milloin espanjalaisista, saksalaisista, ruotsalaisista tai islantilaisista valmennuslinjauksista.

Kun pitkän juniorivalmennusuran omaava Pertti Kemppinen on profiloitunut espanjalaisen koulukunnan ”oppi-isänä”, on somen suomifutiskeskustelu saanut tervetullutta uutta ulottuvuutta TPS-legenda Heikki Suhosen mielipiteiden muodossa. Molemmat suhtautuvat jalkapalloon suurella sydämellä, ja ovat suorapuheisella keskusteluasenteella osoittaneet, että myös suomalaisesta futiksesta voidaan väitellä kiivaasti, mutta muiden mielipiteitä kunnioittaen.

Kun puhutaan jalkapallokulttuurista tai valmentamisesta, kuuluu juuri kunnioitus molempien aihepiirien kovaan ytimeen. Itselläni on ollut muinoin pelaajana kymmenkunta valmentajaa, joista jokaisen koen antaneen minulle jonkinlaista oppia. Vaikka kova kilpailu edellyttää kansainvälisen lajikehityksen jatkuvaa seurantaa, kuuluu jalkapallovalmentamiseen keskeisesti myös omien kokemusten sekä aiempien valmentajasukupolvien osaamisen välittäminen nuorille pelaajille. Ehkä myös Suomessa kokeneiden valmentajien ja pitkän peliuran tehneiden ex-pelurien osaamista tulisi tarkastella suuremmalla kunnioituksella sekä hyödyntää paremmin juniorivalmennuksessa?

Lajinsisäinen kunnioitus on tietysti myös kulttuurikysymys. Jos maailman ehkä fanaattisin saunakansa kokee saunomisen osana kansallista identiteettiä, suhtaudutaan suurissa jalkapallomaissa ”pallon potkimiseen” vähintään yhtä palavahenkisesti kuin täällä löylyn lyömiseen. Futiskulttuurissa kuningaslaji on kansaa yhdistävä kansallisurheilu, jonka sisällä sekä jalustalle nostetut tähtipelaajat, että eri-ikäiset harrastefutaajat ymmärtävät keskinäisen kunnioituksen merkityksen ja perinteiden arvon. Esimerkiksi brittifutiksessa ”äijämentaliteetti” sekä sosiaalinen pehmeitä perhe- ja perinnearvoja kunnioittava suhtautuminen jalkapalloon kulkevat käsi kädessä:

 ”Pelaajat haluavat, että manageri on mies. Se on palkitsevaa. Pelaajat ajattelevat: ”1. Saako hän meidät voittamaan?” 2. Tekeekö hän minusta paremman pelaajan? 3. Onko hän meille lojaali?” Nuo ovat pelaajan kannalta tärkeitä asioita. Jos vastaus kaikkiin kolmeen on myöntävä, voi tehdä mitä tahansa ilman rangaistusta.”[i]

Sir Alex Ferguson kuuluu varmasti monen mielestä ns. äijävalmentajien leiriin, eikä voittamisen merkityksen esiin nostaminen välttämättä istu ongelmitta junioriurheiluun, mutta ManU:n omilla junioreilla maailman huipulle nostanut skotti on valmentamisen arvovalintojen ytimessä, kun hän korostaa yksilön kehittämisen ja lojaaliuden merkitystä. Ja urheilussa, niin huippu- kuin harrastetasolla, kaikki urheilijat haluavat ja myös ansaitsevat valmentajansa huomion.

Myös Sir Alexia huomattavasti humanistisemman valmentajaimagon omaava Alpo Suhonen on jo 70-luvun lopulla korostanut valmentajan ja pelaajan keskinäistä luottamussuhdetta:

”Jos valmentajan ja pelaajan suhde ei ole läheinen ja luottamuksellinen, ei saavuteta parasta tulosta. Valmentaja välittää tunnetilansa kautta koko ajan pelaajille joko itsevarmuutta, tietoa ja asenteita tai näennäisyyksiä, välinpitämättömyyttä ja tappion esimakua. Valmentajan ei pidä unohtaa hetkeksikään, että urheilija on tärkein. Jos valmentaja sotkee kunnianhimossaan urheilijan jalkoihinsa, tuloksena ei voi olla muu kuin katastrofi.”[ii]

Vaikka valmentaminen on urheilun ammattimaistumisen myötä muuttunut sekä vaativammaksi että viihteellisemmäksi, on valmentajan perustehtävä ja suhde urheilijaan edelleen sama niin huippu-, kuin junioriurheilussa. Hyvän valmentajan ajatusmaailmassa urheilija on keskiössä – niin kuin suomalaisen huippu-urheilun johtajien visioissa iskevästi todetaan.[iii]

[i] Alex Ferguson, Omaelämäkerta, 2013

[ii] Jyrki Puhakainen & Alpo Suhonen, Valmentaja ja Filosofi, 1999

[iii] http://yle.fi/aihe/ohjelma/mot-pomot-urheilun-keskiossa-2022017

BBC julkaisi 2.3.2017 erinomaisen Tom Fordycen jutun Manchesterin kylmästä jalkapallosodasta (Manchester’s cold war[i]). Vaikka jutun osapuolina ovat maailman kuuluisimpiin ja rikkaimpiin kuuluvat jalkapalloseurat, on juniorijalkapalloilun maailmaa elävästi, mutta samalla raadollisesti kuvaileva tarina rinnastettavissa myös muihin jalkapallokaupunkeihin. Tässä tapauksessa Suomen Turkuun.

 

Tarina Manchesteristä alkaa kaupungin eteläosassa, kaksi kuuluisaa jalkapallokaupunkia toisiinsa liittävän Mersey joen varrella sijaitsevan Didsburyn kaupunginosan pallokentiltä. Unitedin ”unelmien teatteri” Old Trafford ja öljyrahoilla rakennettu Etihad Stadium ovat kaukana, mutta Wes Brownin, Danny Welbeckin, Jesse Lingardin ja Marcus Rashfordin pelaajapolut lähiökentiltä mestareiden liigaan houkuttaa kykyjenetsijöitä kuin hunaja karhua. ”Tuntuu naurettavalta, mutta he käyvät katsomassa 3-4-vuotiaita lapsia”, kertoo Dave Horrocks, Fletcher Moss Rangers Soccer Schoolin hallituksen puheenjohtaja, joka on ollut vaikuttamassa niin monen tulevan valioliigapelaajan kehitystä uran alkutaipaleella Didsburyn jalkapallokoulussa.

 

Vaikka Suomen Manchester on tunnetusti Tampere, löytyvät Fletcher Moss Rangersin lähimmät suomalaiset vastineet todennäköisesti Turusta sekä Helsingin Käpylän Kumpulanlaaksosta. Käpylän Pallo perustettiin jo vuonna 1956 edistämään poikien jalkapalloharrastusta lähiseudulla. Toinen suomalaisen nappulajalkapalloilun lippulaiva, Turun Nappulaliiga aloitti toimintansa koko kaupungin kattavasti 1960-luvun puolivälissä, kun väestö ja ennen kaikkea lapsiperheet alkoivat pakkautua nopeasti kohoaviin betonilähiöihin.

 

Kun tänäkin päivänä nuorten maajoukkuepelaajia kovalla tahdilla tuottava KäPa on tunnettu määrätietoisesta ja kunnianhimoisesta juniorityöstään[ii], voi Turun Nappulaliiga ylpeillä suomalaisen jalkapalloilun ehkä komeimmalla pelaajahistorialla. 50-vuotisjuhlavuonnaan TuNL julkaisi ”Puolen vuosisadan joukkueensa”, jossa mukana Lukas Hradecky–Jere Uronen, Niklas Moisander, Ari Nyman, Erkka Petäjä–Kim Suominen, Mika Aaltonen, Joni Kauko–Kimmo Lipponen, Mika Lipponen, Marko Rajamäki. Näiden ja lukuisten muiden maajoukkuepelaajien lisäksi Nappulaliigan lähiliikunnan parissa urheilu-uransa ovat aloittaneet mm. jääkiekkoilevat Koivun ja Kiprusoffin veljekset, Petu Nummelin ja Rasmus Ristolainen sekä suomalaisen koripalloilun yksi suurista, Teemu Rannikko.

 

Jos Turun Nappulaliiga on turkulainen matalan kynnyksen, mutta suurten unelmien Fletcher Moss Rangers, niin Håkansin varustamoperheen omistama ja tukema FC Inter lienee Manchester Cityn läheisin suomalainen vastine. Veritas Stadionilla ei ehkä ole Etihadin emiiriluokan loistoa, mutta palloilupatruuna Stefan Håkansin vuonna 2003 rakennuttama pääkatsomo, 2009 kohonnut päätykatsomo sekä vuoden 1952 kotikisoihin valmistunut historiallinen Olympiakatsomo muodostavat kiistatta Suomen arvostetuimman jalkapallopyhätön. Italialaisvaikuttein vuonna 1990 perustetun FC Interin viime vuosien kansallinen menestys on Manchester Cityn tapaan nojannut vahvasti ulkomaalaisapuihin. Vaikka Cityllä on menestyksekäs 60-70-lukujen historia, putosi seura vuonna 1998 jopa Englannin kolmostasolle ja tänään maailman huipulla pelaava seura on kokenut tällä vuosituhannella täydellisen muodonmuutoksen.

 

Jos vuonna 2008 seuran omistukseensa ottanut Abu Dhabin rahoittajaryhmä on panostanut ulkomaalaisiin valmentajiin (italialainen Mancini, chileläinen Pellegrini ja nyt katalonialainen Guardiola) ja pelaajiin, on samana vuonna ensimmäistä Veikkausliigamestaruuttaan juhlineen Interin nousun taustalla myös vahva ulkomainen vaikutus. Viimeisen kymmenen vuoden aikana seuran päävalmentajana ovat toimineet hollantilaiset René van Eck sekä peräti yhdeksän vuotta johdossa ollut Job Dragtsma. Kotikaupungin kasvatti Jami Walleniuksen kausi päävalmentajana jäi lyhyeen kun komean maajoukkueuran ja kulttipelaajan statuksen brittifutiksessa omaava Shefki Kuqi nimettiin seuran johtoon kesällä 2016. Ja vaikka paikalliset kasvatit kuten Henri Lehtonen, Mika Mäkitalo, Joni Aho ja Ari Nyman ovat olleet menestysvuosien runkopelaajia, ovat ulkomaan vahvistukset aina olleet isossa roolissa Interissä.

 

Yhdeksän Turun Nappulaliigan ”dream teamin” pelaajista on pelannut ja harjoitellut pitkään myös erään toisen turkulaisen seuran väreissä. Jos Manchester oli ennen arabi-investointeja punaisten paholaisten ja Sir Alex Fergusonin hallinnassa, niin jalkapalloileva Turku on ollut vuosikymmeniä mustavalkoinen. Veikkausliigan maratontaulukon nelonen ja tätä edeltäneen SM-sarjan kaikkien aikojen kakkonen pelaa tällä hetkellä kolmatta perättäistä kautta Ykkösessä, joten muutaman vuoden takaiset puheet Turusta valtakunnan jalkapallopääkaupunkista ovat hiljentyneet odottamaan Tepsin nousua. Muistoja takavuosien derbyistä ja turkulaisen futiskulttuurin potentiaalista nähtiin kuitenkin viime syksynä, kun kautensa alisuorittanut Inter ja omilla junioreillaan Ykkösen kakkoseksi yltänyt TPS pelasivat kaksiosaisen karsinnan Veikkausliigapaikasta. Tällä kertaa ulkomaan apujen kokemus voitti paikallislupausten yrityksen ja Inter säilytti sarjapaikkansa.

 

Jos Turun edustustason derbyt ovat viime vuosina rajoittuneet alkukauden Suomen Cup-kohtaamisiin hallissa, on kilpailu Turun seudun juniorifutiksessa kiristynyt vuosi vuodelta.  Kuten Manchesterissä, kiinnostus päiväkoti-ikäisiin palloilijoihin on lisääntynyt myös Turussa. TPS aloitti muutama vuosi sitten, vastaperustetun Sami Hyypiä Akatemian valintakriteereihin vedoten, junioritoiminnan alle 11-vuotiaiden ikäluokissa, jotka olivat vuosikymmenien ajan rauhoitettu Turun Nappulaliigan toimialueeksi. Pari vuotta sitten TPS teki uuden aluevaltauksen käynnistämällä TPS East, West, North ja South aluejoukkueet eri puolilla kaupunkia. Vaikka tämä uusi linjaus herätti kaupungissa kritiikkiä, on syytä huomioida, että Nappulaliigan toiminta oli päättynyt tai olennaisesti supistunut useilla merkittävillä alueilla – mm. Halinen, Pansio ja Varissuo –  joten harrastustoimintaa tarjoavan TPS:n voidaan nähdä myös astuneen täyttämään Nappulaliigan jättämää tyhjiötä. Kun TPS lisäksi tarjoaa tänä päivänä lasten temppukoulua ja perhefutista 3-5-vuotiaille, ovat TPS ja TuNL yhä selkeämmin toistensa kilpailijoita lasten jalkapalloharrastamisen alkutaipaleella.

 

Samalla kun TPS on laajentanut toimintaansa päiväkoti-ikäisten ja harrastejalkapalloilun piirissä, Turun seudun ainoa Veikkausliigaseura on myös tehnyt merkittäviä junioriorganisaation uudistuksiaan. Vaikka Manchesterin mittasuhteet ovat toiset kuin Turussa, kilpailu Veritas Stadionillaan ylpeilevän ja voimakkaasti toimintaansa investoivan Interin ja perinteikkään, mutta talousvaikeuksista kärsineen Tepsin välillä muistuttaa tilannetta Koillis-Englannissa. ”The infrastructure and facilities they put in place became a great rival to United’s history.”

 

Kun Cityn arabirahalla Etihad harjoituskeskus kohosi Claytonin teollisuusalueelle ja shekkejä kirjoitettiin junnuvalmentajille sekä scouteille, on Turun junnufutiksen valtataistelua käyty ennen kaikkea valmentajanimitysten kautta. Tuloksellisesti varsin vaatimattomasti valtakunnallisesti menestyneet FC Interin juniorijoukkueet saivat syksyllä 2016 John Allenin, Jussi Nuorelan ja Stefan Strömborgin muodossa nimekkäät päätoimiset ikäluokkavastaavat ja tämä oli varmasti keskeisenä tekijänä siihen, että kokonaisia ikäluokkiensa ykkösjoukkueita siirtyi sinimustaan peliasuun sekä Tepsistä että Nappulaliigasta. Vaikka TPS:llä ja Nappulaliigalla on omat harjoituskeskuksensa Poronpuistossa ja Peltolassa, on Veikkausliigaa pelaava, Veritas Stadionia ja omaa Junior Loungea hallinnoima FC Inter kuitenkin monelle pelaajanalulle sekä myös usealle vanhemmalle kilpailijoitaan valovoimaisempi houkutus.

 

Ovatko siis City and Inter kaupunkiseutujensa juniorikilpavarustelun voittajia?

Pohtiessaan tätä kysymystä, Fletcher Mossin pelaajahautomon Dave Horrocks ei näe tilanteeseen yksiselitteistä vastausta. Hänen mielestään Cityn häikäisevä harjoituskompleksi on merkittävä houkutin, eivätkä tällä vuosituhannella syntyneet pelaajat välttämättä osaa arvostaa Unitedin häikäisevää historiaa, edes vuonna 1999 triplamestaruuteen yltäneen Giggsin, Scholesin ja kumppanien sukupolven ihmetekoja. Mutta samalla Horrocks muistuttaa, ettei pitemmät perinteet omaavien kilpailijoiden menestysmallien toistaminen tapahdu kädenkäänteessä ja että esimerkiksi Evertonin ja Burnleyn akatemiat ovat tällä hetkellä menestyksekkäämpiä kuin Cityn. Ja todella suuri ja ajankohtainen kysymys on, pyrkiikö Pep Guardiola toteuttamaan Cityssä Barcelonassa harjoittamaansa valmennuslinjaa ja tarjoamaan paikallisille lupauksille mahdollisuuksia edustusjoukkueessa. Tässäkin Etihadilla ollaan Old Traffordin suhteen pitkällä takamatkalla, 60-luvulla ”Busby’s babes” -pelaajalupauksistaan tunnetuksi tulleen Unitedin ykkösjoukkueessa on ollut oma akatemiapelaaja aina vuodesta 1939 lähtien.

 

Entä Suomen Turussa, kiristyykö seurojen välinen kilpailu vai kykenevätkö keskeiset toimijat uudistamaan toimintatapojaan yhteistyön avulla?

Vaikka turkulaiset ovat tunnetumpia itsetietoisuudestaan kuin yhteistyökyvystään, on alueen jalkapalloseuroilla edellytyksiä haastaa maan tämän hetkinen futiskeskus, pääkaupunkiseutu. Seudun kolme johtavaa seuraa sekä KaaPon, MaPSin ja ÅIFK:n tapaiset perinteiset kasvattajaseurat tekevät tahoillaan kunnianhimoista työtä ja harrastajamäärät kasvavat tasaisesti. Turkulaisen jalkapalloilun viisikymmenvuotinen perusta, Nappulaliiga joutuu sopeutumaan naapurien tunkeutumiseen ydintoiminta-alueilleen, mutta panostamalla huokeaan aluejoukkuetoimintaan, kaikki osapuolet hyötyvät ja lahjakkaat sekä motivoituneet maahanmuuttajanuoret ja vähävaraiset lapset saadaan mukaan futisyhteisöön.

 

Ja Inter vs TPS -kaksintaistelulla on kaikki mahdollisuudet kohota aidosti suureksi turkulaiseksi hegemoniakamppailuksi. FC Inter on reilussa kahdessa vuosikymmenessä noussut Nahkakuulan korvaajasta kansalliselle huipulle ja seuran peli- ja harjoitusolosuhteet sekä muut toimintaedellytykset ovat valtakunnallista kärkeä. Ja jokainen pelikausi – mukaan lukien viime kausi kaikessa värikkyydessään – synnyttää seurakulttuuria. Junioritoimintansa laajentamisessa sinimustien lienee silti syytä olla tarkkana. Inter otti äskettäin jälleen yhden ”tepsiläisen” askeleen allekirjoittamalla yhteistyösopimuksen ympäryskuntaseurojen MaPS:in ja RaiFu:n kanssa. TPS on jo vuosia toteuttanut paperilla win-win-henkistä Southwest United -yhteistyötä lähialueen seurojen kanssa, mutta koko maakunnan kattavan toiminnan hallinnointi ja yhteensovittaminen omien haaste- ja harrasteryhmien pelaajien intressien kanssa ei ole aivan yksinkertaista.

 

Vaikka suomalainen futisväki junnupelaajista talkoolaisvanhempiin on intohimoista ja optimistista, on silti syytä pitää mielessä sekä Manchesterin että suomalaisen junnufutiksen suuri uhkakuva:

 

”On syytä suhtautua varauksella näihin seuroihin ja niiden tapaan etsiä lahjakkuutta. Ne pyrkivät virittämään verkkonsa mahdollisimman laajalle saadakseen käyttöönsä maksimaalisen valikoiman lahjakkuutta ja kykyä. Ja tämän ”talenttimetsästyksen” suurena riskinä on ikäluokan lahjakkaiksi arvioitujen pelaajien lukumäärän supistuminen vuosien kuluessa ehkä puoleen tusinaan pelaajaan.”

“We can be quite cynical about these clubs and the way they are going about seeking talent. The emphasis is on casting the net far and wide, of bringing in as much talent as possible that will then be funnelled down as the years go on, whittled down to half a dozen kids.”

 

Kaiken yli 30-vuotisen valmentajauransa aikana nähnyt ja kokenut Horrocks näkee myös osan vanhemmista riskitekijänä. ”On sydäntä särkevää, kuinka monet vanhemmat näkevät menestyksen, tähteyden sekä niihin kytkeytyvän glamourin ja kimalluksen myös omana, ei vain lastensa unelmana. He saavat väärän mielikuvan siitä, mitä juniorijalkapalloillussa on viime kädessä kysymys.”

“It can be a heartbreaker. A lot of parents see bright lights, big stars, Rolls-Royces, not just for their kids one day but for themselves. They get the wrong impression of what’s on the table.”

 

Fletcher Mossin – ja Turun Nappulaliigan – viikonloppuaamupäivien pelitapahtumissa saattaa olla useita satoja peli-intoa ja iloa uhkuvia lapsia. On varmasti niin ammattilaisurheilijoiksi tähtäävien lapsilupauksien, vähemmän tavoitteellisten harrastefutaajien kuin joukkuemenestyksestä unelmoivien valmentajien yhteisenä intressinä pyrkiä takaamaan kaikille mahdollisimman tasapuoliset mahdollisuudet ja oikeudenmukainen kohtelu kuningaslajin kilpakentillä.

 

Nykypäivän yksilökeskeisessä kilpailuyhteiskunnassa joukkuepelaaminen ja kaikkien huomioon ottaminen ei valitettavasti ole itsestäänselvyys. Valmentajalegenda Horrocks päättää Manchesterin haastattelunsa kalastuskielikuvaan, joka sopii aivan yhtä hyvin suomalaiseen junnufutikseen kuin Brittein saarille.

 

”Juniorijalkapalloilu on kuin troolikalastusta. Suurella verkolla saa suuria kaloja, mutta on hyvien tapojen vastaista, kuinka useimpia lapsia kohdellaan valintoja tehtäessä. Järjestelmä muistuttaa X-Factor tai Idols -kilpailuja – te siellä olette jatkossa, ja teidän toisten osalta kilpailu on päättynyt.”

“If you trawl, you will get some big fish. But it’s the distasteful way most of those kids will get released. It’s like the X-Factor boot camps. You lot sit here, you’re staying. You lot since over there, you’re going. There’s no letting people down gently.”

 

[i] http://www.bbc.co.uk/news/resources/idt-sh/longform_manchester_cold_war

[ii] http://www.iltalehti.fi/jalkapallo/201702152200070741_jp.shtml

Urheilu näkyy ja kuuluu nyky-yhteiskunnassa. Brändätyt tähdet kuten Michael ”Air” Jordan, Christian ”CR7” Ronaldo, tämän argentiinalainen arkkivihollinen Leo Messi, metroseksuaali David Beckham, nyky-NBA:n kasvot LeBron James ja Roger ”FedEx” Federer esiintyvät useimmilla maailman tunnetuimpien, jopa vaikutusvaltaisimpien ihmisten listoilla. Myös koti-Suomesta on kohonnut urheilu- ja viihdemaailman parrasvaloihin Kimi ”Jäämies” Räikkösen ja ”Finnish Flashina” Pohjois-Amerikassa tunnetun Teemu Selänteen kaltaisia kestotähtiä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Vasta varttuneemmalla iällä some-vaikuttajaksi heittäytynyt Selänne tosin saattaa jo katua nykyisen kotimaansa uudelle päämiehelle julkisesti antamaansa Twitter-tukea.

Urheilun dramaattiset käänteet ja odottamattomat sankaritarinat ovat suuria tunteita synnyttävää viihdettä, joka sekä yhdistää että jakaa kansaa ja kansakuntia. Satelliittikanavat tuovat stadiontunnelman olohuoneisiimme ja sosiaalinen media antaa välittömän ja universaalisen mahdollisuuden joko ylistää tai tuomita urheilijaa ja tämän suoritusta. Sunnuntaina 26.2. suurta urheiludraamaa tarjottiin erityisesti Pohjolan urheiluväelle.  Lahdessa synkimmän tuomion ja melkeinpä rikollisen roolin sai Norjan Emil Iversen. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä Iivo Niskasen kiilaamisesta loppusuoralla. Draaman taustalta löytyi Suomen hiihtokansan trauma edellisten Lahden kisojen karpaasikatastrofista, norjalaisten ylivoima kansainvälisillä hiihtoladuilla, Therese Johaugin huulirasva-dopingtuomion lievyys ja kukaties kateus vuonomaan öljyllä ansaittuun elintasoon ja mahdollisuuteen elellä omavaraisesti EU:n ulkopuolella.

Samana sunnuntaina Lontoon Wembleyllä pelattiin Liiga Cupin loppuottelu Manchester Unitedin ja Southamptonin välillä. Ruotsalainen Zlatan Ibrahimovic oli saavuttanut myyttisen maineen ja ainutlaatuisen menestyksen Euroopan huippuseuroissa, mutta ennen viime syksyn siirtoa Pariisista Manchesteriin, saarivaltakunnan konservatiivinen lehdistö ja suuri osa fanaattisesta jalkapalloväestä oli suhtautunut epäillen fyysistä kokoaan vastaavalla egolla varustetun Rosengårdin jätin edellytyksiin menestyä Valioliigassa. Talven edetessä epäilyt ovat hälvenneet. Ikämiesikäinen Ibrahimovic on 24 maalillaan Britannian tämän hetken paras maalintekijä ja kahden maalin ratkaisijan rooli sunnuntaina Wembleyllä loi jälleen uuden kappaleen Zlatan saagaan. Jo ennen finaalia Englantilaislegenda Alan Sherear korosti ruotsalaisen keskeistä roolia ManU:n nousussa Mourinhon alaisuudessa ja jopa oman arvonsa tunteva Eric Cantona on liittynyt Zlatanin ihailijakuntaan. Moni näkeekin yhtäläisyyksiä Zlatanin ja Cantonan rooleissa nuorten ManU-pelaajien mentoreina ja esikuvina.

$$$

Huippu-urheilu on siis kiistatta viihdettä, mutta urheilutähtien kaupallisen roolin varjoon jäävä esikuvan ja mentorin asema unohtuu liian useasti. Ranskalaislegenda Cantonan mukaan on kahdenlaisia ikääntyviä pelaajia; sellaisia, jotka eivät pidä nousevista nuorista pelaajista koska pitävät näitä oman pelaajauransa jatkumisen uhkana, ja sellaisia jotka haluavat auttaa nuoria kehittymään pelaajina. http://www.dailystar.co.uk/sport/football/591748/Man-United-news-Zlatan-Ibrahimovic-youngsters-Eric-Cantona

Tämä nuoruuden kokemuksista ja lajia kohtaan tunnetusta kiitollisuudesta kumpuava halu auttaa ja osallistua tulevien sukupolvien edistykseen onkin urheilun keskeinen voimanlähde. Sen arvo on mittaamaton sekä suomalaisille perinteisesti rakkaissa yksilölajeissa, että joukkuelajeissa. Arvokisoissa monesti menestyneet Aino-Kaisa Saarinen sekä Sami Jauhojärvi ovat Lahdessa samassa roolissa missä Zlatan on Old Traffordilla.

Itsenäisyytensä satavuotisjuhlavuotta viettävässä Suomessa urheilulla on pitkät ja kansainvälisesti poikkeuksellisen menestyksekkäät perinteet. Suomalaiset janoavat yhä menestystä, vaikka monissa perinteisissä menestyslajeissa ollaan pudottu kansainvälisestä kyydistä ja nuorten suosimissa joukkuelajeissa ollaan vasta vuoden 1995 leijonamenestyksen myötä oivaltamassa joukkue- ja yksilöurheilun merkittäviä eroja. Suomalainen urheilu elää siis suurta murroskautta. Ylen MOT -ohjelma kritisoi 20.2.17 voimakkaasti sekä suomalaista urheilujärjestelmää, että maan urheilujohtoa. Ohjelmassa haastateltu usean kansainvälisen olympiamitalistin manageri Jukka Härkönen ei antanut suurta arvoa kansallisten urheilujohtajien verbaaliselle visioinnille:

”Risto Nieminen, Mika Kojonkoski, molemmat lahjakkaita puhujia, mutta leikillisesti mä oon muutaman valmentajan kanssa täst keskustellu, me tarvittais tämmönen, ois tarttettu tämmönen sanakirja ”Nieminen-Kojonkoski-Suomi” –sanakirja, että he, he kertoo paljon, mutta he eivät sano mitään ja täs on se ongelma, että ku me puhutaan näistä tällasista pitkistä, upeista tavotteista, tää on aika konkreettinen tavoite, hienoa näin, että Suomi on Pohjoismaiden paras 2020, mutta se ei tuu millään tavalla realisoitumaan… Niin ei, eihän näillä tietysti näillä iskulauseilla ja muilla tota noin niin sitä totuutta, ja sitä, sitä realismia, ni sitähän ei, sitähän ei poisteta. Mutta äärimmäisen kauan meni siihen, että näillä tällaisilla korulauseilla Risto Nieminen Olympiakomitean puheenjohtajana ja, ja sitten huippuyksikön johtajana Mika Kojonkoski, pystyivät aika hyvin mediaa jallittamaan.”

https://areena.yle.fi/1-3849191

Urheilujohtajien jallitukset ja harhalaukaukset muuttuneessa maailmassa heijastuvat huippu-urheilun ohella myös seuratoimintaan sekä harraste- ja junioriurheiluun. Leicester Cityn viime keväänä tarunomaiseen Valioliigamestaruuteen luotsannut manageri Claudio Ranieri sai viikonloppuna potkut. Viikkoa aiemmin Suomessa SJK:n ensin Ykkösestä Veikkausliigaan ja vielä mestaruuteen valmentanut Simo Valakari sai lähteä ja samoihin aikoihin Turussa kohistiin yhä legendaarisen Inter-huoltajan Arto ”Nasu” Walleniuksen kohtelua. http://www.aamuset.fi/naista-puhutaan/mielipide/mielipide-miksi-interin-nasu-sai-kenkaa

Vaikka taloudelliset tekijät ovat yhä merkittävämmässä roolissa urheilumaailmassa, olisi toivottavaa, ettei urheilujohtamisessa unohdettaisi yleisölle ja urheilun harrastajille arvokkaita yhteisöllisiä arvoja. Urheilu on viime kädessä joukkuepeliä, jossa onnistuminen ja kulttuuriperimän jatkaminen edellyttävät kaikkien osapuolien kunnioitusta ja mahdollisimman laajaa osallisuutta.  Rohkaisevana esimerkkinä yhteisöllisestä jalkapallokulttuurista uransa äskettäin päättänyt Chelsean kaikkien aikojen maalintekijä Frank Lampard palkittiin kunniakierroksella lauantaina 25.2. pelatun Chelsea-Swansea City Valioliigaottelun tauolla.

Kävin keskiviikkona kauppahallissa professori Alf Rehnin kanssa ainakin omasta mielestäni kehittävää keskustelua kansainvälisestä politiikasta, satavuotisen Suomen tilasta ja Turun seudun tulevaisuudesta. Nuo kolme kun ovat brexiteistä ja Trumpin hallinnon exiteistä huolimatta edelleen toisiinsa kiinteästi liittyneitä.

Keskusteluun osallistui hetkeksi myös paikalle sattumalta osunut Kauppakamarin toimitusjohtaja Minna Arve, ja yhtenä aiheena oli aina – ja erityisesti näin hiihtoloman alla – ajankohtaiset Turun liikenne- ja lentoyhteydet. Varsinaissuomalaiset haluavat lentää lomalämpöön tai Eurooppaan oman maakunnan lentokentältä, ei aamuyöllä itäistä Onnibussi-Seutula-kiertoliittymää käyttäen. Kaupunginosa-aktivistilla ja globaalien ajattelijoiden kärkeen rankatulla professorilla on myös omakohtaisia kokemuksia liikenneyhteyksien heikentymisestä. Molempien esikoislapset opiskelevat Tanskan maalla ja Åbo Akademin johtamisen professori myös jakaa aikansa työskentelemällä Turussa, Kööpenhaminassa ja Lontoossa.

Kansainvälisten yhteyksien merkitys ja Turun poikkeuksellinen asema idän ja lännen välillä ei ole tietenkään uusi asia. Satavuotisjuhliaan viettävän itsenäisen Suomi-neidon ensimmäiset lähettiläät matkasivat 1300-luvulta lähtien Turusta Pariisiin, Prahaan ja muihin Euroopan kulttuurikeskuksiin hakemaan oppia ja uusia ajatuksia. Suuren kansallisen juhlavuoden ohessa vietetään myös maailmanlaajuista uskonpuhdistuksen merkkivuotta. Suomen kielen, kansanopetuksen ja lukutaidon sekä sitä kautta suomalaisen kulttuurin kehitykseen ratkaisevasti vaikuttanut Mikael Agricola haki 1530-luvulla oppia Saksan Wittenbergistä. 500 vuotta sitten Martti Luther naulasi kuuluisat anekaupan vastaiset kirkon uudistusteesinsä samaisessa saksalaisessa yliopistokaupungissa.

Viisisataa vuotta Lutherin teesien jälkeen maailmanjärjestystä laitetaan uuteen uskoon Twitterin välityksellä. Vaikka vallassa olevan ”vapaan maailman johtajan” omat sukujuuret löytyvät samaiselta Reininmaalta, jossa Gutenberg keksi kirjapainotaidon, ei maahanmuuttaja Friedrich Trumpin pojanpoika luota painettuun sanaan. Aika näyttää, nostavatko twiitit Amerikka jälleen suureksi ja muurin Meksikon rajalle vai onko suuren diilintekijän nerokkaana strategiana sittenkin yhdistää koko maailma eksentrisillä tempauksillaan.

Vaikka brexit ja Valkoisen Talon vallanvaihto kiistatta mutkistavat Angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen maailman yhteiseloa, on demokratiaan nojaava länsimainen kulttuuri kuitenkin rakennettu kestämään myös populistisia mielenilmauksia. EU:n tai kansallisen keskushallinnon tehottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta saa ja kuuluukin kritisoida. Päätöksentekoa tulee tuoda lähemmäs kansalaisia ja kaupunkien asukkaille sekä paikallisjärjestöille pitää antaa mahdollisuus kehittää lähikouluistaan, kirjastoistaan, puistoistaan ja kauppakeskuksistaan yhteisöllisyyttä ja kaikkien viihtyisyyttä ja turvallisuutta edistäviä kohtaamispaikkoja.

Eurooppalainen ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta elää murroksessa. Molemmat ovat kokeneet murroksia ja kriisejä ennenkin. Suomen Turku on jo tuhat vuotta toiminut idän ja lännen välisenä porttina sekä suomalaisten siltana Eurooppaan ja muualle maailmaan. Vaikka varsinaissuomalainen kännykkähuuma kuihtui Microsoft-seikkailujen myötä, Turku ja ympäröivä maakunta tuottaa luksusristeilijöiden ja mersujen ohella yhä monenlaista huippuosaamista.

Ehkäpä tärkein turkulaisen osaamisen muoto ovat turkulaiset. Turkulaisuus tunnetusti herättää kummastelua ja hilpeyttäkin muualla Suomessa, mutta hyvin monenlaista osaajaa ja omanarvonsa tuntevaa taiteilijaa ja tekijää Turku lähiympäristöineen on maailmalle saattanut. Saksan Bundesliigassa Runosmäen Lukas Hradecky haastaa aidosti maailman ykkösen Manuel Neuerin ja NHL:ssä, niin ikään läntisen Turun urheilijaveljeksiin kuuluva Mikko Koivu johtaa kapteenina Minnesota Wildiä maailman kovimman kiekkoliigan kärkisijoilla. Ja Kun Alf Rehn arvostelee ankarasti maan hallitusta koulutusleikkauksista, Vas-pj Li Andersson dominoi perinteistä sekä sosiaalista mediaa ja Kok-pj Petteri Orpo toimii valtakunnan kirstunvartijana, on ehkä helpompi ymmärtää miksi Turkua ympäröivää historiallista maakuntaa kutsutaan Varsinais-Suomeksi.

Ja meinasi unohtua. Paavo Nurmen ohella ehkäpä tunnetuimman Turun seudulta lähteneen Amerikan valloittajan, Touko Laaksosen vähintäänkin värikäs elämä avautuu perjantaina 24.2. ensi-iltaan tulevan Tom of Finland -elokuvan muodossa.

Vuoden vaihde ja alku ovat suurten palkintojuhlien aikaa. Joulukuun vakavahenkisten Nobel-palkintoseremonioiden jälkeen vuorossa ovat viihdemaailman Emmyt, Golden Globet, Grammyt ja Oscarit. Hollywood-henki on jo pitkään heijastunut myös urheiluun. Koti-Suomessa Hartwall Areenalla 17.1. järjestetyn Suomen Urheilugaalan malli löytyy tutusti Ruotsista ja 17 kategorian palkintobailut luovat mannermaisen sekä saman henkisen jatkumon Venla- ja Emma-gaalojen välille.

Brändiuudistettu #UG17 tuo Unot myös maakuntiin. Satakuntalainen urheiluyhteisö juhlii Porissa 11.2. Varsinaissuomalaisia urheilijoita ja urheilutekoja palkittiin lauantaina 21.1. Logomossa. Vilma Murto vei Jarkko Niemiseltä 12 vuoden palkintoputken jälkeen vapautuneen Vuoden Urheilija -tittelin ja muita palkittuja olivat mm. lumilautailija-jalkapalloilija Elli Pikkujämsä (Vuoden Akatemiaurheilija), TPS-legenda Tapio Harittu (Elämänura), lääketieteen tohtori Tommi Vasankari (Urheiluvaikuttaja) sekä Vuoden Urheiluteoksi valittu Vilpas Ultras (koripallon salolainen fani-ilmiö).

Gaalojen ohella suomalaiset liikkuvat ja urheilevat edelleen aktiivisesti myös kilpakentillä. Ja urheiluperheissä alkuvuosi ja varsinkin viikonloput ovat kiireistä aikaa. Liikuntaharrastusten ja varsinkin joukkueurheilun suosio on nopeasti lisääntynyt eikä oman turkulaisen perheeni viikonloppuohjelma liene urheiluperheiden maailmassa poikkeuksellisen tapahtumarikas. Siihen kuului 04-syntyneen pojan kolmipäiväinen Matchcamp -turnaus Eckerössä Ahvenanmaalla, 03-syntyneen tyttären koripallo-ottelut lauantaina Uusikaupungissa sekä sunnuntaina Helsingissä ja 02-syntyneen tyttären yleisurheilukilpailut perjantaina Tampereella sekä lauantaina ja sunnuntaina Turussa.

Kun kyse on kilpaurheilusta, lasten harrastaminen vaatii myös vanhemmilta aikaa, kiinnostusta ja yhä enemmän taloudellisia panostuksia. Mitä tavoitteellisempaa on toiminta, sitä kunnianhimoisemmiksi ja kalliimmiksi käyvät kilpailumatkat ja harjoitustapahtumat. Ja mikäli nuori urheilija pärjää paikallisesti, eteen tulevat kansallisen tason haasteet ja houkutukset. Sasu Salinin tai Petteri Koposen korisleirit keventävät vanhempien kukkaroa ja rajoittavat perheen lomasuunnittelua, Sami Hyypiä Akatemian seurantaleirit ovat yhtä arvokkaita ja osuvat koulupäiviin, eikä edes Suomen Palloliiton haavitapahtumista ja Huuhkajapäivistä selviä ilman kuluja ja koulupoissaoloja.

Urheilu ja harrastukset ovat kuitenkin uhrausten arvoisia ja synnyttävät yhä laajemmalle osalla väestöä suuria elämyksiä sekä aktiivisina osallistujina että mukana elävinä taustajoukkoina ja kannattajina.  Yle ja Ruotsin televisio tarjoavat neliosaisessa tv-sarjassa http://www.svtplay.se/video/12036006/finska-segrar/finska-segrar-avsnitt-2?start=auto Suomi100-tunnelmaisen mahdollisuuden tutustua länsinaapurin urheilukulttuuriin ruotsinsuomalaisin silmin. Joukkueurheilun suurvallassa ymmärretään urheilun merkitys kansalaisten identiteettiä ylläpitävänä ja yhteisöllisyyttä edistävänä tekijänä.

Toki palloilukulttuuri ja vanhojen mestareiden kunnioitus ovat Suomessakin nousussa. Erityisesti italialaisten suuresti arvostama Jarno ”Paroni” Saarinen on vihdoin saamassa patsaan myös omaan kotikaupunkiinsa, Auran rantaan. Ja 28.1. TPS:n pelinumero 15 kohotettiin Turkuhallin kattoon Timo Nummelinin (3), Juhani Wahlstenin (8), Rauli Tammelinin (16) ja Hannu Virran (23) pelipaitojen rinnalle. Reijo Leppänen, suomalaisen liigakiekon kaikkien aikojen toiseksi paras maalintekijä ja todellinen herrasmiespelaaja varmasti ansaitsee kunnianosoituksen. Ehkäpä jalkapallokulttuureista tutut mestaripelaajien jäähyväisottelut leviävät tulevaisuudessa myös suomalaisille jalkapallokentille.

http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/3380808/Liikunta+ja+urheilu+ovat+kilpailu++yhteiskunnan+arkea+ja+juhlaa

Jokainen vuosi on jonkun tapahtuman tai merkittävän toimijan juhlavuosi. 2017 on kansallisen itsenäisyyden juhlavuoden ohella muuan muassa uskonpuhdistuksen 500-vuotismerkkivuosi ja urheilun saralla suomalaisillekin tärkeä Pohjois-Amerikan jääkiekkoliiga NHL juhlii näkyvästi satavuotista taivaltaan. Se, että satavuotiaat NHL ja itsenäinen Suomi juhlivat samana vuonna, tuntuu ajan henkeen istuvalta, kun huomioi viime vuosien suomalaisen kiekkohuuman ja lajifaktan, jonka mukaan Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän rekisteröityjä jääkiekkoilijoita kuin missään maassa, lajin synnyinmaa Kanada lukuun ottamatta. Jopa lajin pitkäaikainen Pohjolan suurvalta, Masken Carlssonin, Mats Sundinin ja Nicklas Lidströmin Ruotsi jää myös lisenssipelaajien kokonaislukumäärässä (runsaat 60 000 rekisteröityä pelaajaa) Suomen taakse (yli 74 000 pelaajaa)[i].

Vaikka viime vuoden pikkuleijonahuuma vaihtui tänä jouluna suureen pelilliseen pettymykseen ja jälkipyykkiin valmennustavoista, ovat uuden polven suomalaiset kiekkolähettiläät Patrik Laineen ja Sebastian Ahon johdolla nousseet näkyvään rooliin maailman ykkösliigassa. Eräänlaista Suomi-kiekon evoluutiota edustavat myös tapparalaistaustainen Floridan kapellimestari Sacha Barkov sekä Esa Tikkasen tiki-talk-perinteitä omalla tyylillään Torontossa jatkava Leo Komarov.  Maple Leafsin varakapteenin asemaan kohonnut Komarov oli myös isossa roolissa Toronton noustua tappioasemasta Detroitin ohi Centennial Classic -ulkoilmaottelussa. NHL:n juhlavuoden avausta uudenvuodenpäivänä Toronton BMO Field -jalkapallostadionille pakkautui seuraamaan yli 40 000 katsojan ennätysyleisö. Päivää myöhemmin toinen talviklassikko veti vielä suuremman katsojamäärän St. Louis Cardinalsin (Major League Baseball) kotiareenalle kun St Louis Blues voitti ulkoilmassa Chicago Blackhawksin. Vaikka Bluesin ja Blackhawksin keskinäiset ottelut lasketaankin NHL:n hegemoniakohtaamisiin, löytyy vielä perinteikkäämpi kilpailutilanne Chicagon ja St. Lousin baseball -ylpeyksien väliltä. Chicago Cubs ja St. Louis Cardinals ovat kohdanneet Yhdysvaltojen kansallispelin historiassa toisensa yli 2300 sarjaottelussa ja aina vuoteen 1885 ulottuvaa yhteistä historiaa kutsutaankin keskilännessä kuvaavasti käsitteellä ”Route 66 rivalry”[ii].

Jos alkuvuosi on Pohjois-Amerikassa ollut jääkiekkoilun ja talviklassikoiden aikaa, on Britannian joulunaika aina loppiaiseen saakka suurta jalkapalloilun juhlaa. Brittifutiksen pitkistä perinteistä ja maailmanlaajuisesta suosiosta johtuen Valioliigan ja alempienkin sarjojen otteluita seurataan tällöin poikkeuksellisen tiiviisti sekä satavuotiailla stadioneilla, että television välityksellä ympäri maailmaa. Suomessa perinteet juontuvat 60- ja 70-luvun vaihteeseen, jolloin TV2 ja sen pohjoismaiset valtiolliset sisarkanavat aloittivat lauantai-iltapäivien suorat lähetykset jalkapallo-otteluista Englannista. Turkulaisen Aulis Virtasen otteluselostus sekä alkuun mustavalkoinen televisiokuva usein sateisilta brittiliigakentiltä ovat syöpyneet lukemattomien suomalaisten jalkapalloilun ystävien muistoihin ja tuoneet Britannian liigaseurat ehkäpä jopa läheisemmiksi kuin oman kotiseudun jalkapalloylpeydet.

Uudenvuodenaattona Anfield Roadilla pelattiin Luoteis-Englannin derby Liverpool-Manchester City

 

Urheilu on monessa maassa nykyajan uskonto ja paikallisderbyt juhlamessuja?

Paikallisderbyt ja suurten seurojen keskinäiset ottelut ovat eri palloilulajeissa usein se kauden suuri tapahtuma, jota kannattajat ja monesti koko kaupunki odottavat. NHL:ssä pisimmät perinteet omaavat ”Original six” -seurat – Boston Bruins, Chicago Blackhawks, Detroit Red Wings, Montreal Canadiens, New York Rangers ja Toronto Maple Leafs. Olikin luonnollista, että NHL:n juhlavuosi käynnistyi Torontossa Maple Leafsin kohdatessa Detroit Red Wingsin. Pitkät perinteet heijastuvat myös seurojen menestykseen ja merkitykseen kotikaupunkiensa tunnusmerkkeinä ja vetonauloina. Viisi original six-seuraa miehittää Forbesin arvokkaimpien jääkiekkoseurojen listan viiden kärkeä ja talousvaikeuksissa pitäkään painineen Detroitin punatähdetkin ovat venäläis- ja ruotsalaisvahvistusten avulla listalla kahdeksantena[iii].

Jalkapalloilun piirissä suhde ”omaan seuraan” ja derbyihin on vielä intohimoisempaa. Esimerkiksi Argentiinassa River Plate vs Boca Juniors, Brasiliassa Flamengo vs Vasco da Gama (Classico dos Milhões), Turkissa Fenerbahce vs Galatasaray ja Italiassa AC Milan vs Inter Milan pysäyttävät kaupunkeja ja jopa kansakuntia. Espanjalaisen jalkapalloilun viime vuosikymmenen suuri menestys on tehnyt Barcelonan ja Real Madridin ”El Clásicosta” ehkäpä maailman kuuluisimman kahden seurajoukkueen kohtaamisen.  Ja Britanniassa, nykymuotoisen pelin alkulähteillä, jalkapallon merkitys ei ole vähäisempi kuin lajiin intohimoisesti suhtautuvien Latinalaisen Amerikan tai Etelä-Euroopan maiden väestön keskuudessa.

”Every week during the football season, about 675,000 spectators attend a professional football match in England & Wales, slightly more than 1 per cent of the population. In ‘football towns’, such as Manchester, Liverpool or Newcastle, the proportion who attend matches each week is significantly higher. This compares with around 1.1 million people who attend Church of England services each week.”[iv]

 

Urheilupuisto, Kupittaa ja Artukainen turkulaisen urheilukulttuurin hautomoja

Vaikka suomalaisten suhtautuminen jalkapalloon, tai tämän päivän kansallispeliin jääkiekkoon on kansainvälisen vertailun pohjalta maltillista, liittyy urheilu, mutta yksilöidysti myös useat palloilulajit olennaisesti itsenäisen Suomen satavuotiseen historiaan ja nykypäivään.

Lauantai-iltapäivien liigalähetyksistä tuttu Aulis Virtanen kytkeytyy kansallisen jalkapallonostalgian ohella olennaisesti myös turkulaiseen urheiluperinteeseen. Samettiäänestään ja kiireettömästä selostustyylistään välittömästi tunnistettu turkulaisääni aloitti jääkiekko-otteluiden kuuluttamisen jo 50-luvun alussa ja Virtanen jatkoi TPS:n, TuTo:n sekä muiden otteluiden kuuluttajana miltei 80-vuotiaaksi saakka. Selostajalegendan uran alkuaikoina Turun urheilu- ja myös palloilukeskuksena toimi Urheilupuisto. Moni tietää, että Urheilupuiston Paavo Nurmen mukaan nimetyllä stadionilla on tehty parikymmentä yleisurheilun maailmanennätystä, mutta ”Urkkapuiston” alakentän värikäs menneisyys niin jääkiekon kuin jalkapallon, ja jopa mäkihypyn kilpailupaikkana ei liene yhtä tunnettua urheiluhistoriaa.

Helsingin olympiakisat ja niitä varten valmistunut Kupittaan jalkapallostadion vauhditti jalkapalloilun ja myös jääkiekkoilun siirtymistä Kupittaan puistoon. Sittemmin jääkiekon pääsarjaottelut siirtyivät vuoden 1991 jääkiekon MM-kisoja varten rakennettuun Artukaisten monitoimihalliin, mutta viimeisen reilun vuosikymmenen aikana Kupittaa on kohentanut asemiaan turkulaisen liikunnan ja myös palloilun päänäyttämönä. Kupittaan roolia kaupungin palloilukeskuksena on kohottanut jalkapallostadionin laajennukset (Veritas Stadion 2003, uusi päätykatsomo 2009), TuTo:n isännöimä jäähalli (Marli Areena, 2006) sekä tänä vuonna valmistuva, kauan odotettu palloiluhalli. Kupittaalta löytyy myös vuonna 1971 valmistunut, tänään ennen kaikkea yleisurheilijoiden käyttämä urheiluhalli, jossa Rannikon ja Stenin koripalloperheiden kantaisät johdattivat 70- ja 80-luvulla TuNMKY:n useisiin Suomen mestaruuksiin ja jopa menestykseen Euroopan koripallosarjoissa.

Veikkausliigakausi 2016 päättyi kaksiosaiseen sarjakarsintaan FC Interin ja TPS:n välillä. Ensimmäinen osaottelu pelattiin Urheilupuistossa, toinen Kupittaan Veritas Stadionilla. TPS tiedotti vuoden lopussa palaavansa pelaamaan kauden 2017 kotiottelut Veritas Stadionilla.

 

Suomalaiset seurat urheiluelämän uudistajiksi

Suomen Turulla ja monella muulla maamme itsenäisyyttä tänä vuonna juhlivalla kaupungilla on kunnioitettava historia urheilupaikkakuntana. Suomi on myös yhdistysten ja järjestöjen luvattu maa, kuuluu tunnettu sanonta. Vaikka osa suomalaisyhdistyksistä on syystä tai toisesta passivoitunut, oli Patentti- ja rekisterihallinnon yhdistysrekisterissä viime helmikuussa yli 137 000 yhdistystä[v]. Suomalaisia järjestöjä ja paikallisyhdistyksiä pyöritetään pitkälti vapaaehtoistyön voimin. Kansalaisfoorumin julkaiseman tutkimuksen mukaan suosituin vapaaehtoistoiminnan alue on urheilu- ja liikuntajärjestöjen erilaisten tehtävien hoitaminen (30%) ennen osallistumista terveys- ja sosiaalijärjestöjen toimintaan (25%) ja lasten ja nuorten kasvatustoimintaan (22%)[vi]. Suomalaiset liikunta- ja urheiluseurat sekä koko kolmas sektori ovat siis merkittävä kansallinen voimavara, jonka arvoa ei aina tunnuta ymmärrettävän.

Vapaaehtoistyön merkitys korostuu nykypäivän yhteiskunnallisten ongelmien – nuorison liikkumattomuus, syrjäytyminen, väestön ikääntyminen, köyhyys – lisääntyessä ja julkisten resurssien supistuessa. Kolmannen sektorin toimijoilta odotetaan paljon, mutta resurssit ovat rajalliset. Suomi100 -juhlavuosi tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kunnioittaa suomalaisen kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan poikkeuksellisia saavutuksia sekä pohtia yhteisöllisen järjestötoiminnan tulevaisuuden mahdollisuuksia, mutta myös uudistamistarpeita. Jos suomalaisen huippu-urheilun muutostyön edistyminen on yhtä tuskallista kuin 12.1.17 julkaistu valtion liikuntaneuvoston arviointi[vii] kuvailee, olisi ehkä hedelmällisempää, mikäli urheiluseurat ja muut käytännön toimijat ottaisivat aktiivisemman roolin suomalaisen liikunta- ja urheilukentän uudistamisessa?

Urheilu ja liikunta ovat tänään vähintään yhtä tärkeää kuin Paavo Nurmen aikaan, mutta harrastamisen kustannukset, virtuaalimaailman houkutukset ja monet muut yhteiskunnalliset muutokset edellyttävät seura- ja harrastustoiminnan perusteellisia uudistuksia.

[i] http://www.iihf.com/iihf-home/countries/finland/

[ii] http://www.sportsnet.ca/baseball/mlb/route-66-revisited-cubs-cardinals-reignited-mlbs-best-rivalry/

[iii] http://www.forbes.com/pictures/mlm45fmeki/8-detroit-red-wings/#12af4d01514d

[iv] http://www.centreforum.org/assets/pubs/football-and-the-big-society.pdf

[v] http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/365489-yhdistyksia-on-nyt-suomessa-huippumaara-jarjestoja-saman-verran-kuin-jyvaskylassa

[vi] http://www.kansalaisyhteiskunta.fi/kansalaisyhteiskunta/kansalaisyhteiskunnan_nykyinen_laajuus

[vii] http://www.liikuntaneuvosto.fi/files/446/Huippu-urheilun_arviointi_netti.pdf

Hans Backen värikäs,  voitoton taival Huuhkajien johdossa päättyi joulukuun toisella viikolla. A-maajoukkueen ohella muutoksia toivotaan myös monessa juniorifutiskeskuksessa. Huolimatta SJK:n ja IFK Maarianhaminan viime vuosien pääsarjamenestyksestä, pääkaupunkiseutu on jo pitempään ollut suomalaisen jalkapalloilun moottori ja HJK kansainväliseen menestykseen tähtäävän seuratoiminnan lippulaiva. Pääkaupunkiseudun johtava asema junioritoiminnassa näkyy mm. pelaajapassimäärissä, maajoukkuepelaajavalinnoissa sekä alueen johtavien seurojen – Helsingin Jalkapalloklubin, Käpylän Pallon ja FC Hongan – menestyksessä Etelä-Länsiliigassa sekä SM-turnauksissa ja -sarjoissa.

Pääkaupunkiseutu hallitsee harrastajamäärissä ja kansallisessa kilpailussa

Kun vuoden 2014 lopussa Suomessa oli 12 seuraa, joiden lisenssipelaajien määrä ylitti tuhannen pelaajan määrän, löytyy pääkaupunkiseudulta syksyllä 2016 yhteensä 15 jalkapalloseuraa, joilla yli tuhat rekisteröityä pelaajaa. Kansallista kärkeä miehittävät tuttuun tapaan suurseurat Tampereen Ilves ja HJK, molemmat yli 3000 lisenssipelaajalla, mutta näiden takana monet Uudenmaan ja Helsingin piirin seurat ovat parissa vuodessa lisänneet harrastajamääriään usealla sadalla. Varsinkin FC Hongan (1931 pelipassia syyskuussa 2016), Espoon Palloseuran (1930) ja Vantaan Jalkapalloseuran (1927) harrastajamäärien kasvu on ollut hurjaa, mutta myös monet pääkaupunkiseudun ”kaupunginosaseurat” ovat kohonneet kansallisten suurten seurojen joukkoon.

Etelä-Helsingin alueella operoivalla PPJ:llä oli marraskuussa 1287 lisenssipelaajaa ja seuran kilpajoukkueet osallistuvat säännöllisesti lähialueen kansainvälisiin turnauksiin. Koillis-Helsingin omaksi jalkapalloseuraksi profiloitunut Malmin Palloseura kuuluu myös selkeästi +1000-seurojen joukkoon.  Itä-Helsingissä, erityisesti Mellunkylän alueella toimivan FC Kontun pelaajamäärä marraskuussa oli 1156 ja tänä vuonna 70-vuotisjuhlaa viettävän Puotinkylän Valtin ylpeydenaiheita ovat mm. Puotilan oma tekonurmi sekä seuran seitsemän päätoimista työntekijää.

Vantaan Jalkapalloseura (VJS) on lasten ja nuorten jalkapalloiluun keskittyvä seura, jonka lähes 2000 pelaajaa kattava toiminta sijoittuu pääosin Länsi- ja Keski-Vantaalle. VJS:n edustusjoukkueet ovat usean vuoden ajan osallistuneet nappulaikäisten kilparyhmien miniliiga-sarjaan. Pääkaupunkiseudun suuriin alueellisiin junioriseuroihin kuuluvat myös Itä-Vantaan Tikkurilassa ja Hakunilan alueella toimiva Tikkurilan Palloseura (TiPS) sekä Tikkurilan pohjoispuolella Koivukylän suuralueella jalkapalloilutoimintaa harjoittava Koivukylän Palloseura (KoiPS).

Vaikka Vantaan tapaan laajalle levittäytyneen Espoon kaupunkirakenne poikkeaa merkittävästi maamme muista suurista kaupungeista, löytyy myös Tapiolan vainioilta yli tuhannen lisenssipelaajan kaupunginosaseuroja. Leppävaaran Pallo (LePa) on Suur-Leppävaaran alueen oma jalkapalloseura, jolla on yli tuhat eri ikäluokkiin kuuluvaa aktiivista harrastajaa. Turunväylän, Kehä III:n ja Vihdintien välisellä alueella toimii vuonna 1989 Karakallion Pallon ja Jupperin Urheilijat 58:n juniorityötä jatkamaan perustettu seura FC Kasiysi. LePa, FC Kasiysi ja alueelliset espoolaisseurat Kauklähden Pyrintö ja Pohjois-Espoon Ponsi löytyvät myös kilpajalkapalloseura FC Espoon taustalta. Kasvattajaseurojen kilpatoimintayhteistyön kautta nuorille pelaajille pyritään tarjoamaan kehittymistä tukeva pelaajapolku turvallisessa, mutta tavoitteellisessa ympäristössä.

Pääkaupunkiseudun juniorijoukkueiden sekä yksittäisten pelaajien muuta Suomea parempi menestys näkyy mm. Etelä-Länsi-liiga (ELL) – ja SM -sarjojen/turnausten tuloksissa sekä juniorimaajoukkuevalinnoissa. D-, C- ja B-juniorien ELL-sarjoissa ja SM-turnauksissa, Honka (kolme mestaruutta, 1 kakkostila, 1 kolmostila), KäPa (kolme mestaruutta) ja HJK (yksi mestaruus, kolme kakkostilaa, 1 kolmostila) ovat pelimenestyksellä mitattuna selkeästi muita seuroja edellä. Huomionarvoista on perinteisesti juniorisarjoissa hyvin menestyneiden turkulaisseurojen suhteellisen heikko panos kilpasarjoissa. TPS ja FC Inter saavuttivat kauden 2016 ainoan palkintosijansa A20 SM-ikäluokassa – sarjassa, jonka tasoa laski mm. Hongan, HJK:n ja KäPa:n joukkueiden poissaolo.

Pääkaupunkiseudun vahva panos heijastui myös päättyneen kauden maajoukkuepelaajavalintoihin. U17 (2000 -syntyneet pojat) ja U16 (2001 -syntyneet pojat) -ikäluokissa maajoukkueessa esiintyneessä pelaajistossa Uudenmaan ja Helsingin piirin pelaajien osuus oli 60-64 prosenttia. Muista piireistä mukana oli lähinnä yksittäisiä pelaajia. Varsin samanlainen kehityssuunta oli havaittavissa myös 2002-syntyneiden Tähtitarhatapahtumassa. Marraskuussa Eerikkilän ikäluokan maajoukkuetoiminnan avaustapahtumassa pääkaupunkiseudun seurojen pelaajien osuus oli yli 41 prosenttia kun turkulaisista seuroista mukaan oli kutsuttu vain neljä pelaajaa (5 %). Sekä Tampereen (11 pelaajaa) että Pohjois-Suomen (9 pelaajaa) piirien edustus oli niin ikään merkittävästi Turun piiriä menestyksekkäämpi.

Länsi-Suomessa piirit yhdistyvät ja seurojen voimasuhteet vaihtelevat

Vuonna 1924 perustettu Suomen Palloliiton Turun piiri ja 1934 perustettu Satakunnan piiri puretaan 31.12.2016 ja kaikki toiminta, varat ja omaisuus luovutetaan Raumalla toukokuussa perustetulle SPL:n Länsi-Suomen piirille. Tammikuussa 2017 toimintansa aloittavassa uudessa piirissä on yli 110 jäsenseuraa ja näissä yli 20 000 rekisteröityä pelaajaa. Länsi-Suomen piirin jalkapalloperinteet ovat rikkaat ennen kaikkea turkulais- ja porilaisseurojen menneen menestyksen sekä lukuisten maajoukkuepelaajien kautta, mutta päättynyt vuosi oli ankea niin satakuntalaiselle kuin varsinaissuomalaiselle jalkapalloilulle. FC Inter säilyi niukin naukin Veikkausliigassa, estäen samalla karsinnassa Tepsin nousun pääsarjaan. FC Jazz putosi Ykkösestä Kakkoseen, mutta MuSan nousu Ykköseen karahti karsintaan. Turun seudulla ”kaikkien aikojen Kolmosen” vei ulkomaan vahvistuksiin turvannut Peimari United ennen nimekkäämpiä alueen kasvattajaseuroja.

Lajiperinteisiin ja hyviin toimintaresursseihin perustuvat menestysodotukset ja seurojen väliset jännitteet ovat arkipäivää sekä Satakunnassa että Turun seudulla. Porilaisen jalkapalloilun moniottelija Tomi Leivo-Jokimäki on pitkin vuotta kirjoittanut kotikaupunkinsa futistilasta sekä FC Jazzin ja MuSan mielenkiintoisesta kilpailutilanteesta.  ”Musan Salaman pelaajamäärä on tällä hetkellä 650 pelaajaa ja FC Jazzin 401 pelaajaa. Luvut ovat per 12.7.2016. FC Jazz organisaatiolla on seitsemän (7) päätoimista työntekijää. Junioripuolella kuusi (6), joista toimistolla työskentelee kaksi (2). Edustusjoukkueessa on myyntipäällikkö päävalmentajan siirryttyä Turkuun. FC Jazzin satsaus junioripuoleen lienee suhteutettuna pelaajamäärään Suomen suurin. Lisäksi seura resurssoi Kakkosessa pelaavaan reservijoukkue PPT:hen.  Kakkosessa pelaavalla MuSalla on yhteensä kaksi päätoimista, toinen toimistolla ja toinen ”kentällä”.” http://leivo-jokimaki.blogspot.fi/2016_07_01_archive.html.  Leivo-Jokimäki muistuttaa ruohonjuuritason seurojen tärkeimmästä tehtävästä eli harrastajien houkuttelemisesta ja saada lapset rakastumaan lajiin.  Kuvailemassaan ”Porilaisessa jalkapalloparatiisissa” useita seuroja hyödynnettäisiin siten, että pelejä saadaan lähellä kotia ja valmentajat tervehtisivät iloisesti ja vaihtaisivat kuulumisia pelaajien kehityksestä ja hyvistä kokemuksista. Pelaajat liikkuisivat vaivattomasti seuroista toiseen pelaajan edun ollessa etusijalla. Tarvittaessa perustettaisiin yhteisjoukkueita (YJ-joukkue), joiden tarkoitus on pienentää drop out-kehitystä ja mahdollistaa täysipainoiseen kilpailutoimintaan osallistumisen. http://leivo-jokimaki.blogspot.fi/2016/11/fc-pori-paradise.html

Vastaperustettu Länsi-Suomen piiri ei ole satakuntalaisten ja turkulaisten ainoa yhdistävä tekijä Lounais-Suomen futiskartalla. Viime vuosien valmentajavaihto on vienyt kaksi Turun Nappulaliigan entistä valmennuspäällikköä Poriin ja Turussa sekä FC Inter että TPS ovat äskettäin vahvistaneet juniorivalmennustaan FC Jazzin edustusta vetäneillä valmentajilla. Kun lisäksi nappulaikäiset Satakunnan ja Turun seudun juniorit ovat jo vuosia pelanneet säännöllisesti Länsirannikon Miniliigaa ja jokakesäinen Pori Cup vetää varsinaissuomalaisia joukkueita, on tiiviimmälle Länsi-Suomen junnufutisyhteistyölle olemassa erinomaiset käytännön edellytykset.

Kun FC Jazz ja MuSa kilpailevat Kokemäen joen seudun futisherruudesta sekä edustus- että junnusarjoissa, on keskinäinen kilpailu Auran rannoilla vähintään yhtä raastavaa. TPS:n viime vuosien talousvaikeudet ja edustusjoukkueen pelaaminen Ykkösessä ovat ymmärrettävästi tarjonneet kaupungin ainoalle veikkausliigaseuralle mahdollisuuden nostaa profiiliaan. Kaupungissa, jota moni kutsuu mustavalkoiseksi, menneiden vuosien paikallisderbyt sekä syksyllä Veritas Stadionin ja Paavo Nurmen Stadionin täyttäneet liigakarsintaottelut muistuttavat kuitenkin voimasuhteiden tasapainon ja turkulaisuuden merkityksestä. Pitkälti omilla junioreillaan veikkausliigakarsinnassa kamppaillut TPS keräsi paikalliskilpailijan kotistadionilla vähintään yhtä suuren turkulaisyleisön kannatuksen kuin ulkomaan vahvistuksilla sarjapaikkansa turvannut FC Inter.

Juniorijalkapalloilussa tarvitaan sekä paikallista kilpailua että yhteistyötä

Jos Interin ja TPS:n edustusjoukkueiden kamppailu kaupungin herruudesta on lajin suosion sekä suomalaisen jalkapallokulttuurin kehityksen kannalta ehdottoman myönteistä, on paikallisseurojen kiristynyt kilpailu juniori-ikäluokissa huomattavasti monimutkaisempi kysymys. Turussa juniorifutiksen voimasuhteet muuttuivat olennaisesti Sami Hyypiä Akatemian toiminnan käynnistämisen alkuaikoina. Turun Palloseurassa koettiin tällöin välttämättömänä laajentaa toimintaa D-junioreita nuorempiin ikäluokkiin. Tätä ennen huokeaa lähiliikuntaa ja Kaupparien kautta toteutettua kilpatoimintaa vuosikymmeniä harjoittanut Turun Nappulaliiga oli ollut käytännössä kaikkien maajoukkuetasolle yltäneiden turkulaispelaajien ensimmäinen jalkapalloseura. Nykymaajoukkueen pelaajista mm. Lukas Hradecky ja Joni Kauko ovat TuNL Runosmäen ja Jere Uronen Lausteen kaupunginosajoukkueen kasvatteja.

Viime vuosien aikana useat muut turkulaiset jalkapalloseurat ovat seuranneet Tepsin esimerkkiä ja laajentaneet toimintaansa nappulaikäluokkiin. Muutoksella on ollut sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Myönteistä on varmastikin seuravalikoiman laajentuminen. Nappulaliigan aluejoukkuetoiminnan taso on ollut vuosikymmenien ajan varsin kirjava ja tiettyihin kaupunginosiin panostavat paikallisseurat kuten läntisen Turun TuWe ja TuKV sekä LTU ja TPK idässä tarjoavat tänään Nappulaliigalle tervetullutta kilpailua ja harrastajille vaihtoehtoja.

Kiristyneen kilpailun kielteisiä vaikutuksia ovat ainakin jännitteiden lisääntyminen seurojen välillä sekä merkittävästi yleistynyt hyvin nuorten lasten siirtyminen seurasta toiseen. Tänä syksynä Turun seudun junnufutiksen seuramagneettina on ollut FC Inter. Päätoimisiin valmentajiin panostaneen vakavaraisen veikkausliigaseuran suuri suosio on ymmärrettävää, mutta pelaajien voimakas keskittyminen yhteen seuraan D-junioreissa ja nuoremmissa ikäluokissa ei edistä alueellista kilpailua ja asettaa merkittäviä toiminnallisia sekä hallinnollisia lisäpaineita Interin junioritoiminnan kokemattomalle seurajohdolle. Kilpailutilanteen käytännön vaikutukset näkyvät ehkä konkreettisimmin valmistautumisessa kevään kilpailutoimintaan. Kun päättyneellä kaudella 04- ja 05-ikäluokissa menestyksekkäästi pelanneella Turun Palloseuralla on vaikeuksia koota joukkueita ELL- ja Alueliiga-sarjoihin, FC Interillä on tällä hetkellä kyseisissä ikäluokissa yhteensä jopa 150 pelaajaa. Koska Turun seudulla on kaudella 2017 D13-ikäluokan ELL-sarjassa peräti kolme seurapaikkaa (FC Inter, TPS ja TuNL), olisi varmastikin koko ikäluokan yhteisen edun mukaista saada kevääksi koottua kolme kilpailukykyistä ELL-joukkuetta, jotka voisivat pelata säännöllisesti tasaisia paikallisia harjoitusotteluita? Hieman samaan tyyliin kuten HJK, Honka, KäPa ja muut kilpatoimintaan panostavat seurat toimivat pääkaupunkiseudulla.

Suomifutiksen nykytila on eräänlainen paradoksi. Harrastajamäärät kasvavat hurjaa vauhtia ja lajin parissa toimii valtava joukko innostuneita ja aktiivisia vapaaehtoisia. Mutta suomalaiselta jalkapalloilulta puuttuu oma tunnistettava identiteetti ja seuroilta sekä Palloliitolta selkeä toimintasuunnitelma. Yleinen yhteistyökyvyn puute ei auta asiaa. Ehkä taustalla on yksilö- ja kestävyysurheilun poikkeuksellisen voimakas asema suomalaisen urheilun takavuosien menestyksessä? Toisaalta suomalainen jääkiekko voi tänään paremmin kuin koskaan ja suomalaisissa jääkiekkojoukkueissa nimenomaan yksilöiden yhteispeliin perustuva viisikkopeli ja valmennustiimien tiivis yhteistyö ovat olleet menestyksen kulmakiviä. Ja lajin suosiolle elintärkeänä bonuksena suomalainen jääkiekko on viime vuosina kyennyt tuottamaan persoonallisia maailmanluokan tähtipelaajia kuten Patrik Laine, Sebastian Aho tai Jesse Puljujärvi. Jos jalkapalloilun parissa kyetään vastaavaan lajikohtaiseen ryhtiliikkeeseen ja seuratason suunnitelmallisuuteen, on suurella suomalaisella futisyhteisöllä täysin realistiset edellytykset nostaa maamme jalkapalloilua tasoa, kuten koripallo- ja lentopalloväki ovat viime vuosina jo tehneet. Tai sitten voidaan taas kerran todeta, että jalkapalloilu on maailman kilpailluin laji, eikä täältä Pohjolan perukoilta voi nousta kuningaslajin huipulle. Ellei ole Litmanen, Zlatan tai islantilainen.